27. helmikuuta 2019

Asetukset minussa, osa 3

Lue ensin osa 1 ja osa 2

Pitkän harmaan talven jälkeen olin suunnattoman iloinen, kun heräsin huhtikuisena aamuna, ja näin auringonsäteiden pyrkivän verhojen läpi asuntooni. Nousin ylös, suljin silmäni auringonvalolta ja avasin verhot. Tunsin lämmön poskillani.
          Avasin silmäni varovasti ja näin kadulla ihmisten jo säntäilevän sinne ja tänne. Kello oli vasta puoli kahdeksan. Puissa näkyi pieniä hiirenkorvia ja talvesta muistutti enää pienet lumikinokset siellä täällä. Siitä oli jo neljä vuotta, kun olin saapunut tänne. Oli hassua muistella aikaani Suomessa: se tuntui aivan kuin unelta, jota ei olisi koskaan oikeasti tapahtunut.
          Laitoin musiikin soimaan ja pistin kahvin tippumaan. Otin yöpöydän laatikostani vibran ja heittäydyin makaamaan sängylle. Yhden orgasmin jälkeen oli hyvä aloittaa uusi päivä. Kaadoin kuppiin kahvia ja istahdin työpöytäni ääreen. Näin siitä kadulle, jonka värimaailma rauhoitti minua. Voi, miten onnellinen sitä pystyikään olemaan maisemasta, joka avautui kodin ikkunasta. En ollut ennen edes ajatellut, miten suuri merkitys sellaisellakin voi olla.
          Tarkoituksenani oli viimeistellä kolumnini aamupäivän aikana. Nojasin kyynärpäilläni työpöytää vasten ja hörppäsin kahvikupistani. Annoin ajatusten soljua ja pohdin naiseutta. Olin kirjoittanut siitä, miten määritelmäni naiseudesta oli muuttunut. Miten hienoa oli olla nainen. En keksinyt mitään, minkä takia minua olisi voitu arvostella. Sain tehdä elämälläni mitä halusin. Sain pukeutua miten halusin ja sain käyttää meikkiä niin paljon kuin halusin. Tai olla käyttämättä lainkaan. Kukaan ei kritisoinut rakkauselämääni, seksielämääni tai työelämääni. Kolumnini iloitsi naiseutta. Sillä sitä tämä valtio tarvitsi. Vahvoja, itsevarmoja ja määrätietoisia naisia.

Muutamaa tuntia myöhemmin lähdin Noman kanssa lounaalle.
          ”Näin pitkästä aikaa Mennan viikonloppuna”, Noma kertoi istuuduttuamme pöydän ääreen.
          Menin hetkeksi hämilleni, sillä Noma puhui erittäin harvoin tyttärestään. Hyvä, että edes muistin lapsen nimeä.
          ”Aijaa!” vastasin ilahtuneesti. ”Mitäs... Mitäs se? Kuinka vanha se nyt olikaan?”
          ”Yhdeksän jo. Eipä siinä, käytiin vähän shoppailemassa.”
          ”Ai jaa kiva kiva”, vastasin ja tuuppasin suuni täyteen ruokaa, koska en keksinyt, miten jatkaa keskustelua.
          ”Joko uusi kolumni on valmis?” Noma vaihtoi itse aihetta.
          ”Juu, tänään viimeistelin sen ja lähetin eteenpäin.”
          ”Ai!” Noma ilahtui ja nappasi tabletin esille. ”Löytyi!”
          Jatkoin lounaani syömistä, kun Noma paneutui samalla lukemaan tekstiäni.
          ”Täähän on hyvä! Mahtavaa. Ihan loistavaa”, Noma kommentoi lukiessaan.
          ”Jotain hyötyä Suomi-ajastakin, kun pystyy tekemään tällaista vertailua”, naurahdin.
          ”Niinpä! En pystyisi itse edes kuvittelemaan sellaista, että esimerkiksi joku paheksuisi työntekoani.”

Lähdimme yhtä matkaa palaveriin ja pidimme pientä aivoriiheä yllä: mistä kirjoittaisin seuraavaksi?
          Keskustelumme hiipui, kun näimme kaupungintalon edessä mielenosoituksen. Kylteissä näkyi tekstejä:
          ”Muutoksen aika!”
          ”Mieskin saa sanoa ei!”
          ”Meillä on munaa puolustaa oikeuksiamme!”
          ”Sama palkka samasta työstä kaikille!”
          ”Miehillä on merkitystä!”
          ”Vanhemmuuden pitää olla kannattavaa → Lapset kantavat tulevaisuuttamme!”
          Mielenosoitus ei ollut järin suuri, mutta meteli oli melkoinen. Noin kolmenkymmenen miehen joukossa oli pari naistakin.
          ”En ollut kuullutkaan tällaisesta”, totesin hiljaa kiertäessämme metelöivät mielenosoittajat.
          ”Mä taisin nähdä viime viikolla jotain keskustelua tästä, mutta olin jo unohtanut. Ihme touhua. Itse haluavat lapsia, ja sitten pitäisi maksaa heille siitä. Kauheasti halutaan kaikkea, mutta ei ymmärretä sitä, että ei me voida kaikille petaa kaikkea siihen nenän alle”, Noma alkoi pauhata.
          Katsoin mielenosoittajia ja seassa näkyi Melker, jolla oli rintareppuun kapaloituna pieni nyytti.
          ”Katso! Tuo tuolla, vihreä paita, kapaloitu vauva”, osoitin Nomalle. ”Se on Melker, muistatko? Tapailin muutama vuosi sitten.”
          ”Se, jonka kanssa oli pelkkää seksiä?” Noma kysyi.
          ”Just se. Loppui siihen, kun hän olisi halunnut enemmän”, selvensin ja samalla sisimpääni kalvoi hirveä syyllisyys.
          Melkerin kyltissä luki: ”Rakkaus talouskasvun edelle!” Näky sai minut tuntemaan viillon sisälläni. Kuinka moni nainen oli samaan tapaan hylännyt hänen rakkautensa kuin minä? Kenen kanssa hän oli saanut lapsen, vai oliko lapsi adoptoitu? Tai oliko se edes hänen omansa?
          Jatkoimme matkaamme ja kuulin edelleen Noman puhuvan jotain asiaan liittyen, mutta en kuunnellut häntä. Seassa näkyi toisetkin tutut kasvot, mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään.
          ”Niin...”, myötäilin mietteliäänä.

Istuessani palaverissa olin edelleen poissaoleva. Mietin edelleen Melkeriä ja vauvaa. Oliko Melker isä? Olisinko minä tällä hetkellä äiti, jos suhteemme olisi jatkunut? Tuntuiko minusta helpottavalta vai kenties jopa surulliselta, ettei elämäni ollut mennyt niin? Enkö ollutkaan tyytyväinen elämääni vai oliko tämä nyt vain kriiseilyä elämän jatkuvuudesta? Lisäksi mieleeni palautui uudelleen ja uudelleen se toinen mies, joka oli ollut niin tutun näköinen. Olikohan hän kenties vain jossain lähikaupassani töissä? Tai olimmeko joskus humalassa baarissa jutelleet? Tai kenties hän oli vain joku tyyppi, johon olen vain törmännyt kadulla useampaan kertaan ja siksi kiinnittänyt häneen huomiota?
          ”Alma, huhuu?”
          Ajatukseni keskeytyivät.
          ”Anteeks, olin ajatuksissani. Mitä?”
          ”Maya on sairaslomalla, joten voisitko ensi viikonloppuna hoitaa Sture Kavanderin haastattelun?” Noma tähdensi. ”Se kevään suurin kirjatapahtuma on nyt lauantaina Livin klubilla, ja Kavander on kuitenkin illan merkittävin kirjailijavieras.”
          ”En mä tiedä, ehdinkö. En ole tutustunut hänen teokseensa juuri lainkaan”, epäröin.
          Lisäksi minulla oli valmiiksi ennakkoluuloja koko miestä kohtaan.
          ”Tämän viikon hommat eivät ole akuutteja. Keskity vain teokseen ja tee valmiiksi haastattelurunko”, tapahtumavastaava ohjeisti. ”Kavander ja hänen kirjansa ovat nyt pinnalla, joten hänet on pakko pitää tapahtuman päävieraana.”
          ”Varsinkin nyt, kun oli tuo mielenosoituskin”, Noma totesi.
          Yritin peitellä huvittuneisuuttani, sillä Noma oli ollut aivan yhtä pihalla kuin minä mielenosoituksen olemassaolosta saatika ajankohdasta.
          Huokaisin syvään ja myönnyin.

Illalla, kun olin päässyt vihdoinkin kotiin asti, sain viestin toimituksesta. Kolumnini oli pitänyt poistaa tämänhetkisen poliittisen tilanteen takia. Mielenosoitus oli kasvanut ja herättänyt huomiota niin suuresti, että toimitus katsoi minun naiseutta ihannoivan kolumnin antavan nyt vääränlaisen vaikutelman toimituksen kannasta.
          Olin entistä ennakkoluuloisempi, kun otin Sture Kavanderin uutuuskirjan esille. Kannessa luki provosoiva nimi: Mies-sanassa on negatiivinen leima.
          Uppouduin lukemaan kirjaa, vaikkakin yritin koko ajan etsiä tekstistä jotain kritisoitavaa. Kavanderin kirja käsitteli muun muassa valta-asemaa, stereotypioita, miesten ja naisten välisiä eroja, ja sukupuolettomien vaikeuksia löytää paikkansa yhteiskunnassa. Tiivistetysti kirja periaatteessa perusteli sitä, miksi mielenosoitus kaupungintalolla oli tarpeellinen.
          Kun olin jo vällyjen välissä valmiina nukahtamaan, muistikuva jostain alitajuntani syövereistä lävähti päin näköä. Se oli se poika, joka oli elämäni ensimmäinen maksettu seuralainen.

Valvoin pitkälle aamuyöhön, kunnes löysin pojan netistä. En tiedä, johtuiko se hämmennyksestä vai kenties valvomisesta, mutta jonkin mielenhäiriön takia pistin hänelle viestiä.
          ”Moi! Sori, että tällä tavoin laitan viestiä. Bongasin sut tänään mielenosoituksessa ja jäit mieleen.”
          Valehtelin, koska en tietenkään voinut myöntää Evaldille, että olin ensin monta tuntia yrittänyt muistaa hänen etunimensä.
          ”En tiedä, muistatko mua. Toivottavasti et pidä mua ihan outona. Mut mitä sulle kuuluu?”
          Kaduin heti viestejäni, mutta en kehdannut poistaakaan niitä.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen hätkähdin hereille katsomaan puhelintani. Evald oli vastannut.
          ”Älä valehtele, että sua mun kuulumiset kiinnostaa ;)”
          Ravistelin itseni hereille. Kiihotuin vähän Evaldin suorasukaisuudesta. Päätin kuitenkin pysyä asialinjalla ja otin puheeksi Kavanderin teoksen, jolloin sain yhdistettyä mielenosoituksen uudestaan puheenaiheeksi.
          Evald oli tietenkin lukenut Kavanderin teoksen ja innostui kirjakaupan tapahtumasta. Viestittelymme lähti käsistä, kun intouduimme keskustelemaan aiheesta enemmän. Keskustelumme pohjalta yritin epätoivoisesti miettiä Kavanderille sopivia kysymyksiä: sellaisia sopivan neutraaleja eikä liian johdattelevia.
          Halusin olla avoin ja yritin päästä kiinni Evaldin ajatusmaailmaan. Yritin ymmärtää, miksi miehet kokivat asemansa huonoksi, vaikka heillehän tarjottiin ihanteelliset mahdollisuudet sekä perheellisyyteen että työntekoon.

Lauantaina saavuin Livin klubille, joka oli jo tupaten täysi.
          ”Alma!” Liv säntäsi tervehtimään. ”Katso, miten paljon jengiä. Tää on hyvä ilta.”
          ”Niin kai”, virnistin hermostuneena.
          ”Tule, vien sinut tapaamaan Kavanderin. Noma on hänen kanssaan takahuoneessa.”
          Sture Kavander vaikutti ulkoisesti miellyttävältä herrasmieheltä, mutta tajusin pelkääväni häntä. Hänen kirjansa yritti sortaa naisten asemaa, ja minä olin nainen. Pelkäsin, että haastattelutilanne kääntyisikin niin päin, että Kavander alkaisi grillata minua.
          Istuuduimme korotetulle lavalle matalan pöydän ääreen. Lava oli keskellä kaikkea ja joka puolella ympärillämme oli pieniä pöytäryhmittymiä. Jokaisen pöydän ääressä oli ihmisiä, jotka olivat valtavan kiinnostuneita tulevasta haastattelusta.
          Hermostuneisuuteni kasvoi entisestään, kun näin yleisön joukossa Evaldin. Hänen pitkähköt tummat hiuksensa olivat kiinni, ja siisti sänki teki hänestä entistä komeamman. En silti ollut varma, oliko Evald lähempänä kahtakymmentä vai kolmeakymmentä ikävuotta. Evald huomasi, että olin nähnyt hänet, joten hän hymyili rohkaisevasti. Nielaisin ja aloitin haastattelun.

Kavander oli yllättävän rento persoona. Hänen kirjansa oli antanut hänestä paljon itsekkäämmän ja negatiivisemman kuvan. Mutta ehkä se oli johtunut myös siitä, miten olin häneen asennoitunut. Haastattelun päätteeksi jaoin puheenvuoroja yleisölle, jotka saivat vapaasti esittää kysymyksiä Kavanderille. En haastattelun päätteksikään ollut vakuuttunut Kavanderin mielipiteistä, sillä minusta hän teki kärpäsestä härkäsen. Tuntui vähän siltä, että koska maassamme ei ollut ongelmia, niitä oli pakko vääntää jostain. Keskustelu tosin oli mielenkiintoista ja pysyi asiallisena alusta loppuun.

Tapahtuman päätyttyä menin tilaamaan itselleni lasillisen viiniä.
          ”No mutta hei”, kuulin matalan äänen takanani.
          Käännyin ja näin Evaldin. Samassa muistin hyvin selkeästi, miltä hän tuoksui, miltä hänen kosketuksensa tuntui rinnoillani ja miltä hänen hengityksensä tuntui kaulallani.
          ”No hei”, hymyilin.
          Nyt kun näin hänet lähempää, olin aika varma, että hän oli maksimissaan 25 vuotta. Saattoi siis olla hyvin mahdollista, että hän oli vasta juuri täysi-ikäistynyt silloin, kun olin tilannut hänet luokseni.
          ”Mun pitää lähteä, koska huomenna on töitä aikaisin aamusta”, Evald kertoi.
          ”Ai jaa, voi harmi.”
          Yllätyin, sillä oikeasti petyin vähän.
          ”Mutta mitä teet huomen illalla?”
          ”Een kai mitään”, vastasin yrittäen vaikuttaa huolettomalta.
          ”Käytäisiinkö jossain drinkeillä?”
          Olin jo myöntymässä, mutta Evald jatkoi:
          ”Siis ihan sillä tavalla kaverimielessä. Vaikutat hyvältä tyypiltä.”
          Petyin uudestaan. Mutta myönnyin silti. Evaldin lähdettyä jäin miettimään, että millaista työtä hän teki aikaisin sunnuntaiaamuna? Myikö hän edelleen itseään?

Tapasimme sunnuntai-iltana pubissa, jossa kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Olin vähän nihkeä tapaamisestamme. Vaikka missään vaiheessa ei ollut ollutkaan kyse treffeistä, tuntui siltä, että Evald oli torjunut minut. Eikä minua oltu kertaakaan torjuttu sen jälkeen, kun olin saapunut Ahvenanmaalle. Huomasin ylpeyteni saaneen kolahduksen, sillä ihmettelin sitä, miksi ihmeessä se rattopoika luuli, että hänellä olisi varaa valita?
          Mutta Evaldin olemus sai minut unohtamaan negatiiviset tunteeni. Keskustelumme lähti käyntiin palaamalla eilisiltaan ja Kavanderin haastatteluun. Tästä keskustelu soljui kolumniini, joka oli poistettu. Minulle oli iskenyt tyhjän paperin syndrooma samantien: pääni löi aivan tyhjää, mistä kirjoittaisin seuraavaksi.
          En arvostanut sitä, että Evald ihannoi Kavanderia, mutta kuitenkin Evaldissa oli jotain, mikä sai minut pitämään hänestä. En ollut varma, oliko se sitten pelkkää kaveruutta vai oliko siinä aineksia johonkin muuhun. Hänen seurassaan minun oli helppo olla oma itseni.
          Kun keskustelu oli lähtenyt hyvin käyntiin, uskaltauduin kysymään:
          ”Mitä sä muuten teet työksesi?”
          ”Tarkoitat varmaan, että vieläkö olen maksullinen seuralainen?” nuorukainen naurahti.
          ”No... Niin”, vastasin vähän nolona.
          ”Mulla on oma yritys. Ympärivuorokautinen päiväkoti.”
          ”Ai jaa. Okei. Mitäs... Miten... Tai niin kuin miksi?”
          Evald nauroi ja näin miten kaunis hymy hänellä oli. Kun hän nauroi aidosti.
          "Oli helpompaa tehdä itse itselle työpaikka", mies kohautti olkiaan. "Ja tykkään lapsista. Yks plus yks on kaks."
          "Miten niin? Eikö yrittäjyys ole aika iso homma?" kysyin.
          "No ei oikeastaan. Oli vaikeaa etsiä kokopäiväistä duunia, ja oli aika selvää, että moni jätti minut palkkaamatta esimerkiksi siksi, että olen joko lapsentekoiässä tai ainakin lähellä sitä. Eli työnantajien mielestä minusta ei saisi pitkäaikaista luotettavaa työntekijää, vaan sellaisen riesan, jonka isyyslomat ynnä muut pitäisi maksaa."
          Muistin yhtäkkiä, että olin vuosia sitten kamppaillut saman ongelman kanssa. Mutta nyt entinen elämäni tuntui niin kaukaiselta, että oli vaikea samaistua Evaldiin. En halunnut ottaa aikaani Suomessa puheeksi, joten palasin vielä hänen entiseen työhönsä:
          ”Miten sä päädyit siihen sun edelliseen duuniin?”
          Evald ei onneksi loukkaantunut kysymyksestäni vaan nauroi taas.
          ”No kun on muutenkin useimmiten vain seksiobjekti, niin miksei siitä olisi voinut samalla tienatakin”, hän vastasi olkiaan kohautellen.
          ”Miten niin seksiobjekti?”
          ”Siis tarkoitan sitä, kun naiset tunkevat väkisin syliin, hivuttavat kättä reittä pitkin ja haluavat vain sitä yhtä asiaa.”
          ”Ahaa.”
          Äänensävyni oli kylmä, sillä luonnollisesti otin Evaldin kommentin loukkauksena.
          ”Äh, anna kun selitän. Seksin myötä sain edes jotenkin kontaktin naisiin ja samalla itselleni itsetuntoa. Mutta silti en ole koskaan seurustellut. Koska en ole tavannut ketään naista, joka olisi kiinnostunut minusta persoonana.”
          Kuulin omatuntoni yskähtelevän mielenosoituksellisesti pääni sisällä, sillä enhän itsekään ollut ollut kiinnostunut Evaldista kuin vain seksuaalisessa mielessä.
          ”Tuo on ikävää kuultavaa...”, vastasin hiljaa.
          ”Niin, ja silti minun odotetaan haluavan lapsia. Vaikka kukaan ei halua kanssani edes parisuhdetta. Koska miehenä minun on pakko hankkia itselleni perhe, vaikka sitten yksinhuoltajana.”
          "Kuules poika”, naurahdin ja samantien vakavoiduin. Hätkähdin äänensävyäni. Olin arvostelemassa hänen uhriutumistaan ja selostamassa hänelle, miten hänen tulisikin haluta lapsia, jotta hänen elämällään olisi tarkoitus. Ja että totta kai ihmiset luulevat, että hän haluaa lapsia, jos kertaa työskentelee jonain päiväkodinsetänä.
          Milloin minusta oli tullut tällainen? Miten tämä oli kääntynyt näin päin? Mieleeni palautui läjäpäin yhä yksityiskohtaisempia muistoja Suomesta, kun olin itse ollut se, jolle oli naurettu päin naamaa. Siksi, että väitin, etten halunnut lapsia. Koska kyllähän minä, nainen kun olen, joskus niitä kuitenkin haluaisin. Miesten ”kuules tyttö” -lauseet kaikuivat päässäni.
          "Anteeksi”, sain sanotuksi.
          "Ei se mitään”, Evald hymyili vaivaantuneena ja katseli muualle.
          Hänestä näki, että hän oli tottunut tähän. Hän oli kuullut jo miljoona kertaa, mitä hänen tulisi tehdä elämällään ja mikä olisi hänelle sopivaa elämää.
          "Kyllä se mitään. Anteeksi.”
          "Ei se mitään”, Evald toisti, sillä ilmeisesti hänet oli opetettu siihen. Naiset olivat koko hänen elämänsä päästelleet suustaan alentavia ja halveksuvia kommentteja, ja hänen tehtävänsä miehenä oli ymmärtää ja antaa anteeksi. Koska naiset olivat naisia.
          "Mä oon oikeesti pahoillani. Tiedätkö... Aivan kuin olisin saanut nyt jonkin elämääni mullistavan oivalluksen. Itseviha vaan ryöppyy mun päälleni. Jotenkin valta ja enemmistöön kuuluminen on sekoittanut mun pääni. Kun en itse ole kuulunut vähemmistöön eikä mulla ole ollut oikein tarttumapintaakaan vähemmistöön, olen vain antanut olla. Olen vain sysännyt vähemmistön ja muiden oikeudet pois mielestäni, koska eivät ne asiat ole koskettaneet minua. Ja samalla... Samalla mä olen vain vahvistanut omaa asemaani, korostanut enemmistöä, johon olen itse kuulunut, ja samalla lapannut enemmän vain lokaa miesten niskaan.”
          Evald tuijotti minua hiljaa. Sitten hänen huulilleen levisi varovainen hymy.
          "Kirjoitappa seuraavaksi siitä. Eikös niin sanota, että kynä on miekkaa terävämpi?”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti