28. syyskuuta 2016

Hullu parvekkeellani

En jaksanut lähteä mihinkään, joten vietin perjantai-iltaa kotona. Olin viltin alla sohvan nurkassa ja katselin televisiosta elokuvaa. Mainoskatkoja tuli ihan liian usein. Kolmas mainoskatko alkoi ja samoja mainoksia pyöri taas. Aloin osata niiden repliikit jo ulkoa. Kännykkä piippasi.
          ”Vielä ehdit!” Elina laittoi.
          Hän oli eilisestä asti houkutellut minua baariin, mutta olin päättänyt pitää kotiviikonlopun. Olimme olleet monta viikonloppua putkeen viihteellä, joten nyt piti vähän rauhoittua. Piti myös vähän säästellä rahoja. Joulusta oli vasta kolme viikkoa, mutta olin ehtinyt jo tuhlata suurimman osan sukulaisilta saaduista rahoista.
          Kännykkä piippasi heti uudestaan. Elina laittoi kuvan hinnastosta baaritiskiltä.
          ”Älä viettele!” vastasin.
          ”Ooonaaa! Kis kis, tule nyt!”
          ”Turhaan yrität, ehkä ensi viikonloppuna.”
           Mainoskatko loppui. Alkoi jo vähän väsyttää, mutta leffaa oli vain puoli tuntia jäljellä. Päätin sinnitellä loppuun asti.

Aina, kun ulkona oli pimeää, näin sivusilmällä television ruudun heijastuvan ikkunasta. Vaikka olin asunut omillani kolme vuotta ja nykyisessä asunnossani yli vuoden, välillä säpsähdin katsomaan ikkunaan television takia. Niin tapahtui tälläkin kertaa.
          Paitsi tällä kertaa parvekkeellani oli tumma hahmo.
          Asunnossani oli kaikkialla valot päällä. Jäin tuijottamaan parvekkeelle. Sälekaihtimet häiritsivät näkyvyyttä. Oliko siellä oikeasti joku vai oliko se vain varjo?
          Sitten se liikahti. Siellä oli joku. Minun parvekkeellani. Toisessa kerroksessa. Nappasin kännykän ja ponkaisin pystyyn. Päässäni kävi sata ajatusta sekunnissa. Kuka se on? Jos se on joku tuttu? Tai hullu raiskaaja? Onko tämä pila? Lähdenkö ulos? Ehdinkö karkuun? Menisinkö naapuriin? Mitä jos se on joku naapuri? Mitä se haluaa? Miten se on päässyt parvekkeelleni? Jos rappukäytävässä tai ulkona on joku toinen odottamassa, että lähden ulos?
          Painelin puhelimeen valmiiksi 112. Katselin parvekkeelle. Minun oli turha enää esittää, ettenkö olisi kiinnittänyt tunkeutujaan jo huomiota. Sammutin valot nähdäkseni parvekkeelle paremmin. Siinä se oli. Parvekkeen nurkassa. Se liikkui hitaasti ikkunan eteen ja koputti sitten hidastetusti. Painoin vihreää luuria ja puhelin alkoi hälyttää. Ahdistus kuivasi kurkkua ja paniikki valahti päälleni niin, että aloin täristä. Jalat eivät kantaneet kunnolla ja tuntui siltä kuin nyrkki olisi puristanut sydäntäni.

Käänsin kylkeä. Avasin hieman silmiäni. Olin aivan nukuksissa. Ajattelin, että jatkaisinko nukkumista vai heräisinkö. Sitten räväytin silmäni auki ja muistin eilisillan. Ponkaisin ylös sängystä. Sydän tykytti ja päässä heitti. Istahdin takaisin sängyn laidalle. Muistin katsoneeni elokuvaa. Muistin nähneeni tumman hahmon parvekkeella. Sitten muistikuvat alkoivat hämärtyä. Katsoin parvekkeelle, mutta siellä ei ollut edes lunta, johon joku tunkeutuja olisi voinut jättää jälkensä. Kiersin yksiöni jokaisen nurkan tarkistaakseni, ettei siellä ollut ketään minun lisäksi. Huimasi niin, että silmiä särki. Istuuduin sohvalle ja yritin muistella. Aivan kuin olisin soittanut hätäkeskukseen? Nappasin kännykän ja katsoin puhelutiedot. Ei, en ollut soittanut.
          Kiersin asunnon vielä uudestaan ja tutkin parvekettani. Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä olisi ollut ketään. En tupakoinut, joten käytin parvekettani hyvin vähän. Lähinnä parvekkeen ovea tuli pidettyä auki tai raollaan, koska kotonani oli aina vähän liian kuuma tai muutoin huono ilma. Välillä pidin parvekkeella roskapussia, jos en jaksanut heti viedä sitä ulos.
          Olo oli vähän hutera ja ennen kaikkea epäuskoinen, joten menin takaisin pötköttämään.

Päivällä, kun alkoi tuntua jo ihan normaalilta, pyysin Elinan kylään ja kerroin hänelle kaiken omituisesta unestani. Tai muistikuvistani.
          ”Ja mä en tiedä vieläkään, näinkö unta vai tapahtuiko näin oikeasti!” nauroin lopuksi.
          ”Siis... Kai sä tajuat, että kuulostat ihan hullulta?” Elinakin ratkesi nauruun.
          ”Tajuan tajuan! Mikään tässä ei vaikuta, tai tunnu, todelta! Ai niin paitsi se, että eilen muistan katsoneeni elokuvaa ja tarkistin netistä, että se leffa tuli oikeasti televisiosta.”
          ”Mitä jos sä vain näit unta siitä tilanteesta, johon jäit ennen nukahtamista?”
          ”Niinpä! Niinpä niinpä niinpä!” kiihdyin ja jatkoin: ”Se olisi loogisinta, jos olisin herännyt sohvalta. Mutta heräsin sängystä omassa yöpaidassani. Miten en muista yhtään sitä, että olisin riisuutunut, vaihtanut yöpaidan päälleni ja mennyt sänkyyn peiton alle?”
          ”Mulle tulee kylmät väreet näistä sun jutuista”, Elina naurahti, mutta häntä selvästi vähän puistatti.
          Mitä enemmän puimme asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä, että kaikki oli ollut unta.
          ”Kuule Oona, mitä jos sä olet vain ollut niin väsynyt, että olet ollut jo puoliunessa vaihtaessasi yöpuulle?” Elina pohti.
          ”No, tuo kuulostaa uskottavimmalta selitykseltä”, naurahdin.

Elinan oli ollut tarkoitus lähteä vielä tänään Samulin kanssa pubiin, mutta kauhutarinani takia hän tarjoutui jäämään luokseni yöksi ja perui suunnitelmansa Samulin kanssa. Sampalle tämä oli ok ja hän jopa kysyi, jos haluaisimme hänen tuovan meille pakastepizzaa ja sipsejä. Olimme otettuja Sampan tarjouksesta, mutta kieltäydyimme kohteliaasti.
          Elina oli löytänyt niin hyvän poikaystävän. Samppa oli kiltti, hyväkäytöksinen ja aina auttamassa. Sellainen kaikkien kaveri. Viimeisen kuukaudenkin aikana hän oli käynyt luonani korjaamassa tiskialtaan vuotamisen ja laittamassa uuden kattolampun paikalleen. Ja aina kun olimme kolmisin viihteellä, Samppa tarjosi taksimatkat. He olivat olleet nyt yhdessä viisi kuukautta ja sopivat yhteen kuin limsa ja pizza. Toisin sanoen, en olisi osannut enää kuvitella, etteivät he olisi pari. Samuli oli meitä pari vuotta vanhempi ja työskenteli ostoskeskuksessa markkinointikoordinaattorina. Työnsä puolesta hän oli hyvä valo- sekä videokuvaaja, ja Elina rakasti olla hänen mallinaan.
          Kaadoin meille molemmille lasilliset viiniä. Elina kertoi baari-illastaan ja yhteenotostaan äitinsä kanssa. Sitten juorusimme työkavereistamme ja asiakkaista. Olimme olleet samassa kaupassa töissä nyt noin vuoden. Siten olimme tutustuneet toisiimme ja löytäneet samantien yhteisen sävelen. Aika pian aloimme olla päivittäin tekemisissä, ja vaikka ”Tinder-Samuli” tuli kuvioihin jäädäkseen, meidän viestittelyt, puhelut ja näkemiset eivät juurikaan vähentyneet. Ennemmin Samuli liittyi joukkoomme.

Maanantaina Elina tuli työpäivän jälkeen luokseni. Hän oli sunnuntaina käynyt Sampan kanssa leffassa ja hänellä oli sillä reissulla mennyt hermo Samppaan. Sitä tapahtui harvoin, mutta syynä oli aina se, että Samppa suhtautui kaikkeen niin leppoisasti ja oli ehkä vähän liian ystävällinen.
          ”Siis ihme, että se pystyy edes jonottamaan! En yllättyisi yhtään, jos sen kauppareissut kestäisi monta tuntia, kun se antaisi aina kaikkien mennä eteensä jonossa. Voi saatana”, Elina raivosi.
          ”No joo, en mäkään yllättyisi”, nauroin. ”Mutta onhan Samuli oikea aarre. Harva jätkä on niin huomaavainen!”
          ”Joo joo”, Elina totesi ja pyöräytti silmiään naurahtaen, koska olin sanonut niin jo monta kertaa aikaisemminkin.

Pian Elinan lähdettyä kännykkäni tärisi. Viesti tuntemattomasta numerosta.
          ”Pelottaako olla yksin?”
          Hätkähdin niin, että puhelin meinasi pudota lattialle. Käännyin automaattisesti katsomaan parvekkeelle. Ulkona oli jo pimeää. En nähnyt ketään. Paniikin vallassa sammutin valot ja säntäsin nostamaan sälekaihtimet ylös. Ei ketään. Helpotus ehti laskeutua vain päälaelleni, kun paniikki iski uudestaan. Soitin Elinalle.
          ”Mitä unohtui?” Elina vastasi.
          ”Sain viestin, joku stalkkaa mua, se tietää, että olen yksin. Se tietää, että olet ollut täällä, se tietää, että lähdit pois. Missä kohtaa olet? Joko pääsit kotiin?”
          ”Mitäh? En vielä, siis, kuka laittoi, mitä?” Elina säikähti.
          ”Näetkö ihmisiä?”
          ”Joo. Oona, kuka se oli?”
          ”Pysy ihmisten ilmoilla koko kotimatka. Missä kohtaa olet?”
          ”Ihan viiden minuutin päässä. Hei, pitäisikö mun tulla takaisin?”
          ”Ei. Mene kotiin, laita ovi lukkoon. Pyydä Samppa sinne.”
          ”Eikö tämä ole vähän ylireagointia? Mitä siinä luki?”
          ”Että 'Pelottaako olla yksin?' Odota, lähetän tuon numeron numerohakuun.”
          ”Mitä jos se viesti tuli vain väärään numeroon?”
          ”Kuka tekee niin 2010-luvulla? Odota, sieltä tuli vastaus.”
          ”Noh? Kerro?”
          ”Jep, se on prepaid-liittymä. Ei vittu.”
          ”Ota nyt ihan rauhallisesti. Vastaa siihen, että sori, tuli väärään numeroon.”
          ”Ei kun ihan oikeesti. Mitä jos en nähnytkään silloin unta? Mitä jos joku vainoaa mua? Mitä jos se on joku naapuri? Mitä jos joku tulee taas mun parvekkeelle?” selitin hermostuneena ja kävelin ympäri asuntoa, välillä vilkuillen parvekkeelle.

Yöllä kahdelta aloin olla niin väsynyt, että painuin pehkuihin. Kello oli neljä, kun postiluukku äännähti. Tempaisin samantien istumaan ja tajusin, että joku jakaa mainoksia. Postiluukusta kuului pientä kolinaa. Ajattelin, että mainostenjakaja on amatööri, tai että mainoksia on tulossa todella tuhti nivaska. Sitten kolina loppui. Mutta mitään ei tipahtanut lattialle.
          ”Ehkä se luovutti”, ajattelin ja painoin pään takaisin tyynyyn.
          Sitten postiluukku paukahti äänekkäästi. Varoen ja äänettömästi nousin sängystä ja hiivin ulko-ovelle.
          Kolinaa ei enää kuulunut, mutta ei myöskään askelia. Varvistin katsoakseni ovisilmästä. Näin vain mustaa. Postiluukku kolahti. Hätkähdin. Kurkistin uudestaan ovisilmästä. Jokin liikahti. Siellä oli joku. Pidätin hengitystä. Mieleni teki räsäyttää ovi niin kovaa auki, että täräyttäisin stalkkaajani hengiltä. Katsoin ovisilmästä pimeyteen liikkumatta. Elättelin toiveita, että se olisi joku tuttu ja tälle metelöinnille ja seisoskelulle löytyisi hyvä selitys. Sitten kirkas valo sokaisi minut. Horjahdin taaksepäin ja painoin kädellä silmääni. Sattui niin, etten saanut pidettyä silmää auki. Rappukäytävässä kuuluivat juoksuaskeleet.

Seuraavana päivänä Elinan kotona kerroin Elinalle ja Samulille öisistä kauhunhetkistäni. Ja kerroimme yhdessä Elinan kanssa Samulille kaiken vainoojastani. Samulikin oli aluksi aivan varma, että olin nähnyt vain unta. Mutta lopuksi hän totesi kuitenkin, että olisi turvallisempaa pelata varman päälle:
          ”Tämä stalkkeri ei vaikuta väkivaltaiselta, mutta mistä sitä tietää, mitä se olisi tehnyt, jos olisit yöllä avannut oven.”
          ”Niinpä”, Elina jatkoi: ”Hei mä voin tulla illaksi sun luo. En viitsi jäädä yöksi, kun mulla on huomenna aamuvuoro."
          ”Joo, käy paremmin kuin hyvin.”
          ”Ja hei Samppa voitko heittää meidät Oonalle, ennen kuin lähdet?” Elina kysyi.
          Kello oli vasta kuusi, mutta ulkona oli säkkipimeää.
          ”Ilman muuta. En mä teitä jätä jonkun hullun armoille”, Samuli hymyili.

Kun istuimme kahdestaan divaanisohvallani, aloimme puida Elinan kanssa, kuka stalkkaajani voisi olla. Kävimme läpi kaikkia omituisia asiakkaita ja baarissa torjuttuja jätkiä.
          ”Siis sehän voisi olla joku, jolle sä olet vain kaupassa tai kadulla hymyillyt!” Elina kauhisteli.
          ”Tuota mäkin olen miettinyt! Tai mitä jos joku mun eksistä on seonnut totaalisesti? Tai jos mä olen joskus koulussa kiusannut jotakuta niin, että se haluaa kostaa? Tai onko jollain mun naapurilla jotain mua vastaan?”
          ”Eikö tässä rapussa asu aika paljon vanhuksia? Ja miten ne edes pääsisi sun parvekkeelle?” Elina nauroi.
          ”Okei, totta tuokin. Mutta tässä rapussa asuu se omituinen nisti, tai siis, ainakin se näyttää nistiltä, ja pari riitaisaa perhettä. Niin tai se superonnellinen pikkuperhe ekassa kerroksessa. Ja keitä tuolla ylempänä asuikaan...”
          ”Niin hei! Silloin, kun kuulit sen lähtevän karkuun, niin lähtikö se ylös- vai alaspäin?”
          ”Niinpä!” kiihdyin jälleen. ”Alas! Ihan varmasti lähti alaspäin. Mutta voisihan se juosta alas ja ulos ihan vain hämätäkseen? Tai jos se on jostain naapurirapusta tai -talosta?”
          ”Hyi olkoon, ihan puistattaa puhua tällaisesta. Sehän saattoi eilen olla ovisilmässä tai ulkona kyttäämässä, kun lähdin täältä.”
          ”Aika todennäköisesti olikin. Ja varmasti se oli myös stalkkaamassa, kun tulimme tähän meille. Eilen ainakin. Ehkä tänäänkin.”
          Katsoimme toisiamme vaiti. Kylmät väreet viilsivät selkää pitkin.

Päätimme ajatella muuta, joten otimme molemmat isot lasilliset valkoviiniä ja aloimme katsoa Täydellisiä naisia, koska minulla oli hyllyssäni kaikki tuotantokaudet.
          Meillä oli tyttöjen kesken tapana käydä vessassa niin, ettei ovea laitettu lukkoon. Välillä saatoin jättää oven kokonaan auki, jotta pystyin jatkamaan juttelua Elinan kanssa. Olin pesemässä käsiäni, kun Elina ilmestyi vessan ovelle hätääntyneenä.
          ”Oona, pysy tyynenä”, hän kuiskasi täristen.
          Paniikki valahti ylleni. Elina jatkoi:
          ”Meidän pitää lähteä. Nyt.”
          ”Miksi?”
          ”Sun... sun parvekkeella on joku.”
          ”Mitä?!” huudahdin kuiskaten.
          Olin säntäämässä katsomaan, mutta Elina tarttui minua kädestä.
          ”Ei kun nyt lähdetään. Mennään jollekin naapurille ja soitetaan poliisille. Se ei varmaan huomannut sitä, että mä huomasin sen.”
          Elina tärisi vieläkin.

Avasimme ulko-oven hiljaa, suljimme oven varoen ja toivoimme, ettei tunkeutuja huomaisi vielä hetkeen meidän poistuneen. Sitten ryntäsimme kolmanteen kerrokseen ja soitimme ovikelloa. Elina soitti jo hätäkeskukseen. Minä selitin hädissäni rouva Savolaiselle, joka asui suoraan asuntoni yläpuolella, että parvekkeelleni oli tunkeutunut joku ja että ystäväni tässä soittaa jo poliiseille. Pyysin, että jos voisimme odottaa hänen asunnossaan poliisien tuloa.
          Täti yllättyi pahemman kerran, mutta päästi meidät sisään. Hän alkoi hössöttää, tarjosi meille teetä ja laittoi ovensa takalukkoon. Kului vartti, ennen kuin poliisit tulivat.
          Päästin poliisit asuntooni. Hiivimme Elinan kanssa perässä.
          ”Täällä ei ole ketään”, isokokoinen ja matalaääninen poliisi totesi.
          Säntäsimme Elinan kanssa parvekkeelle. Ei ketään. Lunta oli vasta hetki sitten alkanut sataa hiljalleen, joten tunkeilijasta ei ollut jäänyt mitään jälkiä. Katselimme poliisien kanssa yhdessä ympärillemme ja mietimme, että miten ja millä tunkeutuja olisi tullut sinne. Huomasin poliisien olevan epäuskoinen koko tarinaamme, joten aloin selostaa muita tapahtumia. Kuinka yhtenä aamuna heräsin ja olin unohtanut eilisillan. Kuinka selvästi muistin soittaneeni 112. Kuinka olin saanut pelotteluviestin prepaid-numerosta ja kuinka joku oli yöllä käynyt mekkaloimassa oveni takana.

Tietenkään poliisi ei voinut tehdä mitään. Elina sen sijaan soitti Samulille. Päätimme laittaa Sampan kameroita asuntooni. Emme saaneet niitä parvekkeen puolelle mihinkään piilosalle, joten laitoimme yhden kameran osoittamaan parvekkeen ikkunaa kohti, toisen etuovea kohti ja kolmannen laitoimme siihen nurkkaan, jossa sänkyni oli. Siitä näkyi kutakuinkin sekä parvekkeen ovelle että eteiseen. Elinan ja Sampan lähdettyä kippasin pöydälle jääneen lämmenneen viinini alas ja menin nukkumaan. Kameroiden turvin sainkin nukutuksi. Aamuyhdeksältä heräsin siihen, kun puhelin soi.
          ”Ylikonstaapeli Tuominen tässä huomenta.”
          Nousin hetkessä istuutumaan ja hieraisin silmiäni.
          ”Hu-huomenta.”
          ”Meiltä kävi partio eilen asunnossanne, eikö näin?”
          ”Joo, kyllä”, vastasin ja nousin ylös sängystä.
          ”Kerroit vainoajasta ja muun muassa muistinmenetyksestäsi.”
          ”Joo, kyllä”, vastasin taas ja kävelin hermostuneena ympäri asuntoani.
          ”Arvelit hätäkeskukseen soittamisen olleen unta, mutta mutta. Se oli kyllä ihan totista totta.”
          ”Mitäh?”
          ”Etsimme puhelun. Et tosin ehtinyt sanoa siinä juuri mitään."
          ”En ehtinyt?”
          ”Niin. Puhelu katkeaa nopeasti, mutta vaikuttaa siltä, että kimppuusi hyökättiin.”
          Sydämeni alkoi tykyttää ja tunsin verenpaineeni nousevan kohisten. Ravasin ympäri kämppää hermostuneena.
          ”Siis... Mitä? Mitä mun pitäisi nyt tehdä? Mit... Ei ole totta. Mun... Mun ulko-ovi on auki!”
          ”Anteeksi?”
          ”Mun ovi on raollaan! Siis heräsin äsken. Ja täällä on ovi raollaan!” panikoin ja juoksin parvekkeelle.
          Koko yön oli tupruttanut lunta ja nyt parvekkeellani oli jalanjäljet. Joku oli kiivennyt parvekkeelleni uudestaan.
          ”Etkä ole itse jättänyt sitä auki?” poliisi kysyi.
          ”No en tietenkään! Ei vittu. Parvekkeella on jalanjälkiä lumessa. Mitä vittua... Anteeksi tämä kiroilu, mutta apua, mua ahdistaa niin paljon. Laitoimme eilen kaverien kanssa kameroita tänne asuntoon. Mun pitää nyt kyllä katsoa ne nauhat.”
          ”Hyvä kun laitoitte. Pistän poliisipartion käymään siinä asunnollasi, niin saadaan jalanjäljet todistusaineistoksi. Voisitko tulla käymään iltapäivällä asemalla antamassa lausunnon? Voisit myös tuoda ne nauhat tänne, mikäli niissä jotain näkyy.”
          ”Joo. Joo ilman muuta. Mä... mä siirrän mun työvuoron.”

Seuraavaksi soitin töihin ja sen jälkeen Samulille, kysyäkseni ehtisikö hän vaikka ruokatunnillaan tulla käymään. En tiennyt, miten saisin videomateriaalin nähtäville, enkä uskaltanut koskea hänen kalliisiin kameroihin. Minun tuurillani olisin todennäköisesti tuhonnut kaikki todisteet. Sen jälkeen soitin Elinalle, ja kerroin mitä olimme Sampan kanssa sopineet. Elina oli niin kiinnostunut nauhoista, että lupautui lähtemään töistä vähän aikaisemmin nähdäkseen ne.
          Pari tuntia myöhemmin kaksi poliisia kävi kuvaamassa jalanjäljet ja mittasi ne. Jalanjäljet olivat kokoa 42.
          Puolen päivän jälkeen pääsimme katsomaan nauhat. Samppa otti kamerat alas ja aloimme katsoa ensiksi nauhoituksia siitä kamerasta, joka oli osoittanut parvekkeelle. Istuimme yhdessä olohuoneen sohvalla Sampan läppäri edessämme sohvapöydällä.
          Sampalla oli vain ruokatauon verran aikaa, joten hän söi samalla kolmioleipää ja ehdotti, että kelaisimme nauhat läpi ja pysäyttäisimme, jos näkyisi jotain poikkeavaa. Niinpä hän laittoi nauhan kelaamaan. Olin jättänyt varta vasten sälekaihtimet ylös, jotta näkyvyys olisi suora. Kello kahdelta yöllä joku kiipesi parvekkeelle. Samppa laittoi filmin pyörimään normaalinopeudelle. Tumma hahmo. Mustissa vaatteissa, kasvot peitettyinä. Minun parvekkeellani. Yöllä kahdelta.
          ”Mitä helvettiä!” kiljuin ja osoitin näyttöä.
          Elina painoi kätensä suulleen ja alkoi täristä. Katsoin parvekkeelle ja mietin, että joku hullu on oikeasti kiivennyt sinne keskellä yötä. Todennäköisesti joutunut varta vasten tuomaan tikapuut, että on päässyt niin ylhäälle.
          Samppa alkoi kelata taas eteenpäin. Videokuvasta näkyi, kuinka hahmo seisoi aivan paikallaan puoli tuntia ja katseli ikkunasta sisään. Sitten hahmo liikkui. Samppa hidasti taas filmiä.
          ”Se... se... se vittu tuli sisälle. Se oli mun asunnossa. Mun kotona. Mitä vittua? Miksi en herännyt? Ihan varmasti laitoin parvekkeen oven lukkoon eilen illalla!”
          ”Se näyttää liikkuvan aika varoen, mutta luulisi nyt, että olisit herännyt. Siis hyi vittu”, Samppa totesi.
          ”Mutta mä lukitsin oven heti silloin illalla, kun tulimme poliisien kanssa parvekkeelta olohuoneen puolelle!”
          ”Oletko ihan varma?”
          ”Mä en ole varma enää mistään!”
          Siirryimme katsomaan sitä videokuvaa, joka oli kuvattu sänkyni ylänurkasta. Stalkkerini hiipi sänkyni viereen seisomaan. Ja katseli minua. Kun nukuin.
          ”Mitä helvettiä tämä on!” aloin itkeä.
          Samppa nappasi minut toisella kädellä kainaloonsa ja alkoi taas kelata. Itkin ja tärisin. Elina alkoi myös kyynelehtiä ja Samppa halasi tätäkin. Tunkeutuja lähti liikkeelle ja Samppa hidasti taas nauhaa. Aamuneljältä se hiipi pois asunnostani.
          ”Onko se mies vai nainen? Vanha vai nuori? Mitä vittua!” olin aivan poissa tolaltani.
          "Kenellä naisella olisi 42-kokoinen jalka?" Elina huomautti.
          ”Laitan nämä sulle muistitikulle, niin voit näyttää poliiseille”, Samppa sanoi.
          ”Kiitos. Kiitos oikeesti. Oot niin kultainen.”

Ennen kuin lähdin poliisiasemalle, pakkasin tavaroita mukaani. Menisin Elinalle joksikin aikaa. Lukitsin parvekkeen oven sekä ulko-oven.
          Poliisiasemalla kerroin kaikki yksityiskohdat, jotka muistin, ja näytin videomateriaalin. Rikostutkija epäili, että minuun oli käytetty jotain huumausainetta tai unilääkettä, jonka takia olin saanut muistinmenetyksen. Ja ilmeisesti tunkeutuja oli poistanut puhelimestani puhelutiedon siitä, että olin soittanut hätänumeroon. Hän oli koskenut kännykkääni. Eli hän oli voinut tehdä puhelimellani muutakin. Sitten tajusin jotain vielä oksettavampaa. Olin herännyt yöpaita päällä omasta sängystäni. Se oli vaihtanut vaatteeni. Nähnyt rintani. Koskenut minuun. Ehkä jopa kosketellut, mistä minä sitä tietäisin.
          Kävin läpi kaikki ”vainoajavaihtoehdot”, joista olimme Elinan kanssa puhuneet ja jätin videot rikostutkijan tutkittavaksi. Puhelimeni alkoi soida juuri, kun olin kättelemässä poliiseja.
          ”Se on vain Samppa”, sanoin rikostutkijalle, joka selvästi ajatteli puhelun olevan vainoajalta.
          ”Moi”, vastasin puhelimeen.
          ”Moi, ootko vielä asemalla?”
          ”Joo, pääsen juuri lähtemään.”
          ”Hei mä pääsin töistä nyt. Jos tulisin hakemaan sut?”
          ”Voi kyllä kiitos! Vähän ahdistikin tulla tänne julkisilla, kun koko ajan mietin, että onko se hullu joku niistä bussissa olijoista.”

Samuli jäi seurakseni Elinan asunnolle, kunnes Elina pääsi töistä puoli kymmeneltä.
          ”Ai te olette molemmat täällä!”
          ”Joo Samppa jäi mun turvakseni.”
          ”Mitä siellä poliisiasemalla sanottiin?”
          ”En nähnytkään silloin unta, kun luulin. Se mun muistinmenetys johtuu siitä, että mut huumattiin.”
          ”Voi nyt jumalauta!” Elina henkäisi ja pudotti laukkunsa lattialle.
          Elina alkoi itkeä ahdistuksesta, kun kerroin hänelle vaatteiden vaihdosta, puhelutietojen poistamisesta ja niin edelleen.

Sampan lähdettyä ryhdyimme iltatoimiin. Pesin hampaita, kun puhelimeni tärisi. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta. Siinä oli medialiite. Avasin sen. Se oli videokuvaa minusta. Sälekaihtimien takaa. Parvekkeelta.
          ”Elina, ei vittu!” juoksin vessasta.
          ”Mitä nyt?” Elina pyyhki vanulapuilla meikkejä keittiön pöydän ääressä.
          ”Katso!”
          ”Mitä helvettiä? Onko se saatana kuvannutkin sua?”
          ”Hyi helvetti! Miten sairas paska voi olla!”
          Suljimme kaikki sälekaihtimet ja painuimme siskonpetiin Elinan sänkyyn. Katsoin videon vielä viidennettä kertaa. Se kesti yli vartin.
          ”Ellu... Arvaa mitä mä just tajusin.”
          ”Noh?”
          ”Mä oon pitänyt tuota maljakkoa tuossa tv-tasolla ja tuota kulhoa sohvapöydällä viimeksi syyskuussa.”

Keskellä yötä havahduin siihen, että Elinan puhelin soi. Heräsin kunnolla vasta, kun kuulin Elinan äänen:
          ”Haloo?”
          Avasin silmäni ja näin hämärässä Elinan järkytyksen. Hän lopetti puhelun ja haukkoi happea.
          ”Mitä nyt?” sammalsin unisena.
          ”Se... Siis. Joku. Se oli varmaan se”, Elinan puhe katkeili.
          ”Mitä? Soittiko se sulle?”
          ”Joo. Se... Se sa-sanoi, että: Mä-mä tiedän, että se-se on siellä”, Elina änkytti nyyhkyttäen.
          ”Ei helvetti. Mä soitan heti aamulla sille rikostutkijalle.”

Kahden päivän sisällä minulle lähetettiin neljä videoklippiä itsestäni lisää. Kaksi niistä oli kuvattu vierestäni, kun nukuin. Eri öiltä. Joku oli käynyt öisin asunnossani kuvaamassa minua. Poliisin mukaan vainoaja oli käyttänyt minuun unilääkettä. Mietin, missä ja miten joku pystyisi lisäämään unilääkettä juomaani tai ruokaani, kunnes tajusin, että jos se hullu on päässyt asuntooni, eiköhän se ole samalla päässyt jääkaapillenikin.
          Aloin tulla niin vainoharhaiseksi, etten uskaltanut liikkua ulkona lainkaan. En uskaltanut syödä tai juoda juuri mitään. Olin saanut töistä vapaata. Rikostutkija oli sitä mieltä, että vaikka se hullu oli vaihtanut vaatteeni, kun olin ollut taju kankaalla, se ei ollut ollut mitään seksuaalista. Poliisi oli samaa mieltä kuin Samppa, ettei vainoaja ollut väkivaltainen. Ainakaan vielä. Ennemmin se näytti nauttivan vallasta ja kontrollista.
          Perjantaina Samppa heitti minut asemalle, koska rikostutkija oli saanut jotain selville.

Istuin ylikonstaapeli Tuomisen kanssa toimistohuoneessa. Hän kertoi, että he olivat jututtaneet kolmea ihmistä, mutta nyt heillä oli kaksi pääepäiltyä. Nämä oli nyt kutsuttu asemalla kuulusteluihin.
          ”Keitä te olette kuulustelleet? Ja ketkä kaksi? Onko niitä kaksi?”
          ”Olemme sulkeneet pois omasta mielestäsi todennäköisempiä vaihtoehtoja. Näistä kahdesta emme tiedä, ovatko he toimineet yhdessä.”
          ”Mitä minä täällä teen?”
          ”Epäillyt saattavat reagoida aggressiivisesti poliisin yhteydenottoon, joten oman turvallisuutesi kannalta oli suotavaa hakea sinut ensin tänne.”

Minua pidettiin kaksi tuntia pimennossa. Luin lehtiä poliisiaseman käytävällä, koska puhelimeni oli rikostutkijalla. Vihdoin ylikonstaapeli otti minut takaisin jututettavaksi.
          ”Mikä on suhteesi Samuli Mäkiseen ja Elina Tammeen?”
          ”Mitäh? Ei Samppa ja Ellu nyt mitään tällaista tekisi!”
          ”Suljemmekin pois vaihtoehtoja.”
          ”Eivät ne ole tehneet mitään! Se hullu yrittää lavastaa ne!”
          Hän ei luovuttanut, joten juurta jaksaen selitin, miten Elinan kanssa olimme tutustuneet noin vuosi sitten. Elina oli muuttanut kaukaa paikkakunnalle, joten olin ensimmäinen, johon hän tutustui täällä. Hänestä tuli ensimmäinen oikea paras ystäväni, jonka kanssa olin päivittäin tekemisissä. Vähintäänkin puhelimitse ja viestitse. Samulin tapasin elokuussa, kun Elina oli löytänyt tämän Tinderistä ja Samulista oli tullut minulle todella hyvä ystävä.
          Kerroin pitkät pätkät, kuinka hyvissä välissä olimme. Perustelin, kuinka Samppa olisi aivan liian kiltti ja ihana tekemään jotain näin järkyttävää ja huomautin, että Elina oli itsekin joutunut vainoajani uhriksi ja ollut luonani silloin, kun se hullu oli ollut parvekkeellani. Ylikonstaapelin puhelin alkoi soida kesken selostukseni.
          ”Kyllä. Niin. Niin. Selvä. Aivan”, Tuominen vastaili.
          Lopetettuaan puhelun, hän totesi:
          ”Meillä on syytä epäillä, että kyseessä on Elina Tammi.”

Odotin poliisiasemalla, mutta en tiennyt mitä. Olin aivan sekaisin. Tämä oli varmasti ollut sen vainoajan tarkoitus. Saada ainoa tukeni ja turvani telkien taakse. Sitten olisin yksin sen hullun armoilla.
          ”Oona!” Samuli juoksi käytävällä luokseni.
          Nousin ylös ja halasimme.
          ”Kai sä tiedät, ettei Elina tekisi mitään tällaista?”
          ”Totta kai tiedän. Tämä on sen hullun joku juoni.”
          Seuraavaksi meille tultiin kertomaan, että Elinaa pidettäisiin ainakin yön yli putkassa. Pääsimme Samulin kanssa lähtemään ja päätimme mennä molemmat Samulin asunnolle yöksi.

Aamulla hätkähdin hereille, kun kuulin kolahduksen. Tajusin, että parin sekunnin ajan ehdin miettiä, että poliiseilla olisi väärä epäilty putkassa. Sitten näin Samulin väsäävän aamiaista. Hävetti, että ehdin ajatella moista.
          Päivällä poliisista soitettiin taas. Elina oli määrätty mielentilatutkimukseen. Olin aivan raivoissani. Se hullu oli varmasti tehnyt kaikkensa lavastaakseen Elinan. Tai sitten se oli kiristänyt Elinaa jollakin.

Yhtäkkiä elämäni oli tyhjää. Ilman Elinaa aloin olla epävarma omasta olemassaolostani. Aivan kuin olisin yhtäkkiä eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta. Olin aivan rikki, enkä saanut edes tavata Elinaa. Vainoajastakaan ei kuulunut mitään. Se tiesi, että jos saisin yhdenkin stalkkausvideon kännykkääni, Elina päästettäisiin vapaaksi, ja sitä alettaisiin taas etsiä. Se oli kyllä totta vieköön hyvin turvannut selustansa. Ja tuhonnut elämäni tyystin. Olin laihtunut 9 kiloa ja saanut töistä sairaslomaa. Poistuin kotoa kerran viikossa: hakemaan hernekeittoa ja viemään roskat. Silmäni olivat kipeät valvomisesta, mutta en kuitenkaan nukahtanut kuin maksimissaan kahdeksi tunniksi.

Kuuden viikon jälkeen minut pyydettiin taas poliisiasemalle. Samppa lähti mukaani, vaikka joutui odottamaan huoneen ulkopuolella.
          Ylikonstaapeli Tuomisen lisäksi tapasin keski-ikäisen naisihmisen, joka kertoi olevansa psykologi. Maija etunimeltään. Sukunimeä en kuullut, tai ehkä en vain enää kuunnellut. Psykologi kertoi olleensa mukana tekemässä mielentilatutkimusta Elinalle. Tuominen ei turhia kierrellyt, vaan totesi heti istuuduttuamme, että Elina oli edelleen pääepäilty ja myöskin tunnustanut tekonsa.
          ”Ette vittu ole tosissanne. Sitä on kiristetty!”
          ”Elina ei ole ihan tasapainossa”, psykologi aloitti.
          ”No se hullu on varmasti piinannut sitä enemmänkin! Kuka siinä tervejärkisenä pysyisi!”

Psykologi oli ylenpalttisen empaattinen ja alkoi puhua minulle kuin lasiselle maljakolle, joka hajoaisi hetkenä minä hyvänsä. Hän kertoi hiljaisella ja rauhallisella äänellä Elinan epävakaasta persoonallisuudesta ja narsistisista piirteistä. Tuominen puolestaan kertoi, että Elinalta oli löydetty puhelin, jossa oli videokuvaa enemmänkin minusta sekä prepaid-liittymä, josta olin saanut viestejä.
          ”Miten te kehtaatte väittää, että Elina, mun paras ystävä, mulle tärkein ihminen tässä maailmassa, olisi piinannut mua tällä tavalla? Huumannut mut? Käynyt kuvaamassa mua salaa mun parvekkeelta? Murtautunut mun asuntoon? Se sitä paitsi itse näki sen vainoajan. Ja se hullu soitti sille keskelle yötä!”
          Tuominen selosti, että Elina oli valehdellut nähneensä vainoajan. Ja että puhelu keskellä yötä oli ollut myös hämäystä. Kuten myös viestit baarista sinä iltana, kun hän oli tunkeutunut asuntooni ja tyrmännyt minut.
          ”Mutta mun asunnossa oli kameroita ja Elina tiesi niistä! Miksi se olisi murtautunut mun asuntooni, kun tiesi, että se jäisi kiinni!”
          ”Tämä selittää sen, miksi Tammi osasi liikkua asunnossasi niin, ettei ollut tunnistettavissa videoilla. Hän myöskin tunnusti, että oli päässyt silloin asuntoosi, koska oli illalla ennen lähtöään käynyt avaamassa parvekkeen lukituksen. Hän on myös tunnustanut lisänneensä juomiisi ja ruokiisi unilääkettä jo kuukausien ajan. Tammellahan on ollut vara-avain asuntoosi, eikö vain?”
          ”Mitä helvettiä... Ei. Ei Elina tekisi mulle niin. Miksi se tekisi?” kyyneleet kihosivat silmiini. "Elinan kengännumero on sitä paitsi 39!"
          Sanottuani tämän, tajusin, etten ollut kertonut Elinalle jalanjälkien koosta. Mutta hän oli huomauttanut, ettei naisella voisi olla 42 kokoista jalkaa. Järkytys kuristi kurkkuani.

Psykologi alkoi kertoa Elinan itsekeskeisyydestä, ylimielisyydestä, huomionkipeydestä, kateudesta ja suoranaisesta mustasukkaisuudesta. Hän mainitsi Elinan käyttävän herkästi ihmisiä hyväkseen ja että Elinan itsetunto ja -varmuus vaati jatkuvaa ihailua. Hänen mukaansa Elina ei sietänyt häviämistä ja hän nautti vallasta ja siitä että pääsi hallitsemaan elämääni. Hän oli halunnut tulla kuvatuksi videolle.
          Mitä enemmän psykologi puhui, sitä enemmän mielikuvani Elinasta rikkoutui. Tajusin, kuinka ylimielinen ja huomionkipeä Elina oli aina ollut ja kuinka dramaattisesti hän oli suhtautunut kaikkiin pieniinkin vastoinkäymisiin. Ja millaista vuoristorataa hänen elämänsä vaikutti koko ajan olevan. Psykologin mukaan Elinan elämä ja ihmissuhteet olivat olleet sellaisia jo teini-iästä asti. Olin kuulemma hänen pisimpään kestänyt ystävyyssuhteensa.
          ”Mutta... Mutta miksi hän... Miksi hän teki näin?” aloin kohdata todellisuuden.
          ”Elinan mielipide sinusta on ailahteleva. Tänään voit olla hänelle tärkeintä maan päällä, huomenna taas uhka ja vihollinen.”
          ”Mitä... Miten? Miksi minä olisin uhka?”
          ”Tämä kaikki näyttää kiteytyvän Samulin ympärille. Hänhän tapasi Samulin elokuussa.”
          ”Ja tämä sekoilu alkoi videoiden perusteella syyskuussa...”, totesin hiljaa.

Pääsin tapaamaan Elinaa seuraavana päivänä. Samppa ei päässyt. Ilmeisesti Elina ei ollut antanut suostumusta vierailulle. Tosin Samppa oli niin totaalisen sekaisin tästä kaikesta, ettei ollut itsekään varma, haluaisiko nähdä Elinan.
          Elina istui heleän vaaleanpunaisessa löysässä oloasussa pöydän ääressä. Ilahduin suunnattomasti hänen näkemisestään, mutta vain pariksi sekunniksi. Näin hänessä kaksi Elinaa. Se Elina, joka oli paras ystäväni. Tukeni ja turvani, johon luotin sataprosenttisesti. Ja se Elina, joka oli flipannut ja alkanut piinata minua, mutta esittänyt ystävääni. Vainonnut minua, mutta ottanut minut hoiviinsa ja lohduttanut.
          ”Elina, mikä... Mikä tää juttu on?”
          Hän vain katseli minua ilmeettömänä.
          ”Elina?”
          Ajattelin jo, että oliko koko nainen pumpattu täyteen lääkkeitä. Sitten mietin, mitä kaikkea olin kokenut. Mitä kaikkea hän oli tehnyt. Raivo alkoi nousta pintaan.
          ”Nyt. Sinä. Vitun. Lehmä”, tiuskin hampaideni välistä sana kerrallaan: ”Nyt. Sinä. Kerrot. Mikä. Vitun. Juttu. Tämä. On.”
          ”No mitäpä luulisit”, Elina naurahti.
          ”Mä en vittu todellakaan tiedä! Mitä helvettiä sä rupesit sekoilemaan? Miten sä pystyit olemaan niin kaksinaamanen?”
          ”Mene ruikuttamaan Sampalle.”
          ”Siis liittyykö tämä kaikki Samppaan? En minä sitä ole koskaan halunnut. Sä olet ollut ihan turhaan mustasukkainen!”
          ”Tolla sä vain todistat mun olleen oikeassa. Kai mä sen nyt huomasin, kun Samppa alkoi tarjota sullekin juomia baarissa ja kävi sun luona muka korjaamassa vuotoja. Korkeintaan sun haaravälisi vuotoja.”
          ”Mitä helvettiä?”
          ”Sinä olet alusta asti pitänyt Samppaa niin ihmeellisenä aarteena ja niin kultaisena ja vitun ihanana. Puolustit sitä aina. Sitten se alkoi lääppiä sua jo munkin nähden. Ja kun sua 'vainottiin', se oli niin helvetin huolissaan susta. Voi vittu.”
          ”Sähän vain annoit mulle ja Samulille lisää syitä olla tekemisissä, kun piinasit mua!”
          ”Älkää saatana pitäkö mua tekosyynä.”
          Olin aivan poissa tolaltani. Olinko koskaan oikeasti tuntenut Elinaa? Olinko itse aiheuttanut tämän? Olin aivan sanaton.
          "Voit lähteä. Eläkää hei happily ever after", Elina sanoi halveksien.
          ”Mä en kestä. Siis mihin sä pyrit tällä kaikella? Mikset vain katkaissut välejä?”
          Elina nojautui eteenpäin. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän kuiskasi:
          ”Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä."

13 kommenttia:

  1. Oot älyttömän hyvä kirjoittamaan :) Keep going!

    http://emmikristiinan.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  2. Todella aidon tuntuinen kertomus! Kirjoitat taitavasti :) Täytyy lukaista muitakin sun kirjoituksia!

    http://therewillbesunshine-emilia.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  3. Wow! Kyllä piti tarina pyörteissään heti alusta lähtien :) Ihan mahtavasti kirjoitettu! Nyt pitääkin tsekata mitä muita helmiä täältä löytyy..

    Terkuin,

    Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Suosittelen ehdottomasti Sinä päivänä -novellia. Se on saanut kenties eniten kehuja :)

      Poista
    2. Löysin blogis vasta äsken ja ihastuin heti! Ihan huikeeta tekstii! :o

      Poista
  4. Hyvin jänskä tarina, hui! ������

    VastaaPoista

Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!