↓ Lue alempaa sama teksti suomen kielellä ↓
Tämä o tositarin välittämisest,
kateist, eläinsuajelust sekä -rakkaurest. Tai oikkiaste, tämä taitta ol tarin
siit, mite hullu kissnaese syntyvä.
Ko
mää hankkisi oma kissa, se ol ensinnäki pitkä harkinna tulos. Meill ko ei ikin
ol ollu katei. Pari kala vaa. Ja mää ole piänen suarastas vihan katei – koera ko
ova olle nii pali paremppi, ko niit o ain saanu silittä, ja ne ova tehne
muutaki ko vaa syäne ja nukkune. Mut sitt tavattuan pari oikke mukava katti mu
kisskuume rupes oireilema.
Toukokuus
2016 mää tei paikallislehte jutu siit, mite löytöeläi-hoitola toimiva. Mää
tapasi Leyser-Kopra Turu eläinhoitolalt ja oppisi kissoist vaikk ja mitä lissä
ja sain tiättä, ett katei hyljätä yli pari kymment tuhat vuares. Sillo mää
oppisi myäs sen, ett ei kissoi kyl paranis pääst ulkoilema vapaste, ko niilki
voi sattu jottai, ne voiva ärsyttä naapurei kuseskelemall ympärins, ja ne voiva
aiheutta epätoivottui katei, jos ova leikkaamattomi. Mää oli kyll jo enne tätä
tapaamist päättän, ett jos mää oma kissa homma, nii se ei kyl yksi ulos pääsis.
(Ko mää varma istuissi sit ove eres vaa orottamas ja pohtimas, ett kai sil o
kaikk hyvi ja millo se tule takas kotti.)
Leyser-Kopra
tapaamise myät mul syntys toine haave: mää kouluttaisi mu oma kati niines, ett se
auttais muit kissoi kesyntymä ja meist tulis eläinsuajeluyhristykse sijaiskot.
No
juu, kesäll 2018 mää asusi Naantalis ja mull ol Zella, jost ol tullu varsi
ihmisrakas ja fiksu kaver. Hän ossa sano moro takas, antta tassu, heittä
yläfemma, men maate, hypät, noust istuma ja näi pois päi. Ja me oltti Dewi ry:n sijaiskoti, eli jo parist haaveest ol tullu totise tott. Meill ol asun
kuukaure päivät järjestyksessän kuures sijaiskiss, Vilma, joka ol suuripiirttei
puale vuare ikkäne ja ark ko mikä. Mää oli kesä alus löytän tiän Naantali
saaristo, tarkalle ottae Teersalo, sellasse ravintola töihi ko Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerikski sitä sanotti.
Se
ol sit heinäkuu viimäne torsta, ko mää Teersalost ajeli kotti päi yämyähä. Auto
valo osuiva taas kerra kiiluvi silmihi, ja mää huamasi kati tönöttävä tiä
reunas. Ja mää tei samat, ko mää tee ain nähressän kati yksi ulkosall: mää
pysährysi ja oti kissaraksui kourallise – ko mull o niit pussilline autoss
tämssi tilanteit varte – ja meni tarjoama niit hänell. Tämä kiss tul het mun
lua ja söi kärest ja anto silittä. Mää hunteerasi, ett kyll tämä taitta ol
jonku vappast ulkoileva katt, ko selväst ol tottun ihmissi. Mut mää pääti
kuitenki tarkista häne kuntons, jote mää nosti häne ylös ja aseti takapenkill.
Kaver hyppäs het ulos, ett ei hän kyll viaraitte ämmie mukka lähre. Mut ko mää
heiti raksui takapenkil, hän men sinn uurestas ja iha vapaehtosest.
Mää
laito valo pääll ja tutkisteli tätä katti. Se ol mustvalkone. Valkoses kohta
naamas näkys kuivunut vert, arppi ja sit semssi uurttei arvist, jokk oliva jo
paranema päi. Kaveri korva oliva täynn jottai piäni paisei, ötököitte puremi
kaiketi. Ne näyttivä nii ällöttävilt, ete olis halun koske, ja sisäpualel korvi
en saanu katto lainkka. Mää hunteerasi, ett kiss ei ol vähä aikka omistajas
nähny tai jos o, ni omistaja ei kyll kiinnost kattis sit yhtä.
Niinpä
mää istusi takas kuski paikal ja laito ove kiines. Hetke aikka oroti, ett saak
se kiss iha kauhia kohtaukse, ko tajua olevas suljetuss tilass. Mut ei sunkka.
Ko auto läks liikkel, hän rupes kulkema ympär autto ja kattelema akkunoist –
eikä siis mitenkä hysterisest vaa iha uteliasuuttas vaa.
Yhres
kohta ei kuulun enä mittä liiket, ni mul tul pelko persauksi, ett ei kait se
mukul ol koht mu polkimie all. Käänsi päät kattoaksen takapenkill ja jumaliste
mää säikähri. Kaver ol mu penki selkänoja pääl kattelemas, ett mihi päi me
oikke olla menos. Sit se heitt etutassu mu olkapääll ja niines me jatketti
matka. Kell ol reippast yli puale yä ja mää hunteerasi, ett mahroink mä otta
kyyttini kati vai papukaija.
Lues sitt osa 2: Syrämme särkymine
Lues sitt osa 2: Syrämme särkymine
______________________________
Tositarina
pelastusoperaatiosta, osa 1: Meidän kohtaaminen
Tämä
on tositarina välittämisestä, kissoista, eläinsuojelusta sekä -rakkaudesta. Tai
oikeastaan, tämä taitaa olla tarina siitä, miten hullut kissanaiset syntyvät.
Kun
hankin oman kissan, se oli ensinnäkin pitkän harkinnan tulos. Meillä kun ei
ollut koskaan ollut kissoja. Pari kalaa vaan. Ja pienenä suorastaan vihasin
kissoja – koirat kun ovat olleet niin paljon parempia, kun niitä on aina saanut
silittää, ja ne ovat tehneet muutakin kuin vaan syöneet ja nukkuneet. Mutta
sitten tavattuani pari oikein mukavaa kissaa, kissakuumeeni alkoi oireilla.
Toukokuussa
2016 tein paikallislehteen jutun siitä, miten löytöeläinhoitolat toimivat.
Tapasin Leyser-Kopran Turun eläinhoitolalta ja opin kissoista vaikka ja mitä
lisää, ja sain tietää, että kissoja hylätään yli kaksikymmentä tuhatta vuodessa.
Silloin opin myös sen, että kissoja ei kannattaisi päästää ulkoilemaan
vapaasti. Niillekin voi sattua jotain, ne voivat ärsyttää naapureita
merkkaamalla reviiriään virtsaamalla ja ne voivat aiheuttaa epätoivottuja
kissoja, jos ovat leikkaamattomia. Olin kyllä jo ennen tätä tapaamista päättänyt,
että jos hankin oman kissan, en päästäisi sitä yksin ulos. (Koska
todennäköisesti istuisin sitten oven edessä vain odottamassa ja pohtimassa,
että onkohan sillä kaikki hyvin ja milloinkohan se tulee takaisin kotiin.)
Leyser-Kopran
tapaamisen myötä minulle syntyi toinenkin haave: kouluttaisin oman kissani
niin, että se auttaisi muita kissoja kesyyntymään ja meistä tulisi
eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskoti.
Summa
summarum, kesällä 2018 asuin Naantalissa ja minulla oli Zella, josta oli tullut
varsin ihmisrakas ja fiksu kaveri. Hän osaa tervehtiä, antaa tassua, heittää
ylävitosen, mennä maahan, hypätä, nousta istumaan ja niin edelleen. Ja me olimme Dewi ry:n sijaiskoti, eli kaksi unelmaani oli käynyt toteen. Meillä oli asunut noin kuukauden päivät järjestyksessään kuudes sijaiskissa,
Vilma, joka oli suurin piirtein puolen vuoden ikäinen ja arka kuin mikä. Olin
kesän alussa löytänyt tieni Naantalin saaristoon, tarkalleen ottaen Teersaloon,
sellaiseen ravintolaan töihin kuin Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerinakin se
tunnettiin.
Oli
heinäkuun viimeinen torstai, kun ajoin yömyöhään Teersalosta kotia kohti. Auton
valot osuivat taas kerran kiiluviin silmiin, ja huomasin kissan istuvan tien
reunassa. Ja tein samat niin kuin teen aina, kun näen kissan yksin ulkosalla:
pysähdyin ja otin kissan raksuja kourallisen – sillä autossani on pussillinen
niitä valmiina tällaisia tilanteita varten – ja menin tarjoamaan niitä hänelle.
Tämä kissa tuli heti luokseni, söi kädestä ja antoi silittää. Mietin, että kyllä
tämä taitaa olla jonkun vapaasti ulkoileva kissa, koska hän oli selvästi
tottunut ihmisiin. Mutta päätin kuitenkin tarkistaa hänen kuntonsa, joten
nostin hänet ylös ja asetin takapenkille. Kaveri hyppäsi heti ulos, että ei hän
kyllä vieraiden akkojen mukaan lähde. Mutta kun heitin raksuja takapenkille,
hän meni sinne uudestaan ja ihan vapaaehtoisesti.
Laitoin
valon päälle ja tutkiskelin tätä kissaa. Se oli mustavalkoinen. Valkoisessa
kohtaa naamassa näkyi kuivunutta verta, arpia ja sellaisia uurteita arvista,
jotka olivat jo paranemaan päin. Kaverin korvat olivat täynnä jotain pieniä
paiseita: ilmeisesti ötököiden puremia. Ne näyttivät niin kuvottavilta, etten
olisi halunnut koskea, ja sisäpuolelle korviin en saanut katsoa lainkaan.
Ajattelin, että kissa ei ole vähään aikaan omistajaansa nähnyt tai jos on, niin
omistajaa ei kyllä kiinnosta kissansa hyvinvointi yhtään.
Niinpä istuin takaisin kuljettajan paikalle ja laitoin oven kiinni. Odotin hetken aikaa, että saako tämä kissa ihan kauhean kohtauksen, kun tajuaa olevansa suljetussa tilassa. Mutta ei sentään. Kun auto lähti liikkeelle, hän rupesi kulkemaan ympäri autoa ja katselemaan ikkunoista – eikä siis mitenkään hysteerisesti vaan ihan uteliaisuuttaan vaan.
Yhdessä
kohtaa ei kuulunut enää mitään liikettä, joten mieleeni hiipi pelko, että ei
kai se pentu ole kohta polkimieni alla. Käänsin päätä katsoakseni takapenkille
ja jestas, miten säikähdinkään. Kaveri oli penkkini selkänojan päällä
katselemassa, että mihin päin me oikein olemme menossa. Sitten se heitti
etutassut olkapäälleni, ja niin me jatkoimme matkaa. Kello oli reippaasti yli
puolen yön, ja mietin, että olinko ottanut kyytiini kissan vai papukaijan.
______________________________
Lue osa 2, Syrämme särkymine, tästä linkistä
Mielenkiinnolla odotan seuraavaa julkaisua. Hyvää kissa-asiaa.
VastaaPoistaKiva kuulla! Toinen osa ilmestyy jo tämän viikon sunnuntaina :)
Poista