21. huhtikuuta 2018

Mun tarina



Puhuminen pikakelauksella,
liian kovalla äänenvoimakkuudella.
Joulumieli joka päivä.
Villasukat aina päällä,
Netflix pyörii koko ajan.
Kierrätän ja kirppistelen paljon,
innostun herkästi.

Sen tyyppinen ihminen,
jolla on pakko olla jokin suunta.
Täytyy tietää elämänsä tarkoitus.

Uusikaupunki, kotikaupunki,
pyhintä jouluaattona Joulupukin kuumalinja.
Ylöjärven ykkösessä siivu sielustani:
tiskin takana minusta tuli minä.
Naantali, Suomen muumilaakso,
koti, jossa muumitalon periaate:
ovi on aina auki ystäville.

Tahdoin tulla ruotsalaiseksi,
vaihdoin sukunimeni.
Muutan sinne,
missä haluan asua
 vaikka siinä ei olisi järkeä.
Tärkeysjärjestykseni
on hyvin tunnepitoinen.

Nyt tiedotan endosta ja eläinsuojelusta.
Endometrioosin diagnoosiviive useita vuosia.
Rajoittaa omaakin elämää,
sattuu tälläkin hetkellä.
Fuck you, endo.

Eläinsuojelija ollut jo pienenä:
kastemadot pois asfaltilta.
Nyt kissoja pisin nurkkia,
eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskotina.
Vielä perustan suuren kissatalon,
heti kun riittää pankkitilin saldo.
Ja villasukkia kaikille,
kun löytyy aikaa neuloa.
On tärkeää päästä levittämään
hyvää mieltä.

Vaikeaa sanoa ei,
mutta liian harvoin sanon kyllä.
On niin kova kiire eteenpäin,
etten oikein osaa olla
tässä ja nyt.
Nautin eniten siitä, kun tiedän jotain hyvää
olevan tulossa.

Yksi on ylitse muiden:
paras ystävä.
Kaksi kummilasta
ja paljon muita pööpöttejä.
Kolme keinoa päästä väsymyksestä:
uni, kahvi ja tanssiminen.
Neljä siskoa siunaantunut
 minä meistä vanhin.
Viittä en vaihda:
juhannusta, ystäviä, pitsaa,
kirjoittamista tai Zella-kissaa.

Liian usein kriiseilyä.
Kauanko on aikaa olla täällä?
Olenko saanut aikaiseksi mitään?
Uudestaan ja uudestaan ajatukset kasaan,
villasukat jaloissa palaan kirjoittamaan.

Elän kirjoittamiselle
ja kirjoittamisella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti