Kiero kohtalo

Mikael oli Tiian suuri rakkaus. Tiia oli tajunnut sen jo ensitreffeillä. Hän oli ollut epävarma suostuttuaan treffeille itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, mutta Mikael vei häneltä jalat alta. Tiia ei halunnut mitään muuta maailmassa, kuin vain olla Mikaelin kanssa.

He olivat tavanneet laivalla viime keväänä. Mikael oli ollut työkavereidensa kanssa risteilemässä, Tiia puolestaan tyttökavereidensa kanssa juhlimassa synttäreitään. Tiia oli ollut vasta 19-vuotias, juuri valmistumassa ylioppilaaksi. 37-vuotias Mikael puolestaan oli työskennellyt jo vuosia rakennusalalla ja tienannut ilmeisen hyvin. Heidän seurueensa olivat kohdanneet laivan tanssibaarissa. Mikael oli heti tarjonnut Tiialle synttäridrinkin, ja niin juttu oli alkanut luistamaan.

Mikael kertoi pitävänsä Tiian lookista. Häntä kiehtoi Tiian sinivioletiksi värjätty pitkä tukka, räväkkä pukeutuminen ja hymy, joka sai hänen sydämensä tykyttämään. Tiia ei ollut koskaan pitänyt siitä, kun miehet olivat kehuneet häntä; he kuulostivat aina niin lipeviltä mielistelijöiltä. Mikael oli toista. Hän oli kypsä herrasmies. Kun hän kertoi pitävänsä Tiian tyylistä ja ihastuneensa heti Tiian hymyyn, Tiian sydän alkoi tykyttää. Mies ihaili Tiian rohkeaa hiusväriä ja kuvaili tätä merenneitotukaksi. Mikael oli lihaksikas, komea ja hauska. Hänellä oli huoliteltu tumma parta ja tummat hiukset. Lisäksi hän tuoksui uskomattoman hyvältä.

          Mikael oli oikeasti kiinnostunut tutustumaan Tiiaan. Hän halusi tietää Tiiasta kaiken, ja Tiia oli valmis kertomaan itsestään kaiken. He jäivät pöydän ääreen keskustelemaan aivan kaikesta: lempiruuista edesmenneisiin lemmikkeihin. Kun Tiia kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan ja aikeistaan muuttaa omaan yksiöön kesällä, Mikael laski kätensä hänen reidelleen ja sanoi, että hän voisi auttaa Tiiaa sopivan asunnon etsimisessä. Tiia ei ollut koskaan harrastanut yhden illan juttuja, mutta Mikaelin mukaan hän olisi ollut valmis lähtemään vaikka heti. Mikael ei kuitenkaan ehdottanut yötä samassa hytissä, vaan että he tapaisivat seuraavana päivänä laivan ravintolassa päivällisen merkeissä. Tiia oli ollut epävarma suostuessaan, koska Mikael oli niin paljon vanhempi. Tiia oli häneen verrattuna vielä ihan lapsi. Hänhän asuikin vielä vanhemmillaan. Mutta Mikael ei antanut periksi, ja niin Tiia myöntyi ja alkoi himmata juomistaan. Hänen pitäisi olla seuraavana päivänä toimintakunnossa ja mahdollisimman viehättävänä.

Seuraavana aamuna valtava epävarmuus kalvasi Tiiaa. Mitä heidän välisestä suhteesta muka edes voisi tulla? Mikael oli niin paljon vanhempi, että Tiiahan tuntisi itsensä vain tyhmäksi tämän rinnalla. Ja miten oli mahdollista, ettei Mikaelilla ollut jo vaimoa, tai seitsemää ex-vaimoa? Haaliko hän vain tyttöystäviä?

          Tiia kuitenkin lähti kohti laivan ravintolaa. Hän näki komean uroksen odottamassa häntä, ja hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Sitten Mikael nosti katseensa. Hänen kasvoilleen levisi niin aito hymy, että Tiialla alkoi veri kohista suonissa. Tiia ei tiennyt, miten saisi suhteen toimimaan, mutta se oli varmaa, että hän ei päästäisi tuota miestä ikinä elämästään.

Pian ylioppilasjuhlien jälkeen Tiia löysi Mikaelin avustuksella asunnon läheltä keskustaa, ja hän aloitti työt lähikaupassa. Mikael asui naapurikaupungissa, mutta harvemmin hän oli kotonaan: Mikael teki reissutöitä maanantaista torstaihin. Kun hän pääsi irrottautumaan töistä, hän oli koko viikonlopun Tiian luona. Mikael vei Tiiaa syömään, leffaan ja konsertteihin. Paljon he myös vain oleilivat kotona. Mikael oli mullistanut Tiian käsityksen seksistä. Tiia ei ollut koskaan ennen saanut oikeaa orgasmia. Mikael sai hänet kiihottumaan yhdellä kosketuksella. Ja hän sai Tiian tulemaan monta kertaa peräkkäin.

          Kuitenkin Tiiaa vaivasi aina arkisin se, että hän näki loppujen lopuksi Mikaelia aika vähän. Hän mietti, että muuttuisiko tämä rytmi vasta sitten, kun Mikael jäisi eläkkeelle? Hän olisi halunnut olla Mikaelin kanssa joka päivä ja tehdä yhdessäolosta arkista. Nyt kun he näkivät niin harvoin, piti aina olla jotain vähän spesiaalimpaa tekemistä.

Syksyllä he olivat tapailleet puolisen vuotta. Mikael oli taas Tiialla, kun hän yhtäkkiä ilmoitti lauantaina, että hänen pitäisi lähteäkin jo sinä iltana ajamaan uudelle työmaalle.

          ”Mitä varten sun tarvitsee sunnuntaisinkin painaa duunia?!” Tiia suuttui.

          He eivät olleet nähneet lainkaan viime viikonloppuna, joten Tiia oli ollut jo valmiiksi ärtynyt.

          ”Yrittäjällä nyt vain on tällaista... Kulta hei...”, Mikael kuiskutteli ja halasi Tiiaa takaapäin.

          ”Tällaistäkö tämä on aina?!” Tiia riuhtaisi itsensä irti Mikaelin otteesta.

          ”No ei nyt välttämättä aina. Kyllähän tässä jonkun tarvitsee rahaa tehdä.”

          ”Aivan, ku mä oon pelkkä kassaneiti. Sitä paitsi, mihin sitä rahaa tarvitse hamstrata, kun ei sulla ole koskaan aikaa käyttää sitä mihinkään!”

          ”Älä jaksa...”, Mikael turhautui.

          ”Mä oon ihan tosissani! Sun elämä vaan valuu hukkaan, kun teet vaan töitä.”

          ”Ehkäpä mä haluan tehdä töitä. Ehkä mä tykkään siitä!”

          ”Tykkäät enemmän tehdä töitä kuin olla mun kanssa?”

          ”Mä en sanonut niin”, Mikael istahti sohvalle.

          ”Tajuatko, ettei tämä voi mennä näin! Ei tämä toimi, jos sä vaan teet töitä ympäri vuorokauden.”

          Mikael hieroi naamaansa ja totesi:

          ”No onneksi se ei ole sun homma päättää, kuinka paljon mä teen töitä.”

          ”Mitä?”

          ”Mä en jaksaisi tällaista. Mä haluaisin vapaa-ajallani rentoutua ja olla!”

          ”Nii ja koska sä teet niin hulluja työpäiviä, niin mun pitäisi vain miellyttää sua, silloin kun ilmestyt tänne! Ehkä mullakin on joskus rankkaa, ja mä haluaisin sulta tukea. Mutta sä oot aina töissä!”

          ”Joo sun elämä on kyllä niin rankkaa”, Mikael naurahti.

          Tiia mulkaisi Mikaelia, nappasi takkinsa ja lähti ovet paukkuen.

Tiian ajatukset hakkasivat tuhatta ja sataa, kun hän juoksi rappuset alas. Ehkä hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään, jospa Mikael ottaakin hatkat? Ei. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, että oli vihdoinkin avannut suunsa. Ei heillä voi olla mitään parisuhdetta, jos hän aina vain passaa ja paijaa toista. Tiia juoksi ulko-ovesta ulos ajatussumussa. Sitten hän pysähtyi, koska ei tiennyt minne jatkaa. Lähtisikö hän tien yli, oikealle vai vasemmalle? Kiertäisikö hän vain korttelin ja menisi sitten nöyränä takaisin?

          Tiia katseli ympärilleen ja näki vanhuksen, joka oli menossa ylittämään läheistä suojatietä. Vanhus kulki vähän kyyryssä, vanha verkkapuku päällään. Hänestä ei oikein ottanut selvää, oliko hän mies vai nainen. Tiia kuuli, kuinka mopopojat kaasuttivat lähistöllä. Seuraavaksi kolme mopoa ilmestyi kulman takaa. Tiia juoksi vanhuksen luokse, huusi ”Varo!” ja kiskaisi vanhuksen takaisin kävelytielle. Mopopojat kaahasivat heidän ohitseen.

          ”Kiitos!” vanhus sanoi silmät kirkkaina.

          Hän ei ollut kantasuomalainen, sen kuuli puheen nuotista heti. Tiia oli myös melko varma, että vanhus oli nainen. Mummeli, joka pukeutui todella sukupuolineutraalisti.

          ”Sinä. Sinä pelastit minut”, vanhus totesi ääni väristen.

          Mummo hengitteli syvään ja hänen kätensä tärisivät. Hän oli säikähtänyt kunnolla.

          ”Mihin olit menossa? Tarvitsetko... Tarvitsetko apua?” Tiia päätti kysyä.

          Eihän hän voinut jättää järkyttynyttä mummoa yksin kadun varteen.

          "Kotiin. Asun ihan... vieressä. Tuolla. Tuo talo”, vanhus osoitti läheistä taloa.

          Hän puhui selvästi suomea, mutta kuitenkin tavallaan huonoa suomea. Tiia otti mummoa käsikynkästä ja lähti taluttamaan tätä kohti vanhaa kerrostaloa. Hän ei ollut aikaisemmin tehnyt mitään näin sankarillista, joten väkisinkin hän mietti, että tästä täytyisi kyllä tehdä päivitys sosiaaliseen mediaan.

          ”Sinä estät oman onnesi”, mummo totesi tyynen rauhallisesti heidän kävellessään kohti mummon kotia.

          Tiia oli hämillään, ja mummo toisti toisen kerran samaisen lauseen. Tiia ehti miettiä, että puhuiko mummo itselleen, mutta ei.

          ”Miten?” Tiia kysyi.

          ”Tunnen sen. Niin tapahtuu.”

          Mummo mutisi – ilmeisesti itsekseen – vielä lisää jotain kohtalosta. Tiian onneksi he olivat jo kerrostalon alaovella. Tiia halusi mummuraisesta nopeasti eroon. Vanhus oli kerrassaan karmiva. Kotiovessa luki Berry, ja mummo alkoi kaivaa avaimia taskustaan. Tiia totesi, että hän lähtisikin tästä sitten kotiin.

          ”Sinä pelastit minut. Olen velkaa”, vanhus sanoi ja viittoi jotain. "Kiitollisuus!"

          ”Et suinkaan!”

          ”Minä autan, kun sinä tarvitset apua.”

          ”Ai. Kiva”, Tiia naurahti hermostuneena ja lähti kävelemään rappusia alas.

          ”Hei hei toistaiseksi, Tiia-neiti”, mummon sanat kaikuivat rappukäytävässä.

          Kadulla Tiia tajusi, ettei hän ollut kertonut nimeään.

Tiia käveli mietteliäänä takaisin kotitaloaan kohti. Hän näki kadun toisella puolella Mikaelin hortoilevan parkkeerattujen autojen takana.

          "Mikael!” Tiia huusi ilahtuneena.

          Mikael nosti kätensä ja lähti autojen välistä kohti Tiiaa. Tajuamatta, että katua pitkin ajava kuorma-auto ei yhtään nähnyt hänen ilmestyvän parkissa olevan pakettiauton takaa. Tiia ehti huutaa Mikaelin nimen, ja samassa auto jo tönäisi Mikaelia. Kuorma-auto ei onneksi ajanut järin lujaa, mutta sen verran kovaa se osui Mikaeliin, että tämä kaatui maahan ja löi päänsä. Tiia juoksi Mikaelin luokse. Mikael oli tajuton. Kuorma-auton kuljettaja nousi autosta ja soitti samantien hätäkeskukseen. Ambulanssi tuli hetkessä paikalle, ja Tiia vaati päästä mukaan.

Mikaelin pää kuvattiin sairaalassa, ja kävi ilmi, että hänellä oli ilmeisesti vain aivotärähdys. Hänet päätettiin pitää tarkkailussa vähän aikaa. Mikael nukkui sairaalan vuoteella, ja Tiia piteli tätä kädestä. Herran jestas, miten hän ehti jo säikähtää. Hän ei olisi päässyt yli siitä, jos Mikael olisi kuollut ja heidän viimeiseksi keskusteluksi olisi jäänyt typerä riita. Tiia katseli miestä, joka oli nukkuessaankin ylitsepääsemättömän seksikäs. Perhoset sinkoilivat vatsassa, vaikka he olivat tapailleet jo puoli vuotta.

          Huoneen ovi oli auki, ja Tiia kuuli, kuinka kerroksen toimistolla joku naisääni sanoi:

          ”Tulimme katsomaan miestäni, Mikael Rantasta.”

          Tiia valahti valkoiseksi. Tunto hävisi kaikista raajoista.

          ”Ai hei! Puhuimmekin puhelimessa. Mikaelin tila on vakaa, mutta pyydän hänen lääkärinsä paikalle. Odottakaa hetki”, joku pirteä hoitaja vastasi. ”Hei, Mikael Rantasen vaimo ja lapset ovat täällä. Tulisitko... Okei, selvä. Hienoa.”

          Tiia lamaantui kauhusta. Sitten hän kuuli hoitajan puhuvan lisää:

          ”Lääkäri tulee pian. Mikael on huoneessa numero kaksi.”

          Tiian oli pakko ottaa jalat alle. Yhtäkkiä lamaannuttava kauhu oli vaihtunut sataprosenttiseksi adrenaliiniksi. Hän huitaisi sinivioletit hiuksensa kasvojensa eteen, laski katseen kohti lattiaa ja pinkaisi käytävälle: vastakkaiseen suuntaan, missä hoitajien aula oli.

Tiian elämä oli hetkessä kääntynyt ylösalaisin. Hän ehti juuri ja juuri päästä kotiin, kun Mikael jo soitti hänen peräänsä. Mies pyyteli anteeksi, kertoi rakastavansa Tiiaa. Hän ei kuulemma tiennyt, miten kertoa asioista. Niin Tiialle kävi ilmi yhdessä puhelussa, että Mikaelilla oli vaimo. Mikaelilla oli kaksi lasta. Mikael ei tehnyt reissutöitä, vaan Mikael teki aivan normaalia työpäivää toisessa kaupungissa. Kaupungissa, jossa hän asui vaimonsa ja lastensa kanssa. Mikael pyysi anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen.

          ”Mikä sun avioliiton tulevaisuus on?”

          ”Rehellisesti sanottuna... Mä olen jo pitkään halunnut erota. Meidän parisuhde kuoli jo kauan sitten, kun sille ei annettu koskaan aikaa. Koko elämä pyöri vain lasten, sukuloinnin ja töiden ympärillä.”

          ”Onko sun vaimo samaa mieltä? Tietääkö se musta?”

          ”Ei tiedä. Mutta kyllä se varmasti on huomannut saman.”
          Mikael oli väittänyt vaimolleen tekevänsä viikonlopputöitä, käyvänsä koulutuksissa ja miesten reissuissa. Tiia oli ymmällään, miten Mikaelin vaimo oli päästänyt tuollaisen miehen niin usein niin kauas viereltään. Mikael kertoi, että he olivat olleet yhdessä jo parikymppisistä asti. Klassinen tapaus siitä, että parisuhdetta oli pidetty itsestäänselvyytenä, ja se oli vain kuihtunut kasaan.

          ”Joku yrittää soittaa, odota”, Tiia keskeytti Mikaelin selitykset. ”Ai, se on joku tuntematon numero.”

          ”Mikä se numero on?” Mikael kysyi.

          Tiia meni vähän hämilleen kysymyksestä, mutta luetteli sitten numerot. Mikael totesi vaikeana, että se oli hänen vaimonsa puhelinnumero. Hetkessä käynnissä oli toinen kaaos: vaimo tiesi, että Mikaelilla oli suhde. Ja vielä pahempaa: vaimo tiesi, että toinen nainen oli Tiia.

          ”Miten se tietää meistä? Mistä se minut tietää?!” Tiia alkoi säntäillä ympäri asuntoaan.

          ”En tiedä! Se ei sanonut mulle mitään”, Mikaelinkin äänestä kuului paniikki.

          Tiiasta tuntui, että seinät kaatuvat päälle, joten hän lähti ulos. Ulos päästyään hän kuuli, kuinka joku naisääni huusi: ”Tiia! Odota!” Korttelin päässä huitoi fiinin näköinen silmälasipäinen nainen. Vaaleanruskeat hiukset olivat tiukalla nutturalla. Sen oli pakko olla Mikaelin vaimo. Tiia lähti tukka hulmuten karkuun.

Muutaman korttelin juostuaan Tiia näki Berryn mummon laahustavan kadulla.

          ”Mihin Tiia-neidillä kiire?” vanhus pysäytti Tiian.

          ”Pakoon”, Tiia vastasi hengästyneenä ja kuikuili taakseen.

          ”Minä autan. Minä velkaa!” mummo riemastui.

          Kadun varteen pysähtyi juuri paikallisbussi, ja mummo osti sekä itselleen että Tiialle bussiliput. Tiia lähti mummon matkaan, koska tuntemattoman, vähän hämärän, mummon seura oli selvästi parempi vaihtoehto, kuin poikaystävän vaimon kohtaaminen. Hän meni istumaan mummon viereen ja päätti avata suunsa:

          ”Mistä sinä tiedät minun nimeni?”

          Hän mietti kauhulla sitä, että millaisen hullun matkaan hän oli nyt lähtenytkään. Mutta toisaalta, mikä vain oli parempi vaihtoehto tässä tilanteessa.

          ”Tiesin vain”, mummo vastasi mystisesti huonolla suomellaan.

          ”Kerro nyt! Tämä on aika pelottavaa”, Tiia naurahti hermostuneena.

          ”Tunsin sen.”

          Bussi ajoi kauemmas ja kauemmas keskustasta, kun Tiia ja vanhus supisivat penkkirivien välissä. Tiia ei tiennyt mitä uskoa, kun vanhus väitti olevansa feri. Feri oli ilmeisesti jonkinlainen uskonto. Mummo kertoi nimekseen Willow Berry, ja että hän oli harjoittanut jo pienestä asti feri-traditiota. Hän selitti niin paljon huuhaata, että Tiian oli vaikea pysyä perässä. Jotain ihmisen tulemisesta haltijaksi ja jotain maailmojen välillä kulkevista shamaaneista. Luonnosta, jumalista, henkimaailmoista.

          ”Nyt noustaan pois”, mummo katkaisi oman puhetulvansa.

He olivat jossain tien varressa, ympärillä peltoa ja metsää. Tiia lähti kävelemään Willowin perässä kapeaa hiekkatietä, joka kulki pellon ja metsän rajalla. Mummo ei näyttänyt enää yhtään niin säälittävältä huonoryhtiseltä vanhukselta, kuin vielä muutama tunti sitten. Willow kertoi olevansa alunperin Iso-Britanniasta kotoisin. Hänen oli pitänyt muuttaa sieltä pois, koska hän oli halunnut käyttää taitojaan eri tavalla kuin muut. Tiialle ei käynyt ilmi, että miten eri tavalla Willow käytti ”taitojaan”, mutta siksi muut feriä harjoittavat olivat suuttuneet Willowille. Suomeen Willow oli päätynyt siksi, koska hänellä oli ollut selittämätön tunne. Energia-aukko oli vetänyt häntä puoleensa. Ja niin Willow Berry oli etsinyt kodin mahdollisimman läheltä sitä. Willow perusteli koko ajan paranevaa ryhtiään ja nopeutuvaa kävelytahtiaan sillä, että hän sai energiaa ulottuvuuden aukosta. Tiia alkoi pudota entistä enemmän kärryiltä, kun Willow selitti sieluista, energioista ja ulottuvuuksista.

          ”Mitä sinä haluat kaikista eniten tässä maailmassa?” Willow kysyi yhtäkkiä.

          ”Eniten? No, olla Mikaelin kanssa", Tiia vastasi sen enempää miettimättä.

          ”Miten sinä voisit olla Mikaelin kanssa?”

          ”No tuota... Hänen vaimostaan pitäisi päästä eroon”, Tiia nauroi.

          ”Niin. No. Ei ruveta tappamaan.”

          ”En minä sitä tarkoittanut! Mutta... En tiedä...”

          ”Mitä tekisit, jos pääsisit ajassa taaksepäin?”

          Tiia nauroi, mutta Willow katsoi häntä vakavasti.

          ”No tuota... Joko menisin sen verran ajassa taaksepäin, että varottaisin itseäni ja Mikaelia, että hänen vaimonsa saa vihiä. Tai sitten menisin sen verran kauas, että estäisin jollain tavalla Mikaelin avioliiton.”

          ”Hauskaa!” mummo riemastui. ”Estä se!”

          Tiia oli aivan pihalla. Willow keskittyi tekemään jotain. Tuuli alkoi humista, puiden lehdet havisivat. Tiia katseli hätääntyneenä ympärilleen. Aiheuttiko mummo kaiken tämän?

          ”Kulje näiden puiden välistä. Kutsu minua, kun haluat takaisin”, Willow osoitti.

          ”Miksi? Mitä tapahtuu?”

          ”Voit palata vuoteen 2000. Vuoteen, jolloin Mikael oli vasta alkanut seurustelemaan nykyisen vaimonsa kanssa.”

          Tiiaa huvitti tilanne, johon oli joutunut. Hän ei uskonut hetkeäkään mummon aikamatkustussepityksiä, joten hän asteli kahden männyn välistä. Hän kääntyi sanoakseen mummolle, että: ”Okei, mitä sitten?” Mutta mummo oli kadonnut. Puutkin olivat pienempiä, ja niitä oli vähemmän.

          ”En kai mä nyt oikeasti...”, Tiia ajatteli.

Hän suuntasi takaisin asfalttitielle, mutta bussipysäkit olivat kadonneet. Hän lähti kävelemään autotietä pitkin keskustaa kohti peukalo pystyssä. Jos hän oikeasti oli vuodessa 2000, miten hän muka löytäisi Mikaelin täältä? Oliko Mikael asunut vuonna 2000 vielä täällä? Eihän hän tiennyt Mikaelin historiasta juuri mitään. Ja sen minkä hän tiesi, saattoi olla ihan puppua. Ja miten hän muka pääsisi takaisin? Miksi Willow oli tehnyt hänelle näin?!

          Tiia sai liftattua itselleen kyydin, ja keskustassa hän tajusi, että kyllä hän oikeasti oli mennyt ajassa taaksepäin. Kaupunki oli samanlainen, mutta jotenkin niin erilainen. Tiia laskelmoi, että vuonna 2000 Mikael oli 20 vuotta. Tiia muisteli, että Mikael oli ainakin väittänyt asuneensa tässä kaupungissa vielä valmistumisensa ja asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen. Hän oli ollut jossain työmaalla töissä. Tiia suuntasi kirjastoon lukemaan lehtiä saadakseen selville, että missä tällä hetkellä rakennettiin jotain pidempiaikaista projektia. Se oli ainut oljenkorsi, joka hänellä oli. Sitten hän etsi kirjaston koneelta lisää tietoa. Muutaman tunnin kuluttua hän tiesi, minne suunnata, mutta kello oli paljon. Hänen piti saada itselleen yösija.

          Tiia päätyi yökerhoon, jossa hänen oli tarkoitus tutustua ihmisiin ja saada kutsu jonnekin jatkoille. Baarissa soi hyvinkin erilainen musiikki, kuin se mihin Tiia oli tottunut. Tiia joi maltillisesti muutaman ja liittyi opiskelijoiden seurueeseen.

          ”Sunkin pitää tulla meille jatkoille!” vaati yksi tyttö, joka oli jo pitkin iltaa ihastellut Tiian rohkeaa hiusvärivalintaa.

          Aamulla Tiia heräsi täysin tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Kello oli jo 11. Tiia nousi ylös ja suuntasi heti kohti ulko-ovea. Kun hän puki kenkiä jalkaan, vessasta tuli tyttö, joka oli hänet alunperinkin kutsunut mukaan.

          ”Hei oota. Mä tuun mukaan, täytyy saada jotain rasvaista ruokaa”, tyttö kuiski.

Tyttö oli nimeltään Melissa. Hän oli todella sosiaalinen tapaus kauheassa krapulassakin. Tiia yritti parhaansa mukaan pysyä mystisenä, koska hänellä ei olisi ollut aikaa alkaa selostaa kaikkea tapahtunutta eikä mielenkiintoa keksiä itselleen taustatarinaa.

          ”Tule nyt!” Melissa aneli ja rukoili Tiiaa mukaansa pitsalle.

          ”Ei kun mulla on asioita hoidettavana...”, Tiia hymyili kohteliaasti.

          Mutta kun he lähestyivät pizzeriaa, jonne Melissa oli menossa, Tiia huomasi ikkunasta Mikaelin. Nuoren Mikaelin. Samassa hän tajusi, että ei hän voisi mennä puhumaan Mikaelille. Sitten hän ja Mikael eivät voisi olla yhdessä vuonna 2017, koska Mikael tajuaisi, että Tiia ei olisi vanhentunut päivääkään.

          ”Hei, näetkö tuon jätkän tuolla?” Tiia vetäisi Melissan sivuun.

          ”Oho, melkoinen namu!”

          ”No niinpä!”

          ”Miksiköhän tuon näköinen jätkä on yksin lounaalla?”

          ”En tiedä, mene kysymään!”

          ”Hei, mä olen ihan krapulaisen näköinen!”

          ”Älä nyt, oot tosi nätti! Sillä on tollaiset raksamiehen kuteet. Se on varmaan sillä läheisellä työmaalla töissä. Mene vaikka kysymään, että valmistuuko se rakennus ajallaan!” Tiia tsemppasi.

          ”Enhän mä nyt...”

          ”Noin komeaa miestä et ole ikinä nähnyt!”

          ”Okei, käyn eka vessassa.”

          ”Joo, mä käyn asioilla. Nähdäänkö vielä tänään? Tuun vaikka illalla käymään, kerrot sitten miten meni!”

Illalla Tiia suuntasi takaisin Melissan asunnolle. Melissa oli täydessä täpinöissään laittamassa hiuksiaan. Mikael oli pyytänyt häntä treffeille. Tiia riemastui. Melissa tuhoaisi Mikaelin suhteen naiseen, jonka Mikael olisi muutoin vienyt vielä vihille.

          Melissa oli kerta kaikkisen upea ilmestys. Mustasukkaisuus kouraisi Tiiaa sydämestä ja raateli keuhkoja, mutta hän peitti kaikki tunteet hymyilyn alle. Tulevaisuudessa Mikael olisi kuitenkin hänen.

Tiia oli saanut tarpeekseen vuodesta 2000 ja suuntasi takaisin metsän rajalle, jossa Willowin mukaan sijaitsi energia-aukko ulottuvuuksiin.

          Taivas oli musta ja kirkas. Pieniä tähtiä näkyi kaikkialla.

          ”Willoooow! Willow Berryy! Berryy! Willooow!” Tiia huuteli.

          Mitään ei tapahtunut. Ahdistus kietoutui Tiian ympärille yrittäen kuristaa hänet hengiltä. Mitä jos hän ei pääsisi takaisin? Mitä jos hän jäisi tänne?!

          ”WILLOW! WILLOW! WILLOW BERRY!” Tiia huusi niin paljon kuin ääntä lähti.

          Valtava tuulen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Tiia otti puusta tukea ja katseli ympärilleen löytäkseen oikean puuvälikön. Hänellä ei ollut mitään hajua, mikä näistä väleistä se oli. Tiia alkoi hädissään juosta puiden väleistä. Paniikki sai hänen sydämensä takomaan. Tuskan hiki nousi pintaan. Tiia kompastui ja kaatui kontalleen. Sekunnissa yö oli vaihtunut päiväksi, ja puut olivat kasvaneet isoiksi. Mummo hymyili muikeana hänen edessään.

          ”Mun pitää tietää, muuttuiko mikään!” Tiia huusi riemastuneena ja soitti heti Mikaelille.

          ”Mikael Rantanen.”

          ”Miks vastaat noin virallisesti?” Tiia naurahti, mutta vakavoitui heti: ”Onko se sun vaimo siinä...”

          ”Anteeksi, kuka siellä on? En mä ole naimisissa.”

          Tiian käsi valahti alas, ja puhelin putosi mättäälle. Hän tajusi, että Mikaelilla ei ollut ollut koskaan vaimoa. Eli Mikael ei ollut tullut koskaan aloittaneeksi suhdetta hänen kanssaan. Eikä hänellä siis voinut olla kotiakaan, koska Mikael oli hankkinut hänelle sen kerrostaloasunnon! Tiia lyyhistyi maahan ja alkoi huutoitkeä. Kirosanat sinkoilivat kaikuen puiden välissä.

          ”Voi tyttö...”, Willow myhäili. ”Ehkä hän rakastuu sinuun?”

          Tiian itku loppui kuin seinään. Niin tietysti. Hän valloittaisi Mikaelin uudestaan.

Sosiaalisen median ansiosta Tiia selvitti hetkessä, että Mikael oli kihloissa ja että hänellä oli kihlattunsa kanssa jo 7-vuotiaat kaksoset. Kauhukseen Tiia huomasi, että Mikaelin uusi nainen oli nimeltään Melissa. Ja naisen selfiet netissä paljastivat, että kyse oli varmasti samaisesta naisesta, jonka Tiia oli vain hetki sitten tavannut. Nainen, jonka hän oli tavannut oikeastaan 17 vuotta sitten.

          ”Auta mua! Annan mun muuttaa asioita uudestaan! Tämä ei voi jäädä todellisuudeksi! Willow kiltti!” Tiia aneli.

          ”Minä maksoin velka jo”, mummo kohautti olkiaan.

          ”Ei, älä. Päästä minut. Minä voin vaikka jäädä sinne! En häiritse sinua enää koskaan uudestaan, Willow kiltti... Ole kiltti...”

          ”Jäädä?”

          ”Niin!”

          ”Niinhän siinä käykin...” Willow totesi.       

          ”Sopiiko se siis?!”

          ”Tämä on kovin viihdyttävää”, mummo virnisti niin, että entuudestaan ruttuinen naama rypistyi entisestään. ”Mutta jos jäät, sinun täytyy hyvästellä nykyinen elämä. Et saa olla yhteydessä mihinkään, mikä liittyy tähän elämään. Muuten tapahtuu kauheita.”

          ”Minä jätän kaiken taakseni!”

          ”Tajuat siis. Vuonna 1998 olet syntynyt. Vuonna 2000 on olemassa 2-vuotias sinä. Te ette saa kohdata koskaan. Kaksi sinun versiotasi. Parempi, jos vaihdat nimesi. Ole joku uusi. Mekään emme saa tavata enää. Minä tapaan sinut ensimmäisen kerran vuonna 2017.”

          ”Minä ymmärrän! Hyväksyn! Päästä minut!”

Niin Tiiasta tuli Tea. Ja hän löysi Mikaelin. Nyt heillä oli vain vuoden ikäero. Kaikki oli niin kuin silloin, kun he olivat tavanneet vuonna 2017 laivalla. Tosin Mikaelhan ei sitä tiennyt. Elämä oli paljon parempaa. He saivat elää ja kokea yhdessä kaiken. Lyhyen ajan jälkeen Mikael kosi Teaa, ja parin vuoden kuluttua siitä juhlittiin häitä. Vuonna 2006 syntyi heidän esikoisensa Emil, ja vuonna 2009 heidän kuopuksensa Ellen. He ostivat kauniin omakotitalon pieneltä paikkakunnalta. Mikael teki paljon töitä, mutta Tea oli nyt sujut asian kanssa: hänellä oli aikaa hoitaa kotia, lasten asioita sekä omia työkuvioitaan vaatteiden myyntikonsulttina. Elämästä tuli arkista, mutta kuitenkin vakaata ja varmaa. Onnellista.
          Kunnes Mikael joutui onnettomuuteen.

Sairaalasta tuli soitto, että Mikael oli ollut onnettomuudessa. Tea oli merkitty lähiomaiseksi. Tea pakkasi lapset mukaansa ja lähti ajamaan yliopistolliseen sairaalaan. Siellä hänet ohjattiin toiseen kerrokseen.

          ”Tulimme katsomaan miestäni, Mikael Rantasta”, Tea totesi hoitajalle luukulla.

          Epämiellyttävä, omituinen tunne laskeutui Tean ylitse. Mutta ei Mikaelin takia.

          ”Ai hei! Puhuimmekin puhelimessa. Mikaelin tila on vakaa, mutta pyydän hänen lääkärinsä paikalle. Odottakaa hetki”, hoitaja vastasi. ”Hei, Mikael Rantasen vaimo ja lapset ovat täällä. Tulisitko... Okei, selvä. Hienoa.”

          Omituinen tuntemus voimistui entisestään. Aivan kuin hän olisi kuullut tämän keskustelun aikaisemminkin.

          ”Lääkäri tulee pian. Mikael on huoneessa numero kaksi”, hoitaja osoitti käytävälle.

          Tealle tuli epätodellinen olo. Päässä ehti takoa sata ajatusta sekunnissa. Sitten hän näki, kun Mikaelin huoneesta pujahti ulos nuori nainen, joka lähti kipittämään kohti rappukäytäviä. Sinivioletit hiukset hulmuten.