24. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 5: Toine kitnappaus


↓ Jokainen osa on kirjoitettu ensin Laitilaksi, sitten suomeksi ↓

Nii mu loukustan löytys väär kiss. Mull ol vartt aikka, enne ko pit lähte ajama töihi. Mää meni siihe häki lua ja miäti, ett mitä halvattu mää ny tämä kans tee. Siin vaihees olis ollu torella tarppellist omista talo. Tai samantiä kissatalo, joho viärä ain näit katei, joit mää löyrä (tai ryöstä). No, mää avasi varkkate se ove ja hetke aikka toivoi, ett jospa tää kaver juaksis suara tiät kotti. Sil ol kaulapant ja kulkune siin, nii mää tiäsi, ett kyll sil koti o. Jossai.

Mutt ei, hän ol tullu ruua peräs sin loukku, ja sitt hän men ruua peräs siihe kantokoppaha, jok mul ol siin louku lähell. Mää katosi silmä suuren, ett onk tämä ny tosika enä. Näit katei vaa tule ja tule! Noh, ei mittä, mää laito louku takas kohrill ja oti tämä suhteellise iso kollikissa kantto. Mää rymysi takas tiäl ja törmäsi siihe mu naapuri mummo. Se ol innossas, ko näk mun kantava kissa mukanan. Mää laski kantokopa alas ja huakkasi syvä, ett ei tullu oikkia katti.

Siin sitt ko mää oli jääny suustan kiines tämä naapuri kans, ni lähell puskas rapis. Zala-Smugge! Se ol menos kattoma sin loukku – varma ol siis kuullu, ko tämä harma katti ol alkan pitän melkost meteli mu nähressäs. Mutt Zala-Smugge pysähtys ko seinä, ko se näk meiä ihmiste toljottava sitä haltiossan. Ja sarasosasekunnis se ol taas karonnu näkyvist. Mää melkke itki ilost, ko sai varmuude, ett hän o viäl eloss. Ja ett hän erelle liikku siin lähistöll! Mut louku paikka pit vaihta, ko tää herr kiss ol ollu vähä ressantuneenas siäll loukuss. Siit ol lähten nii pali karva, ett siäl maas o varma viäl ens vuare elokuuski harma läntt.

Kiire vilkka mää kävi viämäs tämä komia kokose kati mun kylppäri eristyksihi ja soiti Turu eläinhoitola: no yllätys, kukka ei ollu kaivan tämän näköst kissa. Mää lupasi, ett lauavantain mää kiirättäissi kissa sitt sinn, jos mää e sitä enne löyr naapurustost omistaja.

Mul ol töiss nii pali naurettu sitä, ett mitä jos Zala-Smugge oliki vaa sillo viikko sit ollu tavallisse tappa iltalenkil, ja mää meni häne kitnappama. (Mut tätä mää e pitän kauhia torennäkösen, ko Zala-Smugge ol ottan nii pali osuma.) No, voit kuule arvat, kui pali ne sitt naoro, ko mää meni töihi ja kerroi, ett ny mull o iha satavarmast jonku toise katti kaapattunas. Se ol jo nii koomist, ett mää oli jo alkkan suunnitell kirjottavan murreteksti täst kaikest.

Töis kaffepaussil mää meni taas kerra kaikk karkurihomma ja feisbuuki ryhmä läpitte. Kukka ei ettin tämä näköst kissa – interneti ihmeellises mailmas ainaska. Illal yämyähä, torsta-perjanta välise yän, mää kirjoti käsi kuustoist klappu, jois luk kuta kuinkki näi: ”Hei! Onk su vaaleva harm katt karoksiss? Ei hättä, hä o kunnoss! Soit…” ja sit siin ol mu numero ja etunim. Niit klapui mää sitt kävi teippamas jokase kerrostalo ulk-ovehe siin meiä lähell. Yks mummo kattel huvittunen parvekkeltas toisest kerroksest, ett mitä mää touhu siihe aikka yäst. Mää kerroi loukust ja kysysi, ett tiättäk hän kettä, jol ois vaalevaharma katt. Ei tiänny. Mää hunteerasi, ett kyll nykyaja mummo saisiva flatkutta enemp, ni tiätäisivä eres, ett kene katei tääll huini.

Viimäse klapu mää teippasi vesipistesse – ko siis erelle ol menos se vesikriis, ja sen vuaks ol tullu vesipistei sinn ja tänn ja tonn. Ja vesikriisist puhe olle: peseytymist ei ollu kukka kieltän. Juamist ja ruualaitto varte vett pit vaa keittä – jos sitä vett ny ylipääns tul viä kraanast. Kaikill ei tullu senkä vertta. No, perjanta-aamust must tuntus, ett mää ala hajot. Kirjamellisest. Mu iho alko rikkoutu kaikist taippeist ja kaikist kohrist, mihi mää koski tai mihi jok osus. En tiär, johtuk se sit siit vesikriisist vai siit, ett mää kävi ressist nii ylikiarroksill!

Mutt tää kollikiss ol ihan. Ja jumalattoma kokkone – mun kolm-neli kilose kati näyttivä aiva pennuilt häne verrattun. Hän tykkäs munst het, ja mää miäti jo sitäki, ett voi halvattu, jos sen omistaja ei sittenkä löyry, ni mun pittä aroptoira hänekki. Mul ol taas tullu joki ihmeelline yhtekuulumise tunn. Sil vissi varma oikkioist kitnappajistaki tunttu?

Täsä vaihess mu sillone 56 neliöine kaksio alko käyr piäneks. Mää aloi valmistel mu kamari siihe kuntto, ett jos ny seoraavaks loukus onki Zala-Smugge, ni mull tartte ol sitäki varte viäl karanteen. Ko en tiätenkä olis voinu tuupat katei sekasi sama tilaha: totkai ne olisiva ruvennu tappelema revirist, herr kiss ois saattan pistä mu leikkaamattoma sijaiskati paksuks, ja tiäs mitä ulk-kissa tartuttaisivakka mu sisäkissoill. Riskejä ol vaikk kui.

Perjantapäeväll mu puhelimen sois. Siält soittel yli kahreksakymppine Aune*, jolt ol kiss hukass. Hän ol kysyn joltai lapsilt, ett onk häne kattias näkyn, ja nämä lapse oliva ohjeistan häne siihe vesipisteel, jos ol mun jättämä klapp. No ei mittä, me sovitti, ett mää tua heti huame aamuste häne kattis takasi. Puhelu aikan mää naoreskeli miälessän, ett kyll täst nii pitä kirjotta se murretekst. Ja sitt viäl käve ilm, ett tämä kiss mu kylppäris ol nimeltäs Murre!


______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 5: Toinen kidnappaus


Niin loukustani löytyi sitten väärä kissa. Minulla oli vartti aikaa, ennen kuin piti lähteä ajamaan töihin. Menin siihen häkin luokse ja mietin, että mitä hittoa minä nyt tämän kanssa teen. Siinä vaiheessa olisi ollut todella tarpeellista omistaa talo. Tai saman tien kissatalo, johon viedä aina näitä kissoja, joita löydän (tai ryöstän). No, avasin hiljakseen sen loukun oven ja hetken aikaa toivoin, että jospa tämä kaveri juoksisi suoraa tietä kotiin. Sillä oli kaulapanta ja kulkunen siinä, joten tiesin, että kyllä sillä koti on. Jossain.

Mutta ei. Hän oli tullut ruoan perässä sinne loukkuun, ja sitten hän meni ruoan perässä siihen kantokoppaan, joka oli siinä loukun lähellä. Katsoin silmät suurena, että onko tämä nyt tosikaan enää. Näitä kissoja vaan tulee ja tulee! No eipä mitään, laitoin loukun takaisin kohdilleen ja otin tämän suhteellisen ison kollikissan kantoon. Könysin takaisin tielle ja törmäsin siihen naapurin mummoon. Se oli innoissaan, kun näki minun kantavan kissaa mukanani. Laskin kantokopan alas ja huokaisin syvää, että ei tullut oikeaa kissaa.

Siinä sitten kun olin jäänyt suustani kiinni tämän naapurin kanssa, yhtäkkiä lähellä puskassa rapisi. Zala-Smugge! Se oli menossa katsomaan sinne loukkuun – varmaan oli siis kuullut, kun tämä harmaa kissa oli alkanut pitää melkoista meteli minut nähdessään. Mutta Zala-Smugge pysähtyi kuin seinään, kun se näki meidän ihmisten tuijottavan sitä haltioissaan. Ja sadasosasekunnissa se oli taas kadonnut näkyvistä. Melkein itkin ilosta, kun sain varmuuden, että hän oli vielä elossa. Ja että hän edelleen liikkui siinä lähistöllä! Mutta loukun paikkaa piti vaihtaa, koska tämä herra kissa oli ollut vähän stressaantuneena siellä loukussa. Siitä oli lähtenyt niin paljon karvaa, että siellä maassa on varmaan ensi vuodenkin elokuussa harmaa läntti.

Kiireen vilkkaan kävin viemässä tämän komean kokoisen kissan kylpyhuoneeseeni eristyksiin ja soitin Turun eläinhoitolaan: no yllätys, kukaan ei ollut kaivannut tämän näköistä kissaa. Lupasin, että lauantaina kiidättäisin kissan sitten sinne, jos sitä ennen en löytäisi naapurustosta omistajaa.

Työkaverini olivat nauraneet niin paljon sitä, että mitä jos Zala-Smugge olikin vain silloin viikko sitten ollut tavalliseen tapaan iltalenkillä, ja minä olin mennyt hänet kidnappaamaan. (Mutta tätä en pitänyt kauhean todennäköisenä, koska Zala-Smugge oli ottanut niin paljon osumaa.) No, voitte varmaan arvata, kuinka paljon ne sitten nauroivat, kun menin töihin ja kerroin, että nyt kotonani on ihan satavarmasti jonkun toisen kissa kaapattuna. Se oli jo niin koomista, että olin alkanut jo suunnitella kirjoittavani murretekstin tästä kaikesta.

Töissä kahvitauolla menin taas kerran kaikki karkuri-ilmoitukset ja Facebook-ryhmät läpi. Kukaan ei etsinyt tämän näköistä kissaa – internetin ihmeellisessä maailmassa ainakaan. Illalla yömyöhään, torstai-perjantai välisenä yönä, kirjoitin käsin kuusitoista lappua, joissa luki näin: ”Hei! Onko vaaleanharmaa kissasi kadoksissa? Ei hätää, hän on kunnossa! Soita…” ja sitten siinä oli numeroni ja etunimeni. Niitä lappuja kävin sitten teippaamassa jokaisen kerrostalon ulko-oveen meidän lähellä. Yksi mummo katseli huvittuneena parvekkeeltaan toisesta kerroksesta, että mitä touhuan siihen aikaan yöstä. Kerroin loukusta ja kysyin, että tietääkö hän ketään, jolla olisi vaaleanharmaa kissa. Ei tiennyt. Ajattelin, että kyllä nykyajan mummot saisivat juoruilla enemmän, niin tietäisivät edes, että kenen kissoja täällä vaeltelee.

Viimeisen lapun teippasin vesipisteeseen – koska siis edelleen oli menossa se vesikriisi, ja sen vuoksi oli tuotu vesipisteitä ympäri kaupunkia. Ja vesikriisistä puheen ollen: peseytymistä ei kukaan kieltänyt. Juomista ja ruoanlaittoa varten vettä piti vain keittää – jos sitä vettä nyt ylipäänsä tuli vielä hanasta. Kaikille ei tullut senkään vertaa. No, perjantaiaamuna tuntui siltä, että alan hajota. Kirjaimellisesti. Ihoni alkoi rikkoutua kaikista taipeista ja kaikista kohdista, mihin koskin tai mihin jokin osui. En tiedä, johtuiko se sitten siitä vesikriisistä vai siitä, että kävin stressistä niin ylikierroksilla!

Mutta tämä kollikissa oli ihana. Ja jumalattoman kokoinen – kolme-nelikiloiset kissani näyttivät aivan pennuilta häneen verrattuna. Hän tykkäsi minusta heti, ja mietin jo sitäkin, että voi hittolainen, jos sen omistajaa ei sittenkään löydy, niin minun pitää adoptoida hänetkin. Minulle oli taas tullut jokin ihmeellinen yhteenkuulumisen tunne. Sillä tapaan varmaan oikeista kidnappaajistakin tuntuu?

Tässä vaiheessa silloinen 56 neliöinen kaksioni alkoi käydä pieneksi. Aloin valmistella makuuhuonettani siihen kuntoon, että jos nyt seuraavaksi loukussa olisikin Zala-Smugge, minulla tarvitsisi olla sitäkin varten vielä karanteeni. Koska en tietenkään olisi voinut laskea kissoja sekaisin samaan tilaan: totta kai ne olisivat ruvenneet tappelemaan reviiristä, herra kissa olisi voinut saattaa leikkaamattoman sijaiskissani raskaaksi, ja ties mitä ulkokissat tartuttaisivatkaan sisäkissoilleni. Riskejä oli vaikka ja kuinka.

Perjantaipäivällä puhelimeni soi. Sieltä soitteli yli kahdeksankymppinen Aune*, jolta oli kissa hukassa. Hän oli kysynyt joltain lapsilta, että onko hänen kissaansa näkynyt, ja nämä lapset olivat ohjeistaneet hänet siihen vesipisteelle, jossa oli jättämäni lappu. No, me sovimme, että toisin heti seuraavana aamuna hänen kissansa takaisin. Puhelun aikana naureskelin mielessäni, että kyllä tästä niin pitää kirjoittaa se murreteksti. Ja sitten vielä kävi ilmi, että tämä kissa kylppärissäni oli nimeltään Murre! 

*nimi muutettu

______________________________

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti