Pitkän
harmaan talven jälkeen olin suunnattoman iloinen, kun heräsin
huhtikuisena aamuna, ja näin auringonsäteiden pyrkivän verhojen
läpi asuntooni. Nousin ylös, suljin silmäni auringonvalolta ja avasin verhot.
Tunsin lämmön poskillani.
Avasin
silmäni varovasti ja näin kadulla ihmisten jo säntäilevän sinne
ja tänne. Kello oli vasta puoli kahdeksan. Puissa näkyi pieniä
hiirenkorvia ja talvesta muistutti enää pienet lumikinokset siellä
täällä. Siitä oli jo neljä vuotta, kun olin saapunut tänne. Oli
hassua muistella aikaani Suomessa: se tuntui aivan kuin unelta, jota
ei olisi koskaan oikeasti tapahtunut.
Laitoin
musiikin soimaan ja pistin kahvin tippumaan. Otin yöpöydän
laatikostani vibran ja heittäydyin makaamaan sängylle. Yhden
orgasmin jälkeen oli hyvä aloittaa uusi päivä. Kaadoin kuppiin
kahvia ja istahdin työpöytäni ääreen. Näin siitä kadulle,
jonka värimaailma rauhoitti minua. Voi, miten onnellinen sitä
pystyikään olemaan maisemasta, joka avautui kodin ikkunasta. En
ollut ennen edes ajatellut, miten suuri merkitys sellaisellakin voi
olla.
Tarkoituksenani
oli viimeistellä kolumnini aamupäivän aikana. Nojasin
kyynärpäilläni työpöytää vasten ja hörppäsin kahvikupistani.
Annoin ajatusten soljua ja pohdin naiseutta. Olin kirjoittanut siitä,
miten määritelmäni naiseudesta oli muuttunut. Miten hienoa oli
olla nainen. En keksinyt mitään, minkä takia minua olisi voitu
arvostella. Sain tehdä elämälläni mitä halusin. Sain pukeutua
miten halusin ja sain käyttää meikkiä niin paljon kuin halusin.
Tai olla käyttämättä lainkaan. Kukaan ei kritisoinut
rakkauselämääni, seksielämääni tai työelämääni. Kolumnini
iloitsi naiseutta. Sillä sitä tämä valtio tarvitsi. Vahvoja,
itsevarmoja ja määrätietoisia naisia.
Muutamaa
tuntia myöhemmin lähdin Noman kanssa lounaalle.
”Näin
pitkästä aikaa Mennan viikonloppuna”, Noma kertoi istuuduttuamme
pöydän ääreen.
Menin
hetkeksi hämilleni, sillä Noma puhui erittäin harvoin
tyttärestään. Hyvä, että edes muistin lapsen nimeä.
”Aijaa!”
vastasin ilahtuneesti. ”Mitäs... Mitäs se? Kuinka vanha se nyt
olikaan?”
”Yhdeksän
jo. Eipä siinä, käytiin vähän shoppailemassa.”
”Ai
jaa kiva kiva”, vastasin ja tuuppasin suuni täyteen ruokaa, koska
en keksinyt, miten jatkaa keskustelua.
”Joko
uusi kolumni on valmis?” Noma vaihtoi itse aihetta.
”Juu,
tänään viimeistelin sen ja lähetin eteenpäin.”
”Ai!”
Noma ilahtui ja nappasi tabletin esille. ”Löytyi!”
Jatkoin
lounaani syömistä, kun Noma paneutui samalla lukemaan tekstiäni.
”Täähän
on hyvä! Mahtavaa. Ihan loistavaa”, Noma kommentoi lukiessaan.
”Jotain
hyötyä Suomi-ajastakin, kun pystyy tekemään tällaista
vertailua”, naurahdin.
”Niinpä!
En pystyisi itse edes kuvittelemaan sellaista, että esimerkiksi joku
paheksuisi työntekoani.”
Lähdimme
yhtä matkaa palaveriin ja pidimme pientä aivoriiheä yllä: mistä
kirjoittaisin seuraavaksi?
Keskustelumme
hiipui, kun näimme kaupungintalon edessä mielenosoituksen.
Kylteissä näkyi tekstejä:
”Muutoksen
aika!”
”Mieskin
saa sanoa ei!”
”Meillä
on munaa puolustaa oikeuksiamme!”
”Sama
palkka samasta työstä kaikille!”
”Miehillä
on merkitystä!”
”Vanhemmuuden
pitää olla kannattavaa → Lapset kantavat tulevaisuuttamme!”
Mielenosoitus
ei ollut järin suuri, mutta meteli oli melkoinen. Noin
kolmenkymmenen miehen joukossa oli pari naistakin.
”En
ollut kuullutkaan tällaisesta”, totesin hiljaa kiertäessämme
metelöivät mielenosoittajat.
”Mä
taisin nähdä viime viikolla jotain keskustelua tästä, mutta olin
jo unohtanut. Ihme touhua. Itse haluavat lapsia, ja sitten pitäisi
maksaa heille siitä. Kauheasti halutaan kaikkea, mutta ei ymmärretä
sitä, että ei me voida kaikille petaa kaikkea siihen nenän alle”, Noma alkoi pauhata.
Katsoin
mielenosoittajia ja seassa näkyi Melker, jolla oli rintareppuun
kapaloituna pieni nyytti.
”Katso!
Tuo tuolla, vihreä paita, kapaloitu vauva”, osoitin Nomalle. ”Se
on Melker, muistatko? Tapailin muutama vuosi sitten.”
”Se,
jonka kanssa oli pelkkää seksiä?” Noma kysyi.
”Just
se. Loppui siihen, kun hän olisi halunnut enemmän”, selvensin ja
samalla sisimpääni kalvoi hirveä syyllisyys.
Melkerin
kyltissä luki: ”Rakkaus talouskasvun edelle!” Näky sai minut
tuntemaan viillon sisälläni. Kuinka moni nainen oli samaan tapaan
hylännyt hänen rakkautensa kuin minä? Kenen kanssa hän oli saanut
lapsen, vai oliko lapsi adoptoitu? Tai oliko se edes hänen omansa?
Jatkoimme
matkaamme ja kuulin edelleen Noman puhuvan jotain asiaan liittyen,
mutta en kuunnellut häntä. Seassa näkyi toisetkin tutut kasvot,
mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään.
”Niin...”,
myötäilin mietteliäänä.
Istuessani
palaverissa olin edelleen poissaoleva. Mietin edelleen Melkeriä ja vauvaa. Oliko Melker isä? Olisinko minä tällä hetkellä äiti, jos suhteemme olisi jatkunut? Tuntuiko minusta helpottavalta vai kenties jopa surulliselta, ettei elämäni ollut mennyt niin? Enkö ollutkaan tyytyväinen elämääni vai oliko tämä nyt vain kriiseilyä elämän jatkuvuudesta? Lisäksi mieleeni palautui uudelleen ja uudelleen se toinen mies, joka oli ollut niin tutun
näköinen. Olikohan hän kenties vain jossain lähikaupassani
töissä? Tai olimmeko joskus humalassa baarissa jutelleet? Tai
kenties hän oli vain joku tyyppi, johon olen vain törmännyt
kadulla useampaan kertaan ja siksi kiinnittänyt häneen huomiota?
”Alma,
huhuu?”
Ajatukseni
keskeytyivät.
”Anteeks,
olin ajatuksissani. Mitä?”
”Maya
on sairaslomalla, joten voisitko ensi viikonloppuna hoitaa Sture
Kavanderin haastattelun?” Noma tähdensi. ”Se kevään suurin kirjatapahtuma on nyt lauantaina Livin klubilla, ja Kavander on kuitenkin
illan merkittävin kirjailijavieras.”
”En
mä tiedä, ehdinkö. En ole tutustunut hänen teokseensa juuri
lainkaan”, epäröin.
Lisäksi
minulla oli valmiiksi ennakkoluuloja koko miestä kohtaan.
”Tämän
viikon hommat eivät ole akuutteja. Keskity vain teokseen ja tee
valmiiksi haastattelurunko”, tapahtumavastaava ohjeisti. ”Kavander
ja hänen kirjansa ovat nyt pinnalla, joten hänet on pakko pitää
tapahtuman päävieraana.”
”Varsinkin
nyt, kun oli tuo mielenosoituskin”, Noma totesi.
Yritin
peitellä huvittuneisuuttani, sillä Noma oli ollut aivan yhtä
pihalla kuin minä mielenosoituksen olemassaolosta saatika
ajankohdasta.
Huokaisin
syvään ja myönnyin.
Illalla,
kun olin päässyt vihdoinkin kotiin asti, sain viestin
toimituksesta. Kolumnini oli pitänyt poistaa tämänhetkisen
poliittisen tilanteen takia. Mielenosoitus oli kasvanut ja herättänyt
huomiota niin suuresti, että toimitus katsoi minun naiseutta
ihannoivan kolumnin antavan nyt vääränlaisen vaikutelman
toimituksen kannasta.
Olin
entistä ennakkoluuloisempi, kun otin Sture Kavanderin uutuuskirjan
esille. Kannessa luki provosoiva nimi: Mies-sanassa on negatiivinen
leima.
Uppouduin
lukemaan kirjaa, vaikkakin yritin koko ajan etsiä tekstistä jotain
kritisoitavaa. Kavanderin kirja käsitteli muun muassa valta-asemaa,
stereotypioita, miesten ja naisten välisiä eroja, ja
sukupuolettomien vaikeuksia löytää paikkansa yhteiskunnassa.
Tiivistetysti kirja periaatteessa perusteli sitä, miksi
mielenosoitus kaupungintalolla oli tarpeellinen.
Kun
olin jo vällyjen välissä valmiina nukahtamaan, muistikuva jostain
alitajuntani syövereistä lävähti päin näköä. Se oli se poika,
joka oli elämäni ensimmäinen maksettu seuralainen.
Valvoin
pitkälle aamuyöhön, kunnes löysin pojan netistä. En tiedä,
johtuiko se hämmennyksestä vai kenties valvomisesta, mutta jonkin
mielenhäiriön takia pistin hänelle viestiä.
”Moi!
Sori, että tällä tavoin laitan viestiä. Bongasin sut tänään
mielenosoituksessa ja jäit mieleen.”
Valehtelin,
koska en tietenkään voinut myöntää Evaldille, että olin ensin
monta tuntia yrittänyt muistaa hänen etunimensä.
”En
tiedä, muistatko mua. Toivottavasti et pidä mua ihan outona. Mut
mitä sulle kuuluu?”
Kaduin
heti viestejäni, mutta en kehdannut poistaakaan niitä.
Muutaman
tunnin yöunien jälkeen hätkähdin hereille katsomaan puhelintani.
Evald oli vastannut.
”Älä
valehtele, että sua mun kuulumiset kiinnostaa ;)”
Ravistelin
itseni hereille. Kiihotuin vähän Evaldin suorasukaisuudesta. Päätin
kuitenkin pysyä asialinjalla ja otin puheeksi Kavanderin teoksen,
jolloin sain yhdistettyä mielenosoituksen uudestaan puheenaiheeksi.
Evald
oli tietenkin lukenut Kavanderin teoksen ja innostui kirjakaupan
tapahtumasta. Viestittelymme lähti käsistä, kun intouduimme
keskustelemaan aiheesta enemmän. Keskustelumme pohjalta yritin
epätoivoisesti miettiä Kavanderille sopivia kysymyksiä: sellaisia sopivan neutraaleja eikä liian johdattelevia.
Halusin
olla avoin ja yritin päästä kiinni Evaldin ajatusmaailmaan. Yritin
ymmärtää, miksi miehet kokivat asemansa huonoksi, vaikka heillehän
tarjottiin ihanteelliset mahdollisuudet sekä perheellisyyteen että työntekoon.
Lauantaina
saavuin Livin klubille, joka oli jo tupaten täysi.
”Alma!”
Liv säntäsi tervehtimään. ”Katso, miten paljon jengiä. Tää
on hyvä ilta.”
”Niin
kai”, virnistin hermostuneena.
”Tule,
vien sinut tapaamaan Kavanderin. Noma on hänen kanssaan
takahuoneessa.”
Sture
Kavander vaikutti ulkoisesti miellyttävältä herrasmieheltä, mutta
tajusin pelkääväni häntä. Hänen kirjansa yritti sortaa naisten
asemaa, ja minä olin nainen. Pelkäsin, että haastattelutilanne
kääntyisikin niin päin, että Kavander alkaisi grillata minua.
Istuuduimme
korotetulle lavalle matalan pöydän ääreen. Lava oli keskellä
kaikkea ja joka puolella ympärillämme oli pieniä pöytäryhmittymiä.
Jokaisen pöydän ääressä oli ihmisiä, jotka olivat valtavan
kiinnostuneita tulevasta haastattelusta.
Hermostuneisuuteni
kasvoi entisestään, kun näin yleisön joukossa Evaldin. Hänen
pitkähköt tummat hiuksensa olivat kiinni, ja siisti sänki teki
hänestä entistä komeamman. En silti ollut varma, oliko Evald
lähempänä kahtakymmentä vai kolmeakymmentä ikävuotta. Evald
huomasi, että olin nähnyt hänet, joten hän hymyili rohkaisevasti.
Nielaisin ja aloitin haastattelun.
Kavander
oli yllättävän rento persoona. Hänen kirjansa oli antanut hänestä
paljon itsekkäämmän ja negatiivisemman kuvan. Mutta ehkä se oli
johtunut myös siitä, miten olin häneen asennoitunut. Haastattelun
päätteeksi jaoin puheenvuoroja yleisölle, jotka saivat vapaasti
esittää kysymyksiä Kavanderille. En haastattelun päätteksikään
ollut vakuuttunut Kavanderin mielipiteistä, sillä minusta hän teki
kärpäsestä härkäsen. Tuntui vähän siltä, että koska
maassamme ei ollut ongelmia, niitä oli pakko vääntää jostain.
Keskustelu tosin oli mielenkiintoista ja pysyi asiallisena alusta
loppuun.
Tapahtuman
päätyttyä menin tilaamaan itselleni lasillisen viiniä.
”No
mutta hei”, kuulin matalan äänen takanani.
Käännyin
ja näin Evaldin. Samassa muistin hyvin selkeästi, miltä hän
tuoksui, miltä hänen kosketuksensa tuntui rinnoillani ja miltä
hänen hengityksensä tuntui kaulallani.
”No
hei”, hymyilin.
Nyt
kun näin hänet lähempää, olin aika varma, että hän oli
maksimissaan 25 vuotta. Saattoi siis olla hyvin mahdollista, että hän oli vasta juuri täysi-ikäistynyt silloin, kun olin tilannut hänet luokseni.
”Mun
pitää lähteä, koska huomenna on töitä aikaisin aamusta”, Evald kertoi.
”Ai
jaa, voi harmi.”
Yllätyin,
sillä oikeasti petyin vähän.
”Mutta
mitä teet huomen illalla?”
”Een
kai mitään”, vastasin yrittäen vaikuttaa huolettomalta.
”Käytäisiinkö
jossain drinkeillä?”
Olin
jo myöntymässä, mutta Evald jatkoi:
”Siis
ihan sillä tavalla kaverimielessä. Vaikutat hyvältä tyypiltä.”
Petyin
uudestaan. Mutta myönnyin silti. Evaldin lähdettyä jäin
miettimään, että millaista työtä hän teki aikaisin
sunnuntaiaamuna? Myikö hän edelleen itseään?
Tapasimme
sunnuntai-iltana pubissa, jossa kumpikaan meistä ei ollut
aikaisemmin käynyt. Olin vähän nihkeä tapaamisestamme. Vaikka
missään vaiheessa ei ollut ollutkaan kyse treffeistä, tuntui
siltä, että Evald oli torjunut minut. Eikä minua oltu kertaakaan
torjuttu sen jälkeen, kun olin saapunut Ahvenanmaalle. Huomasin ylpeyteni saaneen kolahduksen, sillä ihmettelin sitä, miksi ihmeessä se rattopoika luuli, että
hänellä olisi varaa valita?
Mutta
Evaldin olemus sai minut unohtamaan negatiiviset tunteeni.
Keskustelumme lähti käyntiin palaamalla eilisiltaan ja Kavanderin
haastatteluun. Tästä keskustelu soljui kolumniini, joka oli poistettu. Minulle oli iskenyt tyhjän paperin syndrooma samantien: pääni löi aivan tyhjää, mistä kirjoittaisin seuraavaksi.
En arvostanut sitä, että Evald ihannoi Kavanderia,
mutta kuitenkin Evaldissa oli jotain, mikä sai minut pitämään
hänestä. En ollut varma, oliko se sitten pelkkää kaveruutta vai
oliko siinä aineksia johonkin muuhun. Hänen seurassaan minun oli
helppo olla oma itseni.
Kun
keskustelu oli lähtenyt hyvin käyntiin, uskaltauduin kysymään:
”Mitä
sä muuten teet työksesi?”
”Tarkoitat
varmaan, että vieläkö olen maksullinen seuralainen?” nuorukainen
naurahti.
”No...
Niin”, vastasin vähän nolona.
”Mulla
on oma yritys. Ympärivuorokautinen päiväkoti.”
”Ai
jaa. Okei. Mitäs... Miten... Tai niin kuin miksi?”
Evald nauroi ja näin miten kaunis hymy hänellä oli. Kun hän nauroi aidosti.
"Oli helpompaa tehdä itse itselle työpaikka", mies kohautti olkiaan. "Ja tykkään lapsista. Yks plus yks on kaks."
"Miten niin? Eikö yrittäjyys ole aika iso homma?" kysyin.
"No ei oikeastaan. Oli vaikeaa etsiä kokopäiväistä duunia, ja oli aika selvää, että moni jätti minut palkkaamatta esimerkiksi siksi, että olen joko lapsentekoiässä tai ainakin lähellä sitä. Eli työnantajien mielestä minusta ei saisi pitkäaikaista luotettavaa työntekijää, vaan sellaisen riesan, jonka isyyslomat ynnä muut pitäisi maksaa."
Muistin yhtäkkiä, että olin vuosia sitten kamppaillut saman ongelman kanssa. Mutta nyt entinen elämäni tuntui niin kaukaiselta, että oli vaikea samaistua Evaldiin. En halunnut ottaa aikaani Suomessa puheeksi, joten palasin vielä hänen entiseen
työhönsä:
”Miten
sä päädyit siihen sun edelliseen duuniin?”
Evald
ei onneksi loukkaantunut kysymyksestäni vaan nauroi taas.
”No kun on muutenkin useimmiten vain seksiobjekti, niin miksei siitä
olisi voinut samalla tienatakin”, hän vastasi olkiaan kohautellen.
”Miten
niin seksiobjekti?”
”Siis
tarkoitan sitä, kun naiset tunkevat väkisin syliin, hivuttavat
kättä reittä pitkin ja haluavat vain sitä yhtä asiaa.”
”Ahaa.”
Äänensävyni
oli kylmä, sillä luonnollisesti otin Evaldin kommentin
loukkauksena.
Ӏh,
anna kun selitän. Seksin myötä sain edes jotenkin kontaktin
naisiin ja samalla itselleni itsetuntoa. Mutta silti en ole koskaan
seurustellut. Koska en ole tavannut ketään naista, joka olisi
kiinnostunut minusta persoonana.”
Kuulin omatuntoni yskähtelevän mielenosoituksellisesti pääni sisällä, sillä enhän itsekään ollut ollut
kiinnostunut Evaldista kuin vain seksuaalisessa mielessä.
”Tuo
on ikävää kuultavaa...”, vastasin hiljaa.
”Niin,
ja silti minun odotetaan haluavan lapsia. Vaikka kukaan ei halua
kanssani edes parisuhdetta. Koska miehenä minun on pakko hankkia
itselleni perhe, vaikka sitten yksinhuoltajana.”
"Kuules
poika”, naurahdin ja samantien vakavoiduin. Hätkähdin
äänensävyäni. Olin arvostelemassa hänen uhriutumistaan ja
selostamassa hänelle, miten hänen tulisikin haluta lapsia, jotta
hänen elämällään olisi tarkoitus. Ja että totta kai ihmiset luulevat, että hän haluaa lapsia, jos kertaa työskentelee jonain päiväkodinsetänä.
Milloin
minusta oli tullut tällainen? Miten tämä oli kääntynyt näin
päin? Mieleeni palautui läjäpäin yhä yksityiskohtaisempia muistoja Suomesta, kun olin itse
ollut se, jolle oli naurettu päin naamaa. Siksi, että väitin,
etten halunnut lapsia. Koska kyllähän minä, nainen kun olen,
joskus niitä kuitenkin haluaisin. Miesten ”kuules tyttö”
-lauseet kaikuivat päässäni.
"Anteeksi”,
sain sanotuksi.
"Ei
se mitään”, Evald hymyili vaivaantuneena ja katseli muualle.
Hänestä
näki, että hän oli tottunut tähän. Hän oli kuullut jo miljoona
kertaa, mitä hänen tulisi tehdä elämällään ja mikä olisi
hänelle sopivaa elämää.
"Kyllä
se mitään. Anteeksi.”
"Ei
se mitään”, Evald toisti, sillä ilmeisesti hänet oli opetettu
siihen. Naiset olivat koko hänen elämänsä päästelleet suustaan
alentavia ja halveksuvia kommentteja, ja hänen tehtävänsä miehenä
oli ymmärtää ja antaa anteeksi. Koska naiset olivat naisia.
"Mä
oon oikeesti pahoillani. Tiedätkö... Aivan kuin olisin saanut nyt
jonkin elämääni mullistavan oivalluksen. Itseviha vaan ryöppyy mun päälleni. Jotenkin valta ja
enemmistöön kuuluminen on sekoittanut mun pääni. Kun en itse ole kuulunut
vähemmistöön eikä mulla ole ollut oikein tarttumapintaakaan
vähemmistöön, olen vain antanut olla. Olen vain sysännyt
vähemmistön ja muiden oikeudet pois mielestäni, koska eivät ne
asiat ole koskettaneet minua. Ja samalla... Samalla mä olen vain
vahvistanut omaa asemaani, korostanut enemmistöä, johon olen itse
kuulunut, ja samalla lapannut enemmän vain lokaa miesten niskaan.”
Evald
tuijotti minua hiljaa. Sitten hänen huulilleen levisi varovainen
hymy.
"Kirjoitappa
seuraavaksi siitä. Eikös niin sanota, että kynä on miekkaa terävämpi?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti