13. tammikuuta 2017

Vainoharha, osa 3

Lue osa 1 tästä linkistä ja osa 2 tästä linkistä

Kauko riuhtaisi itsensä irti ja lähti harppomaan kohti kotia kiertoreittiään pitkin. Sydän tykytti, ja kylmä hiki nousi pintaan. Kaukana kuului tytön ”Odota!”-huudot. Kauko ei pystynyt. Tyttö oli ylittänyt rajan. Tälle oli tultava loppu. Nyt.
          Joka kuudennella askeleella Kauko kääntyi katsomaan taakseen. Likka näkyi kauempana ja kauempana, kunnes häntä ei näkynyt enää lainkaan. Taisi vihdoinkin luovuttaa. Kauko keskittyi vain siirtämään jalkaa toisen eteen. Mahdollisimman nopeasti. Hänen piti päästä kotiin. Sydän hakkasi niin, että hän kuuli sykkeen korvissaan.

______________________________


Hanna oli lämmittämässä liedellä eilistä keittoa, kun ovi kävi. Nelli tuli vihdoin kotiin kirjastoreissultaan. Tyttö meni kuitenkin sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa. Hanna tiesi heti, että hänen tytärtään vaivasi jokin.
          Hanna raotti ovea varoen.
          ”Hei vain”, hän sanoi lempeästi.
          ”Moi”, Nelli vastasi nopeasti ja selasi mitä ilmeisemmin kirjastosta lainattua kirjaa.
          ”Mikä on?”
          ”Ei mikään.”
          ”Oliko teillä Juliuksen ja Juliuksen äidin kanssa kivaa?”
          ”Joo.”
          Hanna tuli peremmälle huoneeseen, istahti Nellin viereen sängylle ja silitti tytön kiharaista tukkaa.
          ”Kerrohan nyt.”
          ”En minä voi.”
          ”Nelli pieni”, Hanna otti lapsensa kainaloon. ”Äidille voi kertoa mitä tahansa.”
          Kuului pieni nyyhkytys. Nellin poskelle vierähti kyynel.
          ”Minä... Minä kävelin yksin kotiin.”
          Hannan sydän pomppasi kurkkuun.
          ”Siis kirjastolta?” Hanna kysyi yrittäen pysyä rauhallisena.
          ”Niin...”, Nelli vastasi nyyhkyttäen.
          ”Missä Julius ja Juliuksen äiti ovat?” Hanna kysyi.
          Huoli paistoi hänen kasvoiltaan. Kirjastolta oli kotiin kuitenkin yli neljä kilometriä, eikä Nelli ollut vielä kulkenut yksin niin pitkää matkaa.
          ”Äiti... En... En ollut siellä Juliuksen kanssa... Minä valehtelin”, Nelli alkoi itkeä.
          Hannan päälle valahti ahdistus. Hänen pikkutyttönsä ei ollut ennen valehdellut hänelle. Korkeintaan juksannut pikkujuttuja, sellaisia mitä lapset yleensäkin juksuttivat.
          ”Miksi? Miksi sinä valehtelit? Kyllä minä olisin sinut vienyt kirjastoon!”
          Hanna oletti tietenkin Nellin olleen yksin matkassa. Sitten tyttö kertoi Hämäläisen ukosta, Kaukosta, jonka kanssa oli tehnyt tuttavuutta. Naapuritalon hullusta äijästä, joka oli jättänyt tytön yksin keskustan hälinään.

Illemmalla Hanna otti puheeksi miehensä Jarnon kanssa Nellin kirjastoreissun. Lapset olivat olohuoneessa leikkimässä, joten Hanna vei Jarnon keittiöön ja puhui kuiskimalla.
          ”Et ole tosissasi!” Jarno huusi kuiskien. ”Ei ole totta!”
          ”Ota nyt ihan rauhallisesti. Nellillä on paha mieli jo valmiiksi. Tein hänelle jo asian selväksi, ettei tällainen saa toistua”, Hanna rauhoitteli miestään.
          ”Eikö Nelli kuuntele yhtään! Helvetin helvetti...”, Jarno oli järkyttynyt.
          Hanna yritti hyssytellä, etteivät lapset kuulisi heidän keskusteluaan. Mutta Jarno oli liian kiihtynyt:
          ”Älä nyt viitsi! Jos Nellille olisi sattunut jotain, se olisi ollut sen äijän syy! Helvetti sentään! Nyt riitti!” Jarno kuiski raivoissaan ja lähti eteiseen.
          ”Älä nyt mene mihinkään”, Hanna lähti hänen peräänsä.
          Jarno oli kuitenkin niin suunniltaan, että Hannan sanat kaikuivat kuuroille korville. Jarno laittoi kengät jalkaansa, nakkasi takin päälleen ja lähti ovesta. Hanna tiesi, että Jarno menisi mesoamaan Hämäläiselle. Jarno oli suojeleva isä, joka kiihtyi tällaisissa asioissa nollasta sataan. Hanna oli tiennyt jo valmiiksi, miten Jarno reagoisi. Silti hän kertoi.

______________________________


Oveen hakattiin voimakkaasti. Kauko säikähti niin, että meinasi tukehtua omaan sylkeensä. Adrenaliinin virratessa hän säntäsi keittiön laatikolle, nappasi käteensä lihaveitsen ja sammutti kattovalon. Ovea rynkytettiin ja hakattiin. Kauko hakeutui taaimmaiselle seinälle. Hän ei uskaltanut lähestyä ovea, vaikka ovi oli takalukossa, lukittu kahdella erillisellä lukolla ja kiinnitetty turvaketjulla.
          ”Hämäläinen! Avaa ovi!” kuului miehen ääni.
          Kauko tärisi pelosta. Hän oli kauhusta kankeana.
          ”Mä tiedän, että sä olet siellä. Liikkuuko sun päässä yhtään mitään? Sä jätit meidän tytön oman onnensa varaan! Aikuinen mies, helvetti sentään!”
         Hetkeksi mies hiljeni. Kaukoa pelotti niin paljon, että hänen näkönsä alkoi sumentua. Pelko oli niin voimakasta, että häntä huimasi. Ovea rynkytettiin taas. Niin kovaa, että Kauko pelkäsi lukkojen pettävän. Hänen pitäisi ehkä viiltää oma kaulansa auki. Hän ei kestäisi tätä olotilaa.
          ”Mitä sä täällä mekkaloit?” kuului hiljaisempana toisen miehen ääni.
          Joku naapuri oli tullut rappukäytävään ihmettelemään.
          ”Tuo sekopää oli jättänyt meidän 8-vuotiaan tytön keskustaan hortoilemaan”, mies vastasi äkäisesti.
          ”Siis mitä?”
          ”Likka oli meidän selän takana tehnyt tuttavuutta tuon huru-ukon kanssa, ja ne olivat yhdessä lähteneet kirjastoon. Sitten tuo umpihullu oli jättänyt Nellin yksinään keskustaan!”
          ”Mitä... Miksi?”
          ”No kuka tietää! Vittu mitä touhua!”

Seuraavana päivänä kello kahdelta kuului taas ääntä aivan ulko-oven takaa. Kauko sammutti taas valon, hiipi laatikolle ja otti veitsen turvakseen. Hän oli yön aikana nukahdellut vain muutamiksi minuuteiksi kerrallaan. Vihainen mies ja monta muuta naapuria olivat kokoontuneet aivan hänen oven takanaan ja sanoneet pahoja juttuja hänestä. He olivat syyttäneet häntä vaikka mistä. Heidän mielestään olisi ollut parempi, jos Kauko olisi kuolla kupsahtanut. Kauko oli läpi yön itkenyt. Surusta ja raivosta. Hän oli ollut niin peloissaan, että hänen oli täytynyt toistuvasti tarkistaa asuntonsa. Että tavarat olivat paikoillaan, ja ettei kukaan ollut käynyt siellä. Ihme, että hänen kehonsa kesti tällaista ryöpytystä.
          Postiluukku kolahti. Sieltä tuli vain yksi paperi, johon oli piirretty koira ja kissa. Siihen oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla: ”KAUKOLLE! T. NELLI”. Kauko nosti piirrustuksen. Tunteet olivat yhtä sekamelskaa. Toisaalta hän olisi voinut kuristaa tytön, joka oli aiheuttanut kaiken tämän myllerryksen. Toisaalta hän olisi halunnut taas nähdä pienen iloisen kiharatukkaisen pipopään.
          ”Oletko sinä kotona?” Nelli sanoi vaisusti ja koputti oveen. ”Huhuu?”
          Kaukon kädet tärisivät, hengittäminen oli vaikeaa. Vihainen mies saattoi käyttää tyttöä syöttinä.
          ”Huhuu! Minä täällä! Avaisit nyt!” Nelli huuteli.
          Kauko avasi oven raolleen. Hän piti turvaketjun kiinni.
          ”Hysst! Älä huutele!” Kauko sähähti.
          ”Oletko sinä vihainen minulle?” Nelli kysyi silmät suurina.
          Kiharapilvi tulvi hänen piponsa alta, ja posket olivat punaiset pakkasesta. Kauko katsoi tyttöä ja sitten vilkuili tämän taakseen. Ketään ei näkynyt.
          ”Ole vaiti! Naapurit suuttuvat!” Kauko sähähti uudestaan ja läimäytti oven kiinni avatakseen turvaketjun.

"Mitä sinä pelkäät?” Nelli kysyi, kun Kauko kaatoi heille mehua.
          Kauko murahti vastaukseksi toivoen, että likka alkaisi puhua jostain muusta.
          ”Miksi sinä et tykkää puhelimista? Ja miksi sinulla ei ole televisiota?”
          ”Älä kysele”, Kauko vastasi tylysti ja meni laittamaan mehutiivisteen takaisin jääkaappiin.
          Nelli vaikeni ja laski katseensa mehulasiin. Kaukon rintaa puristi uusi tunne. Hänelle tuli paha mieli.
          ”A... Krhm... An-Anteeksi.”
          Likan ilme kirkastui samantien.
          ”Ei se mitään. Miksi sinä et halua vastata?” tyttö jatkoi kyselyä.
          ”En... En tahdo puhua siitä”, Kauko istuutui Nelliä vastapäätä.
          ”Kertoisit nyt. Pelkäätkö sinä sähköä? Ei, ethän sinä voi. Sinulla on lamppuja ja jääkaappi. Mitä sinä pelkäät? Vai etkö halua tietää maailman menosta? Siksikö sinulla on ikkunatkin peitettyinä?”
          Tytön puheripuli ei ottanut loppuakseen.
          ”Niin. Niin kai. Tahdon... Olla rauhassa”, Kauko vastasi ja vältteli katsekontaktia.
          ”Ai siksikö sinuun ei saa koskea?”
          ”Ei kun... En... En ole tottunut.”
          ”Ai. Ai jaa. No, saanko ottaa sinusta kuvan?” Nelli jaksoi jatkaa kyselyä.
          ”Et.”
          ”Jos otetaan yhteiskuva? Tässä kännykässä on tässä edessäkin kamera!” Nelli otti puhelimen taskustaan.
          ”Pistä se pois!” Kauko huudahti kiukkuisena.
          Nelli säikähti ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa.
          ”Miksi sinä et pidä kännyköistä?” Nelli kysyi melkein kuiskien.
          ”Ne vakoilevat. Tahtovat tietää kaiken. Mikään ei pysy salassa.”
          ”Okei... Mitä sitten, vaikka netissä olisi sinusta tietoa? Mitä se haittaa?”
          ”Ei. En tahdo. Joku tulee perään. Joku hullu. Sinunkaan ei kannattaisi kanniskella tuota ympäriinsä. Se kertoo, missä olet.”

______________________________


Hanna oli jälleen kerran saanut Nellin kiinni valehtelusta. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi tyttöä kiinnosti niin kovin viettää aikaa vanhan reppanan kanssa. Tai varmaan siksi juuri. Nelli oli pienestä pitäen pelastanut kastematoja ja myyriä. Nyt hän halusi auttaa syrjäytynyttä vanhusta. Mutta sellainen ei ollut 8-vuotiaan tytön homma. Hämäläisen käyttäytymisen ja Nellin puheiden perusteella vanhus tarvitsi ihan oikeaa ammattilasapua.
          Kukaan ei ollut moneen päivään nähnyt miestä missään. Naapurustossa supistiin Hämäläisestä. Kaikki olivat kuulleet kirjastoreissusta ja Jarnon raivoamisesta. Naapurit olivat alkaneet kertoa toisilleen tarinoita ja havaintoja Hämäläisestä. Joku oli kertonut, kuinka Hämäläinen vältteli ihmisiä. Toinen oli kertonut, että Hämäläinen kaupassa käydessään ei katsonut silmiin edes kassatyöntekijää. Liikkeellä oli paljon huhuja ja teorioita siitä, mikä mies Hämäläinen oli, mikä häntä vaivasi ja kauanko hän oli naapurustossa asunut.
          Mutta mies oli ollut mukava Nellille. Mitä nyt korottanut ääntään, kun Nelli oli kysellyt liikaa. Viimeisimpänä Hanna oli kuullut juoruja, että Kauko Hämäläisellä saattaisi olla sairas tunneside Nelliin. Väkisinkin Hanna oli alkanut itse miettiä samaa. Mutta hän ei voinut selittää teoriaa pienelle tyttärelleen.
          Nelli ei totellut vanhempiaan, eikä Hanna voinut jättää tyttöä hetkeksikään vartioimatta. Aina, kun silmä vältti, Nelli pistäytyi käymään Kaukolla. Hän oli käynyt Hämäläisellä koulun jälkeen, hän oli piipahtanut siellä Hannan kauppareissun aikana. Tyttö oli aivan mahdoton.
          Kun sitten myöhään keskiviikkoiltana Hanna vei roskat, ja näki Hämäläisen ukon harppovan viereisestä kerrostalosta ulos, hän päätti mennä puhumaan miehelle. Nelli ei uskonut häntä, mutta ehkä aikuinen mies ymmärtäisi hänen kantansa. Tämä oli ehkä jopa parempi puhua aikuisten kesken selväksi.

______________________________


Kauko oli vähentänyt kodin ulkopuolella asiointia. Liian moni oli kiinnostunut hänen olemassaolostaan. Tarkkailevia silmiä oli kaikkialla. Hän oli lähtenyt iltamyöhään läheiseen kauppaan. Juuri ennen sulkemisaikaa pikkukaupassa ei olisi väkeä. Eikä arki-iltana ollut muutenkaan liikennettä. Naapuritalon pihalta lähti kuitenkin joku nainen häntä kohti. Kaukon syke kohosi ja hengitys tiheentyi. Pakkasilmassa uloshengitys höyrysi.
          ”Hei!” nainen huusi.
          Kauko katsahti nopeasti ympärilleen. Lähimaastossa ei ollut ketään muuta liikkeellä. Nainen oli hänen kimpussaan.
          ”Hei, anteeksi!” nainen huusi uudestaan ja lähti juoksemaan.
          Kauko kiihdytti vauhtiaan, mutta naisen askeleet vain lähestyivät. Kauko suuntasi pyörätielle, joka meni tiheän metsikön vierestä. Nainen ei varmasti jaksaisi rämpiä hänen perässään metsässä.
          ”Odota! Olen Nellin äiti”, nainen lähestyi häntä entisestään.
          Kaukon ahdistus kasvoi kymmenkertaseksi kuullessaan Nellin nimen. Vihainen mies, joka oli aloittanut hänen vainoamisen ja kääntänyt ihmisiä häntä vastaan, oli Nellin isä. Kauko ei muistanut keskittyä pakenemiseen, ja nainen tarttui häntä hihasta:
          ”Kuuntelisit nyt!”
          ”Jättäkää minut rauhaan!” Kauko kähisi ja yritti kiskoa itsensä irti naisen otteesta.
          ”Kuuntele minua helvetti sentään!” nainen suuttui ja yritti pysäyttää hänet.
          Kauko oli niin peloissaan, että hän oli jo raivoissaan. Hän keräsi kaiken voimansa ja riuhtaisi niin kovaa, kun pystyi.
          ”Päästä irti!” Kauko huusi kyyneleet silmissään.
          Naisen ote lipesi, ja hän horjahti taaksepäin. Aika tuntui hidastuvan, aivan niin kuin silloin, kun Kaukoa jahdannut naikkonen liukastui. Kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti. Seuraavaksi nainen makasi maassa. Hänen päästään valui verta lumen peittämälle asfaltille.
          ”Se oli vahinko. Vahinko! Sinä aiheutit tämän itse!" Kauko kyynelehti.
          Hänen päässään ehti käydä sata ajatusta sekunnissa.
          ”Joudun vankilaan. Valvottavaksi. Pois kodista. Nelli. Nelli, Nelli, Nelli... Näkikö kukaan?” Kauko katseli hätääntyneenä ympärilleen.
          Ketään ei ollut missään. Kauempana näkyi lähestyvän auton etuvalot. Kauko katosi pimeään metsään.

Lue osa 4 tästä linkistä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti