Alle
kouluikäisinä lennättämään leijaa.
Ensimmäinen
käyttökerta,
se jäi heti puun latvaan.
Vuosikaudet
puulla oli uudenlainen tupee,
kun
sitä koristi
teletappikankaan riekaleet.
Joka
kerta positiivinen yllätys,
kun
se soittaa kysyäkseen,
”Onks
sul huomenna aikainen herätys,
saako
viel tulla kyläilee?”
Se
sanoo, että lähtee heti tulemaan.
Mä
tiedän, et tunnin päästä aikaisintaan.
On
täs ollut aikaa oppia tuntemaan.
Ne
sanoo, että ystävyys on ikuista,
kun
se on kestänyt yli seitsemän vuotta.
En
ollut silloin vielä edes neljää,
kun me tavattiin,
ja
nyt meidän ystävyydelle tulee jo kakskytä mittariin.
Se
tulee tunnin myöhässä,
reinot
jalassa ja tukka sekaisin.
Oli
taas vähän tilanne päällä –
ei
yllätä: niinpä tietenkin.
Sillä
on kirkkaan oranssit sukat jaloissa,
ihan
kuin joskus seurakunnan kerhossa,
silloin
90-luvun lopussa.
Kävellessään
se muistuttaa reumaatikkoa:
oli
mennyt taas itsensä telomaan.
Mä
lämmitän sille makaronilaatikkoa,
ja
sitten molemmat rupeaa avautumaan.
Se
on sellaista parasta terapiaa.
Joskus
ei olla oltu jutuissa kuukausiin,
joskus
sitä on mahdotonta saada kii.
Mutta
kun mä toivuin leikkauksesta toukokuussa,
se
oli suklaan ja kortin kera mua katsomassa.
Tämä
on parasta Paulassa.
Se
tietää musta paljon. Ja liikaa.
Aina
siihen voi luottaa.
Ei
se mitään muista kuitenkaan.
Hah,
klassista Paulaa.
Paula, eli Baulba, kirjoitti omaan blogiinsa meidän ystävyydestämme
ja haastoi minut vastaamaan pariin kysymykseen aiheeseen liittyen: lue teksti täältä!
ja haastoi minut vastaamaan pariin kysymykseen aiheeseen liittyen: lue teksti täältä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti