Blogi täytti viime lauantaina, 10. kesäkuuta, vuoden! Kesäkuun postauksissa kerrotaan tarinat tarinoiden takaa.
Kertomus
siitä, kun entinen koulukiusattu kohtaa vanhat koulukiusaajansa.
Tämä oli myös alunperin kirjoitettu luovan kirjoittamisen
kurssille. Mutta opettajalle palauttamani raakile oli vain
pintaraapaisu, koska merkkimäärä oli niin pieni. Blogia varten
kirjoitin yksityiskohtaisemman ja paremmin kuvailevan tarinan. Pidin
kuitenkin kiinni kaavakertomuksesta, jonka opettaja oli antanut
tehtäväksi. En tosin tiedä, pysyinkö hyväksytyissä rajoissa.
Opettajan antamat ohjeet kaavakertomukseen olivat: 1. ajatus, 2.
aseman kuvas (näköhavainto), 3. odotus tulevasta, 4. repliikki, 5.
liikkeen kuvaus, 6. takauma, 7. maiseman kuvaus, 8. muisto, 9.
kuulohavainto, 10. paluu nykyhetkeen, 11. dialogi, 12. huoli
tulevasta (ajatuksenvirtaa), 13. tunne, 14. perille saapuminen, 15.
odotus ratkeaa, 16. hajuaistimus ja 17. odotus ratkeaa.
Aihe
itsessään on periaatteessa aina ajankohtainen. Halusin kirjoittaa
draamaa. Sellaisen kasvutarinan, jossa päähenkilöstä tulee
voittaja. En ole järin hyvä kirjoittamaan onnellisia loppuja, mutta
tässä pyrin määrätietoisesti kohti onnellista loppua. Ja että
tarina antaisi toivoa.
Loru,
joka kertoo nimensä mukaisesti taaperoiden unelmasta. Kesällä 2016
kahdella ystävälläni oli 1-2-vuotiaita lapsia. Kerran katselin
puolitoistavuotiaan kummipoikani touhuja pyykkituvassa, kun hän
konttasi pyykkinaruilla roikkuvien lakanoiden alta yhä uudestaan ja
uudestaan ja naureskeli itsekseen. Eivätkä lakanat edes tulleet
niin alas, että ne olisivat osuneet häneen...
Niinpä aloin
kirjoittaa itselleni ylös näiden taaperoiden touhuja. Miten
yksinkertaiset arkiset asiat olivat heille parasta mahdollista
viihdettä. Lisäksi tiedustelin ystäviltäni, että mitä heidän
lapsensa tykkäävät tehdä ja mistä he innostuvat. Näiden
pohjalta kirjoitin runon, millaista elämä olisi, jos taapero saisi
päättää.
Tämä
oli blogin ensimmäinen murremonologi. Murteella kerrottuna tavallisetkin jutut ovat hauskoja. Kirjoitan Laitilan murteella,
koska se on ainut murre, jonka voisin sanoa osaavani. Omasta suustani
kyllä tupsahtelee milloin mitäkin murresanoja ja -nuotteja, mutta
Laitilan murre on tutuin, sillä äitini puoleinen suku on kotoisin
Laitilasta. Pienenä ajattelin, että äitini puhuu omien
vanhempiensa kanssa jotain omaa kieltä, koska en ymmärtänyt tätä
murretta lainkaan! Jossain vaiheessa tajusin itsekin käyttäväni
”laitilankielisiä” sanoja, ja luulin vieläpä puhuvani ihan
suomea.
Tämä
murreteksti sai alkunsa siitä, kun mietin kaikkia niitä asioita,
joita elämässä pitää tehdä. Ja miten paljon aikaa kaikkeen
menee! Ja ihan vain lisätäkseni vettä myllyyn, hahmotin monologin
puhujaksi noin 30-vuotiaan naisen, joka odottaa kaksosia.
Vuosina
2014-2015 asuin kerrostalon 7. kerroksessa. Joka ilta, kun menin
nukkumaan, varmistin, ettei parvekkeella ollut ketään. Vaikka olin
SEITSEMÄNNESSÄ kerroksessa. Muutin toiselle paikkakunnalle, ja
vieläpä neljä kerrosta alemmaksi, mutta tuota pelkoa ei ollut
enää. Vuoden asuttuani kolmannessa kerroksessa ja nähtyäni pari
kertaa painajaista siitä, että minua vainottiin, sain inspiraation
kirjoittaa tästä pelostani kauhutarinan.
Novellin
nimikin kertoo, mistä on kyse. Olin tosin niin peloissani tätä
kirjoittaessa, että kirjoitin tarinaa eteenpäin vain päiväsaikaan.
Voisi sanoa, että kirjoitin niin creepyn tarinan, että oma pelkoni
tuli takaisin :D Tarkistan nykyään joka ilta nukkumaan mentäessä,
että parvekkeen ovi sekä ulko-ovi ovat lukossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti