Nooa
seisoi kotikaupunkinsa pienen torin reunalla kolmen hänen luokalla
olevan pojan kanssa. He eivät olleet Nooan kavereita, mutta Nooa
halusi heidän porukoihinsa. Koulupäivä oli ohi, kello oli melkein
kolme ja keskustassa oli paljon ihmisiä liikkeellä. Nooa potkaisi
pientä jäälohkaretta edessään. Hän keräsi rohkeutta. Ja
toivoi, ettei kukaan tuttu näkisi.
”Ei
se uskalla”, yksi pojista ivaili.
”Antaa
sen nyt yrittää.”
”Pitää
tää nyt kokeilla, että toimiiko tää!”
Nooa
hengitti syvään ja sanoi sitten rehvastellen:
”Nähään
kohta.”
Muut
pojat olivat saaneet huippuidean kokeilla tätä, kun heidän
luokkalainen Aurora oli kertonut saaneensa tuiki tuntemattomalta
suoraan vitosen setelin kouraan. Aurora oli ollut viikonloppuna
naapurikaupungin torilla heilumassa, kun sen bussikortilla ei ollut
ollut tarpeeksi rahaa.
Nooa
suuntasi torille päämäärättömästi. Hän näytti eksyneeltä,
koska ei tiennyt, kenelle menisi puhumaan. Tosin, hänenhän pitikin
näyttää vähän eksyneeltä. Kaksi ensimmäistä aikuista eivät
olleet kuulevinaan, kun Nooa yritti pysäyttää heidät. Sitten
Nooaa vastaan käveli mukavan näköinen mies kauppakassin kanssa.
”Hei,
anteeksi”, Nooan suusta pääsi ennen kuin hän ehti kunnolla
miettiä, miten jatkaisi.
”Hei?”
mies hymyili hämillään.
Nyt
ei ollut enää mahdollisuutta perääntyä.
”Mun...
Mun bussikortilla e-ei ollutkaan e-enää rahaa...”, Nooa alkoi
änkyttää ja kaivoi bussikorttinsa näytille takin taskustaan.
Nooa
tajusi vasta nyt pelätä sitä mahdollisuutta, että mies
tarjoaisikin puhelintaan, jotta Nooa voisi soittaa vanhemmilleen. Tai
jos mies haluaisi ladata rahan hänen bussikortilleen? Tai jos mies
antaisikin rahaa, mutta vain lainaksi?
Hänen
onnekseen mies tajusi heti kaivaa kolme euroa taskustaan. Nooa
huokaisi helpotuksesta ja käveli sitten vähän kiertäen takaisin
poikaporukan luokse.
”Ei
tää nyt riitä! Mee takaisin!”
”Mä
oon menossakin, mutta pitää eka odottaa, et se äijä ei oo
näkemässä”, Nooa valehteli.
Oikeasti
hän olisi toivonut, että homma olisi ollut kertalaakista selvä.
Muutaman euron saaminen oli kuitenkin käynyt yllättävän
vaivattomasti. Kävellessään takaisin päin, Nooa mietti, että
mitä jos hän tekisi saman joka päivä koulun jälkeen? Hän voisi
tienata viikossa 10, jopa 25 euroa... Ellei jopa enemmän!
Nooa
yritti esittää hätääntynyttä ja näyttää mahdollisimman
surulliselta. Torin reunalla penkillä istui iäkäs mies, joka
piteli kävelykepistään kiinni ja poltti piippua.
”Hei,
anteeksi... Voisitko sä mitenkään auttaa?”
”Mitä?”
vanhus kurtisti kulmiaan.
”Että
voisitko sä mitenkään auttaa mua?” Nooa korotti ääntään.
”Mikä
sulla on hätänä?” papparainen kysyi tarpeettoman kovaan ääneen.
Vanhus
ei ymmärtänyt bussikorttien päälle yhtään mitään, eikä
ymmärtänyt sitäkään, miksei Nooa vain kävellyt kotiin. Nooa
yritti selventää asioita ukolle tarinoimalla vaikka ja mitä
samalla heiluttaen bussikorttiaan.
”Mikä
täällä on homman nimi?” joku keski-ikäinen nainen tuli Nooan
vierelle.
Naisella
oli punaista huulipunaa, kiharrettu tukka ja käsilaukku olalla. Nooa
meni aivan lukkoon, ja vähän köhisten hän alkoi änkyttää:
”Ku-kun
mu-mulla ei oo bu-bussikortilla rahaa... E-en pääse kotiin...”
”Ai!
Mä voin soittaa sun vanhemmille.”
”Ne
on töissä”, Nooa keksi salamannopeasti.
”Voi
sentään. Onko ne kauankin? Entä sun isovanhemmat? Tai hei! Mitä
jos mä heitän sut kotiin, missä sä asut?”
Sen
enempää miettimättä Nooa otti jalat alleen.
___________________________________
Leena
riisui saapikkaansa ja asetteli villakangastakkinsa henkariin. Sitten
hän pyyhki uusien silmälasiensa linssejä, sillä ne menivät
näillä pakkasilla joka kerta huuruun, kun hän tuli ulkoa sisälle.
Leena laittoi kahvin tippumaan ja istuutui kannettavan tietokoneensa
ääreen. Hän avasi Facebookin ja kirjoitti aikajanalleen:
”Sitä
vain ihmettelen, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Tuossa
juuri todistin, kun joku 10-12-vuotias pojankoltiainen kerjäsi rahaa
eräältä vanhalta herralta. Olisi tarvinnut rahaa bussilippua
varten. Ja mistäkö tiedän, että poika valehteli? No, minä kun
tarjosin puhelinta lainattavaksi ja jopa autokyytiä kotiovelle,
mukula juoksi karkuun! Kuka näitä tällaisia lapsia kasvattaa...”
Kun
kahvi oli tippunut, Leenan puhelin alkoi soida. Se oli Siru, hänen
esikoisensa avopuoliso.
”Moikka!”
Leena vastasi ilahtuneena.
”No
moi! Mä oon nyt saanut siivouksen pois alta, milloin voidaan tuoda
tää höyrypesuri takaisin?”
Nuoripari
oli muuttanut isompaan asuntoon, ja vieläpä rivitaloon, pari
viikkoa takaperin.
”Ihan
mikä päivä vain!” Leena hymyili ja alkoi sitten selostaa Sirulle
juuri Facebookiin päivittämästään asiasta.
”Mitä
ihmettä! On näitä, jotka hyväksikäyttää hyväntahtoisia
ihmisiä, ja sitten on niitä, jotka ei auta, vaikka mikä olisi!”
Siru päivitteli.
”No
niinpä! Huh huh. Mitäs sä olet tänään tehnyt?”
”Sain
siivouksen loppuun ja tyhjensin viimeiset muuttolaatikot. Nyt olen
tässä nettishoppaillut... Niin, juttuja”, Siru myhäili luurin
toisessa päässä.
”Mitä!
Kuulostaa tosi salamyhkäiseltä”, Leena naurahti.
”No...
Ei tässä vielä ole mitään kerrottavaa...”
Leena
osasi jo ounastella, mutta komensi silti:
”Kerro
kerro!”
”Me
ollaan Mikon kanssa päätetty yrittää... Tai ollaan jo pari kolme
kuukautta yritetty. Vielä ei ole tärpännyt...”
Leena
hihkui riemusta. Hän kuuli Sirun naureskelevan. Tyttö oli jo
katselemassa vauvan tarvikkeita, koska tammikuun aikana oli loistavia
alennuksia joka puolella.
”Voi
että, miten hienoa!” Leena liikuttui.
Raskaushaaveet
eivät sinänsä tulleet yllätyksenä, sillä Leena oli jo viime
kesänä ymmärtänyt Sirun potevan jonkinasteista vauvakuumetta. Hän
oli onnesta soikeana siitä, että hänen poikansa oli löytänyt
tällaisen tytön. Tytön, joka piti pojan aisoissa ja josta tämä
anoppi piti!
Puhelun
jälkeen Leena palasi kannettavansa ääreen kirjoittamaan:
”On
tässä maailmassa jotain hyvääkin. Ilouutisia odotellen!”
___________________________________
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti