13. kesäkuuta 2019

Tarinavyyhti 3 vuotta: Jotain tottakin


Tässä kuussa käydään läpi viimeisen vuoden aikana ilmestyneitä tarinoita sekä tarinoita niiden takaa. Toisin sanoen kerron, mistä tekstini ovat saaneet alkunsa.


Kun sitä pinkoi keskellä yötä jonkun ketun perässä yrittäen karkottaa sitä reviiriltä, jotta kissa, johon oli omassa päässä luonut hitonmoisen tunnesiteen, ei jäisi ketun hampaisiin... Kyllä siinä vaiheessa päätin, että tästä stoorista on kirjoitettava blogiin – päättyi pelastusoperaatio miten vain.

Kuusiosainen Tositarina pelastusoperaatiosta on koko blogin luetuin tarina. Tämä on tarina muun muassa siitä, kun tajusin olevani oikeasti hullu kissanainen. Ventovieraaseen kissaan kiintyminen, katin kadottaminen, yöunista luopuminen, kolmeen mummoon tutustuminen, ketun karkottaminen, vesikriisin ja helteiden kanssa kamppaileminen, epätoivoinen etsiminen, väärän kissan loukuttaminen, työkavereiden naurattaminen ja lopulta vihdoinkin oikean kissan – jonkun karanneen lemmikin – pelastaminen. Niistä on tämä operaatio tehty!

Kesän 2018 lopussa pikkusiskoni pääsi ripiltä. Halusin pitää siellä puheen, ja yksi kerta ajaessani töihin, sain idean: mitä siskoni kannattaisi oppia meiltä sukulaisiltaan? Ja siitä se sitten lähti, Kiri rakkal pikkusiskoll. Kirjoitin puheen tietenkin Laitilan murteella, koska ”meill päi kaikk ymmärtävä eres jotekute laitla.” Mielestäni hyvä puhe saa kuulijat sekä itkemään että nauramaan. Siskoni teki molemmat, eli hyvin meni!

 

Sain endometrioosidiagnoosin keväällä 2017. Olen siitä asti pitänyt meteliä endometrioosista: levittänyt tietoutta ja toiminut Korento ry:n Moona-blogin vastaavana vapaaehtoisena. Takaraivossani on koko ajan takonut ajatus siitä, että tulisin oman sairaskertomukseni kanssa kaapista ulos, kun olen sinut sairauteni kanssa. Noin kaksi vuotta diagnoosin saamisen jälkeen pöly tuntui laskeutuneen ja endometrioosiviikolla 2019 julkaisin tositarinan: Minun endometrioosini. Teksti sai hirveästi näkyvyyttä ja positiivista palautetta, kiitos siitä!

Ukkini täytti 90 vuotta keväällä 2019. Annoin hänelle lahjaksi muun muassa murrekirjeen, jonka julkaisin blogissa pari kuukautta synttäreiden jälkeen. Ukki kyynelehti kirjettä lukiessaan, ja kyynelehti vielä toistamiseenkin, kun luin kirjeen ääneen myöhemmin juhlissa. Laitilan murteella kirjoittaminen oli tässä itsestäänselvyys, sillä ukkini ei taida osata edes puhua suomea – hän puhuu pelkkää laitlaa. <3


Löydät lisää tarinoita tarinoiden takaa inspiraatio-tunnisteella

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti