11. tammikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 2


Nooa seisoi kotikaupunkinsa pienen torin reunalla kolmen hänen luokalla olevan pojan kanssa. He eivät olleet Nooan kavereita, mutta Nooa halusi heidän porukoihinsa. Koulupäivä oli ohi, kello oli melkein kolme ja keskustassa oli paljon ihmisiä liikkeellä. Nooa potkaisi pientä jäälohkaretta edessään. Hän keräsi rohkeutta. Ja toivoi, ettei kukaan tuttu näkisi.
          ”Ei se uskalla”, yksi pojista ivaili.
          ”Antaa sen nyt yrittää.”
          ”Pitää tää nyt kokeilla, että toimiiko tää!”
          Nooa hengitti syvään ja sanoi sitten rehvastellen:
          ”Nähään kohta.”
Muut pojat olivat saaneet huippuidean kokeilla tätä, kun heidän luokkalainen Aurora oli kertonut saaneensa tuiki tuntemattomalta suoraan vitosen setelin kouraan. Aurora oli ollut viikonloppuna naapurikaupungin torilla heilumassa, kun sen bussikortilla ei ollut ollut tarpeeksi rahaa.

Nooa suuntasi torille päämäärättömästi. Hän näytti eksyneeltä, koska ei tiennyt, kenelle menisi puhumaan. Tosin, hänenhän pitikin näyttää vähän eksyneeltä. Kaksi ensimmäistä aikuista eivät olleet kuulevinaan, kun Nooa yritti pysäyttää heidät. Sitten Nooaa vastaan käveli mukavan näköinen mies kauppakassin kanssa.
          ”Hei, anteeksi”, Nooan suusta pääsi ennen kuin hän ehti kunnolla miettiä, miten jatkaisi.
          ”Hei?” mies hymyili hämillään.
          Nyt ei ollut enää mahdollisuutta perääntyä.
          ”Mun... Mun bussikortilla e-ei ollutkaan e-enää rahaa...”, Nooa alkoi änkyttää ja kaivoi bussikorttinsa näytille takin taskustaan.
          Nooa tajusi vasta nyt pelätä sitä mahdollisuutta, että mies tarjoaisikin puhelintaan, jotta Nooa voisi soittaa vanhemmilleen. Tai jos mies haluaisi ladata rahan hänen bussikortilleen? Tai jos mies antaisikin rahaa, mutta vain lainaksi?
          Hänen onnekseen mies tajusi heti kaivaa kolme euroa taskustaan. Nooa huokaisi helpotuksesta ja käveli sitten vähän kiertäen takaisin poikaporukan luokse.
          ”Ei tää nyt riitä! Mee takaisin!”
          ”Mä oon menossakin, mutta pitää eka odottaa, et se äijä ei oo näkemässä”, Nooa valehteli.
          Oikeasti hän olisi toivonut, että homma olisi ollut kertalaakista selvä. Muutaman euron saaminen oli kuitenkin käynyt yllättävän vaivattomasti. Kävellessään takaisin päin, Nooa mietti, että mitä jos hän tekisi saman joka päivä koulun jälkeen? Hän voisi tienata viikossa 10, jopa 25 euroa... Ellei jopa enemmän!

Nooa yritti esittää hätääntynyttä ja näyttää mahdollisimman surulliselta. Torin reunalla penkillä istui iäkäs mies, joka piteli kävelykepistään kiinni ja poltti piippua.
          ”Hei, anteeksi... Voisitko sä mitenkään auttaa?”
          ”Mitä?” vanhus kurtisti kulmiaan.
          ”Että voisitko sä mitenkään auttaa mua?” Nooa korotti ääntään.
          ”Mikä sulla on hätänä?” papparainen kysyi tarpeettoman kovaan ääneen.
          Vanhus ei ymmärtänyt bussikorttien päälle yhtään mitään, eikä ymmärtänyt sitäkään, miksei Nooa vain kävellyt kotiin. Nooa yritti selventää asioita ukolle tarinoimalla vaikka ja mitä samalla heiluttaen bussikorttiaan.
          ”Mikä täällä on homman nimi?” joku keski-ikäinen nainen tuli Nooan vierelle.
          Naisella oli punaista huulipunaa, kiharrettu tukka ja käsilaukku olalla. Nooa meni aivan lukkoon, ja vähän köhisten hän alkoi änkyttää:
          ”Ku-kun mu-mulla ei oo bu-bussikortilla rahaa... E-en pääse kotiin...”
          ”Ai! Mä voin soittaa sun vanhemmille.”
          ”Ne on töissä”, Nooa keksi salamannopeasti.
          ”Voi sentään. Onko ne kauankin? Entä sun isovanhemmat? Tai hei! Mitä jos mä heitän sut kotiin, missä sä asut?”
          Sen enempää miettimättä Nooa otti jalat alleen.

___________________________________

Leena riisui saapikkaansa ja asetteli villakangastakkinsa henkariin. Sitten hän pyyhki uusien silmälasiensa linssejä, sillä ne menivät näillä pakkasilla joka kerta huuruun, kun hän tuli ulkoa sisälle. Leena laittoi kahvin tippumaan ja istuutui kannettavan tietokoneensa ääreen. Hän avasi Facebookin ja kirjoitti aikajanalleen:
          ”Sitä vain ihmettelen, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Tuossa juuri todistin, kun joku 10-12-vuotias pojankoltiainen kerjäsi rahaa eräältä vanhalta herralta. Olisi tarvinnut rahaa bussilippua varten. Ja mistäkö tiedän, että poika valehteli? No, minä kun tarjosin puhelinta lainattavaksi ja jopa autokyytiä kotiovelle, mukula juoksi karkuun! Kuka näitä tällaisia lapsia kasvattaa...”

Kun kahvi oli tippunut, Leenan puhelin alkoi soida. Se oli Siru, hänen esikoisensa avopuoliso.
          ”Moikka!” Leena vastasi ilahtuneena.
          ”No moi! Mä oon nyt saanut siivouksen pois alta, milloin voidaan tuoda tää höyrypesuri takaisin?”
          Nuoripari oli muuttanut isompaan asuntoon, ja vieläpä rivitaloon, pari viikkoa takaperin.
          ”Ihan mikä päivä vain!” Leena hymyili ja alkoi sitten selostaa Sirulle juuri Facebookiin päivittämästään asiasta.
          ”Mitä ihmettä! On näitä, jotka hyväksikäyttää hyväntahtoisia ihmisiä, ja sitten on niitä, jotka ei auta, vaikka mikä olisi!” Siru päivitteli.
          ”No niinpä! Huh huh. Mitäs sä olet tänään tehnyt?”
          ”Sain siivouksen loppuun ja tyhjensin viimeiset muuttolaatikot. Nyt olen tässä nettishoppaillut... Niin, juttuja”, Siru myhäili luurin toisessa päässä.
          ”Mitä! Kuulostaa tosi salamyhkäiseltä”, Leena naurahti.
          ”No... Ei tässä vielä ole mitään kerrottavaa...”
          Leena osasi jo ounastella, mutta komensi silti:
          ”Kerro kerro!”
          ”Me ollaan Mikon kanssa päätetty yrittää... Tai ollaan jo pari kolme kuukautta yritetty. Vielä ei ole tärpännyt...”
          Leena hihkui riemusta. Hän kuuli Sirun naureskelevan. Tyttö oli jo katselemassa vauvan tarvikkeita, koska tammikuun aikana oli loistavia alennuksia joka puolella.
          ”Voi että, miten hienoa!” Leena liikuttui.

Raskaushaaveet eivät sinänsä tulleet yllätyksenä, sillä Leena oli jo viime kesänä ymmärtänyt Sirun potevan jonkinasteista vauvakuumetta. Hän oli onnesta soikeana siitä, että hänen poikansa oli löytänyt tällaisen tytön. Tytön, joka piti pojan aisoissa ja josta tämä anoppi piti!
          Puhelun jälkeen Leena palasi kannettavansa ääreen kirjoittamaan:
          ”On tässä maailmassa jotain hyvääkin. Ilouutisia odotellen!”

___________________________________

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti