Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 1: Meirä kohtaamine

↓ Lue alempaa sama teksti suomen kielellä ↓

Tämä o tositarin välittämisest, kateist, eläinsuajelust sekä -rakkaurest. Tai oikkiaste, tämä taitta ol tarin siit, mite hullu kissnaese syntyvä.

Ko mää hankkisi oma kissa, se ol ensinnäki pitkä harkinna tulos. Meill ko ei ikin ol ollu katei. Pari kala vaa. Ja mää ole piänen suarastas vihan katei – koera ko ova olle nii pali paremppi, ko niit o ain saanu silittä, ja ne ova tehne muutaki ko vaa syäne ja nukkune. Mut sitt tavattuan pari oikke mukava katti mu kisskuume rupes oireilema.

Toukokuus 2016 mää tei paikallislehte jutu siit, mite löytöeläi-hoitola toimiva. Mää tapasi Leyser-Kopra Turu eläinhoitolalt ja oppisi kissoist vaikk ja mitä lissä ja sain tiättä, ett katei hyljätä yli pari kymment tuhat vuares. Sillo mää oppisi myäs sen, ett ei kissoi kyl paranis pääst ulkoilema vapaste, ko niilki voi sattu jottai, ne voiva ärsyttä naapurei kuseskelemall ympärins, ja ne voiva aiheutta epätoivottui katei, jos ova leikkaamattomi. Mää oli kyll jo enne tätä tapaamist päättän, ett jos mää oma kissa homma, nii se ei kyl yksi ulos pääsis. (Ko mää varma istuissi sit ove eres vaa orottamas ja pohtimas, ett kai sil o kaikk hyvi ja millo se tule takas kotti.)

Leyser-Kopra tapaamise myät mul syntys toine haave: mää kouluttaisi mu oma kati niines, ett se auttais muit kissoi kesyntymä ja meist tulis eläinsuajeluyhristykse sijaiskot.

No juu, kesäll 2018 mää asusi Naantalis ja mull ol Zella, jost ol tullu varsi ihmisrakas ja fiksu kaver. Hän ossa sano moro takas, antta tassu, heittä yläfemma, men maate, hypät, noust istuma ja näi pois päi. Ja me oltti Dewi ry:n sijaiskoti, eli jo parist haaveest ol tullu totise tott. Meill ol asun kuukaure päivät järjestyksessän kuures sijaiskiss, Vilma, joka ol suuripiirttei puale vuare ikkäne ja ark ko mikä. Mää oli kesä alus löytän tiän Naantali saaristo, tarkalle ottae Teersalo, sellasse ravintola töihi ko Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerikski sitä sanotti.

Se ol sit heinäkuu viimäne torsta, ko mää Teersalost ajeli kotti päi yämyähä. Auto valo osuiva taas kerra kiiluvi silmihi, ja mää huamasi kati tönöttävä tiä reunas. Ja mää tei samat, ko mää tee ain nähressän kati yksi ulkosall: mää pysährysi ja oti kissaraksui kourallise – ko mull o niit pussilline autoss tämssi tilanteit varte – ja meni tarjoama niit hänell. Tämä kiss tul het mun lua ja söi kärest ja anto silittä. Mää hunteerasi, ett kyll tämä taitta ol jonku vappast ulkoileva katt, ko selväst ol tottun ihmissi. Mut mää pääti kuitenki tarkista häne kuntons, jote mää nosti häne ylös ja aseti takapenkill. Kaver hyppäs het ulos, ett ei hän kyll viaraitte ämmie mukka lähre. Mut ko mää heiti raksui takapenkil, hän men sinn uurestas ja iha vapaehtosest.

Mää laito valo pääll ja tutkisteli tätä katti. Se ol mustvalkone. Valkoses kohta naamas näkys kuivunut vert, arppi ja sit semssi uurttei arvist, jokk oliva jo paranema päi. Kaveri korva oliva täynn jottai piäni paisei, ötököitte puremi kaiketi. Ne näyttivä nii ällöttävilt, ete olis halun koske, ja sisäpualel korvi en saanu katto lainkka. Mää hunteerasi, ett kiss ei ol vähä aikka omistajas nähny tai jos o, ni omistaja ei kyll kiinnost kattis sit yhtä.

Niinpä mää istusi takas kuski paikal ja laito ove kiines. Hetke aikka oroti, ett saak se kiss iha kauhia kohtaukse, ko tajua olevas suljetuss tilass. Mut ei sunkka. Ko auto läks liikkel, hän rupes kulkema ympär autto ja kattelema akkunoist – eikä siis mitenkä hysterisest vaa iha uteliasuuttas vaa.

Yhres kohta ei kuulun enä mittä liiket, ni mul tul pelko persauksi, ett ei kait se mukul ol koht mu polkimie all. Käänsi päät kattoaksen takapenkill ja jumaliste mää säikähri. Kaver ol mu penki selkänoja pääl kattelemas, ett mihi päi me oikke olla menos. Sit se heitt etutassu mu olkapääll ja niines me jatketti matka. Kell ol reippast yli puale yä ja mää hunteerasi, ett mahroink mä otta kyyttini kati vai papukaija.

Lues sitt osa 2: Syrämme särkymine

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 1: Meidän kohtaaminen

Tämä on tositarina välittämisestä, kissoista, eläinsuojelusta sekä -rakkaudesta. Tai oikeastaan, tämä taitaa olla tarina siitä, miten hullut kissanaiset syntyvät.

Kun hankin oman kissan, se oli ensinnäkin pitkän harkinnan tulos. Meillä kun ei ollut koskaan ollut kissoja. Pari kalaa vaan. Ja pienenä suorastaan vihasin kissoja – koirat kun ovat olleet niin paljon parempia, kun niitä on aina saanut silittää, ja ne ovat tehneet muutakin kuin vaan syöneet ja nukkuneet. Mutta sitten tavattuani pari oikein mukavaa kissaa, kissakuumeeni alkoi oireilla.

Toukokuussa 2016 tein paikallislehteen jutun siitä, miten löytöeläinhoitolat toimivat. Tapasin Leyser-Kopran Turun eläinhoitolalta ja opin kissoista vaikka ja mitä lisää, ja sain tietää, että kissoja hylätään yli kaksikymmentä tuhatta vuodessa. Silloin opin myös sen, että kissoja ei kannattaisi päästää ulkoilemaan vapaasti. Niillekin voi sattua jotain, ne voivat ärsyttää naapureita merkkaamalla reviiriään virtsaamalla ja ne voivat aiheuttaa epätoivottuja kissoja, jos ovat leikkaamattomia. Olin kyllä jo ennen tätä tapaamista päättänyt, että jos hankin oman kissan, en päästäisi sitä yksin ulos. (Koska todennäköisesti istuisin sitten oven edessä vain odottamassa ja pohtimassa, että onkohan sillä kaikki hyvin ja milloinkohan se tulee takaisin kotiin.)

Leyser-Kopran tapaamisen myötä minulle syntyi toinenkin haave: kouluttaisin oman kissani niin, että se auttaisi muita kissoja kesyyntymään ja meistä tulisi eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskoti.

Summa summarum, kesällä 2018 asuin Naantalissa ja minulla oli Zella, josta oli tullut varsin ihmisrakas ja fiksu kaveri. Hän osaa tervehtiä, antaa tassua, heittää ylävitosen, mennä maahan, hypätä, nousta istumaan ja niin edelleen. Ja me olimme Dewi ry:n sijaiskoti, eli kaksi unelmaani oli käynyt toteen. Meillä oli asunut noin kuukauden päivät järjestyksessään kuudes sijaiskissa, Vilma, joka oli suurin piirtein puolen vuoden ikäinen ja arka kuin mikä. Olin kesän alussa löytänyt tieni Naantalin saaristoon, tarkalleen ottaen Teersaloon, sellaiseen ravintolaan töihin kuin Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerinakin se tunnettiin.

Oli heinäkuun viimeinen torstai, kun ajoin yömyöhään Teersalosta kotia kohti. Auton valot osuivat taas kerran kiiluviin silmiin, ja huomasin kissan istuvan tien reunassa. Ja tein samat niin kuin teen aina, kun näen kissan yksin ulkosalla: pysähdyin ja otin kissan raksuja kourallisen – sillä autossani on pussillinen niitä valmiina tällaisia tilanteita varten – ja menin tarjoamaan niitä hänelle. Tämä kissa tuli heti luokseni, söi kädestä ja antoi silittää. Mietin, että kyllä tämä taitaa olla jonkun vapaasti ulkoileva kissa, koska hän oli selvästi tottunut ihmisiin. Mutta päätin kuitenkin tarkistaa hänen kuntonsa, joten nostin hänet ylös ja asetin takapenkille. Kaveri hyppäsi heti ulos, että ei hän kyllä vieraiden akkojen mukaan lähde. Mutta kun heitin raksuja takapenkille, hän meni sinne uudestaan ja ihan vapaaehtoisesti.

Laitoin valon päälle ja tutkiskelin tätä kissaa. Se oli mustavalkoinen. Valkoisessa kohtaa naamassa näkyi kuivunutta verta, arpia ja sellaisia uurteita arvista, jotka olivat jo paranemaan päin. Kaverin korvat olivat täynnä jotain pieniä paiseita: ilmeisesti ötököiden puremia. Ne näyttivät niin kuvottavilta, etten olisi halunnut koskea, ja sisäpuolelle korviin en saanut katsoa lainkaan. Ajattelin, että kissa ei ole vähään aikaan omistajaansa nähnyt tai jos on, niin omistajaa ei kyllä kiinnosta kissansa hyvinvointi yhtään.

Niinpä istuin takaisin kuljettajan paikalle ja laitoin oven kiinni. Odotin hetken aikaa, että saako tämä kissa ihan kauhean kohtauksen, kun tajuaa olevansa suljetussa tilassa. Mutta ei sentään. Kun auto lähti liikkeelle, hän rupesi kulkemaan ympäri autoa ja katselemaan ikkunoista – eikä siis mitenkään hysteerisesti vaan ihan uteliaisuuttaan vaan.

Yhdessä kohtaa ei kuulunut enää mitään liikettä, joten mieleeni hiipi pelko, että ei kai se pentu ole kohta polkimieni alla. Käänsin päätä katsoakseni takapenkille ja jestas, miten säikähdinkään. Kaveri oli penkkini selkänojan päällä katselemassa, että mihin päin me oikein olemme menossa. Sitten se heitti etutassut olkapäälleni, ja niin me jatkoimme matkaa. Kello oli reippaasti yli puolen yön, ja mietin, että olinko ottanut kyytiini kissan vai papukaijan. 

______________________________

Lue osa 2, Syrämme särkymine, tästä linkistä