↓
Jokainen osa on kirjoitettu ensin Laitilaksi, sitten suomeksi ↓
Nii
mu loukustan löytys väär kiss. Mull ol vartt aikka, enne ko pit lähte ajama
töihi. Mää meni siihe häki lua ja miäti, ett mitä halvattu mää ny tämä kans
tee. Siin vaihees olis ollu torella tarppellist omista talo. Tai samantiä
kissatalo, joho viärä ain näit katei, joit mää löyrä (tai ryöstä). No, mää
avasi varkkate se ove ja hetke aikka toivoi, ett jospa tää kaver juaksis suara
tiät kotti. Sil ol kaulapant ja kulkune siin, nii mää tiäsi, ett kyll sil koti
o. Jossai.
Mutt
ei, hän ol tullu ruua peräs sin loukku, ja sitt hän men ruua peräs siihe
kantokoppaha, jok mul ol siin louku lähell. Mää katosi silmä suuren, ett onk
tämä ny tosika enä. Näit katei vaa tule ja tule! Noh, ei mittä, mää laito louku
takas kohrill ja oti tämä suhteellise iso kollikissa kantto. Mää rymysi takas
tiäl ja törmäsi siihe mu naapuri mummo. Se ol innossas, ko näk mun kantava
kissa mukanan. Mää laski kantokopa alas ja huakkasi syvä, ett ei tullu oikkia
katti.
Siin
sitt ko mää oli jääny suustan kiines tämä naapuri kans, ni lähell puskas rapis.
Zala-Smugge! Se ol menos kattoma sin loukku – varma ol siis kuullu, ko tämä
harma katti ol alkan pitän melkost meteli mu nähressäs. Mutt Zala-Smugge
pysähtys ko seinä, ko se näk meiä ihmiste toljottava sitä haltiossan. Ja
sarasosasekunnis se ol taas karonnu näkyvist. Mää melkke itki ilost, ko sai
varmuude, ett hän o viäl eloss. Ja ett hän erelle liikku siin lähistöll! Mut
louku paikka pit vaihta, ko tää herr kiss ol ollu vähä ressantuneenas siäll
loukuss. Siit ol lähten nii pali karva, ett siäl maas o varma viäl ens vuare
elokuuski harma läntt.
Kiire
vilkka mää kävi viämäs tämä komia kokose kati mun kylppäri eristyksihi ja soiti
Turu eläinhoitola: no yllätys, kukka ei ollu kaivan tämän näköst kissa. Mää lupasi,
ett lauavantain mää kiirättäissi kissa sitt sinn, jos mää e sitä enne löyr
naapurustost omistaja.
Mul
ol töiss nii pali naurettu sitä, ett mitä jos Zala-Smugge oliki vaa sillo
viikko sit ollu tavallisse tappa iltalenkil, ja mää meni häne kitnappama. (Mut
tätä mää e pitän kauhia torennäkösen, ko Zala-Smugge ol ottan nii pali osuma.) No,
voit kuule arvat, kui pali ne sitt naoro, ko mää meni töihi ja kerroi, ett ny
mull o iha satavarmast jonku toise katti kaapattunas. Se ol jo nii koomist, ett
mää oli jo alkkan suunnitell kirjottavan murreteksti täst kaikest.
Töis
kaffepaussil mää meni taas kerra kaikk karkurihomma ja feisbuuki ryhmä läpitte.
Kukka ei ettin tämä näköst kissa – interneti ihmeellises mailmas ainaska. Illal
yämyähä, torsta-perjanta välise yän,
mää kirjoti käsi kuustoist klappu, jois luk kuta kuinkki näi: ”Hei! Onk su
vaaleva harm katt karoksiss? Ei hättä, hä o kunnoss! Soit…” ja sit siin ol mu
numero ja etunim. Niit klapui mää sitt kävi teippamas jokase kerrostalo ulk-ovehe
siin meiä lähell. Yks mummo kattel huvittunen parvekkeltas toisest kerroksest,
ett mitä mää touhu siihe aikka yäst. Mää kerroi loukust ja kysysi, ett tiättäk
hän kettä, jol ois vaalevaharma katt. Ei tiänny. Mää hunteerasi, ett kyll
nykyaja mummo saisiva flatkutta enemp, ni tiätäisivä eres, ett kene katei tääll
huini.
Viimäse
klapu mää teippasi vesipistesse – ko siis erelle ol menos se vesikriis, ja sen
vuaks ol tullu vesipistei sinn ja tänn ja tonn. Ja vesikriisist puhe olle:
peseytymist ei ollu kukka kieltän. Juamist ja ruualaitto varte vett pit vaa
keittä – jos sitä vett ny ylipääns tul viä kraanast. Kaikill ei tullu senkä
vertta. No, perjanta-aamust must tuntus, ett mää ala hajot. Kirjamellisest. Mu
iho alko rikkoutu kaikist taippeist ja kaikist kohrist, mihi mää koski tai mihi
jok osus. En tiär, johtuk se sit siit vesikriisist vai siit, ett mää kävi
ressist nii ylikiarroksill!
Mutt
tää kollikiss ol ihan. Ja jumalattoma kokkone – mun kolm-neli kilose kati
näyttivä aiva pennuilt häne verrattun. Hän tykkäs munst het, ja mää miäti jo
sitäki, ett voi halvattu, jos sen omistaja ei sittenkä löyry, ni mun pittä aroptoira
hänekki. Mul ol taas tullu joki ihmeelline yhtekuulumise tunn. Sil vissi varma
oikkioist kitnappajistaki tunttu?
Täsä
vaihess mu sillone 56 neliöine kaksio alko käyr piäneks. Mää aloi valmistel mu
kamari siihe kuntto, ett jos ny seoraavaks loukus onki Zala-Smugge, ni mull
tartte ol sitäki varte viäl karanteen. Ko en tiätenkä olis voinu tuupat katei
sekasi sama tilaha: totkai ne olisiva ruvennu tappelema revirist, herr kiss ois
saattan pistä mu leikkaamattoma sijaiskati paksuks, ja tiäs mitä ulk-kissa
tartuttaisivakka mu sisäkissoill. Riskejä ol vaikk kui.
Perjantapäeväll
mu puhelimen sois. Siält soittel yli kahreksakymppine Aune*, jolt ol kiss
hukass. Hän ol kysyn joltai lapsilt, ett onk häne kattias näkyn, ja nämä lapse
oliva ohjeistan häne siihe vesipisteel, jos ol mun jättämä klapp. No ei mittä,
me sovitti, ett mää tua heti huame aamuste häne kattis takasi. Puhelu aikan mää
naoreskeli miälessän, ett kyll täst nii pitä kirjotta se murretekst. Ja sitt viäl
käve ilm, ett tämä kiss mu kylppäris ol nimeltäs Murre!
______________________________
Tositarina
pelastusoperaatiosta, osa 5: Toinen kidnappaus
Niin
loukustani löytyi sitten väärä kissa. Minulla oli vartti aikaa, ennen kuin piti
lähteä ajamaan töihin. Menin siihen häkin luokse ja mietin, että mitä hittoa
minä nyt tämän kanssa teen. Siinä vaiheessa olisi ollut todella tarpeellista
omistaa talo. Tai saman tien kissatalo, johon viedä aina näitä kissoja, joita
löydän (tai ryöstän). No, avasin hiljakseen sen loukun oven ja hetken aikaa toivoin,
että jospa tämä kaveri juoksisi suoraa tietä kotiin. Sillä oli kaulapanta ja
kulkunen siinä, joten tiesin, että kyllä sillä koti on. Jossain.
Mutta
ei. Hän oli tullut ruoan perässä sinne loukkuun, ja sitten hän meni ruoan
perässä siihen kantokoppaan, joka oli siinä loukun lähellä. Katsoin silmät
suurena, että onko tämä nyt tosikaan enää. Näitä kissoja vaan tulee ja tulee! No
eipä mitään, laitoin loukun takaisin kohdilleen ja otin tämän suhteellisen ison
kollikissan kantoon. Könysin takaisin tielle ja törmäsin siihen naapurin
mummoon. Se oli innoissaan, kun näki minun kantavan kissaa mukanani. Laskin
kantokopan alas ja huokaisin syvää, että ei tullut oikeaa kissaa.
Siinä
sitten kun olin jäänyt suustani kiinni tämän naapurin kanssa, yhtäkkiä lähellä
puskassa rapisi. Zala-Smugge! Se oli menossa katsomaan sinne loukkuun – varmaan
oli siis kuullut, kun tämä harmaa kissa oli alkanut pitää melkoista meteli
minut nähdessään. Mutta Zala-Smugge pysähtyi kuin seinään, kun se näki meidän
ihmisten tuijottavan sitä haltioissaan. Ja sadasosasekunnissa se oli taas
kadonnut näkyvistä. Melkein itkin ilosta, kun sain varmuuden, että hän oli
vielä elossa. Ja että hän edelleen liikkui siinä lähistöllä! Mutta loukun
paikkaa piti vaihtaa, koska tämä herra kissa oli ollut vähän stressaantuneena
siellä loukussa. Siitä oli lähtenyt niin paljon karvaa, että siellä maassa on
varmaan ensi vuodenkin elokuussa harmaa läntti.
Kiireen
vilkkaan kävin viemässä tämän komean kokoisen kissan kylpyhuoneeseeni
eristyksiin ja soitin Turun eläinhoitolaan: no yllätys, kukaan ei ollut
kaivannut tämän näköistä kissaa. Lupasin, että lauantaina kiidättäisin kissan
sitten sinne, jos sitä ennen en löytäisi naapurustosta omistajaa.
Työkaverini
olivat nauraneet niin paljon sitä, että mitä jos Zala-Smugge olikin vain
silloin viikko sitten ollut tavalliseen tapaan iltalenkillä, ja minä olin
mennyt hänet kidnappaamaan. (Mutta tätä en pitänyt kauhean todennäköisenä,
koska Zala-Smugge oli ottanut niin paljon osumaa.) No, voitte varmaan arvata,
kuinka paljon ne sitten nauroivat, kun menin töihin ja kerroin, että nyt
kotonani on ihan satavarmasti jonkun toisen kissa kaapattuna. Se oli jo niin
koomista, että olin alkanut jo suunnitella kirjoittavani murretekstin tästä
kaikesta.
Töissä
kahvitauolla menin taas kerran kaikki karkuri-ilmoitukset ja Facebook-ryhmät
läpi. Kukaan ei etsinyt tämän näköistä kissaa – internetin ihmeellisessä
maailmassa ainakaan. Illalla yömyöhään, torstai-perjantai välisenä yönä,
kirjoitin käsin kuusitoista lappua, joissa luki näin: ”Hei! Onko vaaleanharmaa
kissasi kadoksissa? Ei hätää, hän on kunnossa! Soita…” ja sitten siinä oli
numeroni ja etunimeni. Niitä lappuja kävin sitten teippaamassa jokaisen
kerrostalon ulko-oveen meidän lähellä. Yksi mummo katseli huvittuneena
parvekkeeltaan toisesta kerroksesta, että mitä touhuan siihen aikaan yöstä.
Kerroin loukusta ja kysyin, että tietääkö hän ketään, jolla olisi vaaleanharmaa
kissa. Ei tiennyt. Ajattelin, että kyllä nykyajan mummot saisivat juoruilla
enemmän, niin tietäisivät edes, että kenen kissoja täällä vaeltelee.
Viimeisen
lapun teippasin vesipisteeseen – koska siis edelleen oli menossa se vesikriisi,
ja sen vuoksi oli tuotu vesipisteitä ympäri kaupunkia. Ja vesikriisistä puheen
ollen: peseytymistä ei kukaan kieltänyt. Juomista ja ruoanlaittoa varten vettä
piti vain keittää – jos sitä vettä nyt ylipäänsä tuli vielä hanasta. Kaikille
ei tullut senkään vertaa. No, perjantaiaamuna tuntui siltä, että alan hajota.
Kirjaimellisesti. Ihoni alkoi rikkoutua kaikista taipeista ja kaikista
kohdista, mihin koskin tai mihin jokin osui. En tiedä, johtuiko se sitten siitä
vesikriisistä vai siitä, että kävin stressistä niin ylikierroksilla!
Mutta
tämä kollikissa oli ihana. Ja jumalattoman kokoinen – kolme-nelikiloiset
kissani näyttivät aivan pennuilta häneen verrattuna. Hän tykkäsi minusta heti,
ja mietin jo sitäkin, että voi hittolainen, jos sen omistajaa ei sittenkään
löydy, niin minun pitää adoptoida hänetkin. Minulle oli taas tullut jokin
ihmeellinen yhteenkuulumisen tunne. Sillä tapaan varmaan oikeista
kidnappaajistakin tuntuu?
Tässä
vaiheessa silloinen 56 neliöinen kaksioni alkoi käydä pieneksi. Aloin
valmistella makuuhuonettani siihen kuntoon, että jos nyt seuraavaksi loukussa
olisikin Zala-Smugge, minulla tarvitsisi olla sitäkin varten vielä karanteeni.
Koska en tietenkään olisi voinut laskea kissoja sekaisin samaan tilaan: totta
kai ne olisivat ruvenneet tappelemaan reviiristä, herra kissa olisi voinut
saattaa leikkaamattoman sijaiskissani raskaaksi, ja ties mitä ulkokissat
tartuttaisivatkaan sisäkissoilleni. Riskejä oli vaikka ja kuinka.
Perjantaipäivällä
puhelimeni soi. Sieltä soitteli yli kahdeksankymppinen Aune*, jolta oli kissa
hukassa. Hän oli kysynyt joltain lapsilta, että onko hänen kissaansa näkynyt,
ja nämä lapset olivat ohjeistaneet hänet siihen vesipisteelle, jossa oli
jättämäni lappu. No, me sovimme, että toisin heti seuraavana aamuna hänen
kissansa takaisin. Puhelun aikana naureskelin mielessäni, että kyllä tästä niin
pitää kirjoittaa se murreteksti. Ja sitten vielä kävi ilmi, että tämä kissa
kylppärissäni oli nimeltään Murre!
*nimi muutettu
______________________________
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti