1. toukokuuta 2021

Blogi on tauolla

Olen päättänyt laittaa Tarinavyyhti-blogini toistaiseksi tauolle. Kirjoitan edelleen yhtä paljon, mutta ainakin väliaikaisesti olen päättänyt kohdistaa energiani käsikirjoituksiini ja eläinsuojelutyöhön. Lisäksi mielessäni kytee uusia ideoita, joilla purkaisin luovuuttani.

Pysyn somekanavissani, erityisesti Instagramissani, aktiivisena. Facebook-sivuni löydät puolestaan täältä.

Toimin Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n hallituksen jäsenenä, jäsenvastaavana, tiedottajana ja eläinlääkärikäyntivastaavana. Suosittelen siis ottamaan seurantaan myös Dewin Instagramin ja Facebookin. Dewin blogissa puolestaan on laajasti kissatietoa ja -sisältöä.

Liittykäähän myös Dewin jäseneksi! Tässä linkki jäsenhakemukseen.

Palaillaan!

Terkuin Linda alias Villasukkakirjailija


22. maaliskuuta 2021

Kirje Endometrioosille


Hei Endometrioosi.

Nuorena minulle naurettiin, kun väitin minua sattuvan munasarjoihin.
Ei sellaista kuulemma voisi paikantaa.
Mutta siellä sinä teit temppujasi, muhit ja kieriskelit,
heti kuukautisteni alettua.

Sinä olet vienyt minut lukemattomia kertoja sängyn pohjalle,
olet herätellyt minua öisin, laittanut nuokkumaan pytylle, saanut minut toivomaan kuolemaa.
Miten paljon pystytkään tuottamaan kipua, kun saat minut ajattelemaan niin.

Miten kieroa sinun salakalavuutesi onkaan. Siellä sinä olet, mutta kukaan ei näe sinua.
Luulivat minua hulluksi.
Sitten ojennuit seksielämääni, hiivit hermoihini, kuivatit limakalvoni.
Olin parikymppinen enkä kyennyt minkäänlaiseen seksiin.
Miten paljon se rikkoi parisuhdettani, jopa identiteettiäni.
 Väänsin hymyä työvuorojeni läpi, vaikka tuntui siltä,
että kierrät ja rutistat sisäelimiäni kuin märkää pyykkiä.
Jouduin välttelemään rasvaista ruokaa, hiilihappoja ja kahvia.
Sinun takiasi en voinut syödä pizzaa. Olen siitä edelleen katkera.

Tuntui siltä, että tuhoat minut. Koin olevani viallinen, rikki, huono.
Vaivoista kärsivä kasikymppinen parikymppisen kehossa.

Leikkauksen, lääkkeellisten vaihdevuosien,
erilaisten lääkityskokeilujen ja akupunktioiden jälkeen
minä pääsin kuitenkin niskan päälle.

Nyt olet ollut poikkeuksellisen vaisu, mutta tiedän sinun olevan siellä.
Muistan sinut joka päivä ottaessani iltaisin lääkkeet. Muistan sinut, kun tunnen ehkäisykapselin käsivarressani. Muistan sinut, kun tunnut lyhyenä puristuksena palleassani tai pienenä pistona alavatsassani.
En haluaisi myöntää sitä, mutta pelkään sinua.
Olet kuin pahoinpitelevä puoliso.
Hetkenä minä hyvänsä saatat suuttua ja alkaa riehua. Tuhota tukipilareitani.

Mutta sitten sinä teit pahimman mahdollisen. Sinä kurottauduit sisareeni.

Ole kiltimpi hänelle, pyydän.

Minä tunnen sinut jo. Anna tulla, kohdista otteesi minuun.
Voit päästä yllättämään, mutta minä tunnen sinut.
Minä tiedän, mihin kykenet.

Jos sinun tarvitsee aiheuttaa tuhoa, tee se minulle.
Anna hänelle valinnanvapaus.

Minä olen jo työstänyt olemassaoloasi, olen tietoinen voimistasi.
Sinulla on valta päättää, saanko lapsia vai en.
Voin olla sujut oman suruni kanssa,
mutta sitä toivottomuutta en kestä, jos aiheutat sen sisarelleni.

Jos sinun tarvitsee aiheuttaa tietty määrä kipua, surua ja tuskaa,
tee se minulle.

Päästä hänet helpommalla.
Ole kiltti, minä pyydän.


27. helmikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 3

Lue osa 1 täältä ja osa 2 täältä.

Kurkistin ikkunasta, ja näin onnettoman, kelmeän ulkovalaistuksen kajastuksessa vanhan äijän tarpovan hangessa vetäen perässään nuorukaista, joka ei todennäköisesti ollut enää hengissä. Tai ainakin halusin uskotella itselleni niin. Jos poika olisi jo kuollut, minun ei kannattaisi yrittää edes auttaa. Eihän?

Äijä suuntasi kohti isohkoa ulkorakennusta. Säikähdin, kun Anne kosketti minua olkapäälle. Hän huitoi minua seuraamaan perässään ja lähdimme ryömimään rappusia ylöspäin, jotta emme varmasti näkyisi ulos.

Anne avasi niin hiljaa vanhan välioven, ettei siitä kuulunut mitään ääntä. Ei edes narahdusta, vaikka talo oli vanha. Siellä haisi museolta. Eteisessä oli pimeää. Oikealla oli suljettu ovi, jonka alta paljastui valo. Puheensorinaa kuului jostain. Ehkä alempaa. Oliko tällaisissa rakennuksissa montakin asuinkerrosta? Anne viittoi pimeässä minua ottamaan kengät jalastani ja kantamaan ne kädessäni. Toisesta kädestäni Anne otti minua kiinni ja lähti vetämään perässään. En nähnyt eteeni juuri lainkaan, seurasin vain sokeasti Annea. Kätemme alkoivat tuntua hikisiltä. Toppatakki oli edelleen päälläni, ja hiki alkoi puskea pintaan. Kahdella eri tapaa, koska myös kylmä tuskanhiki tuntui sielussani asti.

Hiivimme portaita alaspäin. Tämä osa talosta ei ollut enää niin vanhaa. Näin hämärässä, että portaat ja seinät poikkesivat aikaisemmasta näystä. Eivät ne mitään uuden karheita olleet, mutta selkeästi erilaista rakennustapaa. Kuulin puheensorinaa koko ajan selvemmin. Pelkäsin kompastuvani jonnekin. En uskaltanut kysyä Annelta, mihin olimme menossa. Pelkäsin, että puheensorina lakkaisi ja seuraavaksi tuntisin kirveen iskun kallossani.

Pääsimme portaat alas, ja edessä oli käytävä, jossa oli muutamia ovia. Yhtäkkiä ylhäällä kuului rymähdys, ja sen jälkeen marssivia, aggressiivisia askelia. Annen rauhallisuus ja päättäväisyys oli tipotiessään.

"Piiloon!" hän henkäisi.

Hänen kätensä irtosi kädestäni, kun hän sujahti jonkin oven taakse. Tartuin itse lähimpään ovenkahvaan ja livahdin sisälle.


Olin saunan pukuhuoneessa. Vastapäätäni oli saunan lasinen ovi, ja oven takana lauteilla näkyi poikia ja nuoria miehiä, jotka kuikuilivat oven lävitse. Paniikin omainen itku painoi silmieni takana. En voinut palata takaisin päin, pukuhuoneessa ei ollut piiloutumismahdollisuuksia. Avasin saunan oven ja anelin:

"Älkää kertoko minusta. Älkää satuttako. Olkaa kilttejä", kuiskasin kyyneleet valuen pitäen kenkiä sylissäni. Sukkani kastuivat.

Kaikki tuijottivat minua edelleen silmät suurina. Kukaan ei yrittänyt peitellä itseään. Sauna oli iso, sinne olisi mahtunut 20 henkeä. Lämpö alkoi tuntua heti tukalalta, koska olin vieläkin toppatakki päällä. Katsoin suoraan silmiin poikia ja miehiä. Heitä oli seitsemän. Nuorin oli ehkä vain 7-vuotias, vanhimmat parikymppisiä.

Yksi nuorukaisista, ehkä vanhin heistä, katsoi muita ja kuiskasi:

"Kukaan ei sano mitään."

Muut nyökyttelivät. Nuorimpien poikien nyökytykset vaikuttivat pelokkailta. Sitten mies katsoi minua:

"Mene lauteiden alle. Tuonne kulmaan. Eero, ota pyyhe, laitetaan yksi tuohon roikkumaan. Muka kuivumaan. Näkösuojaksi."

Kömmin lauteiden alle. Riisuin takkini, ja jäin kyhjöttämään märälle laattalattialle polvet koukussa. Hikipisarat valuivat ohimoillani. En halunnut katsoa ylöspäin. Siellä oli ihmisten takamukset. Olin jossain maalaistalossa, saunan lauteiden alla, puhelimestani oli akku loppu, tuntemattomien poikien perseet olivat aivan yläpuolellani ja olin todennäköisesti todistanut ihmisen tappamisen hetki sitten. Keskityin täysillä siihen, että vedin keuhkot täyteen ilmaan ja tyhjäksi. Täyteen ja tyhjäksi.

Pukuhuoneen ovi räsähti auki aggressiivisesti. Lopetin hengittämisen ollakseni mahdollisimman hiljaa.

"Tossa on pari. Jakakaa", kuului tyly miehen ääni.

Yksi vanhimmista miehistä nousi lauteilta ja kävi pukuhuoneen puolella. Hän tuli käsissään jotain verisiä lihakimpaleita ja asetteli ne vain suoraan kiuaskivien päälle. Kuului sihahdus, kun liha osui kuumiin kiuaskiviin. Murehdin sitä, miten likaiseksi kiuaskivet tulisivat.

Hetken kuluttua ilmapiiri rentoutui.

"Haluaako alakerran asukki tulla lauteille?" yksi heistä kysyi.

"Joo, vaikka", kuiskasin.

Konttasin pois lauteiden alta, ja kiipesin ylälauteelle. Yritin parhaani mukaan ignoorata muiden alastomuuden. Riisuin itseltäni pitkähihaisen pois, koska hiki puski koko ajan enemmän pintaan.

"Miten sä päädyit tänne?" yksi hintelä, ehkä 16-vuotias, poika kysyi.

"Ömm... tuota... Anne", aloitin ja mietin, että oliko Anne heidän siskonsa tai jotain, "Anne kävi kaupassa, jossa oon töissä. Anne ei oikein tiennyt, miten päästä kotiin ja lupauduin heittämään hänet. Mut mun auto jäi jumiin penkkaan, ja lähdin seuraamaan Annea ja..."

Kyyneleet kihosivat silmiini, kun muistin näkemäni. Nuorukainen, joka kaatui naamalleen maahan. Kirves takaraivossaan. Muut olivat vaitonaisia.

"Näiksä Tarmoa?" pieni poika kysyi.

"Kuka on Tarmo?" kysyin, vaikka pelkäsin hänen tarkoittavan juurikin sitä nuorukaista, joka juoksi ulkona.

"Tarmolla tuli riitaa isän kanssa. Ne huusi ylhäällä. Me kuultiin."

Silmäni lasittuivat kyynelistä. Katsoin silmiin kahta selvästi porukan vanhinta poikaa. He tiesivät. He näkivät sen ilmeestäni. Tämä ei ollut heille mikään yllätys.

"Kuule... Tarmo tiesi, mitä siitä voi seurata, kun väittää vastaan", tummahiuksinen mies sanoi pojalle.

Poika laski päänsä, mutta ei itkenyt. Muut katsoivat minua, ja odottivat ikään kuin varmistusta. Ajattelin, että minun on pakko sanoa ääneen jotain.

"Näin, kuinka nuori mies juoksi ulos talosta... ja vanhempi mies tuli kirveen kanssa perässä."

Enempää en halunnut sanoa. Eikä minun ilmeisesti tarvinnutkaan sanoa. Aloin miettiä, mitä lihaa kiuaskivillä odotti kypsentymistä. Eihän se vain ollut? Ei kai tämä olisi niin sairasta? Ajatukseni hakkasivat jyskyttäen ohimoitani. Eikä kuumuus auttanut asiaa.

"Mitä te syötte?" kysyin suoraan rikkoen hiljaisuuden.

"Haluatko maistaa?"

"En mä taida."

"Ei se ihmistä oo", teini-ikäinen poika sanoi, koska hän selvästi oli lukenut ajatukseni.

"Ei me saada, ellei olla oltu tosi kiltisti", toinen teini-ikäinen tokaisi.

He puhuivat ihmislihan syömisestä. Tässä talossa syötiin ihmislihaa. Yritin pitää naamani peruslukemilla. Mietin, miten pääsisin täältä turvallisesti pois. Vai yrittäisikö joku syödä minut?


Minulla ei ollut nälkä, koska olin liian ahdistunut. Muut söivät. He olivat melko eläimellisiä, koska he käyttivät vain käsiä. He repivät hampaillaan lihan kimpaleet pienempiin paloihin jakaakseen kaikille oman osansa. Kiukaaseen ei lisätty puita ja pienempien poikien päälle kaadettiin ämpärillinen vettä, ja sitten he lähtivät. Kolme vanhinta jäi saunaan, edelleen alastomina.

"Mitäs... nyt?" kysyin. "Saanko... mä lähteä?"

"Ei kannata. Mietitään joku suunnitelma. Turvallisinta on lähteä, kun ukko ei ole täällä", yksi vastasi ja viittasi ilmeisesti aggressiiviseen vanhaan äijään. Heidän isäänsä.

Se kävi järkeen. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin luottaa näihin nuorukaisiin. Heidän nimensä olivat Veikko, Markus ja Ville. Heistä minun nimeni, Tiana, oli todella kummallinen.

"Okei. Mä luotan teihin", ilmoitin, koska luottamus oli tällä hetkellä ainut oljenkorteni päästä joskus kotiin elävänä.


Saunan lämpötila laski pikkuhiljaa, ja jätkät kävivät pukemassa paidat ja housut päälleen. He palasivat lauteille ja asettelivat kuivia pyyhkeitä lauteille. He kertoivat, että nukkuisivat saunassa. Jälkilämmöt piti käyttää hyödyksi.

"Saanks mä kysyä, että...", nielaisin ja jatkoin: "Kun te selkeesti kyllä tiedätte, että... se mitä Tarmolle tapahtui, ei ole ok... Niin miks te ootte täällä?"

Markus naurahti:

"Meillä ei ole muuta. Ei mitään, minne mennä."

"Tehän ootte jo aikuisia?" ihmettelin.

"Mutta tarvitsisi olla rahaa, katto pään päällä, ruokaa", Ville luetteli. "Meillä ei ole mitään."

"Kyllähän te saisitte Kelalta tukea. Järjestöiltä apua. Jotain!" yritin tsempata.

"Mikä on kela?" Markus kysyi.

Veikko, joka taisi olla heistä vanhin, totesi:

"Kelaa varten tarvitsisi henkilötunnuksen."

"Sä tiedät, mikä on kela?" Markus hämmästyi.

"Mikä on henkilötunnus?" Ville kysyi.

Huijasivatko he minua? Vai tapahtuiko tämä oikeasti?

"Meillä kaikilla on henkilötunnukset", Veikko selitti. "Me ollaan saatu sellaiset jo syntyessä. Mutta me ei tiedetä niitä. Eikä taida tietää ukko tai äitikään."

"Miten niin ei tiedä?" hämmästelin.

"Koska sellaiset tiedot on varmaan mun oikeilla vanhemmilla. Villen oikeilla vanhemmilla. Markuksen oikeilla vanhemmilla."

"Miks... Miksette sit oo teidän oikeilla vanhemmilla? Miks ootte täällä?"

Pojat naureskelivat.

"Nii-in. Mä oon ollut täällä 10-vuotiaasta asti. Olin ensimmäinen. Muita on kaapattu nuorempina", Veikko kertoi neutraalisti. "Nuorimmat lapset luulevat syntyneensä tähän taloon, koska eivät muista edellisistä elämistään mitään."


18. tammikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 2

Lue osa 1 täältä

Hidastin vauhtiani ja yritin kävellä niin, ettei Anne huomaisi minua. Mihin ihmeeseen hän oli menossa? Olisin halunnut vilkaista puhelintani, mutta en voinut katsoa sitä, sillä puhelimen valo olisi pimeydessä paljastanut minut heti. Anne jatkoi määrätietoisesti eteenpäin, vaikka edessä oli pelkkää mustaa. Kun uuden omakotitalon valot eivät enää valaisseet tietä, en uskaltanut säkkipimeässä jatkaa eteenpäin. Yhtäkkiä selkäpiitä karmi. Jos soittaisin apua, minun tarvitsisi värjötellä autossani yksin pimeässä yli tunti, todennäköisesti kaksi tuntia. Jos nyt edes saisin ketään lähtemään auton rattiin tähän aikaan perjantai-iltana. Jostain syystä en huutanut Annen perään. Jostain syystä pidin varjostamista parempana vaihtoehtona.

Odotin hetken ja laitoin sitten puhelimestani taskulampun päälle. Laitoin puhelimen äänettömälle, jotta en vahingossa jäisi kiinni tästä varjostamisesta. Se oli hyvä ajatus myös ehkä siksi, koska jos nyt puhelimeni olisi pärähtänyt soimaan, olisin säikähtänyt niin, että olisin ehkä tukehtunut omaan sylkeeni.

Parin sadan metrin jälkeen tie päättyi toisen omakotitalon pihaan. Siellä oli muutamia heikosti valaisevia kellertäviä ulkovaloja, joten sammutin taskulampun puhelimestani. Talo oli valtava ja vanha. Se näytti enemmän museorakennukselta, kuin asumukselta. Tosin oli siihen ilmeisesti rakennettu uudempikin osa. Ainakin se näytti siltä. Vain parista ikkunasta kajasti valoa.  Pihassakin oli sentään jotain elämisen merkkejä: suksia, lumikola ja uudempi autotalli. Lisäksi pihapiirissä oli jokin suurempi ulkorakennus ja pari pientä varastoa. Tai ehkä ne olivat ulkohuusseja. Hangessa näkyi monia kengänjälkiä. Kyllä täällä joku asui.

Anne oli tainnut mennä jo sisälle. Rakennuksella oli kaksi ulko-ovea ja kuistia. Suuntasin reippaana kohti lähempää ulko-ovea. Yritin näyttää mahdollisimman suurieleiseltä, jotta en vaikuttaisi hiippailevalta rosvolta. Oli aivan hiljaista puiden latvojen huminaa lukuunottamatta, joten kuulin heti, kun viereinen ulko-ovi kymmenen metrin päässä aukesi.

Oven raosta pilkisti Anne, joka huitoi vimmatusti kädellään minua tulemaan luokseen. Toisella kädellään hän hyssytti.

"Kulje seinän vierustaa!" hän sähisi.

Hänen paniikkinsa tarttui minuun ja lähdin sen koommin kyseenalaistamatta hiipimään hänen luokseen. Kun lähestyin häntä, Anne kuiskasi:

"Astu suoraan tähän kivetykselle, ettei hankeen jää jälkiä!"


Anne veti minut kyykkyyn, ja kyhjötimme pimeässä kuistilla, ulko-oven vieressä. Tärisin vilusta, sillä kuistilla oli yhtä paljon pakkasta kuin ulkonakin.

"Mi-mitä sä teet täällä!" Anne kuiski paniikissa.

"Mun auto lähti luisuun, ja nyt se on jumissa hangessa", kuiskasin.

Jokin tilanteessa pelotti minua niin, että oli vaikeaa hengittää.

"Ei! Ei ei ei ei", Anne parahti kuiskaten.

"Mitä? Mistä on kyse? Enkö voisi kysyä apua vanhemmiltasi?"

"Et! Et missään nimessä", Anne kielsi.

Anne hätkähti, kun talon sisältä kuului askelia.

"Mun täytyy piilottaa sut", Anne kuiskasi päättäväisesti ja jatkoi sitten ääni vapisten: "Pi-pitää miettiä, miten saan si-sinut pois täältä."

Yhtäkkiä talon sisällä kuului mylvintää.

"Nyt teit viimeisen virhees!" joku mies huusi raivoissaan.

Kuului juoksuaskelia ja ryminää. Anne jähmettyi. Askeleet loittonivat ja seuraavaksi kuului, kuinka toinen ulko-ovi rämähti auki kymmenen metrin päässä. Kurottauduin kyykystä vähän ylemmäs nähdäkseni ikkunasta, mitä tapahtuu. Näin, kuinka joku nuorukainen juoksi ilman talvivaatteita ja kenkiä ulos. Ulko-ovesta paukkasi perässä vanha, kaljuuntuva, huonoryhtinen mies. Sisältä tuleva valo kajasti häneen. Näin, miten hän roikotti kirvestä kädessään. Hän pysähtyi, otti koko kropallaan vauhtia ja heitti kirveen. Se kosahti nuorukaisen takaraivoon niin kovaa, että poika kaatui naamalleen hankeen.

Kyykistyin nopeasti. Oksennus teki tuloaan. Happi ei kulkenut. Olisin halunnut auttaa poikaa, mutta en kyennyt liikkumaan. Minua pelotti liikaa. En tuntenut raajojani.

Katsoin silmät suurina Annea, joka ei ollut edes noussut kurkkaamaan ikkunasta. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

"Mitä... Mitä tää on?" henkäisin.

Minua pelotti. Mietin, oliko minulla elinaikaa vain joitain minuutteja? Mitä ulkona tapahtui? Jäikö nuori vain kuolemaan sinne? Vai kuoliko hän välittömästi? En uskaltanut katsoa. Osittain pelkäsin sitäkin, että seuraavaksi Anne hyökkäisi kimppuuni. Jos se on joku tämän talon juttu. Anne siirsi katseensa minuun.

"Y-ymmärrätkö nyt, miksi sinut pitää piilottaa?" hän kuiskasi ääni väristen.


Lue osa 3 täältä

4. tammikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 1

Työvuoroni oli hurahtanut nopeasti. Kello läheni iltakuutta ja kohta pääsisin lähtemään. Työkaverini paineli menemään jossain takatiloissa, uusi työntekijä oli tulossa lyhyeen iltavuoroon perehdytettäväksi. Olin hyvällä tuulella, sillä seuraavaksi minulla olisi pari vapaapäivää ja siihen perään talviloma. Minulla ei ollut mitään erityisiä lomasuunnitelmia, mutta olin iloinen pelkästään siitä, ettei minun tarvitsisi asettaa herätyskelloja.

Kassalle ilmestyi teini-ikäinen, epävarman oloinen tyttö ilman mitään ostoksia. Hänellä oli murrosikäisen akne, joka oli valitettavasti päässyt aiheuttamaan poskiin vähän arpia. Ne näkyivät selvästi, koska hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Vaaleat hiukset olivat rasvaiset latvoihin asti.

"Moi! Mitä sais olla?" kysyin iloisella asiakaspalveluäänellä.

"Minä... Tar-tarvitsen bussilipun", tyttö vastasi vaisusti katsomatta silmiin ja ojensi 50 euron seteliä.

Jäin muutamaksi sekunniksi katsomaan tyttöä, kun yritin käsitellä, että kuulinko oikein.

"Tuota, meiltä ei valitettavasti voi ostaa bussilippuja. Niitä voi ostaa esimerkiksi bussista", ohjeistin ja yritin vaikuttaa ystävälliseltä enkä syyttävältä.

"Ai", tyttö pettyi ja laski ojennetun kätensä.

Hän nosti katseensa uudestaan, mutta ei vieläkään katsonut minua silmiin:

"Entä vo-voisinko tilata bussilipun?"

Keskustelu oli omituinen. Jos tyttö olisi ollut seniori, olisin lähtenyt saattamaan häntä läheiseen palvelutaloon.

"Bussilippuja voi tilata netistä", hymyilin ja jatkoin: "Haluatko, että autan?"

"Ei", hän miltei kuiskasi. "Ottaisin si-sitten muutaman po-postimerkin. Neljä. Neljä kappaletta."

"Okei", myönnyin.

Olin ihmeissäni. Aikoiko hän nyt postittaa itsensä eteenpäin neljällä postimerkillä?


Tehtyämme kaupat tyttö meni postimerkkiensä kanssa Veikkaus-pisteelle, jossa oli mustekyniä. Hän kaivoi kuluneesta olkalaukustaan jotain ja alkoi kirjoittaa. Minä puolestaan täytin tupakka-askeja ja palvelin harvakseltaan kassalle tulevia asiakkaita. Kun kävin viemässä ostoskoreja takaisin oven suulle, huomasin, että postimerkkityttö Veikkaus-pöydän ääressä oli kaivanut laukustaan esille iän kaiken vanhan puhelinluettelon. Hän selvästi katsoi sieltä jotain ohjeita.

"Anteeksi", menin lähemmäs häntä. "Saanko kysyä, että mitä teet?"

Tyttö säpsähti.

"Ti-tilaan bussilipun", hän vastasi täristen.

Vilkaisin aukeamaa, joka hänellä oli auki puhelinluettelosta. Siinä oli jonkin vanhan linja-autoliikennöitsijän mainos, jossa oli tarjouksessa bussilippuja. Koska puhelinluettelo oli jostain 80- tai 90-luvulta, siinä oli tilausohjeena rahan lähettäminen suoraan kirjekuoressa ja paluupostissa tulisi liput asiakkaan haluamaan osoitteeseen. Mietin hetken, että miten minun kuuluisi toimia. Päätin kuitenkin avata suuni.

"Mä vähän veikkaan, että tuo mainos ei ole enää voimassa."

"Ai."

"Mihin sä oot matkalla?" kysyin ja aloin samalla pyyhkiä Veikkaus-pöytää.

"Ko-kotiin."

"Missä sä sitten ajattelit olla sen aikaa, että bussilippu tulisi?" kysyin huolettomasti, vaikka oikeasti olin vähän huolestunut.

"Jossain tässä lähistöllä, niin voisin sitten hakea bussilipun tästä kaupasta."

En tiennyt, aikoiko hän värjötellä ulkona vai asuiko hänen tuttuja lähitaloissa. Oli todennäköisempää, että hän aikoi jäädä ulos, sillä jos hänellä olisi ollut tuttuja tällä alueella, eikö hän olisi saanut kyydin kotiin tai apua bussilipun tilaamisessa? Olimme toki etelässä, mutta tammikuut olivat täälläkin kylmiä. Nyt oli ollut pakkasta käytännössä vuorokauden ympäri. Tytöllä oli yllään jokin tuulitakki. En pystynyt käsittämään, mikä logiikka tässä oli.

"Kuinka kaukana asut?"

"Ka-Kaiholassa."

"Sinne ajaa reilu tunnin?" tokaisin yllättyneenä.

Olin entistä enemmän hämilläni. Luulin, että tyttö oli matkalla vähintään toiselle puolelle Suomea. Hänhän olisi nopeammin perillä kävellen, kuin odotellessaan bussilippuja. Varsinkin, jos hän ajatteli odotella bussilippua saapuvaksi vuosikymmenten takaa.

"Tota, mä pääsen just töistä, niin jos mä heitän sut?" ehdotin.

"Heität?" hän säpsähti.

"Siis kuskaan sut kotiin. Ajan. Autolla", selvensin.

"Mi-miksi?"

"Sä vaikutat tarvitsevan jeesiä."


Lähdin töistä, ja tyttö oli odottamassa autollani sovitusti. Ulkona oli kirpeä pikkupakkanen ja oli jo pilkkopimeää. Mietin hetken, olinko ihan hullu, kun tarjouduin auttamaan häntä. Toisaalta, vaikka tyttö oli kanssani samanpituinen, hän oli niin siro ja heiveröinen, että voisin vaikka puhaltaa hänet kumoon.

Tytön nimi oli Anne. Hän oli vähäpuheinen. Toki se saattoi johtua myös siitä, että olin ventovieras. Ehkä häntä pelotti. Niinpä jutustelin kertomalla itsestäni. Kerroin työpäiväni kulusta ja miksi Kaihola oli minulle etäisesti tuttu pieni paikkakunta. Äitini oli kotoisin siltä suunnalta.

"Mitä varten sä olit muuten näin kaukana kotoa ilman paluusuunnitelmaa?"

Kysymys oli lipsahtanut huuliltani ennen kuin olin tajunnut olevani ehkä tungetteleva.

"O-olin asioilla."

Jatkoin yksinpuhelua. Puolen tunnin jälkeen juttuni loppuivat, eikä Annesta ollut kuoriutunut juurikaan enempää juttuseuraa. Valikoin puhelimestani musiikkia, ja laitoin vaivihkaa äänenvoimakkuutta suuremmalle.


Kun olimme saapuneet Kaiholan pieneen keskustaan, joka käytännössä muodostui koulusta, päiväkodista, lähikaupasta, huoltoasemasta, pubista ja seurakuntakeskuksesta, Anne alkoi antamaan ajo-ohjeita. Ajoimme kauas keskustasta, ympärillämme näkyi vain metsää ja peltoja. Käännyimme valaisemattomalle hiekkatielle, joka oli ajoittain aivan jään peitossa. Tienpientareilla oli lumikinokset, ja metsässä oli kunnon hanki.

Mietin, että mikä vaiva oli lähteä jo pelkästään kouluunkin näin kaukaa jumalan selän takaa. Hidastin vauhtia, koska tie tuntui kapenevan. Tuntui siltä, kuin olisimme ennemmin olleet matkalla mökille.

Sitten kaukana edessä alkoi näkyä talon valot ja kauniisti valaistu kotipiha.

"Voisin jäädä tässä. Jos koirat ovat ulkona, kaikki heräävät", Anne sanoi hiljaa.

"O-okei", vastasin hämilläni ja pysäytin varoen keskelle tietä.

Vilkaisin auton kelloa. Kello oli puoli kahdeksan.

"Kiitos avustasi."

Anne yritti ojentaa minulle rahaa, mutta kieltäydyin. Hän nousi autosta ja lähti kävelemään. Minä käänsin autoni monella ratin väännöllä ja lähdin valumaan takaisin sinne päin, mistä olin tullutkin. Ajatukseni hakkasivat. Miten omituinen kohtaaminen tämä olikaan ollut. Kun pääsisin kotiin, tekisin tästä varmasti postauksen someen. Anne saattoi olla häiriintynyt, mielisairas tai muutoin avun tarpeessa. Mitä jos hänen vanhempansa eivät tienneet, että heidän tyttärensä pääsi tekemään tällaisia reissuja? Herran jumala, hän oli tilaamassa postitse bussilippua hapertuneen puhelinluettelon sivuilta.

Iso autotie näkyi jo edessäni, ja taisin painaa kaasua liian hätäisesti. Auto lähti hitaaseen luisuun, eikä mitään tapahtunut, kun yritin kääntää autoa.

"Ei helvetti!" huusin.

Vauhti ei ollut suuri, auto vain mateli. Mutta se valui suoraan kohti lumista ojaa. Seuraavaksi kuulin, kuinka kinos otti kiinni auton pohjaan. Hyppäsin paniikissa ylös autosta ja katsoin sitä puhelimen taskulampulla. Kaikki vaikutti säilyneen ehjänä, mutta auto ei lähtisi kinoksesta mihinkään ilman työntö- tai vetoapua. Huokaisin syvään. Loogisin vaihtoehtoni oli lähteä pyytämään apua Annen vanhemmilta. Ehkä he auttaisivat minua mielellään, noin niin kuin vastapalveluksena.


Sammutin auton ja lähdin reippain askelin Annen perään. Toivoin, että ehtisin saada hänet kiinni, jolloin en vain ilmestyisi pimeydestä heidän oven taakseen. Pakkanen kipristeli poskillani ja reisissäni. Farkut olivat liian kevyt asu tällaisille happihyppelyille tähän aikaan illasta. Onneksi olin sentään sonnustautunut toppatakkiin ja hyviin talvikenkiin. Ihmettelin entistä enemmän Annen ohutta vaatekerrastoa. Aloin miettiä myös heidän koiriaan. Millaisia petoja siellä olisi vastassa? Olisipa kiusallista, jos saisin aikaan kauhean räksytyksen. Otin varovasti juoksuaskelia, jotta saisin Annen varmasti kiinni.

Kun aloin lähestyä omakotitaloa, hidastin vauhtiani. Tajusin, että koirat alkaisivat varmasti huutamaan, jos juoksisin heidän pihaansa asti. Uudehkon valkoisen tiiliomakotitalon valot kajastivat tielle asti paljastaen Annen hahmon kävelevän yössä. Koiria ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä ne eivät olleet pihalla. Meinasin huutaa Annen perään, mutta tajusin, että hän vain jatkoi matkaa. Hän käveli talon portin ohi. Hän ohitti koko talon. Huolestuin. Mikä juttu tämä oli? Mistä oli kyse? Mihin hän oli menossa? Asuiko hän oikeasti täällä sittenkään?


 Lue osa 2 täältä