Tositarina: Sijaiskissani Vilman kesyyntyminen
Ennen Vilmaa olin toiminut viiden kuukauden ajan sijaiskotina. Siinä ajassa kotini kautta oli kulkenut viisi kissaa. Lyhynkäisyydessään kaava oli tämä: kissat olivat eristyksissä kylpyhuoneessa, ensimmäisten madotusten ja rokotusten jälkeen he siirtyivät vähitellen muualle asuntoon (riippuen siitä, miten he reagoivat omaan kissaani Zellaan & tämän yli-innokkuuteen), yritin tehdä heidän kanssa tuttavuutta ja käytin heidät steriloitavana & tehosterokotteella. Kuukauden jälkeen kissoja sai jo silittää, ja he olivat rennosti ihmisten seurassa. Kodinetsintä oli täysillä päällä, ja pian kodit jo löytyivätkin.
Jos Vilma olisi ollut nuorempi & kesympi, hän olisi todennäköisesti saanut kodin tuosta noin vain. Mutta koska Vilma oli pieni sähinkäinen ja populaatiokissa, hän muutti Dewi ry:n sijaiskotiin. Viiden viikon jälkeen hain Vilman meille, sillä ensimmäisellä sijaiskodilla oli muutto tiedossa lähitulevaisuudessa eikä Vilma olisi voinut muuttaa heidän mukanaan uuteen asuntoon.
Vilma oli pieniäänisin miukuja, jonka olin koskaan tavannut. Hän miukui ja sähisi sekaisin, eikä tuntunut itsekään tietävän, kumpaa ääntä olisi pitänyt pitää milloinkin.
Ensimmäiset 14 päivää hän pysytteli saunassa, jossa hän sai olla aivan rauhassa. Vilma ei osoittanut mitään mielenkiintoa oven ulkopuolelle, vaikka Zella oli ensimmäisestä päivästä asti kujerrellut kylpyhuoneen oven takana kutsuen leikkimään. Zella odotti kuuliaisesti ulkopuolella, kun esim. kävin antamassa Vilmalle ruokaa. Mutta parin viikon jälkeen Zella oli vain päättänyt sännätä Vilman luokse. Minä pysähdyin niille sijoilleni ja pidätin hengitystäni Zellan hypellessä ylälauteella kyhjöttävän Vilman eteen. Nenät koskivat. Ei sähinää. Helpotus.
Kolmen viikon jälkeen Vilma alkoi liikkua öisin. Reilu neljän viikon jälkeen hän poistui paikalta ensimmäistä kertaa kävellen nähtyään minut. Siihen asti hän oli siis pinkaissut pakoon: kiitäen lattian rajassa siten, kuin jalkojen tilalla olisi olleet pyörät. Se oli hänen yleisin liikkumistyylinsä. Kiitomato.
Kahden kuukauden jälkeen Vilma oli niin perso ruualle, että hän alkoi syödä nähteni. Jos siis en liikkunut, katsonut häntä liian pitkään tai puhunut hänelle. Siihen asti hän oli alkanut syödä vasta sitten, kun en ollut enää näköetäisyydellä.
Vielä kolmen kuukaudenkin jälkeen Vilma vierasti puhettani. Sain kyllä puhua, mutta en saanut kohdistaa puhettani hänelle. Jos Vilma ja Zella olivat vierekkäin, puheeni oli niin kauan fine, kun se oli tarkoitettu Zellalle. Tuohon aikaan tajusin myös sen, että Vilma oli oppinut nimensä. Eräänä päivänä istuin olohuoneessa, ja Zella ilmestyi olohuoneen edustalle. Ehdin kysyä "mihis sä olet Vilman jättänyt?" ja samassa näin, kun Vilma pinkoi Zellan takana eteisestä makuuhuoneeseen turvaan. Aloin jopa miettiä, että pitäisikö Vilman nimi vaihtaa, kun sana "Vilma" sai hänet toistuvasti juoksemaan sängyn alle.
Pikkuhiljaa Vilma alkoi leikkiä itsenäisesti – hänestä kuoriutui varsinainen peto, joka tuhosi pienet lelut. Tietenkin vain silloin, kun olin poissa kotoa tai nukkumassa tai kun hän luuli, etten näe. Sadan päivän jälkeen alkoi olla normaalia nähdä Vilma. Vaikkakin edelleen, jos olin liian lähellä häntä, kun hän söi (esimerkiksi siis vaikka samassa huoneessa), hän nappaili ruokaa suuhunsa kantoon ja meni kauemmaksi syömään. Yleensä matolle.
Vilman kesyyntyminen oli hidasta ja varovaista. Sitten tuli ensimmäinen varsinainen pyrähdys:
111 päivän jälkeen hän alkoi hengailla tuoleilla (tähän mennessä hän oli pysytellyt lattian rajassa)
112 päivän jälkeen näin ensimmäistä kertaa Vilman takaapäin (tähän mennessä hän oli kulkenut minut nähdessään turvallisesti pylly seinää päin)
114 päivän jälkeen hän kierähti ensimmäistä kertaa nähteni selälleen (kissasta vatsan näyttäminen on suuri luottamuksen osoitus)
116 päivän jälkeen hän hyppäsi sänkyyn, vaikka tiesi minun olevan siellä
Kuten populaatiokissat yleensä, Vilma osasi arvostaa ruokaa. Puolen vuoden jälkeen hänestä oli kuoriutunut kissa, joka rakasti ruokaa yli kaiken. Ruokaa saadessaan hän oli niin onnessaan ja haltioissaan, että hän puski ruokakuppia, Zellaa, seinää, tuolin jalkaa ja välillä jopa kättäkin. Silittäminenkin oli pienissä määrin ok, jos ruokaa oli naaman edessä. Vilma tiesi hyvin, mitä tarkoitti, jos kysyin: "Onko nälkä?" tai "Laitettaisiinko ruokaa?" Hän vastasi miukumalla herttaisella vauvaäänellään. Ja näin meille syntyi jokailtainen keskustelu tästä samasta aiheesta.
Vilma hengaili siellä missä me muutkin, ja sain jo puhua hänelle. Toisinaan Vilma kävi välillä öisin sängyssäkin tsekkaamassa, että mikä meininki. Kun tuli vieraita, Vilma katosi sängyn alle, mutta "jo" tunnin jälkeen hänen uteliaisuutensa voitti, ja vieraat saattoivat tuntea takaraivoissaan pienen kissan tuijotuksen.
200 päivän jälkeen Vilma ei enää pelännyt ulko-ovea. Toisin sanoen, hän ei pinkonut sängyn alle piiloon, kun ulko-ovi kävi. Näillä tienoin hän tuli ensimmäistä kertaa nukkumaan sänkyyni kääriytymällä pieneksi palloksi kylkeeni kiinni. Tässä oli kyllä kyse jostain yksittäisestä mielenhäiriöstä, sillä normaalia oli se, että Vilma tuli sänkyyn vain silloin, kun Zella oli sängyssä myös, ja silloinkin hän pysytteli jalkopäässä – niin reunalla kuin vain pystyi.
Dewillä kissoille aletaan etsiä yksilöllisesti loppuelämän kotia. Yleensä siinä vaiheessa, kun kissa näyttää tarpeeksi rentoutumisen merkkejä. Vilma oli hitaasti lämpenevä, varovainen ja epäilevä tapaus, mutta hän oli selvästi kiintynyt Zellaan ja uskalsi tulla ihmisten lähelle Zellan kanssa. Zella kun on äärimmäisen ihmisrakas (luulee kenties olevansa yksi ihmisistä), joten katsoimme, että Vilma edistyisi parhaiten Zellan seurassa, vaikka joku ehkä haluaisikin adoptoida näin aran ja ujon kissan. Vilman virallinen kodin etsintä aloitettiin sinä päivänä, kun hän oli asunut meillä 205 päivää.
Vilma oli kissa, joka välillä herätteli minua öisin nuolaisemalla polvestani tai näykkäämällä pakarastani tai pohkeestani. Se oli koomista, sillä hän oli herttaisin ja ujoin kissa, jonka tiesin. Hänen äänensä oli kuin kissanpennulla, ja tunnistin mitä erisävyiset miu-äänet tarkoittivat. Totta kai, olisin ollut valmis adoptoimaan hänet. Hän ja Zella olivat niin kiintyneitä toisiinsa, ja olihan Vilma asunut meillä jo niin kauankin. Monta kertaa maanittelin Vilmalle: "Voisitko pliiiiis alkaa luottaa muhun?" ja "Vilma kiltti, mä adoptoin sut heti, jos sä vaan haluat."
Mutta tiesin, ettei Vilma halunnut jäädä meille. Hän ei alkanut luottaa minuun. Siinä missä muut, jopa täysin vieraat ihmiset, saivat ruokkia häntä kädestä ja ohittaa hänet niin, ettei hän kääntänyt edes katsettaan, me kaksi junnasimme paikoillamme. Vilma kyllä haki ruokaa kädestäni, mutta meni kauemmaksi – turvaan – syömään. Ja jos olin kulkemassa makaavan Vilman ohitse, hän lähti karkuun tai vähintään nousi istumaan ja oli valmis pakenemaan henkensä edestä.
Jotain negatiivisia muistijälkiä minussa oli. Ehkä kyse oli eläinlääkärireissusta, joka tehtiin siinä 80 päivän hujakoilla, kun olin joutunut jallittamaan hänet kantokoppaan. Mutta kun Vilma oli huomattavasti rennompi ja reippaampi muiden ihmisten, kuin minun kanssani, tiesin, että hänen loppuelämän kotinsa ei voisi olla meidän luonamme.
Sitten Vilmaa tuli katsomaan ihminen, joka tiesi, että Vilmalle pitäisi antaa aikaa. Kun nainen oli päättänyt odottaa istuen eteisen lattialla, että Vilma tulisi sanomaan moikat, mietin, että olisimmeko vielä huomisaamunakin tässä odottelemassa Vilmalta päätöksiä. Yllätyksekseni Vilma ei ignooranut, ei lähtenyt syömään raksuja eikä mennyt piiloon. Se olisi ollut tavanomaista. Jos Vilma olisi ollut lapsi, hän olisi ollut juuri sellainen, joka ei puhu koskaan silloin, kun pyydetään sanomaan jotain. Kolmen vartin kiertelyn ja kaartelun jälkeen Vilma meni haistamaan kättä. Hän suostui jopa syömään naisen vieressä. 299 päivän jälkeen oli varmaa, että Vilma oli löytänyt hänelle oikean ihmisen. Oikean, pysyvän kodin ja perheen.
313 päivän jälkeen Vilma muutti pois. Se oli Zellalle erityisen kova paikka – sydämeen sattuu, kun pelkästään muistelen sitä itkua. Mutta Zella sai uuden siskon, Lilyn. Ja tällä kertaa pysyväksi siskokseen. Vilmis puolestaan sai siskokseen Iitun, joka puhuu sanomalla "meh" ja "mäh".
Muutto uuteen ympäristöön auttoi Vilmaa. Hän höpöttää ihmiselleen paljon, ja miu-äänten lisäksi hän käyttää erilaisia nah-, kurr- ja pur-ääniä. Häntä saa silitellä joka puolelta, ja hän on jopa oppinut "anna tassu" -tempun. Vielä Vilmalla on edessä valjaisiin opettelua. Ehkä hänestä tulee vielä sylikissakin –ainakin hän viihtyy ihmisen vieressä sohvalla ja sängyssä. Kaiken kaikkiaan Vilmasta tuli onnellinen sisäkissa, jonka ainutlaatuisuus on kuoriutunut esiin vähitellen. ♥
Tsekkaa myös:
- Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n sijaiskotitoiminta
- Dewi ry:n Dewille-blogi
- Zellan ja Lilyn oma Instagram
Kommentit
Lähetä kommentti