Lues
ensmäne osa ensmäitteks täst linkist!
↓ Ja tämä toinen osa löytyy alempaa myös suomen kielellä ↓
Siin
sitt ko mää ajoi kotti kohre yhre aikka yäll, ja auto sisäll klepsuttel ympyrä
kiss, jonk mää oli tiän poskest napan mukka, ol taas niinko iha pikkase
epätorelline olo. (Sama tappa ko toukokuus 2018 ko mää nappasi tiän poskest kaks koera kyyttihi.) Sitt tämä kaver tul mu sylihi ja tek siihe pesä. Mul tul
nii onnekas olo, ett mää silt istumalt pääti, ett jos häne omistajatas ei löyr,
mää ota häne ittellen ja sijaiskotihomma saava jäärä. Se ol suur päätös se, ko
mää ole vannottan, ett mull o pysyväst vaa yks kiss.
No,
siin me tultti kotipiha ja mää rapsutteli tätä paisekorvat. Mää jäti häne
hetkeks autto, ko mun pit men hakema kantokopp. Ko koton ol Zella ja Vilma, ni
mää e olis voinu vaa kantta sylissän sin uut katti. Siin olis ollu iha
perinteise kisstappelu ainekse käsill.
Ko
mää meni takasi pihall, kisu ol tehny pesä pelkäjä paikall. Mää avasi ove ja
oti häne syli, ja oli laittamas hänt kantokoppa. Ei mull sitt tullu lainkka
miäle, ett tämä ei meniskä niinko Strömssös. Ko mu miälest mull ol tämä kati kans
tullu jo nii vahva molemmipualine kännink: mää oli ko Lumikk, jok puhu eläinte
kiält. Mut ni. Totkai hän sai kauhia sätky nähressäs kantokopa – ollu vissi
ennenki semses – ja nii se katt liapatt auto al ja siält seurava auto al, ja
sit hän ol hävinny pimeytte. Mää nappasi ruakka kätte ja lähri hiljakses perä –
ete hän ny vaa tuntis tulevans jahratuks.
Mää
asusi siis tuolloi Naantalis, semse U-kirjaime mallise karu pääs. Tämä
U-mallise tiä ulkokaarel ol rakennettun kerrostaloi, mut siin sisäkaarttel ol
mettä ja omakotitaloi. Yhres talos asus ihmissi, ja muu oliva asumattomi. Siin
ol semne iso komia näköne mut aiva ränsistynny tönö, jok näytt iha
kummitustalolt. Ja sit siin aluel ol puire suajas piän sisäpiha, jonk ympäril
ol kaks mummomökki ja yks piharakennus. Kaikk nämä asumattoma talo oliva
semssi, ett niis ol maan rajas semssi aiva piäni ovi, jok oliva auk. Niist ko
kurkkas, ni näk vaa aiva pirust roina ja roska, kanamunakennoist lähtie. Ni
jotenki mää tiäsi, et kyl se kiss johonki siihe aluel asettu piiloho.
Varmuure
vuaks mää jäti sen kantokopa siihe mu auto lähell ja laito sin ruakka. Sit mää
kävi suihkus, ruakkisi mun tyyjön jo asuva kissa, ja kuuklaili läpi kaik
karkurihomma ja feisbuuk-ryhmä. Kukka ei ollu missä ilmottan kaippavans sen
näköst katti.
Mää
meni sit viäl kahe jälkke yäll uurestas kattelema, ett tuliskos tää kisu
sittenki yäks sisäll.
”Kisuu,
älä ny särje mu syränt”, mää huuteli, ko en muutka keksin.
Mut
ei mittä näköhavaintto. Kurkku kurist ja vähä itkett, ko hunteerasi, ett mitä
jos se oliki jonku vapaste ulkoileva katt, ja ny se o kilometrie pääss omast
revirist. Ja viel hirvittävämppä, jos se örrättä mu lähimettä. Jää vaikk auto
all! Tai ai kauhi, jos se ei olekka leikattu, ja joku tule ja pistä sil
pullassi uuni. Tai ett se käy pistämäs kaik lähitianoo vapaste ulkoileva
flikk-kati paksuks!
Mää
rymysi metikös ja pelkäsi aiva halvatust niit hylätyi tönöi. Mu taskulampu valo
osus yhte akkuna, ja mää säikähri itteän nii ett mää horjahdi, astui koera
paska ja sain nokkose pistokse sääre.
”Kaikke
määki ruppe yhre kissa tähre”, mää miäti.
Juu-u.
Voi ko olis siin vaihes tiänny, ett mitä kaikke mää se ette viäl teenkä.
Lue osa 3, Kissaristiäise, täst linkist
Lue osa 3, Kissaristiäise, täst linkist
Tositarina
pelastusoperaatiosta, osa 2: Sydämen särkyminen
Siinä
sitten kun ajoin kotia kohti yhden aikaan yöllä, ja auton sisällä kuljeksi
ympäriinsä kissa, jonka olin tien poskesta napannut mukaani, oli taas melkoisen
epätodellinen olo. (Samaan tapaan kuin toukokuussa 2018, kun nappasin tien
poskesta kaksi koiraa kyytiini.) Sitten tämä kaveri tuli syliini ja teki siihen
pesän. Minulle tuli niin onnekas olo, että siltä istumalta päätin, että jos
hänen omistajaansa ei löydy, otan hänet itselleni ja vapaaehtoistyö sijaiskotina
saisi jäädä. Se oli suuri päätös, koska olen vannottanut, että minulla on
pysyvästi vain yksi kissa.
Niinpä
me tulimme kotipihaan, ja rapsuttelin tätä paisekorvaa. Jätin hänet hetkeksi
autoon, koska minun piti mennä hakemaan kantokoppa. Koska kotona oli Zella ja
Vilma, en olisi voinut vain kantaa sylissäni sinne uutta kissaa. Siinä olisi
ollut ihan perinteisen kissatappelun ainekset käsillä.
Kun
menin takaisin pihalle, kissa oli tehnyt pesän pelkääjän paikalle. Avasin oven
ja otin hänet syliin. Olin laittamassa häntä kantokoppaan, eikä mielessäni
käynyt lainkaan se vaihtoehto, että tämä ei menisikään niin kuin Strömsössä.
Koska mielestäni minulle oli tullut tämän kissan kanssa jo niin vahva
molemminpuolinen ymmärrys: olin kuin Lumikki, joka puhuu eläinten kieltä. Mutta
niin. Totta kai hän sai kauhean sätkyn nähdessään kantokopan – oli ilmeisesti
ennenkin ollut sellaisessa – ja niin se kissa livahti auton alle ja sieltä seuraavan
auton alle, ja sitten hän oli hävinnyt pimeyteen. Nappasin raksuja kouraani ja
lähdin hiljalleen hänen peräänsä – ettei hän nyt vain tuntisi tulevansa
jahdatuksi.
Asuin
siis tuolloin Naantalissa, sellaisen U-kirjaimen mallisen kadun päässä. Tämän U-mallisen
tien ulkokaarella oli rakennettuna kerrostaloja, mutta siinä sisäkaarteella oli
metsää ja omakotitaloja. Yhdessä talossa asui ihmisiä, ja muut olivat
asumattomia. Siinä oli sellainen iso komean näköinen, mutta aivan ränsistynyt
tönö, joka näytti ihan kummitustalolta. Ja sitten siinä alueella oli puiden
suojassa pieni sisäpiha, jonka ympärillä oli kaksi mummonmökkiä ja yksi
piharakennus. Kaikki nämä asumattomat talot olivat sellaisia, että niissä oli
maan rajassa aivan pieniä ovia, jotka olivat auki. Niistä kun kurkisti sisään,
näki vaan aivan tolkuttomasti roinaa ja roskaa, kananmunakennoista lähtien.
Jotenkin tiesin, että kyllä se kissa johonkin siihen alueelle asettuisi
piiloon.
Varmuuden
vuoksi jätin sen kantokopan autoni lähelle ja laitoin sinne ruokaa. Sitten
kävin suihkussa, ruokkisin luonani jo asuvat kissat, ja googletin läpi kaikki
karkuri-sivustot ja Facebook-ryhmät. Kukaan ei ollut missään ilmoittanut
kaipaavansa sen näköistä kissaa.
Menin
sitten vielä kahden jälkeen yöllä uudestaan katselemaan, että tulisiko tämä
kisu sitten yöksi sisätiloihin.
”Kisuu,
älä nyt särje mun sydäntä”, huutelin, kun en muutakaan keksinyt.
Ei
näköhavaintoa. Kurkkuani kuristi ja vähän itketti, kun mietin, että mitä jos se
olikin jonkun vapaasti ulkoileva kissa, ja nyt se oli kilometrien päässä omassa
reviiristään. Ja vielä hirvittävämpää, jos se kuolee lähimetsääni. Jää vaikka
auton alle! Tai voi kauhea, jos se ei olekaan leikattu, ja joku uros tulee
pistämään sille pullan uuniin. Tai että se käy itse pistämässä kaikki
lähiseudun vapaasti ulkoilevat tyttökissat paksuiksi!
Tarvoin
metsikössä ja pelkäsin aivan hitosti niitä hylättyjä taloja. Taskulamppuni valo
osui yhteen ikkunaan, ja säikähdin itseäni niin, että horjahdin, astuin koiran
paskaan ja sain nokkosen pistoksen sääreen.
”Kaikkeen
määkin rupean yhden kissan tähden”, mietin.
Juu-u.
Voi kun olisi siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea vielä teenkään sen
kissan eteen.
______________________________
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti