Tarinavyyhdin
synttärikuukauden kunniaksi blogissa käydään neljäosaisessa ”juttusarjassa”
läpi menneen vuoden sisältö. Tässä viimeisessä osassa esitellään niin sanotusti
”mielipidenovellit”, eli tarinat, jotka olen kirjoittanut vaikuttaakseni
asioihin.
Kesällä
2017 hämmensin monta naispuolista ystävääni kysymällä kuukautisista tällaisella
gallupilla:
1.
Millaisia vääriä luuloja sulla oli menkoista, ennen kuin ne olivat sulla
itsellä alkaneet?
2.
Mikä menkoissa oli pahinta, kun ne alkoivat?
3.
Käytitkö tampooneja, kun olit vielä neitsyt?
4.
Miten vanhempasi reagoivat menkkojesi alkamiseen?
5.
Onko sulla jotain traagista menkkakokemusta?
Halusin
kirjoittaa siis menkoista novellin Lupa puhua – Sex, Tits & Periods-kampanjaa varten. Olen itse aina ollut kaveriporukasta se, joka on pitänyt
menkkoja normaalina asiana, josta voi puhua. Tämän gallupin myötä huomasin,
miten erilaiset lähtökohdat jokaisella on menkkoihin: yhdellä ei ollut mitään traagista
tapahtunut menkkojen suhteen, toinen ei ollut koskaan puhunut vanhempiensa
kanssa kuukautisista, kolmas oli ollut monta kuukautta kauhuissaan, kun veri-
ja sideruljanssi oli alkanut. Päätin siis kirjoittaa Menkkahäpeästä, koska ilmeisen
monella on jotain traumaattisia kokemuksia kuukautisista – mukaan lukien
itselläni. (Jep, minä olin se, jonka menkoista sai tietää koko ala-aste yhden
välitunnin aikana.)
Joulun
alla törmään Facebookissa oikeastaan jatkuvasti päivityksiin, joissa kerrotaan,
kun ei ole varaa järjestää joulua lapsille ja pyydetään apua. Kuitenkin liian
usein pienellä stalkkaamisella käy ilmi, että perheellä on kämppä täynnä leluja
tai jokaisella perheenjäsenellä on tuliterät tonnin puhelimet tai perheen
viimeisestä etelän reissusta on aikaa pari kuukautta tms. Enkä arvosta
tällaista uhriutumista, koska tällöin oikeasti vähävaraiset perheet jäävät
kaiken tällaisen shitin sekaan. Niinpä Joulumieli-novellissa kerrotaan neljän
naisen näkökulmasta, millaisia tunteita joulu herättää ja millaista aito
joulumieli on.
Jos
et vielä tiedä, niin sairastan endometrioosia. (Lue lisää endometrioosista
Endometrioosiyhdistyksen-nettisivuilta tai Moona-blogista!) Maaliskuussa
vietetään Endometrioosiviikkoa: keväällä 2017 osallistuin
endometrioositietouden levittämiseen kirjoittamalla Endotar-runon, keväällä
2018 puolestaan kirjoittamalla Endoräpin. Siinä missä Endotar kertoo diagnoosin
saamisen vaikeudesta ja voimaannuttavan tarinan lapsettomuudesta, Endoräppi
puolestaan kertoo humoristisesti kaikista muista sairauden tuomista
vaikeuksista. Endometrioosin oirekirjo on valitettavan laaja, ja se oireilee
yksilöllisesti. Endoräpin tavoitteita oli levittää tietoa, laajentaa ymmärrystä
ja antaa endometrioosia sairastaville vertaistukea – ja räppi onkin saanut
aivan loistavan vastaanoton.
Olen
toiminut Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n sijaiskotina löytökissoille helmikuun
2018 alusta. Maaliskuun lopussa luokseni muuttivat Taika ja Tarmo, jotka ovat
syntyneet pieneen kissapopulaatioon arviolta marraskuussa 2017. Kissan arvo -novelli
sai alkunsa, kun aloin miettiä sijaiskissojeni lähtökohtia: onko heidän emonsa
kenties hylätty kesäkissa? Onko heidän isänsä tälläkin hetkellä vapaasti
ulkoileva leikkaamaton kollikissa? Paljonko Taikalla ja Tarmolla on sisaruksia?
Suomessa kissa ei ole järin arvostettu lemmikki: maatiaiskissoilla ei ole
juurikaan rahallista arvoa ja kissoja hylätään vuosittain jopa 20 000. (Kyllä,
tuossa on oikea määrä nollia.) Suurena kissojen puolestapuhujana päätin siis
kirjoittaa kissojen näkökulmasta tarinan, jonka pääsanomia ovat:
1.
Älä ota kesäkissaa
2.
Älä teetä maatiaiskissalla pentuja
3.
Leikkauta kissasi
4.
Anna myös kissan elämälle arvoa
Kaiken
kaikkiaan mahtava ja tehokas vuosi takana. Siirryn hyvillä mielin kirjoittamaan
tarinoita blogin kolmannelle vuodelle! Kiitos, että luette ja tuette.
Lue lisää tarinoita tarinoiden takaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti