8. maaliskuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 10

Aloita jatkis alusta

Verna puki työpaikkansa takahuoneessa vastahakoisesti tonttulakin päähänsä. Kesä oli enää vain kaukainen muisto ja pikkujoulukausi oli täällä. Taas. Kello oli puolen yön, eikä asiakkaita vielä ollut ruuhkaksi asti. Verna meni ulko-ovelle vaihtamaan kuulumiset järjestyksenvalvojien kanssa, mutta hetken kuluttua joku naisasiakas tuli kertomaan heille, että naisten vessassa olisi yksi neiti vähän huonossa hapessa.
          ”Mä voin mennä tsekkaa”, Verna kohautti olkiaan ja suuntasi vessoille.
          Vessassa ei ollut kuin yksi nainen, selvästikin se asiakas, josta heille oli tultu sanomaan. Nainen istui vessan lattialla levinneet ripsivärit poskillaan.
          ”Heippa, mikäs täällä on fiilis?”
          ”Ei tässä kurjuutta kummempaa...”, nainen sammalsi vähän. ”Kaikki menee päin helvettiä.”
          ”No ei kai nyt sentään... Tuu mun mukaan, haetaan sulle vettä.”
          ”Mä oon luovuttanu. Tää oli tässä. Elämässä ei ole vittu mitään järkeä”, nainen tilitti, eikä tehnyt elettäkään noustakseen ylös.

Verna yritti sanoa jotain lohduttavaa, mutta hän lisäsikin sanoillaan vain vettä myllyyn. Nainen alkoi avautua oikein kunnolla. Verna ei ihan pysynyt kärryillä, mutta ilmeisesti naisen yritys oli mennyt nurin, kun asiakkaat olivat kaikonneet huhupuheiden takia. Hänen siskonsa rakoileva avioliitto oli saanut viimeisen naulan arkkuunsa, kun oli käynyt ilmi, että siskon miehellä oli lehtolapsi. Vernaa tosin vähän huvitti, kun nainen myönsi kuitenkin hänen siskonsa ensin pettäneen, mikä oli aiheuttanut parisuhteeseen tauon, jonka aikana siskon mies oli käynyt toisen naisen sängyssä. Siskon ex-mies oli lisääntynyt jonkun hempukan kanssa, ja tämä teki ilmeisen kipeää, koska tämä säälissä ja raivossa rypevä nainen itse oli yrittänyt jo vuosia raskautua siinä onnistumatta. Kaiken huipuksi nyt hänen aviomiehensä oli ottanut hatkat, koska lapsiasia ja kaikki muu stressi oli repinyt heidät erilleen.
          ”Nyt on vaikeaa... Kyllä se siitä vielä”, Verna yritti kannustaa silmiään pyöritellen.

Kun Verna oli saanut naisen suostuteltua pystyyn, he lähtivät tiskille hakemaan vettä. Verna osittain talutti naista, joka edelleen jaksoi pauhata:
          ”Jos mä oisin tienny. Jos mä oisin tienny! Siru oli myrkyllinen ihminen. Jotenkin se... Se soluttautui meidän elämään!”
          Vernan korvaan särähti nimi Siru.
          ”Mä halusin vain siitä eroon. Mut se... Se oli kuin myrkkyä! Miks mä en tajunnut...”
          Parilla tarkentavalla kysymyksellä varmistui, että kyse oli Vernankin tietämästä Sirusta. Siru oli vuoden alkupuoliskolla yrittänyt ystävystyä hänenkin kanssaan, mutta Verna ei ollut hyväksynyt tämän kaveripyyntöä Facebookissa. Sen jälkeen tyttö ei ollut ollut tuntevinaan Vernaa, kun oli tullut viihteelle hänen työpaikalleen. Verna oli vain kuullut työkavereiltaan, kuinka tyttö oli aiheetta antanut Vernasta negatiivista palautetta. Oliko Siru yrittänyt hankkia Vernalle potkut? Samassa hän muisti tapauksen jostain helmikuulta, kun hän oli nähnyt Sirun kaulailevan jotain selvästi vanhempaa miestä.

Kun vahvasti humaltunut nainen oli saatettu turvallisesti taksiin, yksi Vernan työkavereista juoksi Vernan luokse puhelin kädessä.
          ”Sun puhelin on soinut nyt tauotta. Teiän faija soittelee jatkuvasti.”
          ”Mitä hittoa?” Verna ihmetteli, sillä hänen isänsä oli tavallisesti tähän aikaan nukkumassa, ja isä tiesi tasan tarkkaan, että hän oli töissä.
          ”Moi?” Verna vastasi puhelimeen.
          ”Nooa on sairaalassa!"
          Puhelimessa ei ollutkaan isä, vaan hänen hysteerinen äitipuolensa.
          ”Mitä?!”
          ”Joo, me ollaan isäs kanssa matkalla sinne. Se on menossa vatsahuuhteluun”, nainen itki niin, että Vernan oli vaikea saada puheesta selvää.

Verna juoksi vuoropäällikön luokse ja selitti nopeasti tilanteen: hänen 11-vuotiasta velipuolta oltiin viemässä vatsahuuhteluun. Työkaverit olivat todella ymmärtäväisiä ja lupasivat, että pärjäisivät kyllä. Verna haki takkinsa takahuoneesta, heitti tonttulakkinsa menemään ja juoksi takaovesta pihalle.
          Verna kaahasi sairaalan parkkipaikalle ja juoksi ensiavun ovista sisälle. Odotusaulassa oli vain isä ja äitipuoli. Äitipuoli itki vuolaasti, isä tärisi.
          ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!” Verna henkäisi.
          ”Verna!” äitipuoli ryntäsi halaamaan häntä.
          ”Älä muuta sano”, isä pudisti päätään. ”Pitäisikö se poika lukita neljän seinän sisälle...”
          ”Nooalla oli kotiintuloaika yhdeksältä, me oltiin etsimässä sitä jo neljättä tuntia, kunnes meille soitti joku ensihoitaja”, äitipuoli selosti kyyneleet poskillaan.
          Ahdistus puristi Vernaa kasaan. Miksi kukaan haki lapselle alkoholia! Ja mistä helvetistä Nooa sai rahaa tähän touhuun? Vanhemmat olivat sulkeneet rahahanat jo viime keväänä. Nyt syksyllä oli näyttänyt jo hyvältä, mutta ilmeisesti kaikki oli ollut vain kulissia.
          Pian lääkäri tuli kertomaan heille Nooasta: poika selviäisi tästä kyllä, mutta tästä tulisi lastensuojeluilmoitus. Vanhemmat kavahtivat. Verna tiesi, että tästä tulisi vielä melkoinen show. Nooan alkoholin käytön takia joku oli tehnyt pojasta jo kesällä lastensuojeluilmoituksen.

___________________________________

Siru havahtui itkuun. Kolmen sekunnin ajan Siru ehti ajatella sitä, kuinka paljon olisi vielä halunnut nukkua ja kuinka paljon hän vihasi herätä kitinään. Sitten hän räväytti silmänsä auki ja käsitti taas saman asian, joka oli hänen mielessään joka kerta hänen herätessään: tämä oli oikeasti totta. Hän oli äiti.
          Siru nousi istumaan sängyn laidalle ja kurottautui nostamaan vauvan, hänen vauvansa, pinnasängystä.
          Vauva rauhoittui heti. Siru silitti tämän ohutta tukkaa, silkkisen pehmoista ihoa.
          ”Sabina. Rakas Sabina. Äidin Sabi-babi-biina-liina”, Siru kuiskutteli.
          Onni oli niin vahva tunne, että hän tunsi sen fyysisesti koko kehossaan. Hän katseli kaunista pikkuistaan, ja ajatteli, että hän tekisi kaikkensa, että Sabina olisi onnellinen. Hän tekisi kaiken toisin kuin hänen oma äitinsä. Hän olisi paras mahdollinen äiti, ja Sabina olisi aina etusijalla.

Kello oli seitsemän aamulla, joten ulkona oli vielä pimeää. Siru siirtyi kerrostaloyksiössään sängyltä sohvalle ja laittoi tv:stä pyörimään tv-sarjan, johon hän oli ollut koukussa jo pari viikkoa. Sabinan pienet sormet hapuilivat jo rinnalle Sirun asetellessa imetystyynyä käsivartensa alle.
          Siru meni kännykästään läpi uudet viestit ja ilmoitukset. Mikon äiti oli tehnyt hänestä Facebook-päivityksen. Tai siis, ei suoranaisesti, mutta Siru tiesi sen: hän osasi lukea sen verran rivien välistä. Leena oli ollut niin kovin innostunut keväällä raskausuutisista, ja hän oli kesän aikana tuonut roppakaupalla vauvan vaatteita ja muita tarvikkeita. Ex-anoppi oli mummihuuruissaan ostanut kalliit lastenvaunutkin. Nyt Facebookissa Leena julisti, miten häntä oli käytetty hyväksi. Siru ihmetteli Leenan touhua: eihän nainen ollut tullut edes pyytämään, että saisiko ostamansa tavarat takaisin. Ihme marttyyri.

Facebookin etusivu oli täynnä vauvakuvia, sillä raskaustestin näytettyä plussaa Sirun ystäväpiiri oli vaihtunut oikeastaan kokonaan. Tai ennemmin kehittynyt hänen elämäntilanteensa mukana. Sirulla ei ollut yksinkertaisesti enää kauheasti puhuttavaa lapsettomuudesta kärsivien naisten kanssa, ja nyt kaikista helpointa oli tutustua tuoreisiin äiteihin.
          Päiväunien ja lounaan jälkeen Siru paketoi Sabinan vaunuihin ja lähti kärryttelemään kohti keskustaa. Torin reunalla hän näki tyhjentyneen liiketilan, jossa oli vielä Café Appelsiinin tarrat ikkunassa. Siru myhäili tyytyväisenä: jos hän pystyi vain sanoja käyttämällä raivaamaan omalle tulevalle kahvilalleen tilaa kaupungin yrityskentältä, hän pystyisi tasan tarkkaan huolehtimaan Sabinasta. Hän olisi se äiti, jolle kukaan ei ryttyilisi. Ja hänestä tulisi se yrittäjä, jonka yritys jäisi pysyväksi elementiksi kaupunkikuvaan.

Vaikka Siru olisi vielä halunnut olla Mikon kanssa, hän oli päättänyt teetättää isyystestin lapsen synnyttyä. Hänen onnekseen Sabinan isä oli Hannu. Mies, joka oli jo oikeasti mies, valmis isä ja lisäksi vieläpä varakas. Miko ei ollut saanut mitään töitä potkujen jälkeen, joten tietenkin Siru oli nojautunut siihen haaveeseen, että vauva olisikin saanut alkunsa Hannun kanssa vietetystä yöstä.
          Siru oli oivaltanut jo ennen Hannua tämän vaimon olevan pettäjä, ja vika niitti oli tullut siinä vaiheessa, kun samainen nillittäjä oli katkaissut heidän perheeltä toimeentulon antamalla potkut Mikolle. Hän oli alkanut niin sanotusti petaamaan omaa petiään jo ensimmäisestä lapsenvahtikeikasta asti, koska Hannussa oli ollut sitä jotain, mutta lopulta kaikki oli tapahtunut paljon nopeammin, kuin Siru oli edes uskaltanut toivoa. Hannu olikin löytynyt baarista, vieläpä juomasta, joten kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin. Humalassa ollut Hannu ei ollut huomannut rikkinäistä kondomia edes laittaessaan sitä paikalleen.
          Siru oli tiennyt senkin, että Hannu olisi vastuuntuntoisempi vaihtoehto lapsen isäksi, ja se oli pitänyt paikkansa. Hannu maksoi elatusmaksujen lisäksi muitakin kuluja, ja hän oli aidosti kiinnostunut Sabinasta. Ja nyt kun Hannun vaimo, tai no nyt ex-vaimo, oli pistänyt Hannun pihalle, miehellä oli entistä enemmän motivaatiota ja aikaa käydä katsomassa Sabinaa.

Vaunulenkki oli sama kuin lähes aina. Siru lähestyi leikkipuistoa, joka oli yhtä poikaa lukuunottamatta autio. Poika istui keinussa ja havahtui Sirun lähestyessä. Poika nosti päänsä ylös ja lähti kävelemään poispäin leikkipuistosta, kohti Sirua. Vaunujen kohdalla poika tiputti pussillisen kolikoita vaunuihin.
          ”12 kaljaa, pidä loput”, poika kuiskasi pysähtymättä tai edes katsettaan kääntämättä.
          Sirukaan ei pysähtynyt, mutta hän katsahti nopeasti Nooan perään. Jatkaessaan matkaa hän mietti, että Vernan pikkuveli ei tarvitsisi enää häntä: poika aiheuttaisi Vernalle ongelmia ihan omasta takaa. Sitä paitsi, hänellä ei ollut enää tarvetta hakupalkkioille, nyt kun Hannu oli kuvioissa. Ja jos se hänestä olisi kiinni – ja varmasti olikin – Hannu tulisi kuvioihin pysyvästi.

2 kommenttia: