9. helmikuuta 2018

Lapsuudenystävä



Alle kouluikäisinä lennättämään leijaa.
Ensimmäinen käyttökerta,
se jäi heti puun latvaan.
Vuosikaudet
puulla oli uudenlainen tupee,
kun sitä koristi
teletappikankaan riekaleet.

Joka kerta positiivinen yllätys,
kun se soittaa kysyäkseen,
Onks sul huomenna aikainen herätys,
saako viel tulla kyläilee?”

Se sanoo, että lähtee heti tulemaan.
Mä tiedän, et tunnin päästä aikaisintaan.
On täs ollut aikaa oppia tuntemaan.

Ne sanoo, että ystävyys on ikuista,
kun se on kestänyt yli seitsemän vuotta.
En ollut silloin vielä edes neljää,
kun me tavattiin,
ja nyt meidän ystävyydelle tulee jo kakskytä mittariin.

Se tulee tunnin myöhässä,
reinot jalassa ja tukka sekaisin.
Oli taas vähän tilanne päällä
ei yllätä: niinpä tietenkin.

Sillä on kirkkaan oranssit sukat jaloissa,
ihan kuin joskus seurakunnan kerhossa,
silloin 90-luvun lopussa.

Kävellessään se muistuttaa reumaatikkoa:
oli mennyt taas itsensä telomaan.
Mä lämmitän sille makaronilaatikkoa,
ja sitten molemmat rupeaa avautumaan.
Se on sellaista parasta terapiaa.

Joskus ei olla oltu jutuissa kuukausiin,
joskus sitä on mahdotonta saada kii.
Mutta kun mä toivuin leikkauksesta toukokuussa,
se oli suklaan ja kortin kera mua katsomassa.
Tämä on parasta Paulassa.

Se tietää musta paljon. Ja liikaa.
Aina siihen voi luottaa.
Ei se mitään muista kuitenkaan.
Hah, klassista Paulaa.


Paula, eli Baulba, kirjoitti omaan blogiinsa meidän ystävyydestämme 
ja haastoi minut vastaamaan pariin kysymykseen aiheeseen liittyen: lue teksti täältä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti