7. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 2: Syrämme särkymine


Lues ensmäne osa ensmäitteks täst linkist!
↓ Ja tämä toinen osa löytyy alempaa myös suomen kielellä 

Siin sitt ko mää ajoi kotti kohre yhre aikka yäll, ja auto sisäll klepsuttel ympyrä kiss, jonk mää oli tiän poskest napan mukka, ol taas niinko iha pikkase epätorelline olo. (Sama tappa ko toukokuus 2018 ko mää nappasi tiän poskest kaks koera kyyttihi.) Sitt tämä kaver tul mu sylihi ja tek siihe pesä. Mul tul nii onnekas olo, ett mää silt istumalt pääti, ett jos häne omistajatas ei löyr, mää ota häne ittellen ja sijaiskotihomma saava jäärä. Se ol suur päätös se, ko mää ole vannottan, ett mull o pysyväst vaa yks kiss.

No, siin me tultti kotipiha ja mää rapsutteli tätä paisekorvat. Mää jäti häne hetkeks autto, ko mun pit men hakema kantokopp. Ko koton ol Zella ja Vilma, ni mää e olis voinu vaa kantta sylissän sin uut katti. Siin olis ollu iha perinteise kisstappelu ainekse käsill.

Ko mää meni takasi pihall, kisu ol tehny pesä pelkäjä paikall. Mää avasi ove ja oti häne syli, ja oli laittamas hänt kantokoppa. Ei mull sitt tullu lainkka miäle, ett tämä ei meniskä niinko Strömssös. Ko mu miälest mull ol tämä kati kans tullu jo nii vahva molemmipualine kännink: mää oli ko Lumikk, jok puhu eläinte kiält. Mut ni. Totkai hän sai kauhia sätky nähressäs kantokopa – ollu vissi ennenki semses – ja nii se katt liapatt auto al ja siält seurava auto al, ja sit hän ol hävinny pimeytte. Mää nappasi ruakka kätte ja lähri hiljakses perä – ete hän ny vaa tuntis tulevans jahratuks.

Mää asusi siis tuolloi Naantalis, semse U-kirjaime mallise karu pääs. Tämä U-mallise tiä ulkokaarel ol rakennettun kerrostaloi, mut siin sisäkaarttel ol mettä ja omakotitaloi. Yhres talos asus ihmissi, ja muu oliva asumattomi. Siin ol semne iso komia näköne mut aiva ränsistynny tönö, jok näytt iha kummitustalolt. Ja sit siin aluel ol puire suajas piän sisäpiha, jonk ympäril ol kaks mummomökki ja yks piharakennus. Kaikk nämä asumattoma talo oliva semssi, ett niis ol maan rajas semssi aiva piäni ovi, jok oliva auk. Niist ko kurkkas, ni näk vaa aiva pirust roina ja roska, kanamunakennoist lähtie. Ni jotenki mää tiäsi, et kyl se kiss johonki siihe aluel asettu piiloho.

Varmuure vuaks mää jäti sen kantokopa siihe mu auto lähell ja laito sin ruakka. Sit mää kävi suihkus, ruakkisi mun tyyjön jo asuva kissa, ja kuuklaili läpi kaik karkurihomma ja feisbuuk-ryhmä. Kukka ei ollu missä ilmottan kaippavans sen näköst katti.

Mää meni sit viäl kahe jälkke yäll uurestas kattelema, ett tuliskos tää kisu sittenki yäks sisäll.
”Kisuu, älä ny särje mu syränt”, mää huuteli, ko en muutka keksin.

Mut ei mittä näköhavaintto. Kurkku kurist ja vähä itkett, ko hunteerasi, ett mitä jos se oliki jonku vapaste ulkoileva katt, ja ny se o kilometrie pääss omast revirist. Ja viel hirvittävämppä, jos se örrättä mu lähimettä. Jää vaikk auto all! Tai ai kauhi, jos se ei olekka leikattu, ja joku tule ja pistä sil pullassi uuni. Tai ett se käy pistämäs kaik lähitianoo vapaste ulkoileva flikk-kati paksuks!

Mää rymysi metikös ja pelkäsi aiva halvatust niit hylätyi tönöi. Mu taskulampu valo osus yhte akkuna, ja mää säikähri itteän nii ett mää horjahdi, astui koera paska ja sain nokkose pistokse sääre.

”Kaikke määki ruppe yhre kissa tähre”, mää miäti.
Juu-u. Voi ko olis siin vaihes tiänny, ett mitä kaikke mää se ette viäl teenkä.

Lue osa 3, Kissaristiäise, täst linkist

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 2: Sydämen särkyminen

Siinä sitten kun ajoin kotia kohti yhden aikaan yöllä, ja auton sisällä kuljeksi ympäriinsä kissa, jonka olin tien poskesta napannut mukaani, oli taas melkoisen epätodellinen olo. (Samaan tapaan kuin toukokuussa 2018, kun nappasin tien poskesta kaksi koiraa kyytiini.) Sitten tämä kaveri tuli syliini ja teki siihen pesän. Minulle tuli niin onnekas olo, että siltä istumalta päätin, että jos hänen omistajaansa ei löydy, otan hänet itselleni ja vapaaehtoistyö sijaiskotina saisi jäädä. Se oli suuri päätös, koska olen vannottanut, että minulla on pysyvästi vain yksi kissa.

Niinpä me tulimme kotipihaan, ja rapsuttelin tätä paisekorvaa. Jätin hänet hetkeksi autoon, koska minun piti mennä hakemaan kantokoppa. Koska kotona oli Zella ja Vilma, en olisi voinut vain kantaa sylissäni sinne uutta kissaa. Siinä olisi ollut ihan perinteisen kissatappelun ainekset käsillä.

Kun menin takaisin pihalle, kissa oli tehnyt pesän pelkääjän paikalle. Avasin oven ja otin hänet syliin. Olin laittamassa häntä kantokoppaan, eikä mielessäni käynyt lainkaan se vaihtoehto, että tämä ei menisikään niin kuin Strömsössä. Koska mielestäni minulle oli tullut tämän kissan kanssa jo niin vahva molemminpuolinen ymmärrys: olin kuin Lumikki, joka puhuu eläinten kieltä. Mutta niin. Totta kai hän sai kauhean sätkyn nähdessään kantokopan – oli ilmeisesti ennenkin ollut sellaisessa – ja niin se kissa livahti auton alle ja sieltä seuraavan auton alle, ja sitten hän oli hävinnyt pimeyteen. Nappasin raksuja kouraani ja lähdin hiljalleen hänen peräänsä – ettei hän nyt vain tuntisi tulevansa jahdatuksi.

Asuin siis tuolloin Naantalissa, sellaisen U-kirjaimen mallisen kadun päässä. Tämän U-mallisen tien ulkokaarella oli rakennettuna kerrostaloja, mutta siinä sisäkaarteella oli metsää ja omakotitaloja. Yhdessä talossa asui ihmisiä, ja muut olivat asumattomia. Siinä oli sellainen iso komean näköinen, mutta aivan ränsistynyt tönö, joka näytti ihan kummitustalolta. Ja sitten siinä alueella oli puiden suojassa pieni sisäpiha, jonka ympärillä oli kaksi mummonmökkiä ja yksi piharakennus. Kaikki nämä asumattomat talot olivat sellaisia, että niissä oli maan rajassa aivan pieniä ovia, jotka olivat auki. Niistä kun kurkisti sisään, näki vaan aivan tolkuttomasti roinaa ja roskaa, kananmunakennoista lähtien. Jotenkin tiesin, että kyllä se kissa johonkin siihen alueelle asettuisi piiloon.

Varmuuden vuoksi jätin sen kantokopan autoni lähelle ja laitoin sinne ruokaa. Sitten kävin suihkussa, ruokkisin luonani jo asuvat kissat, ja googletin läpi kaikki karkuri-sivustot ja Facebook-ryhmät. Kukaan ei ollut missään ilmoittanut kaipaavansa sen näköistä kissaa.

Menin sitten vielä kahden jälkeen yöllä uudestaan katselemaan, että tulisiko tämä kisu sitten yöksi sisätiloihin.
”Kisuu, älä nyt särje mun sydäntä”, huutelin, kun en muutakaan keksinyt.

Ei näköhavaintoa. Kurkkuani kuristi ja vähän itketti, kun mietin, että mitä jos se olikin jonkun vapaasti ulkoileva kissa, ja nyt se oli kilometrien päässä omassa reviiristään. Ja vielä hirvittävämpää, jos se kuolee lähimetsääni. Jää vaikka auton alle! Tai voi kauhea, jos se ei olekaan leikattu, ja joku uros tulee pistämään sille pullan uuniin. Tai että se käy itse pistämässä kaikki lähiseudun vapaasti ulkoilevat tyttökissat paksuiksi!

Tarvoin metsikössä ja pelkäsin aivan hitosti niitä hylättyjä taloja. Taskulamppuni valo osui yhteen ikkunaan, ja säikähdin itseäni niin, että horjahdin, astuin koiran paskaan ja sain nokkosen pistoksen sääreen.

”Kaikkeen määkin rupean yhden kissan tähden”, mietin.
Juu-u. Voi kun olisi siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea vielä teenkään sen kissan eteen.

______________________________

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti