19. toukokuuta 2019

Kiri rakkal ukkill

Munst sää oles ai ollu aikkasaavane, vähä hassumaine ja hyvä näpeistäs. Sää ossas pittä jööt ja tarvittaes vähä höppäröit. Sää rakensis meill leikkimökki, teis latui ja hyppyrei, kerrosis parhaimma iltasaru ja opetteli tekemä plätei. Mää tule ai muistama se, ett mite käytti pyäräilemäs nii ett mää istusi pyärätankol. Ja ko mää nousi kottikärryhi ja sitt huinitti ympär piha. Muista myäs se kerra, ko sää otis mut mukka onkell, ko mää oli tarppeks kaua mankun mukka. Ja se, ko mä puroti se onke vette. Sohrakk ko ole.

Oleks muute koska hunteeran sitä, ett mull o suhu erityise läheine suhre. Ko mää ole saanu mu nimen su äiteltäs ja sukunime pualestas vaihtan su isäs sukunimehe. Lisäks mull o samallaine talvnokk ko sull ja samallaine viivsuar hymy ko sull. Samallaise piirtte näky myäs su isässäs ja tyttäressäs.

Mää ole vähä pröystäilly, ett kui hyvävoippane ja höyskäs ukki mull o. Mitä ny hamppa ova kippiämäise ja nukkumine o nii piru vaikkia, mutt sentäs pääknupp ja kintu kuitenki toimiva! Osalttas paremmi ko mull. Mu eno häiss tanssatti mont tuntti, ja seoravan päevän sull ei tuntun missä. Mutt mun konti oliva kippiä viiko!

Ko mää oli piän, mää luuli ett äit puhu sun ja mummi kans jottai toist kiält. Välill mää e ymmärtän lainkka, mist puhutti, ko tee rupesitte puhuma keskenäs. Lapsen mää meni iha sekasi, ett mikk ova oikkioi sanoi: ett onk se ikkun vai akkun, laatikk vai loot ja näi pois päi. Välill meil ol suarastas kiälmuur: mont kertta ihmetteli, ett mitä se pruukkamine o. Mutt nykyä munst o kauhia kiva, etes sää oss suame. Ko sä oles mull tomne murrepankk.

Munst o kiva käyr su tykönäs kaffel. Ja usse mu tartte paastot pari päev, ett mää jaksa syär kaike, mitä sää tarjoas. Yhreksäkymppistes kunniaks mää halusi kertto, ett sää oles sikses kiva ukki! Mää rakasta sua kovaste.

Rakkaurell
Linra

Ukkini 90-vuotissyntymäpäivänä, maaliskuussa 2019

9. toukokuuta 2019

Äitienpäiväruno


Olet hiirenkorva koivun oksassa
muistuttamassa,
että valoa on tulossa.

Olet kattaus jouluruokia aattoiltana.
Olet muistutus jostain pysyvästä.
Läsnäolosi tekee olostani kotoisan.

Olet liiketunnistin,
joka tietää heti, kun jotain tapahtuu.
Joka on heti hereillä, kun yöllä lattia narahtaa
tai kun elämä potkaisee minuun kolhun.

Olet pato,
joka ei vuodattanut kyyneleitä,
kun minulla ei ollutkaan enää koti-ikävää.
Koska niin sen kuului mennä,
etkä halunnut minun kokevan syyllisyyttä.
Vaikka todellisuudessa,
koti-ikävä on pysyvä tunne.
Sillä koti ja äiti kulkevat käsi kädessä.

Olet täyteen tuupattu kalenteri,
joka toisinaan ajaa minut
hulluuden partaalle,
mutta joka saa minut myös ylittämään itseni.
Pistämään parastani.

Olet talven ensilumi.
Valitettavasti itsestäänselvyys,
toisaalta varma ja luotettava:
aina sinä tulet.
Ja silti olet aina yhtä ihmeellinen.
Vain kerran vuodessa kerron sen sinulle.

Sinulle haluan olla se,
josta voit ylpeydellä sanoa:
Tuo on minun luomukseni.”

Hyvää äitienpäivää!

21. huhtikuuta 2019

Sinä näet minussa


Sinä näet minussa tyttären, josta voit olla ylpeä,
jota rakastat täydestä sydämestä,
ja jonka tiedät palvovan maata jalkojesi alla aikuistumisesta huolimatta.
Mutta et näe sitä, millaisen särön jätit minuun,
kun kieltäydyit ostamasta minulle terveyssiteitä,
koska sinä et kehdannut.
Miksi minun olisi pitänyt itse kehdata,
kun sinuakin hävetti?

Sinä näit minussa oppilaan, joka vietti liikaa aikaa poikien kanssa,
josta olit huolissaan, koska murrosikä lähestyi.
Pelkäsit, että saisin huonon maineen.
Mutta et nähnyt sitä, miten teit viattomasta ystävyydestä likaista.
Miten eri tavalla aloin nähdä pojat,
ja miten syvä kuilu väliimme ilmestyi.
Loppuelämäkseni.

Sinä näit minussa naapurin tytön, joka ulkoilutti koiraanne ja vahti lapsianne,
jonka näit kasvavan, kehittyvän ja saavuttavan murrosiän,
ja jonka rintojen kasvua koit voivasi humoristisesti kommentoida pienessä humalassa.
Et nähnyt sitä, miten minä tajusin olevani nainen,
miten häpesin rintojani ja olemassaoloani.
Et nähnyt sitä, miten sait minun tajuamaan sen,
että nyt muutkin näkisivät rintani ennen minua.

Sinä näet minussa entisen luokkakaverin,
jolta ei puuttunut mitään,
joka sai kenet halusi.
Mutta et nähnyt sitä,
kun omassa huoneessani sain koulupäivän jälkeen ahdistuskohtauksen.
Kun tutut, puolitutut ja tuntemattomat lähettelivät vihjailevia viestejä,
ja kirjoittivat, mitä haluaisivat tehdä minulle,
Ja minä pelkäsin heidän oikeasti tekevän minulle niin.

Sinä näet minussa ystävän, jolle voit aina uskoutua,
joka jaksaa kantaa sinunkin huolesi omina huolinaan.
Mutta et nähnyt sitä, kun teininä järjestämissäsi bileissä
menin nukkumaan sinun sänkyysi
ja heräsin siihen, kun yksi pojista tunkeutui väkisin viereeni.
Et nähnyt, kun hänen kätensä ujuttautuivat koskettelemaan rintojani,
samalla kun tunsin hänen erektionsa alaselässäni.
Et vieläkään tiedä totuutta siitä, miksi nukuin sinä yönä vessan lattialla,
Enkä minä tiedä, miksi minua hävetti kertoa.
Hävettää kertoa.
Et nähnyt, miten paljon rohkeutta se vaati, että lähdin siitä sängystä,
että pääsin siitä sängystä.

Sinä näet minussa työntekijän, joka osaa, jaksaa ja tulee ajoissa paikalle,
joka uskaltaa puhua ja heitellä ideoita,
ja joka nauraa, kun heität läppää #metoo-kampanjasta.
Sinä et näe sitä, kun työvuoron jälkeen itken autossa,
kun olet taas vähätellyt osaamistani
muiden kuullen.
Et kuule sitä, miten usein kumoat ideani aloittamalla lauseen sanoilla ”tyttö hyvä”.

Sinä näet minussa työkaverin, joka hoitaa työnsä paremmin kuin hyvin,
jonka itsevarmuudelle ja energisyydelle olet kateellinen.
Sinä et näe sitä, miten kauan päivässä vietän aikaa peilin edessä.
Miten meikkivoiteen, ripsentaivuttimen ja luomiväripaletin kanssa kerään itsevarmuuteni kasaan
joka päivä.

Sinä näet minussa äidin, joka osaa aina auttaa,
joka osaa ratkaista kaiken,
joka tietää, mitä tekee ja mitä pitää tehdä.
Et näe sitä, miten onnellinen olen sukupuolestasi.
Et näe sitä, miten helpottunut olen siitä,
ettei minun tarvitse yrittää kasvattaa tytärtä.

Sinä näet minussa vaimon, joka rakastaa täydellä sydämellä,
johon voit aina luottaa.
Mutta et näe sitä, miten minun luottamukseni sinuun värähtää
joka kerta, kun teet makuuhuoneessa jotain määrätietoista.
Vain siksi, että vuosia sitten laivan käytävällä tuntematon mies painoi minut seinää vasten,
suuteli väkisin kaulaani eikä päästänyt menemään,
ennen kuin nurkan takaa ilmestyi ohikulkija.
Juoksin henkeni edestä ja piilouduin hyttiin loppuristeilyksi.
Ja silti se olin minä, jota hävetti,
jota hävettää,
koska minun olisi pitänyt tietää.
Minun olisi pitänyt pukeutua peittävämmin,
minun olisi pitänyt olla varovainen,
eikä minun olisi pitänyt liikkua yksin.

Sinä näet minussa naisen,
ja saat sen tuntumaan taakkanani.


11. huhtikuuta 2019

Ensirakkaus


Tarvitsin läsnäoloasi.                                                   
 Tietoisuuden siitä,
        että olisit siinä.
                Että olisit kanssani,
              vaikken sinua näkisi.
                Vaikka olisit kaukana,
                                 olisit lähellä.
Mutta et ollutkaan.                           

En saa sinusta tarpeekseni.
  Aina uudelleen ja uudelleen rakastun,                      
                 kuin riippuvainen,
                                               olen koukussa – koukussa sinuun. 

Aloit epäillä rakkauttani.
Ehkä annoin siihen syyn.
                      Mutta se ei ole kadonnut,
         eikä edes hiipunut.
Antaisin sinulle kaiken,                                                                     
olen aina valmiina sinua varten.                                                                                     
                                                                         Rakkauteni sinuun on ehdoton.

Silti samaan aikaan haluan sinua
            sekä päästä eroon sinusta.

Itku on kietoutunut minuun.                  
Käperryn suruuni, tuskaani,                   
            muistoihini.
Päivien, viikkojen,
lopulta kuukausien jälkeen                  
            ne ovat juurtuneet minuun.
                                                      Kahlinneet.

                                                Pyristelen irti.
                      Kyyneleet kihoavat silmiini.
                       Ne silittävät poskeni puhki.

Tunnen toisen kädet mun ympärillä,                                               
   poskeni toisen rintakehällä,                                                                   
haistan tuoksun pehmeän,        
ja se silittää mun hengitystä.            
   Tiedän sen olevan väärää.           

                                           Hän on kielletty hedelmä,
                                                               mutta en välitä.
                                                                                 Vielä.

Kun huuleni koskettavat toisen ihoa,
                                         ajattelen sinua.
Yritän korjata minua.                                                                                                          
Tarttua johonkin.                                 
                                            Keinolla millä hyvänsä.
                                              Vaikka se olisi kiellettyä.
Koska koko ajan
                                                            sinä syöt minua sisältä.

Jos tarinamme ei voi jatkua,
                                                                                      sen pitää loppua.
Mutta milloin rakkaustarina loppuu?
                              Miten se lopetetaan?

25. maaliskuuta 2019

Tositarina: Minun endometrioosini


"Mä jotenkin aina unohdan, että sulla on endometrioosi.”
"Eikö tolle nyt oikeasti voi tehdä mitään?”
"Mun on vaikea ymmärtää, että sä oot pitkäaikaissairas.”
"Johtuuko noikin oireet siitä?”

Niinpä. Ei. Sepä se. Kyllä vain. Muiden reaktiot tiivistävät aika hyvin endometrioosin luonteen: näkymätön, kivulias ja monimuotoinen.

Tänä päivänä minulla on oikeastaan "vain" viidenlaisia kipuja:
  • Tuntuu siltä, että alavatsassani on pystyssä teräviä puikkoja, jotka joka askeleella tärähtävät ja aiheuttavat siten lisää kipua. Vatsaani turvottaa niin, että voisi luulla minun olevan puolivälissä raskautta.
  • Kipu kouraisee kyljessäni niin, että luhistun lattian rajaan. Aivan kuin sisäelimiä olisi puristettu nyrkin sisään. Toisinaan kipu kyljessäni tuntuu aivan selvältä puukon iskulta.
  • Alavatsassani tuntuu sellainen pistos, kuin joku olisi tuikannut minua saksilla. Hetkeksi silmissäni pimenee. Ja seuraavassa hetkessä kipu hiipuu pois.
  • Aivan kuin munasarjani olisi löysäksi keitetty kananmuna, jota haarukka yrittää puhkaista. Jos liikahdan, tuntuu siltä, että haarukka puhkaisee munasarjani. Ja jos lähden kävelemään, haarukka alkaa vatkata munasarjaani.
  • Palleani tuntuu omituiselta. Vähitellen se voimistuu kivuksi. Juilii. Kipu alkaa levitä koko vatsaan. TNS-laite ei auta, kipulääkkeet eivät vaikuta. Itkettää. Kipu kestää yleensä 3–8 tuntia – otin lääkettä tai en. Viimeisen vuoden sisällä kipu on neljästi jäänyt hautumaan siten, että olen pari vuorokautta ollut sänkypotilaana.

Minulla on siis endometrioosi. Kohdun limakalvon pesäkesirottumatauti. Siinä kohdun limakalvon kaltaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolella esimerkiksi kohdun, munasarjojen ja virtsarakon pinnalle. Toisin sanoen, sisäelimieni päälle muodostuu pesäkkeitä, jotka aiheuttavat minulle monenlaisia kipuja. Pinnalliset pesäkkeeni ovat pistemäisiä ja niitä löytynee edelleen kohdun, munasarjojen, rakon ja suolen päältä. Käytän sanaa ”löytynee”, koska en voi olla varma. Endometrioosipesäkkeeni eivät näy ultrassa tai edes magneetissa.
Jep, se on niin näkymätön sairaus.

Vaikka kiputilanteeni on mennyt huonommaksi, minulla pyyhkii kuitenkin todella hyvin verrattuna siihen, mitä elämäni oli ennen diagnoosia ja oikeanlaista hoitoa. 

Endometrioosin yleisimmät oireet ovat kivuliaat kuukautiset ja runsas kuukautisvuoto. Ennen ehkäisypillereitä vuotoni kesti seitsemän päivää. Ja pillereiden aikaankin vuoto oli niin runsasta, että käytin yötä päivää yösiteitä. Normaalit siteet ja tampoonit riittivät vasta sitten, kun menkkavuoto oli jo tyrehtymään päin. Aikuisiällä kipuja alkoi tulla lisää, ja pari vuotta elämästäni oli jatkuvaa tutkimuksissa ramppaamista. Vatsassani tuntuva kipu oli milloin viiltävää, lävistävää, painavaa, kramppaavaa tai sähkömäisen terävää. Ja tietenkin oli kuukautiskipuja ilman kuukautisia. Vatsaan sattui, kun oli vessahätä, kun olin vessassa ja kun tulin vessasta. Yhdyntä sattui niin, että se tuntui puukottamiselta. Kävin vessassa 14 kertaa vuorokaudessa, koska rakkoni tuntui vähän väliä räjähtävän. Sain silloinkin monta tuntia kestäviä kipukohtauksia, mutta luulin kärsiväni vähintään mahahaavasta tai jopa sisäisestä verenvuodosta. Valvoin öitä miettien, että sisälläni jyllää munasarjasyöpä.

Tietenkin lisäsin liikuntaa, muutin ruokavaliotani ja yritin nukkua hyvin. (Nukkuminen vain oli vaikeaa, koska heräsin viimeistään kuuden tunnin jälkeen pissalle, ja pelkästään kilometrin kävelylenkki saattoi aiheuttaa järkyttävän kipukohtauksen.) Puolentoista vuoden sisällä kokeilin kipulääkkeiden lisäksi seitsemää eri reseptilääkettä ja viittä eri luontaistuotetta. Kävin kahdeksalla eri lääkärillä. Ja kun minusta oli tutkittu suurin piirtein kaikki mahdollinen, eikä siltikään mitään löytynyt, minut tuupattiin fysioterapiaan. Tällöin päätin kääntyä vielä kerran yksityisen puoleen: varasin ajan endometrioosiin erikoistuneelle gynekologille.


Leikkaushaavani päivä leikkauksen jälkeen ja arpeni nykypäivänä.

Oireiden ja e-rit-täin kivuliaan sisätutkimuksen perusteella gynekologi, Piritta Hynninen, laittoi minulle lähetteen laparoskopiaan eli vatsaontelon tähystysleikkaukseen. Vasta leikkauksessa sain diagnoosin. Sen jälkeen kävin läpi lääkkeelliset vaihdevuodet kuusi kuukautta kestävällä Procren-pistoshoidolla. Sittemmin hoitoni on jatkunut vahvalla hormonilääkkeellä nimeltä Visanne, hermokipulääkkeellä ja akupunktiolla. Lisäksi olen käynyt vyöhyketerapiassa, kuppauksessa, hermoratahieronnassa ja jopa hoitamassa chakrojani. Olen koittanut kaikin tavoin päästä kivuistani eroon, ja nyt tilanne onkin ollut melko hyvä. Viimeisimpänä Visannen kylkeen lisättiin minipillerit, ja hermokipulääkkeeni vaihdettiin tujumpaan lääkkeeseen. Täysin kivuton elämä kuulostaa utopialta, mutta tavoitteena onkin nyt elämä, jossa minulle ei tulisi lamaannuttavia kipukohtauksia.

