18. tammikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 2

Lue osa 1 täältä

Hidastin vauhtiani ja yritin kävellä niin, ettei Anne huomaisi minua. Mihin ihmeeseen hän oli menossa? Olisin halunnut vilkaista puhelintani, mutta en voinut katsoa sitä, sillä puhelimen valo olisi pimeydessä paljastanut minut heti. Anne jatkoi määrätietoisesti eteenpäin, vaikka edessä oli pelkkää mustaa. Kun uuden omakotitalon valot eivät enää valaisseet tietä, en uskaltanut säkkipimeässä jatkaa eteenpäin. Yhtäkkiä selkäpiitä karmi. Jos soittaisin apua, minun tarvitsisi värjötellä autossani yksin pimeässä yli tunti, todennäköisesti kaksi tuntia. Jos nyt edes saisin ketään lähtemään auton rattiin tähän aikaan perjantai-iltana. Jostain syystä en huutanut Annen perään. Jostain syystä pidin varjostamista parempana vaihtoehtona.

Odotin hetken ja laitoin sitten puhelimestani taskulampun päälle. Laitoin puhelimen äänettömälle, jotta en vahingossa jäisi kiinni tästä varjostamisesta. Se oli hyvä ajatus myös ehkä siksi, että jos nyt puhelimeni olisi pärähtänyt soimaan, olisin säikähtänyt niin, että olisin ehkä tukehtunut omaan sylkeeni.

Parin sadan metrin jälkeen tie päättyi toisen omakotitalon pihaan. Siellä oli muutamia heikosti valaisevia kellertäviä ulkovaloja, joten sammutin taskulampun puhelimestani. Talo oli valtava ja vanha. Se näytti enemmän museorakennukselta, kuin asumukselta. Tosin oli siihen ilmeisesti rakennettu uudempikin osa. Ainakin se näytti siltä. Vain parista ikkunasta kajasti valoa.  Pihassakin oli sentään jotain elämisen merkkejä: suksia, lumikola ja uudempi autotalli. Lisäksi pihapiirissä oli jokin suurempi ulkorakennus ja pari pientä varastoa. Tai ehkä ne olivat ulkohuusseja. Hangessa näkyi monia kengänjälkiä. Kyllä täällä joku asui.

Anne oli tainnut mennä jo sisälle. Rakennuksella oli kaksi ulko-ovea ja kuistia. Suuntasin reippaana kohti lähempää ulko-ovea. Yritin näyttää mahdollisimman suurieleiseltä, jotta en vaikuttaisi hiippailevalta rosvolta. Oli aivan hiljaista puiden latvojen huminaa lukuunottamatta, joten kuulin heti, kun viereinen ulko-ovi kymmenen metrin päässä aukesi.

Oven raosta pilkisti Anne, joka huitoi vimmatusti kädellään minua tulemaan luokseen. Toisella kädellään hän hyssytti.

"Kulje seinän vierustaa!" hän sähisi.

Hänen paniikkinsa tarttui minuun ja lähdin sen koommin kyseenalaistamatta hiipimään hänen luokseen. Kun lähestyin häntä, Anne kuiskasi:

"Astu suoraan tähän kivetykselle, ettei hankeen jää jälkiä!"


Anne veti minut kyykkyyn, ja kyhjötimme pimeässä kuistilla, ulko-oven vieressä. Tärisin vilusta, sillä kuistilla oli yhtä paljon pakkasta kuin ulkonakin.

"Mi-mitä sä teet täällä!" Anne kuiski paniikissa.

"Mun auto lähti luisuun, ja nyt se on jumissa hangessa", kuiskasin.

Jokin tilanteessa pelotti minua niin, että oli vaikeaa hengittää.

"Ei! Ei ei ei ei", Anne parahti kuiskaten.

"Mitä? Mistä on kyse? Enkö voisi kysyä apua vanhemmiltasi?"

"Et! Et missään nimessä", Anne kielsi.

Anne hätkähti, kun talon sisältä kuului askelia.

"Mun täytyy piilottaa sut", Anne kuiskasi päättäväisesti ja jatkoi sitten ääni vapisten: "Pi-pitää miettiä, miten saan si-sinut pois täältä."

Yhtäkkiä talon sisällä kuului mylvintää.

"Nyt teit viimeisen virhees!" joku mies huusi raivoissaan.

Kuului juoksuaskelia ja ryminää. Anne jähmettyi. Askeleet loittonivat ja seuraavaksi kuului, kuinka toinen ulko-ovi rämähti auki kymmenen metrin päässä. Kurottauduin kyykystä vähän ylemmäs nähdäkseni ikkunasta, mitä tapahtuu. Näin, kuinka joku nuorukainen juoksi ilman talvivaatteita ja kenkiä ulos. Ulko-ovesta paukkasi perässä vanha, kaljuuntuva, huonoryhtinen mies kirves kädessään. Hän pysähtyi, otti koko kropallaan vauhtia ja heitti kirveen. Se kosahti nuorukaisen takaraivoon niin kovaa, että poika kaatui naamalleen hankeen.

Kyykistyin nopeasti. Oksennus teki tuloaan. Happi ei kulkenut. Olisin halunnut auttaa poikaa, mutta en kyennyt liikkumaan. Minua pelotti liikaa. En tuntenut raajojani.

Katsoin silmät suurina Annea, joka ei ollut edes noussut kurkkaamaan ikkunasta. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

"Mitä... Mitä tää on?" henkäisin.

Minua pelotti. Osittain pelkäsin sitäkin, että seuraavaksi Anne hyökkää kimppuuni. Jos se on joku tämän talon juttu. Anne siirsi katseensa minuun.

"Y-ymmärrätkö nyt, miksi sinut pitää piilottaa?" hän kuiskasi ääni väristen.

4. tammikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 1

Työvuoroni oli hurahtanut nopeasti. Kello läheni iltakuutta ja kohta pääsisin lähtemään. Työkaverini paineli menemään jossain takatiloissa, uusi työntekijä oli tulossa lyhyeen iltavuoroon perehdytettäväksi. Olin hyvällä tuulella, sillä seuraavaksi minulla olisi pari vapaapäivää ja siihen perään talviloma. Minulla ei ollut mitään erityisiä lomasuunnitelmia, mutta olin iloinen pelkästään siitä, ettei minun tarvitsisi asettaa herätyskelloja.

Kassalle ilmestyi teini-ikäinen, epävarman oloinen tyttö ilman mitään ostoksia. Hänellä oli murrosikäisen akne, joka oli valitettavasti päässyt aiheuttamaan poskiin vähän arpia. Ne näkyivät selvästi, koska hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Vaaleat hiukset olivat rasvaiset latvoihin asti.

"Moi! Mitä sais olla?" kysyin iloisella asiakaspalveluäänellä.

"Minä... Tar-tarvitsen bussilipun", tyttö vastasi vaisusti katsomatta silmiin ja ojensi 50 euron seteliä.

Jäin muutamaksi sekunniksi katsomaan tyttöä, kun yritin käsitellä, että kuulinko oikein.

"Tuota, meiltä ei valitettavasti voi ostaa bussilippuja. Niitä voi ostaa esimerkiksi bussista", ohjeistin ja yritin vaikuttaa ystävälliseltä enkä syyttävältä.

"Ai", tyttö pettyi ja laski ojennetun kätensä.

Hän nosti katseensa uudestaan, mutta ei vieläkään katsonut minua silmiin:

"Entä vo-voisinko tilata bussilipun?"

Keskustelu oli omituinen. Jos tyttö olisi ollut seniori, olisin lähtenyt saattamaan häntä läheiseen palvelutaloon.

"Bussilippuja voi tilata netistä", hymyilin ja jatkoin: "Haluatko, että autan?"

"Ei", hän miltei kuiskasi. "Ottaisin si-sitten muutaman po-postimerkin. Neljä. Neljä kappaletta."

"Okei", myönnyin.

Olin ihmeissäni. Aikoiko hän nyt postittaa itsensä eteenpäin neljällä postimerkillä?


Tehtyämme kaupat tyttö meni postimerkkiensä kanssa Veikkaus-pisteelle, jossa oli mustekyniä. Hän kaivoi kuluneesta olkalaukustaan jotain ja alkoi kirjoittaa. Minä puolestaan täytin tupakka-askeja ja palvelin harvakseltaan kassalle tulevia asiakkaita. Kun kävin viemässä ostoskoreja takaisin oven suulle, huomasin, että postimerkkityttö Veikkaus-pöydän ääressä oli kaivanut laukustaan esille iän kaiken vanhan puhelinluettelon. Hän selvästi katsoi sieltä jotain ohjeita.

"Anteeksi", menin lähemmäs häntä. "Saanko kysyä, että mitä teet?"

Tyttö säpsähti.

"Ti-tilaan bussilipun", hän vastasi täristen.

Vilkaisin aukeamaa, joka hänellä oli auki puhelinluettelosta. Siinä oli jonkin vanhan linja-autoliikennöitsijän mainos, jossa oli tarjouksessa bussilippuja. Koska puhelinluettelo oli jostain 80- tai 90-luvulta, siinä oli tilausohjeena rahan lähettäminen suoraan kirjekuoressa ja paluupostissa tulisi liput asiakkaan haluamaan osoitteeseen. Mietin hetken, että miten minun kuuluisi toimia. Päätin kuitenkin avata suuni.

"Mä vähän veikkaan, että tuo mainos ei ole enää voimassa."

"Ai."

"Mihin sä oot matkalla?" kysyin ja aloin samalla pyyhkiä Veikkaus-pöytää.

"Ko-kotiin."

"Missä sä sitten ajattelit olla sen aikaa, että bussilippu tulisi?" kysyin huolettomasti, vaikka oikeasti olin vähän huolestunut.

"Jossain tässä lähistöllä, niin voisin sitten hakea bussilipun tästä kaupasta."

En tiennyt, aikoiko hän värjötellä ulkona vai asuiko hänen tuttuja lähitaloissa. Oli todennäköisempää, että hän aikoi jäädä ulos, sillä jos hänellä olisi ollut tuttuja tällä alueella, eikö hän olisi saanut kyydin kotiin tai apua bussilipun tilaamisessa? Olimme toki etelässä, mutta tammikuut olivat täälläkin kylmiä. Nyt oli ollut pakkasta käytännössä vuorokauden ympäri. Tytöllä oli yllään jokin tuulitakki. En pystynyt käsittämään, mikä logiikka tässä oli.

"Kuinka kaukana asut?"

"Ka-Kaiholassa."

"Sinne ajaa reilu tunnin?" tokaisin yllättyneenä.

Olin entistä enemmän hämilläni. Luulin, että tyttö oli matkalla vähintään toiselle puolelle Suomea. Hänhän olisi nopeammin perillä kävellen, kuin odotellessaan bussilippuja. Varsinkin, jos hän ajatteli odotella bussilippua saapuvaksi vuosikymmenten takaa.

"Tota, mä pääsen just töistä, niin jos mä heitän sut?" ehdotin.

"Heität?" hän säpsähti.

"Siis kuskaan sut kotiin. Ajan. Autolla", selvensin.

"Mi-miksi?"

"Sä vaikutat tarvitsevan jeesiä."


Lähdin töistä, ja tyttö oli odottamassa autollani sovitusti. Ulkona oli kirpeä pikkupakkanen ja oli jo pilkkopimeää. Mietin hetken, olinko ihan hullu, kun tarjouduin auttamaan häntä. Toisaalta, vaikka tyttö oli kanssani samanpituinen, hän oli niin siro ja heiveröinen, että voisin vaikka puhaltaa hänet kumoon.

Tytön nimi oli Anne. Hän oli vähäpuheinen. Toki se saattoi johtua myös siitä, että olin ventovieras. Ehkä häntä pelotti. Niinpä jutustelin kertomalla itsestäni. Kerroin työpäiväni kulusta ja miksi Kaihola oli minulle etäisesti tuttu pieni paikkakunta. Äitini oli kotoisin siltä suunnalta.

"Mitä varten sä olit muuten näin kaukana kotoa ilman paluusuunnitelmaa?"

Kysymys oli lipsahtanut huuliltani ennen kuin olin tajunnut olevani ehkä tungetteleva.

"O-olin asioilla."

Jatkoin yksinpuhelua. Puolen tunnin jälkeen juttuni loppuivat, eikä Annesta ollut kuoriutunut juurikaan enempää juttuseuraa. Valikoin puhelimestani musiikkia, ja laitoin vaivihkaa äänenvoimakkuutta suuremmalle.


Kun olimme saapuneet Kaiholan pieneen keskustaan, joka käytännössä muodostui koulusta, päiväkodista, lähikaupasta, huoltoasemasta, pubista ja seurakuntakeskuksesta, Anne alkoi antamaan ajo-ohjeita. Ajoimme kauas keskustasta, ympärillämme näkyi vain metsää ja peltoja. Käännyimme valaisemattomalle hiekkatielle, joka oli ajoittain aivan jään peitossa. Tienpientareilla oli lumikinokset, ja metsässä oli kunnon hanki.

Mietin, että mikä vaiva oli lähteä jo pelkästään kouluunkin näin kaukaa jumalan selän takaa. Hidastin vauhtia, koska tie tuntui kapenevan. Tuntui siltä, kuin olisimme ennemmin olleet matkalla mökille.

Sitten kaukana edessä alkoi näkyä talon valot ja kauniisti valaistu kotipiha.

"Voisin jäädä tässä. Jos koirat ovat ulkona, kaikki heräävät", Anne sanoi hiljaa.

"O-okei", vastasin hämilläni ja pysäytin varoen keskelle tietä.

Vilkaisin auton kelloa. Kello oli puoli kahdeksan.

"Kiitos avustasi."

Anne yritti ojentaa minulle rahaa, mutta kieltäydyin. Hän nousi autosta ja lähti kävelemään. Minä käänsin autoni monella ratin väännöllä ja lähdin valumaan takaisin sinne päin, mistä olin tullutkin. Ajatukseni hakkasivat. Miten omituinen kohtaaminen tämä olikaan ollut. Kun pääsisin kotiin, tekisin tästä varmasti postauksen someen. Anne saattoi olla häiriintynyt, mielisairas tai muutoin avun tarpeessa. Mitä jos hänen vanhempansa eivät tienneet, että heidän tyttärensä pääsi tekemään tällaisia reissuja? Herran jumala, hän oli tilaamassa postitse bussilippua hapertuneen puhelinluettelon sivuilta.

Iso autotie näkyi jo edessäni, ja taisin painaa kaasua liian hätäisesti. Auto lähti hitaaseen luisuun, eikä mitään tapahtunut, kun yritin kääntää autoa.

"Ei helvetti!" huusin.

Vauhti ei ollut suuri, auto vain mateli. Mutta se valui suoraan kohti lumista ojaa. Seuraavaksi kuulin, kuinka kinos otti kiinni auton pohjaan. Hyppäsin paniikissa ylös autosta ja katsoin sitä puhelimen taskulampulla. Kaikki vaikutti säilyneen ehjänä, mutta auto ei lähtisi kinoksesta mihinkään ilman työntö- tai vetoapua. Huokaisin syvään. Loogisin vaihtoehtoni oli lähteä pyytämään apua Annen vanhemmilta. Ehkä he auttaisivat minua mielellään, noin niin kuin vastapalveluksena.


Sammutin auton ja lähdin reippain askelin Annen perään. Toivoin, että ehtisin saada hänet kiinni, jolloin en vain ilmestyisi pimeydestä heidän oven taakseen. Pakkanen kipristeli poskillani ja reisissäni. Farkut olivat liian kevyt asu tällaisille happihyppelyille tähän aikaan illasta. Onneksi olin sentään sonnustautunut toppatakkiin ja hyviin talvikenkiin. Ihmettelin entistä enemmän Annen ohutta vaatekerrastoa. Aloin miettiä myös heidän koiriaan. Millaisia petoja siellä olisi vastassa? Olisipa kiusallista, jos saisin aikaan kauhean räksytyksen. Otin varovasti juoksuaskelia, jotta saisin Annen varmasti kiinni.

Kun aloin lähestyä omakotitaloa, hidastin vauhtiani. Tajusin, että koirat alkaisivat varmasti huutamaan, jos juoksisin heidän pihaansa asti. Uudehkon valkoisen tiiliomakotitalon valot kajastivat tielle asti paljastaen Annen hahmon kävelevän yössä. Koiria ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä ne eivät olleet pihalla. Meinasin huutaa Annen perään, mutta tajusin, että hän vain jatkoi matkaa. Hän käveli talon portin ohi. Hän ohitti koko talon. Huolestuin. Mikä juttu tämä oli? Mistä oli kyse? Mihin hän oli menossa? Asuiko hän oikeasti täällä sittenkään?


 Lue osa 2 täältä


3. joulukuuta 2020

Vertaistukee

Kutsut isääs etunimellä, kerrot äitis olevan kylmä ämmä.

Toiset luulee, että se on läppä.
Ne ei ota tosissaan,
toiset taas kelaa, mikä sua vaivaa, mikä on mennyt vikaan.
Miten voit sanoo niin.
Mä nään, että kiedot sen huumoriin.
Jotenkin nää asiat pitää käsitellä, hyväksyä,
ei aina vain maton alle pyyhkäistä.

Pienenä olit "pullukka" ja "pyylevä",
mut ikä ei antanut anteeks pyöreyttä.
Sitten olitkin läski, lihava, ällöttävä.
Ei suostuttu katsomaan peiliin,
oisko pitänyt panostaa ruokiin,
tarjoilla lapselle muutakin kuin eineksii?
Teinille seteli kouraan, mee ostaa safkaa,
aina vaan pakastepitsaa.
Nyt oot aikuinen, etkä osaa tehdä ruokaa,
silti sun porukat sua halventaa.
Ei ne taida tajuta lainkaan,
että heidän ois pitänyt sulle näitä asioita opettaa. 

Mä tiedän, että sun on tätä vaikee ymmärtää,
kun aina kaikki väittää,
et vanhemmat on oikees, vanhemmat tietää.
"Niitä kuunnella aina pitää."
Ei se niin kuule meekään.

Mieti tarkkaan, kuuntele hartaast,
millasist asioist ne huomauttaa, miten ne sua haastaa?
Oot jo aikuinen, vaikkei ne sua sellaisena pidäkään.
Muista, et saat jo itse päättää,
keiden haluut kuuluvan sun elämääs.

Luulet, ettet voi sulkee elämästäs ketää,
pelkäät, et jäät ihan yksinään.
Ymmärrän kyllä, kun ei oo paljoo ystävii,
tukeutuu enemmän perheenjäsenii.
Mut voitko ikinä parantuu,
jos aina joudut paskan alle tukahtuu?
Esittää, ettei sul pahaa mieltä tuu?
Tilanteet aina eskaloituu, fiilikset vain rutinoituu,
koko ajan ongelmat sun mielees kasaantuu.

Elämän vaikeus onkin siinä,
että miten rakastaisit itseäs.
Pitää löytää itsevarmuut,
ilman et se nousee hattuun.
Mistä sen sitten tietää, ettei vain löydä itseään
huonoa itsetuntoa peittämästä?
Ettei vedä itseään höplästä?

Kuuntele mua, lue se mun huulilta.
Kirjoitan tän ylös, ettei tää voi unohtua.
Sä oot mahtava.

En osaa antaa vastauksia kaikkeen,
mut anna mun sun rinnalla tää matka kulkee.
En voi luvata et tähän ainiaaks jään,
mikään täs maailmas ei oo pysyvää,
etkä säkään pysty sellaista lupausta pitää.

Kun ajatukset alkaa harmaantua,
voit aina meille hakeutua.
Ja kun et tiedä, minne kuulua,
oot aina tervetullut meille viettää joulua.