31. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 6: Onnelline lopp



↓ Teksti on kirjoitettu sekä Laitilaksi että suomeksi ↓

Lauvanta-aamust mää sitt pakkasi Murre mukka, kävi viämäs loukul ruakka ja lähri Aune* tyyhö. Aune ol hunteeran, ett olik Murre lähten flikastelema, vaikk oliki palli leikattun, ko ei ollu katti näkyn ei kuulun. Mää varotteli Aunet siit ketust ja sanosi, ett ei paranis pääst Murre silviissi ulkoilema.

Mun pit sinä päevän menn hoitama muutto ettippäi, mut totkai mää jäi kaffel, ko Aune pyys. Siin meniki sit pualtoist tuntti. Me puhutti kissoist, koulust, töist, perhejäsenist, miähist, eroist, ystävist, häne korist, mun uurest korist, muutoist… No aiva kaikest. Mää olisi ollu siäl varma koko päevä, mutt ko aikataulu ol mikä ol.

Lauvantan mää siivosi uutt kämppä ja sitt siirryi taktisest Uuttekaupunkkihi, ko sunnunta-aamust mun pit men kirkko. Juu, mää pääti kääntty jo Jumala puale täsä kiss-asiass. No ei mar: mu yhrell pikkusiskoll ol rippjuhla. Voit kuvitell, kui pali mul naoretti, ko sukulaise kysyivä kuulumissi ja mää kerroi mu pelastusoperaatiost. Mutt jotenki mul ol alkanu jo usko loppuma: mää oli varm, ett ei se kiss sinn loukku men. Se ol tasa tarkka nähny, ko mää oli Murre käyny hakemas siit loukust. Rupes tuntuma silt, ett mää rava siäll iha turhampäitte. Vaikk jokane yä mää oli näkevinän jonki eläväise liikahteleva pusikoss.

Elokuu ensmäsen maanantan mul pit ol töit, mut ko ol nii kurja keli, ni sunnunta sain tiaro, ett voin pittä vapatakki. Mää pisti kaike pelihi saaraksen muuttoloota pakattu mahrollisimma pali. Iltapäeväl vein roski ja siin samal ajatteli poikkeuksellisest käyr vähä loukull päi kävelemäss.

Suureks yllätykseks, mää näi Zala-Smugge mummomöki seinustall, aiva louku viäress. Mull men pasma sekasi ja yriti kaikill tavoill iknoorat häne läsnäolo. Mää jäi kauemmas seorama, ett mitä tapahtu. Mutt mittä ei tapahtun. Zala-Smugge vaa tönött louku viäres eikä eres haistellu ruakka.

Nii mää sit kiärsi sin mökkie keskel sisäpihal. Zala-Smugge huamas munt, ja mää meni kyykky noi kymmene metri päähä. Mul ol käres raksui. Mää siristeli silmi ja puhui mukavi. Ja mitä se kiss tek? No hävis talo taa. Mä pysyi paikallan ja pääti, ett jumaliste, mää ole täs ny vaik koko tämä vapaapäevä! No, eihä siin kaua menny, ko jala rupesiva jo puutuma.

Mu yllätykseksen Zala-Smugge ilmestys möki toiselt pualel, ja mun ol pakko sinnitell, vaik pohkes alko tunttu suaneveto. Ja mun o viälki vaikkia usko tätä, mutt se ei näyttän kauhiast eres epäröivä, ko se vaa tul mu tyyjö. Eikä se tullu eres syämä vaa hakema rapsutuksi. Sialuje sympatia ol ku oliki molemmipualist! Mää oti Zala-Smugge syli ja kanno häne louku suul. Sitt mää oroti, ett hän men syämä vapaehtosest ja vast sit mää sulji louku ove verkkasest.

Mää soiti taas Turu eläinhoitola, jok ol juur menos kii. Mää sai ohjeistukse, ett mää veisi Zala-Smugge eläinsairaalaha, ja he hakisiva häne sitt siält huame. Nii me sitt lähretti ajama Raissio pualel Eläinsairaala Vettorihi. Me juteltti koko matk, ja mää kerrosi hänell, ett mää ole Linra, ja ett jos hänell ei ol kotti, ni hän pääse muuttama meill. Ja ett meill hän sais sit siskokses Zella.

Mää toitoti eläinhoitolal ja sit kans sairaalal, ett mää sitt aroptoi häne, jos omistaja ei löyr. Mu syrän vähä nyrjäht, ko hoitaja kiatos Zala-Smugge pyyhkesse ja vei häne poies. Seoraavan aamun ko soiti sairaalaha, sain tiättä, ete siru ollu löytyn. Toivo heräs. Eikä hänell ollu mittä pahast vial: muutama kuallu punkki ihos kiines, hirvittäv määr puremi korvis, nirhaumi vattas ja taisteluarppi naamas. Ja sain tiättä, ett hä o flikk. Hänest tulis Zala.

Mut ko eläinhoitola laitto feisbuukki kuva hänest, omistaja löyrys alle tunnis. Oliha se hyvä jutt, mutt… Kyllähä se sattu.

Mu onneksen Zala-Smugge ol ollu karkumatkall ussema viiko, eli mää e ollu ryästän hänt. Hänt ol kaivattu, ja häne kisskaver ol itkie etsin hänt pisi kämppä. Zala-Smuggel ol poja nimi, ko hänt ol pentun luulttu kolliks.

Ja nii Zala-Smugge, tai siis tämä kiss, pääs takas kotti. Mää muuti Turu pualel. Kesä lopus, tyät Salakuljettajass lopus. Kettu pualesta pyäri erelle siin kerrostaloje pihoill. Vesikriisist ja heltteist selvitti – ny kesä kuumuus o muisto vaa. Aune luan mää aijo käyr uurestanki kaffell.

Se saatto ol mu elämän ressaavint aikka, mut mää tekisi sen kosk vaa uuresta. Yhä erelle mää nää Zala-Smuggest uni. Semssi uni, jois mää eti hänt, ja semssi uni, jois hän assu meill. Ja mitä mää voi kaike tämä jälkke sanno?
1. Mää en enä ikin olet, ett saissi kissa tost noi vaa kantokoppaha.
2. Sit ko mull o vara, mää perusta kissatalo, joho mää voi viär turva kissoi (jokk mää löyrä tai kitnappa), jos mul ei ol aikka het lähte kuskama niit eläinhoitola.
3. Pysähry sääki ko näes kati tiä reunass. Siäll o vapaste ulkoilevi katei, mutt siäll o myäs eksynei lemmikei, hyljättyi kesäkisui ja luantto syntynei kissoi, jokk tarvitteva appu. Anneta yhress kans kissoje elämäll arvo.

*nimi muutettu

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 6: Onnellinen loppu


Lauantaiaamuna pakkasin Murren mukaani, kävin viemässä loukulle ruokaa ja lähdin Aunen luokse. Aune oli pohtinut, että oliko Murre lähtenyt tyttöjen perään, vaikka olikin pallit leikattu, koska kissaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Varoittelin Aunea siitä ketusta ja sanoin, että ei paranisi päästää Murrea siihen tapaan ulkoilemaan.

Minun piti sinä päivänä mennä hoitamaan muuttoa eteenpäin, mutta totta kai jäin kahville, kun Aune pyysi. Siinä menikin sitten puolitoista tuntia. Puhuimme kissoista, koulusta, töistä, perheenjäsenistä, miehistä, eroista, ystävistä, hänen kodistaan, minun uudesta kodistani, muutoista… Eli aivan kaikesta. Olisin ollut siellä varmaan koko päivän, mutta kun aikataulu oli mikä oli.

Lauantaina siivosin uutta asuntoa ja sitten siirryin taktisesti Uuteenkaupunkiin, koska sunnuntaiaamuna minun piti mennä kirkkoon. Joo, päätin kääntyä jo Jumalan puoleen tässä kissa-asiassa. No en sentään: yhdellä pikkusiskollani oli rippijuhlat. Voitte kuvitella, kuinka paljon minulle naurettiin, kun sukulaiset kysyivät kuulumisia ja kerroin pelastusoperaatiostani. Mutta jotenkin oli alkanut jo usko loppumaan: olin varma, että ei se kissa sinne loukkuun menisi. Se oli tasan tarkkaan nähnyt, kun olin käynyt hakemassa Murren siitä loukusta. Rupesi tuntumaan siltä, että hypin siellä ihan turhaan. Vaikka jokainen yö olin näkevinäni jonkin pienikokoisen eläimen liikahtelevan pusikossa.

Elokuun ensimmäisenä maanantaina minulla piti olla töitä, mutta kun oli niin kirja keli, sain sunnuntaina tiedon, että voisin pitää vapaatakin. Pistin kaiken peliin saadakseni muuttolaatikoita pakatuksi mahdollisimman paljon. Iltapäivällä vein roskia ja siinä samalla ajattelin poikkeuksellisesti käydä vähän loukulla päin kävelemässä.

Suureksi yllätykseksi näin Zala-Smuggen mummonmökin seinustalla, aivan loukun vieressä. Menin ihan pois itsestäni ja yritin kaikilla tavoilla ignoorata hänen läsnäolonsa. Jäin kauemmaksi seuraamaan, että mitä tapahtuu. Mutta mitään ei tapahtunut. Zala-Smugge vain seisoi paikallaan loukun vieressä eikä edes haistellut ruokaa.

Niin minä sitten kiersin sinne mökkien keskelle sisäpihalle. Zala-Smugge huomasi minut, ja menin kyykkyyn noin kymmenen metrin päähän. Kädessäni oli raksuja. Siristelin silmiä ja puhuin mukavia. Ja mitä se kissa teki? No hävisi talon taakse. Pysyin paikallani ja päätin, että jumankauta, olen tässä nyt vaikka koko tämän vapaapäivän! No, eihän siinä kauaa mennyt, kun jalat rupesivat jo puutumaan.

Yllätyksekseni Zala-Smugge ilmestyi mökin toiselta puolelta, ja minun oli pakko sinnitellä, vaikka pohkeessa alkoi tuntua suonenveto. Ja vieläkin minun on vaikea uskoa tätä, mutta se ei näyttänyt kauheasti edes epäröivän, kun se vain tuli luokseni. Eikä se tullut edes syömään, vaan hakemaan rapsutuksia. Sielujen sympatia oli kuin olikin molemminpuolista! Otin Zala-Smuggen syliini ja kannoin hänet loukun suulle. Sitten odotin, että hän meni syömään vapaaehtoisesti ja vasta sitten suljin oven hitaasti.

Soitin taas Turun eläinhoitolaan, joka oli juuri menossa kiinni. Sain ohjeistuksen, että veisin Zala-Smuggen eläinsairaalaan, ja he hakisivat hänet sitten sieltä huomenna. Niin me sitten lähdettiin ajamaan Raision puolelle Eläinsairaala Vettoriin. Juttelimme koko matkan, ja kerroin hänelle, että olen Linda, ja että jos hänellä ei ole kotia, niin hän pääsee muuttamaan meille. Ja että meillä hän saisi sitten siskokseen Zellan.

Pauhasin sekä eläinhoitolalle että sairaalalle, että adoptoisin hänet, jos omistajaa ei löytyisi. Sydämeni vähän nyrjähti, kun hoitaja kietoi Zala-Smuggen pyyhkeeseen ja vei hänet pois. Seuraavana aamuna, kun soitin sairaalaan, sain tietää, ettei sirua ollut löytynyt. Toivo heräsi. Eikä hänellä ollut mitään pahasti vialla: muutama kuollut punkki ihossa kiinni, hirvittävä määrä puremia korvissa, nirhaumia vatsassa ja taisteluarpia naamassa. Ja sain tietää, että hän on tyttö. Hänestä tulisi Zala.

Mutta kun eläinhoitola laittoi Facebookiin kuvan hänestä, omistaja löytyi alle tunnissa. Olihan se hyvä juttu, mutta… Kyllähän se sattui.

Onnekseni Zala-Smugge oli ollut karkumatkalla useamman viikon, eli en ollut ryöstänyt häntä. Häntä oli kaivattu, ja hänen kissakaverinsa oli itkien etsinyt häntä heidän kodissaan. Zala-Smuggella oli pojan nimi, koska häntä oli pentuna luultu kolliksi.

Ja niin Zala-Smugge, tai siis tämä kissa, pääsi takaisin kotiin. Minä muutin Turun puolelle. Kesä loppui, työt Salakuljettajassa loppuivat. Kettu puolestaan pyörii edelleen siinä kerrostalojen pihoilla. Vesikriisistä ja helteistä selvittiin – nyt kesän kuumuus on muisto vain. Aunen luona aion käydä uudestaankin kahvilla.

Se saattoi olla elämäni stressaavinta aikaa, mutta tekisin sen koska vain uudestaan. Yhä edelleen näen Zala-Smuggesta unia. Sellaisia unia, joissa etsin häntä, ja sellaisia unia, joissa hän asuu meillä. Ja mitä voin kaiken tämän jälkeen sanoa?
1. En enää ikinä oleta, että saisin kissan tuosta noin vaan kantokoppaan.
2. Sitten kun minulla on varaa, perustan kissatalon, johon voin viedä turvaan kissoja (jotka löydän tai kidnappa), jos minulla ei ole aikaa lähteä heti kuskaamaan niitä eläinhoitolaan.
3. Pysähtykää te kaikki muutkin, kun näette kissan tien reunassa. Siellä on vapaasti ulkoilevia kissoja, mutta on myös eksyneitä lemmikkejä, hylättyjä kesäkisuja ja luontoon syntyneitä kissoja, jotka tarvitsevat apua. Annetaan yhdessä myös kissojen elämälle arvoa.

*nimi muutettu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti