28. heinäkuuta 2016

Sinä päivänä

Sinä päivänä kävin totuttuun tapaan äidin kahvilassa lounaalla. Työharjoittelun alusta asti olin käynyt siellä joka päivä puolen päivän maissa.
          ”Äiti, lähden nyt. Huomiseen!” huikkasin tiskiltä takahuoneeseen.
          ”Joo, nähdään!” äiti kurkkasi oven suusta ja vilkutti.
          Käännyin ja lähdin kohti ulko-ovea.
          Silloin näin hänet. Hänellä oli valtavan kauniit silmät. Hän hymyili minulle. Ehdin nähdä hymyn vain sadasosasekunnin, koska ohitimme toisemme. Mutta se hymy. Se oli ihana. 
          Käännähdin vielä ulko-ovella katsoakseni miehen perään. Hän kääntyi samaan aikaan minua kohti. Siirsin nopeasti katseeni ja lähdin.

Koko sen päivän mietin tuota miestä, vaikka hän oli selvästi minua vanhempi. Hänellä oli pitkähköt, hieman kihartuvat hiukset ja aistillinen parransänki. Mutta hän ei silti näyttänyt sotkuiselta. Päinvastoin. Hänellä oli päällään tumman harmaa bleiseri, hyvin istuvat farkut ja nahkaiset kengät. Illalla yritin selvittää miehen henkilöllisyyttä. Turhaan. En tiennyt hänestä muuta kuin ulkonäön. Ja että hän on käynyt kerran äidin kahvilassa. Ehkä hän olisi siellä huomennakin?
          Olin jo peiton alla, kun kännykkäni tärisi. Facebookissa oli tullut kaveripyyntö. Ennen kuin ehdin katsoa sen, kännykkä tärisi uudestaan. Viesti joltain Thomakselta.
          ”Moi. Näin sinut tänään Rantakadun kahvilassa. Toivottavasti et pidä minua vainoajana, kun tällä tavoin otan yhteyttä. Jäit mieleeni. Haluaisitko joskus tavata? Tässä numeroni: 078 555 887 545.”
          Ponkaisin sängystä ylös. Sydämeni tykytti. Profiilikuvasta näki, että se oli se mies kahvilasta. Selasin muita kuvia. Hän näytti vielä paremmalta kuin muistinkaan. Olin niin innoissani, että päätin soittaa hänelle.
          ”Thomas”, kuului matala miesääni.
          Jalkani alkoivat kihelmöidä. Piti istuutua.
          ”Sofia tässä moi. Se tyttö sieltä kahvilasta.”
          ”Ai hei”, Thomas vastasi lempeästi.
          Kahdesta lyhyestä sanasta pystyi jo kuulemaan miehen hymyilevän.
          ”Sinäkin jäit minun mieleeni”, sanoin spontaanisti ja aloin hermostuksissani kävellä ympäri asuntoa.
          En ollut lainkaan miettinyt, miten sanoisin, että haluaisin tavata. Päätin pelata aikaa:
          ”Miten löysit minut?”
          ”Kuulin, kun sanoit kahvilan omistajaa äidiksi”, Thomas myhäili ja jatkoi: ”Niin haluaisitko tavata?”
          Vatsassani tuntui lentelevän satoja pieniä perhosia.
          ”Mielelläni”, vastasin tyynesti.

Tapasimme jo seuraavana päivänä. Thomas vei minut syömään ravintolaan, jossa en ollut koskaan aikaisemmin ollut. Ravintolan menu oli sen verran hintava, että opiskelijabudjetillani olisin voinut käydä siellä syömässä vain alkusalaatin. Sitten menimme teatteriin. Väliajalla joimme lasilliset kuohuviiniä. En ollut ikinä viihtynyt kenenkään seurassa niin hyvin. Ikäerostamme huolimatta meillä riitti juteltavaa. Ja jos emme puhuneet, hymyilimme vain toisillemme. Treffien lopuksi poskiani särki kaiken sen hymyilyn ja naurun takia. Tai ennemmin hymyilyn ja naurun ansiosta.
          Thomas saattoi minut kotiovelle asti. Hän tarttui minua molemmista käsistä ja kiitti illasta. Sinä päivänä hän nosti ensimmäistä kertaa toisen kätensä poskelleni ja painoi huulilleni suukon. Sitten hän lähti jatkamaan matkaa. Olin sulaa vahaa. Olisin halunnut suudella kunnolla. Halunnut viettää hänen kanssaan koko yön. Mutta hienot naiset eivät tee niin. Tyydyin katsomaan hänen peräänsä. Hymyilin vieläkin. Thomas kääntyi hetkeksi katsomaan taakseen. Hän hymyili takaisin.

Ensitreffeistämme lähtien tapasimme joka päivä. Treffimme kestivät aina vain pidempään ja pidempään. Neljäntenä päivänä kutsuin Thomaksen luokseni katsomaan elokuvia. Ostin pullon viiniä ja kokosin olohuoneen pöydälle naposteltavaa. Elokuvan turvin nojauduin Thomaksen kainaloon. Emme olleet siihen mennessä vielä edes kunnolla suudelleet, joten olin haltioissani, että pääsin häneen kiinni niin pitkäksi aikaa. Sinä päivänä, yksiöni sohvalla, suutelimme ensimmäistä kertaa. Sinä päivänä suutelimme myös kauemmin kuin koskaan.

Thomas oli 34-vuotias. 11 vuotta minua vanhempi. Hän omisti kerrostalokolmion aivan keskustasta. Hän oli töissä isossa IT-alan yrityksessä. En käsittänyt hänen työkuvaansa, koska en ymmärtänyt koko alasta juuri mitään. Mutta rahaa hänellä näytti riittävän. Sen huomasi hänen kodistaan, autostaan ja vaatteistaan. Thomas oli herrasmies. Hän osasi olla hauska ja romanttinen. Kun tapasimme kahdeksatta kertaa, rakastelimme. Sinä yönä hyväilin hänen hiuksiaan niin kauan, että hän nukahti.
          Yhdessäolomme alkoi hyvin pian normalisoitua. Meidän ei tarvinnut koko aikaa tehdä jotain. Olimme vain, ja se oli ihanaa.

Sinä päivänä istuin pienellä sohvalla hänen lasitetulla parvekkeellaan ja hahmottelin piirrustuslehtiööni puutarhan kukkaloistoa.
          ”Sofia”, Thomas sanoi tullessaan parvekkeelle.
          Hän istuutui viereeni ja ojensi minulle pienen paketin.
          ”Mitä varten?” kysyin ja aloin hymyillä.
          ”Avaa se”, Thomas hymyili.
          Paketista kuoriutui sininen rasia. Sen sisällä oli Nomination-koru, jonka kolmessa laatassa oli kuvio.
          ”Vau... Tosi nätti”, henkäisin. ”Mutta mistä hyvästä?”
          Thomas otti korun ja alkoi käydä sitä läpi.
          ”Tämä paletti kuvaa taiteellisuuttasi, ja karamellin kuva loppumatonta makeanhimoasi. Ja tämä... tämä maapallon kuva muistuttaa sinua siitä, että olet minun maailmani.”
          Onnen aalto pyyhkäisi ylitseni. Kyyneleet kihosivat silmiini. Yritin vastata Thomakselle, mutten tiennyt mitä olisin sanonut. Suuni värisi, kun yritin saada sanoja ulos suustani. Miten olin voinut saada näin ihanan ihmisen elämääni?
          Thomas laittoi minulle rannekorun ja silitti poskeani.
          ”Thomas...”, sanoin ja nielin kyyneleeni: ”Thomas. Minä... Minä rakastan sinua.”
          ”Voi rakas. Niin minäkin sinua”, hän vastasi ja suuteli sitten minua pitkään.

Thomas kohteli minua niin hyvin. En tiennyt, että voisin olla näin onnellinen. Pelkäsin suhteemme alussa, että olisin hänelle vain parikymppinen hempukka. Otin silti riskin. Onneksi. Olin 23, Thomas 34. Eihän se nyt suuri ikäero loppujen lopuksi ollut. Thomas esitteli minut ystävilleen aina, kun tapasimme heitä esimerkiksi konserteissa ja kahviloissa. Thomas myös otti minut mukaan firman eri tilaisuuksiin ja juhliin. Niitä oli melkein viikottain. Äitikin antoi meille siunauksensa. Thomas oli niin hyväkäytöksinen herrasmies, ettei äiti voinut antaa ikäeron häiritä.
          Thomaksen kanssa oli helppo olla. Puhuimme niin päivän polttavista puheenaiheista kuin myös lapsuuden parhaista televisiosarjoista. Nukuimme vierekkäin joka yö. Heräsin, jos olin unissani lähtenyt pois hänen kainalostaan. Ja rakastelu hänen kanssaan sai minut toisinaan vuodattamaan onnen kyyneleitä, toisinaan taas olin varma, että räjähtäisin mielihyvästä.

Syksyllä minulla jatkui opinnot. Onnen huumani sai takapakkia, kun tajusin, etten ollut saavuttanut elämässäni juuri mitään verrattuna Thomakseen. Hänellä oli asunto, vakituinen työpaikka ja säästöjäkin. Minulla oli vielä opinnot kesken ja rahaa ei ollut yhtään ylimääräistä. Vaikka Thomaksen kanssa kaikki oli hyvin, aloin epäröidä. Olenko liian nuori sitoutumaan loppuiäkseni? Mitä jos parhaat sinkkuvuodet menevät ohitseni? Aloin murehtia tulevaa sekä ikäeroamme. Sen myötä syntyi ensimmäinen kunnon riitamme.
          Emme olleet puhuneet tulevaisuudesta sen koommin, kuin että ”haluaisin joskus tuollaisen keittiön” ja ”oma piha olisi kiva”. Riitelyn myötä kävi ilmi, miksemme olleet puhuneet tulevaisuudesta.
          Sinä päivänä sain tietää, ettei Thomas voinut saada lapsia.

Kolmen päivän ajan olimme erillään. Thomaksen mielestä minun kannatti miettiä omissa oloissani, mitä haluaisin tulevaisuudeltani.
          En ollut koskaan varsinaisesti haaveillut äidiksi tulosta. Olin kai pitänyt sitä itsestään selvänä etappina elämässäni. Mietin raskaana olemista, vauvoja, äidin vastuuta ja vanhemmuuden tuomia iloja. Sitten mietin Thomasta.
          Kolmen päivän jälkeen olin odottamassa häntä rappukäytävässä hänen asuntonsa edessä.
          ”Ai, olet jo täällä”, Thomas totesi tullessaan hissistä ulos.
          Minun oli ollut tarkoitus mennä ensiksi hänen kanssaan asuntoon sisälle, mutta sydämestäni pisti, kun kuulin hänen haikean ja surullisen äänensävynsä.
          ”En vaihtaisi sinua mihinkään, milloinkaan”, sanoin ja heittäydyin halaamaan häntä.
          ”Rakas...", Thomas kuiskasi korvaani ja rutisti minua takaisin: "Rakas rakas rakas."
          Sinä päivänä luovuin ajatuksesta, että hankkisin koskaan lapsia.

Yhtenä viikonloppuna olimme minun kotonani. Thomas istui sohvalla. Hän käytti aina silmälaseja lukiessaan. Sinä päivänä käperryin hänen viereensä ja laitoin television päälle.
          ”Kuule", Thomaksen ihana matala ääni kuiskasi: "Haluaisitko asua yhdessä?”
          Nousin istumaan ja katsoin Thomasta. Ilo alkoi kuplia sisälläni.
          ”Kyllä sä varmaan tänne mahdut”, virnistin.
          Thomas rupesi nauramaan, kaappasi minut syliinsä ja kutitti. Sitten tein uudestaan pesän hänen viereensä.
          ”Oletko siinä aina?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen ja käännyin katsoakseni häntä.
          Miten joku voikin olla niin... mieletön. Ripsiä, hampaita ja korvalehtiä myöten. Thomas otti kasvoni hellästi käsiensä väliin ja silitti minua vähän.
          ”Olen aina täällä”, hän sanoi hiljaa ja antoi suukon sitten otsalleni.

Olo tuntui kummalliselta. Silmien avaaminen tuntui kovin raskaalta.
          ”Sofia! Sofia, kuuletko sinä?” kuului äidin hihkuminen.
           Sain silmiäni sen verran auki, että erotin äidin hahmon.
          ”Thomas...”, kuiskasin.
          Suutani kuivasi.
          ”Mitä kulta? Mitä sanoit?” äiti kysyi ja samalla huuteli jollekin: ”Sofia on hereillä! Sofia! Hereillä!”
          ”Missä... Missä Thomas on?” kähisin.
          ”Kulta, yritä levätä. Tuon sinulle vettä, ei hätää.”
          Sinä päivänä heräsin koomasta.

Kun sekava ja sumuinen oloni alkoi päivien kuluessa mennä ohi ja pääkoppani alkoi vihdoin toimia, syntyi paniikki:
          ”Missä Thomas on? Mitä on tapahtunut? Miksi, miksi olen sairaalassa? Missä Thomas on?!”
          ”Kulta rauhoitu, kaikki on hyvin”, äiti rauhoitteli ja kysyi sitten: ”Kuka on Thomas?”
          ”Mitä... Mit... Mitä sinä oikein sekoilet?!” järkytyin.
          ”Sofia, jouduit auto-onnettomuuteen”, hoitaja osallistui keskusteluun rauhoittavalla äänellään.
          ”Mitä?! Oliko... Ajoiko... Entä Thomas?!” huusin kauhusta.
          ”Onnettomuuden takia pidimme sinua koomassa neljä päivää”, hoitaja selosti.
          ”ENTÄ THOMAS?!” huusin kyynelteni seasta.
          ”Kulta... En tiedä, kuka Thomas on, voi rakas”, äiti yritti lohduttaa ja silitti hiuksiani.
          ”Poikaystäväni, avopuolisoni, elämäni rakkaus!” huusin.
          Äiti vain tuijotti.
          ”Mitä täällä on tapahtunut? Onko sulla dementia? Te olette tavanneet! Hän antoi minulle tämän kor... Missä rannekoruni on?!”
          ”Sinulla ei ollut koruja...”, hoitaja totesi.
          ”Ethän sinä käytä koruja, koskaan”, äiti kummasteli.
          Se oli kuin isku vatsaan. Lyönti, joka pisti ilmat pihalle. En käytäkään. En koskaan. En edes pidä koruista.
          ”Anna mun puhelin, anna puhelin!” huusin äidille.
          Kännykässäni ei ollut mitään merkkejä Thomaksesta. Ei kuvia, ei viestejä, ei edes koko yhteystietoa. Mitä oikein oli meneillään?

Elämä oli yhtäkkiä valtavan sekavaa ja epätodellista. Yritin hakea Thomasta Facebookista, etsin kännykkäni uumenista viestejä ja kuvia. En löytänyt hänestä mitään todisteita. Koko ajan tuntui siltä, että sydämeni ympärillä oli nyrkki, joka puristi sitä kasaan.
          Äiti kertoi minulle onnettomuudesta, jonka takia minua oli pidetty koomassa. Lääkäri väitti Thomaksen olevan jokin minun mielikuvitukseni tai alitajuntani tuote. Olin raivoissani. Ja vähitellen peloissani, että se olisi totta. Huomasin, etten muistanut Thomaksen sukunimeä enkä puhelinnumeroa. Päivä päivältä hänen kasvojakin oli aina vain vaikeampi muistaa. Mutta miten neljässä päivässä minulle olisi ehtinyt syntyä täysin uusi elämä?
          Muistiongelmat olisivat voineet olla kooman jälkiseurauksia, mutta pian tajusin, etten osaa piirtää ja etten opiskele. Olen töissä. Töissä kaupan kassalla. Ja tajusin myös, että olen 26-vuotias, en 23-vuotias.

Sairaalajakson jälkeen pääsin kotiin. Ulkona oli kevät. Se oli hämmentävää. Olin ollut koko kesän Thomaksen kanssa, ja nyt olisi pitänyt olla syksy. Mutta ei. Oli kevät. Vai oliko? Mikä oli totta, mikä ei?
          Astuessani kotiin ahdistus valtasi minut heti. Totaalisesti. Elämälläni ei ollut tarkoitusta. Elämältäni oli lähtenyt pohja. Juoksin vessaan ja oksensin.
          Sinä yönä näin unta Thomaksesta. Hän oli ihmeissään, miksi olin niin poissa tolaltani. Kaikkihan oli hyvin. Aloin itsekin uskoa siihen. Sitten heräsin. Käännyin koskettaakseni Thomasta. Hän ei ollut siinä.
          Poukkasin ylös sängystä ja kiersin koko asunnon. Sydämeni tykytti, aloin itkeä. Huusin. Huusin tuskaani ulos.
          Sitten yritin taas etsiä Thomasta puhelimestani ja Facebookista.

Lopetin työt. En kyennyt tekemään töitä. Muistin edelleen selvästi opiskelleeni ammattikorkeakoulussa. Mutta en muistanut mitä olin ollut opiskelemassa tai missä olin ollut työharjoittelussa.
          Menin Thomaksen kerrostaloon, mutta se ei ollut samannäköinen. Se kyllä muistutti etäisesti sitä. Menin hissillä yhdeksänteen kerrokseen. Postiluukussa luki ”Lindström”. Olisiko Thomaksen sukunimi ollut Lindström? Soitin ovikelloa. Ei, siellä ei asunut Thomasta. Ja Lindströmin pariskunta kertoi asuneensa siinä jo 8 vuotta. Kurkistin kuitenkin asuntoon sisään. Se ei ollut Thomaksen koti. Ei sinnepäinkään.
          Kaksi viikkoa liikuin paikoissa, joissa kävimme yhdessä. Puolen päivän aikaan norkoilin aina äidin kahvilassa. Välillä kävin kotona tarkistaakseni, jos Thomas olisikin tullut etsimään minua. Muistoni Thomaksesta alkoivat hämärtyä. Miltä hän näyttikään? Miltä hän kuulosti?
          En löytänyt häntä. Minun oli pakko hyväksyä ajatus, ettei häntä olisi tässä maailmassa. Joten aloin nukkumaan. Ja kun minua ei väsyttänyt, otin melatoniinia nukkuakseni lisää. Kului viikkoja, mutta löysin Thomaksen vain kahdesti. En voinut olla hereillä. Unessa minulla oli edes pieni mahdollisuus nähdä Thomas. Olla Thomaksen kanssa.


Neljä kuukautta Sofian koomasta heräämisen jälkeen samaisen sairaalan ensiapuun tuotiin ambulanssilla 26-vuotias naishenkilö, joka oli vaipunut koomaan heroiinin yliannostuksesta. Naisen käsivarsiin, jalkoihin, poskeen ja vatsaan oli kirjoitettu teksti: ”Älkää herättäkö minua.”
       Sinä päivänä Sofia jäi Thomaksen luokse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti