1. helmikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 5

Aloita jatkis alusta

Niina käveli ympäri kämppää. Hän oli jo monta päivää odottanut yhteydenottoa, mutta puhelin ei soinut eikä tärissyt. Hän päätti soittaa ystävälleen Vernalle.
          ”Siitä ei ole vieläkään kuulunut mitään!”
          ”Helvetti sentään nainen! Mene ja soita itse!” Verna komensi nauraen.
          ”Enkä soita! Se sanoi itse silloin, kun heitti mut kotiin, että soittelee!”
          ”Mitä jos se ei muista sitä? Tai se odottaa sun soittoa? Tai mitä jos se sen skidi on vieläkin sen luona, tai mitä jos sille skidille on sattunut jotain? Tai mitä jos sille itelle on sattunut jotain?”
          Niina valahti kauhusta valkoiseksi.
          ”Mä meen käymään siellä!”
          ”No en mä nyt sitä tarkoittanut!”
          ”Can't hear youuu!” Niina myhäili ja lopetti puhelun.

Auton avaimet löydettyään Niina hyppäsi auton rattiin ja ajoi rivitaloalueelle. Karrin auto oli parkissa, joten ainakaan mies ei ollut ylitöissä. Niina epäröi hetken ja meni sitten soittamaan ovikelloa.
          ”Ai moi?” Karri tuli avaamaan oven pelkät collegehousut jalassaan.
          ”Moi, voidaanko jutella?” Niina täräytti.
          ”O-okei? Joo, peremmälle.”
          Karrin koira Ronny juoksi jostain ilahtuneena moikkaamaan Niinaa. Se oli varmaankin kuullut hänen äänensä. Niina riisui takkinsa ja potkaisi kenkänsä jaloistaan tahattoman kovaäänisesti. Hänellä ei ollut fiilistä alkaa leperrellä Ronnylle, joten hän vain ohimennen taputti terrieriä pari kertaa päälaelle. 

Karri tarjosi kahvia, mutta Niina kieltäytyi. Karri heitti t-paidan ylleen, ja Niinan suusta putosi kysymys sen enempää ajattelematta:
          ”Mikä meillä on homman nimi?”
          ”Öö... Mitä tarkoitat? Onks jokin vialla?”
          ”Sun piti soittaa. Mutta et koskaan soittanut.”
          ”Ai. Siis, mehän nähtiin viime tiistaina?”
          ”Niin, ja siitä on nyt viikko! Miksei susta ole kuulunut mitään?” Niina tylytti.
          Samalla hän alkoi ymmärtää, että Karri ei välttämättä ollut niin sitoutunut tähän, kuin Niina oli ymmärtänyt. Karri ei saanut sanaa suustaan, joten Niina jatkoi:
          ”Mä luulin, että meillä on suhde! Molemminpuolinen suhde! Mä oon nähnyt sun poikaskin, ollut kerran sille lapsenvahtinaki?!”
          Karri rauhoitteli Niinaa matalalla äänellään ja yritti kietoa kädet hänen ympärilleen, mutta Niina ei jaksanut kuunnella miehen kliseitä. Hän riuhtaisi itsensä irti ja yritti olla itkemättä.
          Sitten hän näki olohuoneen sohvan käsinojalla heleän vaaleanpunaisen neulotun kaulahuivin.

___________________________________

Siru istui sängyllä ja hengitti mahdollisimman hiljaa. Naapurissa riideltiin niin, että välillä hän sai sanoistakin selvää.
          ”Onks meillä mitään ruokaa?” Miko ilmestyi oven suulle.
          ”Hyss!” Siru sähisi ja osoitti seinää.
          Miko jäi seisomaan paikalleen ja katsoi kysyvästi Sirua. Sitten kuului taas matalaa miehen mölinää, ja siihen perää korkeampi naisääni, josta sai paremmin selvää:
          ”Miten sä kehtaat! Miten sä vittu kehtaat!”
          ”Niin, pitäiskö käydä kaupassa?” Miko kuiskasi.
          ”Oo nyt hiljaa, mä en kuule!” Siru tiuskaisi hampaidensa välistä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Siru säntäsi makuuhuoneesta keittiön ikkunaan, josta näki etupihalle. Viereisen asunnon pihasta ryntäsi nuori nainen kohti parkkipaikkaa.
          ”Toi likka on lähemmäs 20-vuotias, ku 30-vuotias!” Siru kuiskasi haltioissaan.
          ”Mitä sitten?” Miko totesi tehdessään voileipiä.
          ”No toi äijä, joka asuu meidän naapurissa, on jotain nelkyt!”
          ”Ai jaa. Mistä ne tappeli?”
          ”Toi nainen oli ihan skitsona. Mies oli tehnyt jotain, vaikka sen ois pitänyt olla ton naisen kanssa tai jotain. Kyllä ne sitten vissiin seurusteli.”
          ”Tuttu juttu.”
          ”Mitä sä tolla tarkotit?”
          ”En mitään. Tai no, ois kiva joskus nähdä frendejä.”
          ”En mä sua estä.”
          ”Niin, mut sä oot suunnitellu jokaisen viikonlopun täyteen mun puolesta. Mis välis mä näkisin ketään?”
          Kyyneleet kihosivat Sirun silmiin. Miko huomasi sen ja jatkoi:
          ”Sori kulta. Mua vaan harmittaa, kun meni taas yhet Tuuren bileet ohi suun.”
          ”No kai se sen ymmärtää, että meillä oli muutto kesken ja kaikkea?”
          ”En mä ees viittiny vastata sille mitään.”
          ”Mitä, mikset?”
          ”En mä jaksa selitellä.”
          Siru pyöräytti silmiään. Hän ei jaksanut vääntää Mikon kanssa taas samasta asiasta. Joskus tuntui, että Miko ei oikeasti edes halunnut mennä mihinkään, vaan syytti aina Sirua, jotta sai jäädä kotiin pelaamaan tai kaivamaan napaansa.

Yöllä Siru havahtui siihen, kun Miko kampesi sänkyyn ja otti hänet lusikkaan.
          ”Kulta”, Miko sanoi niin hempeästi kuin osasi. ”Voisinko mä pitää pojille tuparit? Saunaillan tai jotain?”
          Siru pysyi vaiti ja pohti mielessään vaihtoehtojaan. Hän ei halunnut olla sellainen diktaattori kuin Miko oli antanut poikien ymmärtää. Hän ei myöskään ollut järin innostunut näkemään Mikon kavereita, varsinkaan näiden ollessa kännissä. Mutta vielä epämiellyttävämpi ajatus olisi ollut jättää hänen uutta ihanaa asuntoaan jätkäporukan vastuulle.
          ”Senkus pidät”, hän mutisi Mikolle ja lisäsi vielä: ”Nyt viikonloppuna ei oo mitään. Pyydä vaikka perjantaiks.”
          Ehkäpä jätkät eivät pääsisi tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla. Tällöin Siru olisi ollut se, joka olisi suostunut ideaan, mutta suunnitelma ei vain olisi koskaan toteutunut.


___________________________________


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti