Myrkyllinen ihminen, osa 1

Tuure sytytti röökinsä jo parvekkeen oven kynnyksellä.

          ”Haittaaks jos mä kusen täst tänään alas?” Teukka virnuili.

          ”Anna mennä vaan”, Tuure kohautti olkiaan ja veti pitkät henkoset.

          ”Laittakaa ovi kii”, joku muijista huusi olohuoneen puolelta. ”Tulee kylmä ja tääl haisee!”

          Tuure pamautti oven kiinni mielenosoituksellisesti ja naureskeli perään.

          ”Kutsuiks muute Mikoo lainkaa?” Teukka kysyi.

          ”Kyl mä sit laitoin sille viestiä, mut ei se ees vastannu mitään”, Tuure vastasi.

          ”Vittu mitä touhuu. Kauankoha se jaksaa katella sitä ämmää?”

          ”Miko on niin narun päässä, et vaikka se muija menis ja panis jotain toista sen silmien edessä, se tossu ei edes harkitsis eroo”, Tuure rehahti nauramaan.

          ”On toi kyl aika...”, Teukka tuhahti ja hörppäsi oluttölkistään: ”Onkoha se enää kehenkään frendiin yhteydes? Ei muhun ainakaan. Ja säkin oot kuitenkin ollu joskus sen paras kaveri!”

          ”Nimenomaan. Ollu joskus”, Tuure hörähti.

          Hän oli tuntenut Mikon niin kauan kuin muisti. Miko oli ollut hänen ensimmäinen kaverinsa hiekkalaatikolla, vierustoveri ekaluokalla ja niin sanotusti rikostoveri murrosiässä.

Parvekkeen ovi räväytettiin auki.

          ”Tuure, tuu!” yksi tytöistä henkäisi. ”Kytät!”

          Tuure tumppasi röökinsä ja asteli sisälle. Kaksi poliisia seisoi eteisessä ja musiikki oli pausella.

          ”Sinäkö olet näiden kemujen isäntä?”

          ”Minä minä, hyvää iltaa vaan”, Tuure sanoi vaihtaen täysin asiallisen vaihteen päälle ja kätteli molempia poliiseja.

          ”Iltaa, tai ennemmin yötä. Naapureilta on tullut valituksia metelistä, että mitäpä jos nämä juhlat jatkuisivat jossain anniskeluravintolassa?”

          ”Joo, ilman muuta, ollaankin juuri tekemässä lähtöä”, Tuure valehteli silmät suurena. ”Pahoittelut, että me nyt tällä tavoin oltiin virkavallalle vaivaksi.”

          ”Ei mitään, ei mitään”, toinen poliisi ryki. ”Muistatte sitten tulevaisuudessa pitää musiikin hiljaisempana ja lähteä aikaisemmin jatkoille.”

          ”Joo ilman muuta”, Tuure myötäili ja mielisteli poliiseja vielä kyselemällä, millainen työvuoro heillä oli takana ja kauanko se vielä kestäisi.

Poliisien lähdettyä tytöt alkoivat puhua oikeasti jatkoille lähtemisestä: he halusivat vielä tanssimaan. Hetkessä hameväki oli puhunut Tuuren ja kolme muuta jätkää ympäri.

          ”Ennen kuin lähdetään, pitää tehä yks juttu”, Tuure virnisti.

          Hän laittoi musiikin soimaan niin lujaa, että ikkunat helisivät.

___________________________________

”Hei, anteeksi, bussi tuli torille”, kuului nuoren naisen ääni.

          Eija havahtui.

          ”M-mitä?” oli ensimmäinen sana, jonka hän sai suustaan. Samassa hän tajusi, että oli kotimatkalla nukahtanut bussiin. Ja ohittanut aikoja sitten oman pysäkkinsä. Eija katsoi unenpöpperöisenä rannekelloaan: toden totta, kello oli jo 15!

          ”Niin, ajattelin, että jos sun tarvitsee vaihtaa bussia tai jotain”, nainen hymyili ja suuntasi sitten itse bussin ovelle.

          ”Kiitos!” Eija ymmärsi huutaa tytön perään.

          Tämä heilautti kättään hymyillen. Eija kampesi ylös ja ulos bussista. Hän käveli kadun toiselle puolelle bussipysäkille päästäkseen takaisin päin. Hänen oli pitänyt kulkea bussilla vain muutama pysäkki, mutta ilmeisesti univaje ja bussin rauhallinen hytkyminen oli nukuttanut hänet hetkessä: hän oli päätynyt naapurikaupungin isolle torille asti.

          Alakerran nulikka oli pitänyt viime yönä taas senpäiväiset pippalot, ettei Eija ollut saanut nukutuksi. Sitten kun alakerrassa oli vihdoin viimein meteli vaimentunut, Eijaa ei ollut enää väsyttänyt. Vasta aamuviideltä hänestä oli alkanut tuntua siltä, että vielä ehtisi nukkua pari tuntia, mutta sitten nuoriso olikin tullut takaisin mekkaloimaan.

          Luonnollisesti työvuoro lauantaina ei ollut alun perinkään ollut järin mieluinen ajatus, ja kaiken valvomisen jälkeen työpäivä oli ollut kerrassaan helvetillinen.

Eija istuutui ensin bussipysäkin penkille, mutta nousi sitten melkein heti pystyyn: penkki oli niin kylmä, että ahteri meinasi jäätyä siihen kiinni. Pakkanen piti Eijan pirteänä, ja hän päätti vain hieman nojata bussipysäkin katokseen. Hän katseli torille päin, jossa sinkoili ihmisiä sinne tänne. Iäkäs pariskunta oli myymässä kukkasia ja jotain puutarhatonttuja. Joku yhdistys oli pystyttänyt kojunsa torin kulmaan myydäkseen makkaraa ja hernekeittoa.

          Eijan huomio kiinnittyi väkisin tyttöön, iältään ehkä 10-vuotiaaseen, joka vaikutti olevan vähän eksyksissä. Tyttö piti kädessään puhelinta ja pysäytti rollaattorilla liikkuvan vanhan miehen. Eija seuraili tilannetta, joka päättyi siihen, että vanhus pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Tyttö jatkoi kiertelyä ja kaartelua. Eija oli aika varma, että tämä oli niitä nykyajan keinoja keplotella rahaa vanhuksilta. Pistetään joku lapsiraukka kerjäämään rahaa tai pyytämään puhelinta lainaksi. Ja alta aikayksikön lapsi juoksisi puhelin tai lompakko kourassaan tiehensä.

Hän ei kuitenkaan saanut mielenrauhaa; oli kuitenkin olemassa se mahdollisuus, tosin todella pienellä todennäköisyydellä, että tyttö tarvitsi apua. Eija ylitti tien ja suuntasi kohti tyttöä. Hän oli ohittavinaan tytön, mutta kysyi sitten kohdalla:

          ”Anteeksi, onko sulla jokin hätä?”

          ”Mitä? Mistä sä tiesit?”

          ”Katselin, että sä näytät vähän eksyneen näköiseltä”, Eija naurahti.

          ”Ai. Joo siis. No... Tää on vähän noloa, mutta mun bussikortilla ei ole rahaa ja mun puhelin lakkasi toimimasta. Täällä on kai liikaa pakkasta...”

          ”Saanko katsoa?” Eija kysyi, vaikka ei ymmärtänyt älypuhelimista juuri mitään.

          Tyttö ojensi puhelimensa käsi täristen. Eija yritti käynnistää puhelinta, mutta se väläytti punaisen akun kuvaa.

          ”Siitähän on akku loppu”, Eija totesi.

          ”Niin, se tyhjenee tosi nopeasti, jos ulkona on kylmä...”, tyttö vastasi vaisusti. ”Saisinko mä lainata sun puhelinta, että soittaisin äidin hakemaan?”

          Eija hymyili tytön kohteliaisuudelle. Hän avasi laukkuaan ottaakseen puhelimensa sieltä, mutta päätyikin tarttumaan lompakkoonsa. Hän antoi tytölle viiden euron setelin.

          ”Tuolla saat varmasti sellaisen kertalipun. Älä nyt tänne jää enää värjöttelemään, vilustut vielä”, Eija hymyili.

          ”Viisi euroa!” tytön silmät meinasivat pullistua päästä.

          Aidosta hämmästyksestä ja äänensävystä kävi ilmi, että ainakin tyttö ymmärsi rahan arvon.

          ”Kiitos! Kiitos, kiitos, kiitos!"

          ”Ei mitään, kiva olla avuksi”, Eija naurahti ja päätti käydä haukkaamassa jotain, ennen kuin yrittäisi taas päästä oikealle pysäkille.

___________________________________

Lue osa 2 tästä