Olen varmasti kertonut endometrioosistani vähintään parille sadalle ihmiselle, ja vain muutama heistä on tiennyt sairauden valmiiksi. Endometrioosia sairastaa kuitenkin joka kymmenes nainen, ja koen tärkeäksi endometrioositietouden levittämisen. Olen toiminut kesästä 2017 Moona-blogin vastaavana vapaaehtoisena. Korento ry:n toiminnan alla pyörivään blogiin kirjoittaa endometrioosia sairastavia naisia: jokaisella on omanlainen sairaskertomuksensa ja erilaiset kipuilut sairautensa kanssa.

Endometrioosin diagnoosiviive on useita vuosia, sillä esimerkiksi moni terveydenhuollon ammattilainen väittää, että sitä ei voisi olla nuorilla naisilla ja että endometrioosin pitäisi näkyä ultrassa ja/tai magneetissa. On tärkeää, että hoitoa haetaan mahdollisimman aikaisin, eikä esimerkiksi vasta sitten, kun endometrioosipesäkkeet ovat kietoutuneet elimien ympärille, synnyttäneet kiinnikkeitä ja aiheuttaneet mahdollisesti hermovaurioita ja/tai lapsettomuutta. Tunnen aivan liian monta naista, jotka ovat vuosikausia kamppailleet erilaisten kiputilojen kanssa vain siksi, että endometrioosi on edelleen niin vieras käsite.

Menkat ei saa estää elämästä. Kivut eivät saa estää elämästä. Jos sinulla tai lähelläsi vaikuttaisi olevan endometrioosin oireita, hakeudu asiansa osaavan gynekologin vastaanotolle (mene esimerkiksi Terveystalon Asiantuntijat-sivulle, ja kirjoita hakuehtoihin endometrioosi) ja tutustu Korento ry:n sivuihin sekä Moona-blogiin!


Lue myös:

Tutustu myös Menkkablogiin, ja siellä julkaistuun minusta kertovaan menkKAVERI-kirjoitukseeni: Kun menkoista tuli vihollinen.



8. maaliskuuta 2019

Kiri rakkal pikkusiskoll


Su rippijuhlie lähestyes mää rupesi miettimä, ett millassi ohjei mää haluissi antta tomsel teinill. Sull ja mull o yhreksä vuatt ikäero, ja mää ole kaike lisäks ollu tämne kokeilulaps. Eli vanhemmill se ensmäne, jonka kans ei viäl tiäret, ett mitä halvattu tämse kans tehrä ja ett mite semsest sais kunnollise ihmise.

Semssi ohjei, jokk mull ova jääne miälehe, ova olle ett älä kaiv nokkatas, puhu hittammi ja ei tarv ol samalaine mulkk ko muu. Ne ova erelles iha hyvi ohjei, vaikk mää puhu kuulemma erelles liia noppia.


Mutt sun kohrall mää miäti sitä, ett mitä sää voissi oppi meist su läheisist. Elikkäst. Mää toivo, ett sää ossa otta su toisest isosiskost malli, ja panosta ain koulu. Mää toivo, ett sää oles jo huaman hänest, ett se torellaki kannatta. Ja mää toivo, ett vaikk hän o oppin tämä vast ny reilu parikymppisen, nii sää opis ny jo hänelt sen, ett koulun ei kuitenka tarv ol kaikk kaikes. Ett muutaki elämät saa oll. Ja ett se kannatta.

Mää toivo, ett Pappa kautt sää opeissi sen, ett teevee kanavi ei voi ol koska liikka, ja mää toivo, ett Ukki kautt sää opeissi sen, ett ei kannat ite tehrä riaknoosei, ko niist ei saa muut ko hualestune miäle.

Mää toivo, ett opeissi äitelt orkanisoimise ja puhumise taero. Ko niit sää tules elämäs torellaki tarvittema. Mää toivo, ett sää opeissi isält sen, mink hän o ite oppin vast teorias, muttei viäl käytännös: eli ett eläm ei saa oll pelkkä tyäntekko. Mää toivo, että sää opeissi meirä isäpualelt sen, ett kaike voi korjat. Ja äitepualelt sen, ett kaikk muu ko urheilu o turha   ̶  eikä sekä ol nii välttämätönt.

Ja mitä sää sitt voissi oppi mult? Tämä ol kaikkist vaikkeint. Ko mää ole melkke kaike tehny elämäs vaikkeimma kautt. Mää keksi vaa hullun semssi ohjei, ett älä tee niinko mää. Ja siit mää sitt tajusi, ett ei mu elämässän ol kyll mittä, mitä mää haluaissi muutta. Ett toisalttas, ei tämäkä huan tapa ol ollu.

Elämäss väitetä oleva ain joku paras aik ja usse se kuulema löyty nuaruurest. Mutt mää sano, ett jos sää tees jotta, mik teke su onnelliseks ja jos samall tees muitki onnelliseks, ni sää huamatte, ett eläm vaa parantu koko aikk.

Eikä täsä viäl kaikk. Yleens se mene näi päi, et niilt, joill o enemmä ikkä, opita asioi. Mut mää toivo, ett me kaikk muut opittais kans sult jotta  ̶  ko koska ei ol kuitenka liia myähäst.

Mää toivo, ett me opita olema yht ilossi, rentoi ja hauskoi ko sää. Ja jotai mää ole jo sult oppinukki. Esimerkiks ett, koska ei ol liia vanh kiipeämä äite syli, ain kannatta ol oma ittes ja omall kustannuksell pittä osat naora.


Ja mää toivo, ett joskus viäl mää olssi nii viisas ko sää. Ett joskus viäl, mää laittaissi tärkeysjärjestykses rinsessakaaku poikkitte erell.


Pikkusiskolleni Senjalle,
hänen rippijuhlissaan elokuussa 2018
- Linda


Lue lisää murretekstejä Laitilan murre -tunnisteen alta



27. helmikuuta 2019

Asetukset minussa, osa 3

Lue ensin osa 1 ja osa 2

Pitkän harmaan talven jälkeen olin suunnattoman iloinen, kun heräsin huhtikuisena aamuna, ja näin auringonsäteiden pyrkivän verhojen läpi asuntooni. Nousin ylös, suljin silmäni auringonvalolta ja avasin verhot. Tunsin lämmön poskillani.
          Avasin silmäni varovasti ja näin kadulla ihmisten jo säntäilevän sinne ja tänne. Kello oli vasta puoli kahdeksan. Puissa näkyi pieniä hiirenkorvia ja talvesta muistutti enää pienet lumikinokset siellä täällä. Siitä oli jo neljä vuotta, kun olin saapunut tänne. Oli hassua muistella aikaani Suomessa: se tuntui aivan kuin unelta, jota ei olisi koskaan oikeasti tapahtunut.
          Laitoin musiikin soimaan ja pistin kahvin tippumaan. Otin yöpöydän laatikostani vibran ja heittäydyin makaamaan sängylle. Yhden orgasmin jälkeen oli hyvä aloittaa uusi päivä. Kaadoin kuppiin kahvia ja istahdin työpöytäni ääreen. Näin siitä kadulle, jonka värimaailma rauhoitti minua. Voi, miten onnellinen sitä pystyikään olemaan maisemasta, joka avautui kodin ikkunasta. En ollut ennen edes ajatellut, miten suuri merkitys sellaisellakin voi olla.
          Tarkoituksenani oli viimeistellä kolumnini aamupäivän aikana. Nojasin kyynärpäilläni työpöytää vasten ja hörppäsin kahvikupistani. Annoin ajatusten soljua ja pohdin naiseutta. Olin kirjoittanut siitä, miten määritelmäni naiseudesta oli muuttunut. Miten hienoa oli olla nainen. En keksinyt mitään, minkä takia minua olisi voitu arvostella. Sain tehdä elämälläni mitä halusin. Sain pukeutua miten halusin ja sain käyttää meikkiä niin paljon kuin halusin. Tai olla käyttämättä lainkaan. Kukaan ei kritisoinut rakkauselämääni, seksielämääni tai työelämääni. Kolumnini iloitsi naiseutta. Sillä sitä tämä valtio tarvitsi. Vahvoja, itsevarmoja ja määrätietoisia naisia.

Muutamaa tuntia myöhemmin lähdin Noman kanssa lounaalle.
          ”Näin pitkästä aikaa Mennan viikonloppuna”, Noma kertoi istuuduttuamme pöydän ääreen.
          Menin hetkeksi hämilleni, sillä Noma puhui erittäin harvoin tyttärestään. Hyvä, että edes muistin lapsen nimeä.
          ”Aijaa!” vastasin ilahtuneesti. ”Mitäs... Mitäs se? Kuinka vanha se nyt olikaan?”
          ”Yhdeksän jo. Eipä siinä, käytiin vähän shoppailemassa.”
          ”Ai jaa kiva kiva”, vastasin ja tuuppasin suuni täyteen ruokaa, koska en keksinyt, miten jatkaa keskustelua.
          ”Joko uusi kolumni on valmis?” Noma vaihtoi itse aihetta.
          ”Juu, tänään viimeistelin sen ja lähetin eteenpäin.”
          ”Ai!” Noma ilahtui ja nappasi tabletin esille. ”Löytyi!”
          Jatkoin lounaani syömistä, kun Noma paneutui samalla lukemaan tekstiäni.
          ”Täähän on hyvä! Mahtavaa. Ihan loistavaa”, Noma kommentoi lukiessaan.
          ”Jotain hyötyä Suomi-ajastakin, kun pystyy tekemään tällaista vertailua”, naurahdin.
          ”Niinpä! En pystyisi itse edes kuvittelemaan sellaista, että esimerkiksi joku paheksuisi työntekoani.”

Lähdimme yhtä matkaa palaveriin ja pidimme pientä aivoriiheä yllä: mistä kirjoittaisin seuraavaksi?
          Keskustelumme hiipui, kun näimme kaupungintalon edessä mielenosoituksen. Kylteissä näkyi tekstejä:
          ”Muutoksen aika!”
          ”Mieskin saa sanoa ei!”
          ”Meillä on munaa puolustaa oikeuksiamme!”
          ”Sama palkka samasta työstä kaikille!”
          ”Miehillä on merkitystä!”
          ”Vanhemmuuden pitää olla kannattavaa → Lapset kantavat tulevaisuuttamme!”
          Mielenosoitus ei ollut järin suuri, mutta meteli oli melkoinen. Noin kolmenkymmenen miehen joukossa oli pari naistakin.
          ”En ollut kuullutkaan tällaisesta”, totesin hiljaa kiertäessämme metelöivät mielenosoittajat.
          ”Mä taisin nähdä viime viikolla jotain keskustelua tästä, mutta olin jo unohtanut. Ihme touhua. Itse haluavat lapsia, ja sitten pitäisi maksaa heille siitä. Kauheasti halutaan kaikkea, mutta ei ymmärretä sitä, että ei me voida kaikille petaa kaikkea siihen nenän alle”, Noma alkoi pauhata.
          Katsoin mielenosoittajia ja seassa näkyi Melker, jolla oli rintareppuun kapaloituna pieni nyytti.
          ”Katso! Tuo tuolla, vihreä paita, kapaloitu vauva”, osoitin Nomalle. ”Se on Melker, muistatko? Tapailin muutama vuosi sitten.”
          ”Se, jonka kanssa oli pelkkää seksiä?” Noma kysyi.
          ”Just se. Loppui siihen, kun hän olisi halunnut enemmän”, selvensin ja samalla sisimpääni kalvoi hirveä syyllisyys.
          Melkerin kyltissä luki: ”Rakkaus talouskasvun edelle!” Näky sai minut tuntemaan viillon sisälläni. Kuinka moni nainen oli samaan tapaan hylännyt hänen rakkautensa kuin minä? Kenen kanssa hän oli saanut lapsen, vai oliko lapsi adoptoitu? Tai oliko se edes hänen omansa?
          Jatkoimme matkaamme ja kuulin edelleen Noman puhuvan jotain asiaan liittyen, mutta en kuunnellut häntä. Seassa näkyi toisetkin tutut kasvot, mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään.
          ”Niin...”, myötäilin mietteliäänä.

Istuessani palaverissa olin edelleen poissaoleva. Mietin edelleen Melkeriä ja vauvaa. Oliko Melker isä? Olisinko minä tällä hetkellä äiti, jos suhteemme olisi jatkunut? Tuntuiko minusta helpottavalta vai kenties jopa surulliselta, ettei elämäni ollut mennyt niin? Enkö ollutkaan tyytyväinen elämääni vai oliko tämä nyt vain kriiseilyä elämän jatkuvuudesta? Lisäksi mieleeni palautui uudelleen ja uudelleen se toinen mies, joka oli ollut niin tutun näköinen. Olikohan hän kenties vain jossain lähikaupassani töissä? Tai olimmeko joskus humalassa baarissa jutelleet? Tai kenties hän oli vain joku tyyppi, johon olen vain törmännyt kadulla useampaan kertaan ja siksi kiinnittänyt häneen huomiota?
          ”Alma, huhuu?”
          Ajatukseni keskeytyivät.
          ”Anteeks, olin ajatuksissani. Mitä?”
          ”Maya on sairaslomalla, joten voisitko ensi viikonloppuna hoitaa Sture Kavanderin haastattelun?” Noma tähdensi. ”Se kevään suurin kirjatapahtuma on nyt lauantaina Livin klubilla, ja Kavander on kuitenkin illan merkittävin kirjailijavieras.”
          ”En mä tiedä, ehdinkö. En ole tutustunut hänen teokseensa juuri lainkaan”, epäröin.
          Lisäksi minulla oli valmiiksi ennakkoluuloja koko miestä kohtaan.
          ”Tämän viikon hommat eivät ole akuutteja. Keskity vain teokseen ja tee valmiiksi haastattelurunko”, tapahtumavastaava ohjeisti. ”Kavander ja hänen kirjansa ovat nyt pinnalla, joten hänet on pakko pitää tapahtuman päävieraana.”
          ”Varsinkin nyt, kun oli tuo mielenosoituskin”, Noma totesi.
          Yritin peitellä huvittuneisuuttani, sillä Noma oli ollut aivan yhtä pihalla kuin minä mielenosoituksen olemassaolosta saatika ajankohdasta.
          Huokaisin syvään ja myönnyin.

Illalla, kun olin päässyt vihdoinkin kotiin asti, sain viestin toimituksesta. Kolumnini oli pitänyt poistaa tämänhetkisen poliittisen tilanteen takia. Mielenosoitus oli kasvanut ja herättänyt huomiota niin suuresti, että toimitus katsoi minun naiseutta ihannoivan kolumnin antavan nyt vääränlaisen vaikutelman toimituksen kannasta.
          Olin entistä ennakkoluuloisempi, kun otin Sture Kavanderin uutuuskirjan esille. Kannessa luki provosoiva nimi: Mies-sanassa on negatiivinen leima.
          Uppouduin lukemaan kirjaa, vaikkakin yritin koko ajan etsiä tekstistä jotain kritisoitavaa. Kavanderin kirja käsitteli muun muassa valta-asemaa, stereotypioita, miesten ja naisten välisiä eroja, ja sukupuolettomien vaikeuksia löytää paikkansa yhteiskunnassa. Tiivistetysti kirja periaatteessa perusteli sitä, miksi mielenosoitus kaupungintalolla oli tarpeellinen.
          Kun olin jo vällyjen välissä valmiina nukahtamaan, muistikuva jostain alitajuntani syövereistä lävähti päin näköä. Se oli se poika, joka oli elämäni ensimmäinen maksettu seuralainen.

Valvoin pitkälle aamuyöhön, kunnes löysin pojan netistä. En tiedä, johtuiko se hämmennyksestä vai kenties valvomisesta, mutta jonkin mielenhäiriön takia pistin hänelle viestiä.
          ”Moi! Sori, että tällä tavoin laitan viestiä. Bongasin sut tänään mielenosoituksessa ja jäit mieleen.”
          Valehtelin, koska en tietenkään voinut myöntää Evaldille, että olin ensin monta tuntia yrittänyt muistaa hänen etunimensä.
          ”En tiedä, muistatko mua. Toivottavasti et pidä mua ihan outona. Mut mitä sulle kuuluu?”
          Kaduin heti viestejäni, mutta en kehdannut poistaakaan niitä.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen hätkähdin hereille katsomaan puhelintani. Evald oli vastannut.
          ”Älä valehtele, että sua mun kuulumiset kiinnostaa ;)”
          Ravistelin itseni hereille. Kiihotuin vähän Evaldin suorasukaisuudesta. Päätin kuitenkin pysyä asialinjalla ja otin puheeksi Kavanderin teoksen, jolloin sain yhdistettyä mielenosoituksen uudestaan puheenaiheeksi.
          Evald oli tietenkin lukenut Kavanderin teoksen ja innostui kirjakaupan tapahtumasta. Viestittelymme lähti käsistä, kun intouduimme keskustelemaan aiheesta enemmän. Keskustelumme pohjalta yritin epätoivoisesti miettiä Kavanderille sopivia kysymyksiä: sellaisia sopivan neutraaleja eikä liian johdattelevia.
          Halusin olla avoin ja yritin päästä kiinni Evaldin ajatusmaailmaan. Yritin ymmärtää, miksi miehet kokivat asemansa huonoksi, vaikka heillehän tarjottiin ihanteelliset mahdollisuudet sekä perheellisyyteen että työntekoon.

Lauantaina saavuin Livin klubille, joka oli jo tupaten täysi.
          ”Alma!” Liv säntäsi tervehtimään. ”Katso, miten paljon jengiä. Tää on hyvä ilta.”
          ”Niin kai”, virnistin hermostuneena.
          ”Tule, vien sinut tapaamaan Kavanderin. Noma on hänen kanssaan takahuoneessa.”
          Sture Kavander vaikutti ulkoisesti miellyttävältä herrasmieheltä, mutta tajusin pelkääväni häntä. Hänen kirjansa yritti sortaa naisten asemaa, ja minä olin nainen. Pelkäsin, että haastattelutilanne kääntyisikin niin päin, että Kavander alkaisi grillata minua.
          Istuuduimme korotetulle lavalle matalan pöydän ääreen. Lava oli keskellä kaikkea ja joka puolella ympärillämme oli pieniä pöytäryhmittymiä. Jokaisen pöydän ääressä oli ihmisiä, jotka olivat valtavan kiinnostuneita tulevasta haastattelusta.
          Hermostuneisuuteni kasvoi entisestään, kun näin yleisön joukossa Evaldin. Hänen pitkähköt tummat hiuksensa olivat kiinni, ja siisti sänki teki hänestä entistä komeamman. En silti ollut varma, oliko Evald lähempänä kahtakymmentä vai kolmeakymmentä ikävuotta. Evald huomasi, että olin nähnyt hänet, joten hän hymyili rohkaisevasti. Nielaisin ja aloitin haastattelun.

Kavander oli yllättävän rento persoona. Hänen kirjansa oli antanut hänestä paljon itsekkäämmän ja negatiivisemman kuvan. Mutta ehkä se oli johtunut myös siitä, miten olin häneen asennoitunut. Haastattelun päätteeksi jaoin puheenvuoroja yleisölle, jotka saivat vapaasti esittää kysymyksiä Kavanderille. En haastattelun päätteksikään ollut vakuuttunut Kavanderin mielipiteistä, sillä minusta hän teki kärpäsestä härkäsen. Tuntui vähän siltä, että koska maassamme ei ollut ongelmia, niitä oli pakko vääntää jostain. Keskustelu tosin oli mielenkiintoista ja pysyi asiallisena alusta loppuun.

Tapahtuman päätyttyä menin tilaamaan itselleni lasillisen viiniä.
          ”No mutta hei”, kuulin matalan äänen takanani.
          Käännyin ja näin Evaldin. Samassa muistin hyvin selkeästi, miltä hän tuoksui, miltä hänen kosketuksensa tuntui rinnoillani ja miltä hänen hengityksensä tuntui kaulallani.
          ”No hei”, hymyilin.
          Nyt kun näin hänet lähempää, olin aika varma, että hän oli maksimissaan 25 vuotta. Saattoi siis olla hyvin mahdollista, että hän oli vasta juuri täysi-ikäistynyt silloin, kun olin tilannut hänet luokseni.
          ”Mun pitää lähteä, koska huomenna on töitä aikaisin aamusta”, Evald kertoi.
          ”Ai jaa, voi harmi.”
          Yllätyin, sillä oikeasti petyin vähän.
          ”Mutta mitä teet huomen illalla?”
          ”Een kai mitään”, vastasin yrittäen vaikuttaa huolettomalta.
          ”Käytäisiinkö jossain drinkeillä?”
          Olin jo myöntymässä, mutta Evald jatkoi:
          ”Siis ihan sillä tavalla kaverimielessä. Vaikutat hyvältä tyypiltä.”
          Petyin uudestaan. Mutta myönnyin silti. Evaldin lähdettyä jäin miettimään, että millaista työtä hän teki aikaisin sunnuntaiaamuna? Myikö hän edelleen itseään?

Tapasimme sunnuntai-iltana pubissa, jossa kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Olin vähän nihkeä tapaamisestamme. Vaikka missään vaiheessa ei ollut ollutkaan kyse treffeistä, tuntui siltä, että Evald oli torjunut minut. Eikä minua oltu kertaakaan torjuttu sen jälkeen, kun olin saapunut Ahvenanmaalle. Huomasin ylpeyteni saaneen kolahduksen, sillä ihmettelin sitä, miksi ihmeessä se rattopoika luuli, että hänellä olisi varaa valita?
          Mutta Evaldin olemus sai minut unohtamaan negatiiviset tunteeni. Keskustelumme lähti käyntiin palaamalla eilisiltaan ja Kavanderin haastatteluun. Tästä keskustelu soljui kolumniini, joka oli poistettu. Minulle oli iskenyt tyhjän paperin syndrooma samantien: pääni löi aivan tyhjää, mistä kirjoittaisin seuraavaksi.
          En arvostanut sitä, että Evald ihannoi Kavanderia, mutta kuitenkin Evaldissa oli jotain, mikä sai minut pitämään hänestä. En ollut varma, oliko se sitten pelkkää kaveruutta vai oliko siinä aineksia johonkin muuhun. Hänen seurassaan minun oli helppo olla oma itseni.
          Kun keskustelu oli lähtenyt hyvin käyntiin, uskaltauduin kysymään:
          ”Mitä sä muuten teet työksesi?”
          ”Tarkoitat varmaan, että vieläkö olen maksullinen seuralainen?” nuorukainen naurahti.
          ”No... Niin”, vastasin vähän nolona.
          ”Mulla on oma yritys. Ympärivuorokautinen päiväkoti.”
          ”Ai jaa. Okei. Mitäs... Miten... Tai niin kuin miksi?”
          Evald nauroi ja näin miten kaunis hymy hänellä oli. Kun hän nauroi aidosti.
          "Oli helpompaa tehdä itse itselle työpaikka", mies kohautti olkiaan. "Ja tykkään lapsista. Yks plus yks on kaks."
          "Miten niin? Eikö yrittäjyys ole aika iso homma?" kysyin.
          "No ei oikeastaan. Oli vaikeaa etsiä kokopäiväistä duunia, ja oli aika selvää, että moni jätti minut palkkaamatta esimerkiksi siksi, että olen joko lapsentekoiässä tai ainakin lähellä sitä. Eli työnantajien mielestä minusta ei saisi pitkäaikaista luotettavaa työntekijää, vaan sellaisen riesan, jonka isyyslomat ynnä muut pitäisi maksaa."
          Muistin yhtäkkiä, että olin vuosia sitten kamppaillut saman ongelman kanssa. Mutta nyt entinen elämäni tuntui niin kaukaiselta, että oli vaikea samaistua Evaldiin. En halunnut ottaa aikaani Suomessa puheeksi, joten palasin vielä hänen entiseen työhönsä:
          ”Miten sä päädyit siihen sun edelliseen duuniin?”
          Evald ei onneksi loukkaantunut kysymyksestäni vaan nauroi taas.
          ”No kun on muutenkin useimmiten vain seksiobjekti, niin miksei siitä olisi voinut samalla tienatakin”, hän vastasi olkiaan kohautellen.
          ”Miten niin seksiobjekti?”
          ”Siis tarkoitan sitä, kun naiset tunkevat väkisin syliin, hivuttavat kättä reittä pitkin ja haluavat vain sitä yhtä asiaa.”
          ”Ahaa.”
          Äänensävyni oli kylmä, sillä luonnollisesti otin Evaldin kommentin loukkauksena.
          ”Äh, anna kun selitän. Seksin myötä sain edes jotenkin kontaktin naisiin ja samalla itselleni itsetuntoa. Mutta silti en ole koskaan seurustellut. Koska en ole tavannut ketään naista, joka olisi kiinnostunut minusta persoonana.”
          Kuulin omatuntoni yskähtelevän mielenosoituksellisesti pääni sisällä, sillä enhän itsekään ollut ollut kiinnostunut Evaldista kuin vain seksuaalisessa mielessä.
          ”Tuo on ikävää kuultavaa...”, vastasin hiljaa.
          ”Niin, ja silti minun odotetaan haluavan lapsia. Vaikka kukaan ei halua kanssani edes parisuhdetta. Koska miehenä minun on pakko hankkia itselleni perhe, vaikka sitten yksinhuoltajana.”
          "Kuules poika”, naurahdin ja samantien vakavoiduin. Hätkähdin äänensävyäni. Olin arvostelemassa hänen uhriutumistaan ja selostamassa hänelle, miten hänen tulisikin haluta lapsia, jotta hänen elämällään olisi tarkoitus. Ja että totta kai ihmiset luulevat, että hän haluaa lapsia, jos kertaa työskentelee jonain päiväkodinsetänä.
          Milloin minusta oli tullut tällainen? Miten tämä oli kääntynyt näin päin? Mieleeni palautui läjäpäin yhä yksityiskohtaisempia muistoja Suomesta, kun olin itse ollut se, jolle oli naurettu päin naamaa. Siksi, että väitin, etten halunnut lapsia. Koska kyllähän minä, nainen kun olen, joskus niitä kuitenkin haluaisin. Miesten ”kuules tyttö” -lauseet kaikuivat päässäni.
          "Anteeksi”, sain sanotuksi.
          "Ei se mitään”, Evald hymyili vaivaantuneena ja katseli muualle.
          Hänestä näki, että hän oli tottunut tähän. Hän oli kuullut jo miljoona kertaa, mitä hänen tulisi tehdä elämällään ja mikä olisi hänelle sopivaa elämää.
          "Kyllä se mitään. Anteeksi.”
          "Ei se mitään”, Evald toisti, sillä ilmeisesti hänet oli opetettu siihen. Naiset olivat koko hänen elämänsä päästelleet suustaan alentavia ja halveksuvia kommentteja, ja hänen tehtävänsä miehenä oli ymmärtää ja antaa anteeksi. Koska naiset olivat naisia.
          "Mä oon oikeesti pahoillani. Tiedätkö... Aivan kuin olisin saanut nyt jonkin elämääni mullistavan oivalluksen. Itseviha vaan ryöppyy mun päälleni. Jotenkin valta ja enemmistöön kuuluminen on sekoittanut mun pääni. Kun en itse ole kuulunut vähemmistöön eikä mulla ole ollut oikein tarttumapintaakaan vähemmistöön, olen vain antanut olla. Olen vain sysännyt vähemmistön ja muiden oikeudet pois mielestäni, koska eivät ne asiat ole koskettaneet minua. Ja samalla... Samalla mä olen vain vahvistanut omaa asemaani, korostanut enemmistöä, johon olen itse kuulunut, ja samalla lapannut enemmän vain lokaa miesten niskaan.”
          Evald tuijotti minua hiljaa. Sitten hänen huulilleen levisi varovainen hymy.
          "Kirjoitappa seuraavaksi siitä. Eikös niin sanota, että kynä on miekkaa terävämpi?”