22. helmikuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 8

Aloita jatkiksen lukeminen alusta

Olivia kaatoi itselleen kahvia, koska kahvila oli jo hiljentynyt. Oli puoli tuntia sulkemisaikaan.
          ”Otatko sä kahvia?” Olivia kysyi Eijalta.
          ”En kiitos. Mutta jos sopii, otan tämän esiliinan jo pois. Olen viimeisen parin tunnin aikana läikyttänyt kolme kertaa sen päälle.”
          ”Joo, ota vain”, Olivia nauroi.
          Eija oli ollut ensimmäinen, jonka hän oli ottanut palkkalistoilleen, pystytettyään Café Appelsiinin kahdeksan kuukautta sitten. Eija oli ollut kullanarvoinen löytö: hän oli aina valmis auttamaan, aina valmis sijaistamaan ja työporukan keskuudessa hän oli vanhimpana ikään kuin äitihahmo muille.

Kun viimeisetkin asiakkaat olivat poistuneet ja kahvila päästiin sulkemaan, Olivia alkoi avautua Eijalle uudesta tuttavuudestaan, jonka oli nyt tavannut kolme kertaa. Siru oli alkanut käydä totaalisesti hänen hermoilleen. Siru oli niin impulsiivinen ihminen, ettei Olivia pitänyt tätä enää järin vakavasti otettavana ihmisenä: tyttö oli muun muassa ilmoittanut haluavansa kissan, aloittavansa ratsastuksen, lähtevänsä mukaan kyläyhdistyksen toimintaan ja perustavansa myös oman yrityksen. Yksikään Sirun aikeista ei ollut toteutunut, eikä oltu edes otettu puheeksi toistamiseen. Lisäksi Olivia oli ollut vähän loukkaantunut, että Siru oli hänelle kertonut suunnitelmiaan omasta kahvilastaan verraten kaikkea Appelsiiniin. Esimerkiksi Sirun kahvilassa olisi sitten sisustus enemmän maalaisromanttinen ja siellä viihdyttäisiin siten kauemmin istumassa.
          Olivia oli kiltti ihminen, eikä hän ollut osannut sanoa ei tapaamisille, vaikka hänellä ei olisi ollut aikaa istuskella missään kuuntelemassa Sirun näennäisiä ongelmia. Mutta mitä sitä olisi voinut tehdä, kun toinen soitti tai laittoi viestiä, että elämä hajoaa käsiin? Olivia oli myös alkanut ärtyä siihen, että sai Sirulta joka päivä viestejä. Aivan kuin hän olisi eksynyt tahtomattaan jonkinlaiseen parisuhteeseen.

Miten tuollaisesta sitten pääsee eroon? Kerroppas se”, Olivia naurahti ja pyyhki pöytiä.
          ”Ole rehellinen hänelle”, Eija neuvoi hymyillen. ”Tai no, kaunistele vähän. Sano, että sulla on kiireitä ja muitakin läheisiä, joita pitää nähdä.”
          ”No joo. Tämä sen huomionkipeys on mulle aivan liikaa. Ja ei se koskaan ole edes kiinnostunut kuulemaan mun kuulumisia. Se vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, joka saisi hullun itkupotkuraivarin, jos mä raskautuisin ennen häntä.”
          ”Nuoret on niin tuollaisia. Hänellä ei myöskään taida kauheasti olla ystäviä, kun nojautuu suhun tuolla tavoin”, Eija totesi ja nappasi viimeisen pakin tiskikoneesta kuivaustelineelle.
          ”Niin se taitaa olla. Ja niin, uusimpana stoorina sain nyt kuulla siitä, että häntä vainotaankin! Joku hiippari oli seisoskellut heidän takapihalla tai jotain. Annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.”
          ”Ai jaa, vai että sellaistakin vielä!” Eija naurahti. ”Kannattaa ottaa pesäero siis hitaasti ja varoen!”
          ”Jep. Anteeksi, kun mä nyt vaan jauhan tästä. Mutta kun tästä on tullut tällaista mun jokapäiväistä elämää, niin pakko avautua tästä jollekin.”
          ”Ei se mitään. Lasku tulee perässä”, Eija vinkkasi silmää.

___________________________________

Nooa norkoili kaupan edessä. Hän laahusti edestakaisin kaupan edustaa. Välillä hän lähti ikään kuin kävelemään pois kaupalta, mutta pienen lenkin jälkeen hän oli taas kävellyt pyöräparkin kohdalle. Hän ei uskaltanut pysäyttää ketään. Suurin osa kauppaan menijöistä oli hänen vanhempiensa ikäisiä, eli suurella todennäköisyydellä sellaisia ihmisiä, jotka tietäisivät hänet, vaikka hänelle kaikki olivatkin tuntemattomia kasvoja.
          Tällä kertaa kukaan ei ollut sentään vahtimassa häntä, kauanko hänellä menisi tähän. Toisaalta, olihan tämä ollut Nooan oma idea. Mutta hän ei ollut ajatellut sitä, että joutuisi itse yksin toteuttamaan sen. Pyörätietä pitkin kohti kauppaa käveli jätkä, joka ainakin vaikutti täysi-ikäiseltä. Nooa lähti kävelemään tätä kohti. Päässä takoivat ajatukset, että mitä hän sanoisi. Ja miten nopeasti hän pystyisi juoksemaan pakoon, jos hänelle suututtaisiin.
          ”Moi, onks sul ikää?” Nooa kysyi ja yllättyi itsekin äänensävynsä huolettomuudesta.
          ”Ai siis ostaa kaljaa? Joo on.”
          ”Voisiksä hakee?”
          ”No emmä tiiä. Mä oon töissä tuolla”, jätkä vastasi vaisusti, vaikka lähellä ei ollut ketään muuta.
          ”Mulla ois parikymppiä kaljaan ja parikymppiä hakupalkkaa.”
          ”Parikymppiä?” jätkä yllättyi. ”Ylimääräiselle ois kyllä tarvetta. Muija on ostellut kaikkee typerää.”
          ”Eli sä suostut?”
          ”Minkä ikäinen sä oot?”
          ”Kolmetoista”, Nooa valehteli sujuvasti.
          ”Ai. No mäkin oon aloittanut jo silloin.”
          Nooa antoi rahat mahdollisimman huomaamattomasti.
          ”Nähään tossa kulmalla”, hakija sanoi lähtiessään kohti kauppaa.

Nooa ei ollut ikinä ollut niin hermostunut, kuin nyt odottaessaan hakijansa tuovan hänelle kaljaa. Hän ehti panikoida sitäkin, että jos hänet vain ryöstettiin. Tai olisiko se ollut ryöstämistä, kun hän oli itse vapaaehtoisesti ojentanut rahat tuntemattomalle?
          Nooalla oli selässään reppu ja sen sisällä toinen reppu. Hän mietti vasta nyt sitä vaihtoehtoa, että hänhän olisi voinut antaa hakijalle reputkin mukaan, jotta tämä olisi voinut suoraan pakata kaljat niihin.
          Pian paniikki kasvoi entisestään, kun Nooa näki jätkän lähestyvän kahden muovikassin kanssa kaupan kulmaa. Nooa pakitti kulman taakse, jotta vaihto tapahtuisi enemmän piilossa. Tämä oikeasti tapahtui: hän oli oikeasti saanut jonkun hakijaksi, ja hän pääsisi uusien kavereidensa kanssa juomaan ensimmäistä kertaa kaljaa tulevana viikonloppuna.
          ”Tässä, ostin irtokaljaa niin sai enemmän.”
          ”Kiitos!” Nooan silmät loistivat kirkkaina.
          Hän ei tiennyt, miten tällaisesta tilanteesta lähdettiin, joten hän alkoi pakata kaljoja reppuihin ja kysyi vielä jätkältä, yrittäen kuulostaa mahdollisimman coolilta:
          ”Mihin sun muija on sit tuhlannut?”
          Käyttäessään sanaa muija Nooasta tuntui paljon ikäistään vanhemmalta.
          ”Viimeisinpänä se oli löytänyt jostain netin syövereistä muka-edulliset itkuhälyttimet”, hakija naurahti.
          ”Ai, onks teil tulossa vauva?”
          ”Joskus joo. Mun pitää nyt juosta duuniin. Kiitti täst. Moro!”
          Nooa jäi katsomaan hakijan perään. Hän ei tiennyt, mitä ihmettä jätkä oli selittänyt, mutta eipä sillä ollut väliäkään. Nooa nosti toisen repun selkäänsä ja toisen repun syliinsä ja lähti kävelemään kohti kotia, jonka takapihalle hän piilottaisi saaliinsa.

___________________________________


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti