13. elokuuta 2020

Runo mu rakkast heilast


Ei tartt tykät kateist,
ei tartt osallistu niire hoittoho.
Jos eres siätä,
ei puhu paha,
se riittä.
Näi mää hunteerasi.

Hän ei ollu mikkä katt-ihmne,
mu mittapuull
ei tiänny kateist mittä.
Seoravaks hän ol opettan kissa siihe,
ett sänkkyhy saa tull.
Ett kyll hän sitt havahtu silittämä,
ol kello viisari sitt kui päi vaa.
Mää nukusi tyytväisen,
auttua tiätämättömän.
Taktisest hän halus nukku reonall,
ete kiss herättäs munt,
ko se tul öisi pyytämä rapsutuksi.

Hän o se, joll mää voisi soitta,
ett voisik sää men pitämä mu kissall seora,
ko mun pit lähte töihi, ja se jäi yksi kotti.
Rappkäytäväs kaikus kissa itku.
Hän tul hakema mult töist avaime.

Eikä hän kerttaka sanon,
ett kyll tämä o naorettava.
Tai ett kissast ois vaiva,
tai ett hän ei ymmärtäis.

Ko mää aroptoisi toise kissa,
mää ajatteli,
ett ny kyll kokeilla kepill jäät.
Kuka hullu ny lähte tämsse kuvioho,
ko naisell o kaks katti,
eikä ne ol eres yhteissi.

Mutt yhte muuttaes ol selvä,
noma kissa ova meijä.
Välill tunttu silt,
ett ne ova vaa häne.
Kattovakki hänt iha eri tavall ko munt.
Hän o hyvi tunnolline siit,
ett kissa saava aamu- ja iltarapsu,
ja pitki päivä vähä lissä rapsui.
Ehk se johtu siit.

Kerttaka hän ei ol kysealastan mu hualt,
ko se o kosken katei.
Ja nykyä hän o meill se,
jok vasta palo-, trafiikk-
ja kissturvallisuurest.

On mont syyt,
kui varte mää hänt rakasta.
Hän o ihana avoi kertoma,
ko joki o hänest kiusallist.
Hän ruppe kauhiast höpöttämä,
ko hänt hermostutta.
Hän varauttu kiusallissi hetkihi:
miätti puheaiheit valmitteks,
ko tavata viarai,
ja katto ennakko netist,
mihi auto vois jättä.
Hänell iske välittömäst hoivaviätt,
ko mää ole kippi.
Hän saa munt joka päev naorama,
ja hän lähte kaikki mu hulluihi ireoihi mukka.
Hän tasapainotta munt,
teke mu arjest onnellist
ja kannusta ai ja koko aik.

Mut ylivoimasest enite mää rakasta hänt,
ko mää kuule häne jutteleva
meijä kissoill.

Tai ko hän jää kiines siit,
ett otta kissast kuva,
ja näyttä sit kissall,
kumne kuva tul.  

Kyll ol hyvä,
ett asia menivä täsä järjestyksess.
Ilma kissoi
mää e ehk olis nähny hänest tätä pualt.
En ehk olis tajunn,
ett nyt pitä pittä kii.
Se, mite hän kohtel kissoi,
sai mut rakastuma hänehe.

Kukka ei voi luvat,
ett romanttine rakkaus ois ikuist.
Siks mää sanonki näi:
mää rakasta hänt,
nii kaua ko hän rakasta meiä katei.
Kosk mite mää voisi lakat rakastamast tommost miäst?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti