Elämän tarkoitus harhateillä, osa 2/2

Lue osa 1 tästä linkistä

Tuomas makasi vessan lattialla ja katseli pieniä halkeamia katossa. Hän oli oksennellut pitkin päivää. Hän ei ollut saanut herätyksen jälkeen enää unen päästä kiinni, koska krapula oli rojahtanut hänen päälleen kuin valtava norsu. Tavallisesti Tuomas nukkui krapulansa ohitse ja heräsi vasta iltapäivällä tai illalla. Nyt kun hänet oli herätetty jo aamulla aikaisin, krapula ei antanut hänen enää nukahtaa. Kun hän sulki silmänsä, päässä alkoi pyöriä vimmatusti, ja sen seurauksena häntä rupesi oksettamaan aina uudelleen.

          Kun Tuomaksen olo alkoi vähitellen helpottua, hän kykeni ajattelemaan Helviä ja sitä, miten rumasti hän oli mennyt aukomaan päätään herttaiselle vanhukselle. Häntä hävetti. Eikä hän tiennyt, miten hän olisi kohdannut Helvin. Hän oli taas samaisen ongelman edessä kuin pari päivää sitten. Tuomas päätti juoda krapulansa ja häpeän tunteensa pois ja huitaisi kurkkuunsa loput eilisillan viinapullosta.

Seuraavana aamuna krapulatila ei ollut ollenkaan niin paha, mutta kivut olivat yhtä kovat. Tällä kertaa Tuomaksella oli ruhjeita ja mustelmia ympäri kehoa ja toinen silmä oli miltein muurautunut umpeen.

          Hän oli päätynyt paikalliseen pubiin, jossa hän oli kolme vuotta takaperin käynyt viikottain. Silloin, kun hänellä oli vielä ollut rahaa käydä pubeissa ja baareissa. Tuomaksella ei tosin olisi ollut nytkään rahaa, mutta jostain syystä hän oli lähtenyt pubiin seitsemän euroa taskussaan. Baarimikko oli ollut vanha tuttu, joten hän oli saanut rahoillaan oluen ja Koskenkorva-shotin. Yksi kanta-asiakas, melko iäkäs parrakas mies, oli tarjonnut hänelle toisen oluen kuultuaan Tuomaksen syntymäpäivästä. Paikalle olivat osuneet myös Henkka, Mikke ja Jonna. Henkka oli vinkunut velkojaan, ja Mikke oli ollut edelleen vihoissaan Tuomakselle siitä, mitä Tuomaksen ja Jonnan välillä oli tapahtunut vuosi sitten. Kuinka ollakkaan väittely ja riitely olivat lähteneet käsistä, ja pubin edessä oli syntynyt kahakka.

          Tuomas ei ollut varma, mitkä ruhjeista olivat Henkan aiheuttamia ja mitkä Miken aiheuttamia. Eikä hän muistanut, kuka tai mikä oli osunut hänen silmäkulmaansa. Tuomaksella ei ollut pakastimessaan mitään, joten hän kastoi pyyhkeen kylmään veteen ja painoi sillä silmäänsä.

Parin päivän jälkeen Tuomas oli kerännyt tarpeeksi rohkeutta mennäkseen Helvin oven taakse. Häntä hävetti, että hänen silmänsä oli edelleen turvoksissa ja violetin värinen. Mutta enemmän häntä olisi hävettänyt, jos hän olisi vasta parin viikon päästä mennyt pyytämään Helviltä anteeksi.

          ”No mutta hei!” Helvi tervehti ilahtuneena. ”Peremmälle, peremmälle!”

          Tuomas asteli nöyränä mummon perässä keittiöön.

          ”Mistäs sinulle on tuollainen silmä tullut?” Helvi kysyi huolettomasti ja laittoi kahvin tippumaan, vaikka ei ollut edes kysynyt Tuomakselta, maistuisiko hänelle kahvi.

          ”Mä kaaduin...”, Tuomas sanoi vaisuna. Hän oli aikonut valehdella, mutta huokaisi sitten syvään: ”No en kaatunut. Sori. Oli vähän tappelua viikonloppuna. Dokasin pari päivää ja niin...”

          Tuomas piti pienen tauon ja odotti Helvin sanovan jotain. Mummeli kuitenkin jäi selvästi odottamaan jatkoa.

          ”Tulit käymään mun ovella vähän pahaan aikaan. Olin edeltävänä päivänä vetänyt pään ihan täyteen. Oli ihan tappodarra. Niin että anteeks. Anteeks, että huusin.”

          Helvi katsoi Tuomasta hymyillen.

          ”Aivan kuin pikkuhiljaa oppisin tuntemaan sinut.”

          ”No eipä mussa kauheasti mitään tunnettavaa ole.”

          Helvi laittoi pöydälle pullaviipaleita tarjolle ja kaatoi Tuomakselle kahvia.

          ”Saako kysyä, että miksi sitä väkijuomaa tuli niin paljon juotua?”

          ”Ainahan se maistuu. Ehkä nyt vähän enemmän. Oli ne synttärit.”

          ”Ei kai synttärit nyt paha juttu ole?”

          ”Oli ne vähän.”

          ”Odotas”, Helvi sanoi ja nousi pöydän äärestä.

          Mummeli tuli takaisin kädessään pieni paketti. Samassa Tuomas muisti nähneensä kukkakuvioisen lahjapaperin aikaisemminkin.

          ”Hyvää syntymäpäivää Tuomas”, Helvi toivotti hymyillen.

          ”Ei oo totta. Sulla oli tää mukana sinä aamuna. Sori. Sori sori sori. Vittu mua hävettää.”

          ”Äläs kiroile”, mummo torui.

          ”Sori. Sori taas.”

          Anteeksi pyytäminen ei kuulunut Tuomaksen vahvuuksiin, mutta nyt hän oli viikon sisällä pyytänyt monta kertaa anteeksi. Ja vieläpä tarkoittanut sitä.

          Hän oli ilahtunut lahjasta, koska ei ollut moneen vuoteen saanut syntymäpäivälahjoja muutoin kuin nestemäisessä muodossa baarissa. Kukallisen lahjapaperin alta paljastui villasukat. Helvi oli tehnyt ne itse. Tuomas tunsi sisällään jotain, mitä hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut. Kuplivaa iloa. Kiitollisuutta. Hän nousi ja halasi Helviä.

Jostain syystä Helvi piti Tuomaksesta. Tai ehkä mummeli oli vain päättänyt pitää alakerran naapuristaan. Tuomas oli kuitenkin aika ajoin epävarma siitä, miksi Helvi halusi viettää hänen kanssaan aikaa.

          He olivat alkaneet jakaa ruokakustannuksia ja Helvi opetti Tuomasta ruoanlaitossa. Helvi myös auttoi Tuomasta työnhaussa, ja he lähettivät yhdessä työhakemuksia. Tuomaksen oli vaikea saada töitä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista koulutusta ja työkokemuskin oli aika vähäistä hänen ikäänsä verrattuna. Tuomas ei tosin ollut myöskään järin innostunut työnhakija, koska kolmessa vuodessa hän oli täysin vieraantunut työelämästä. Helvin ansiosta Tuomas oli kuitenkin päässyt kiinni jonkinlaiseen vuorokausirytmiin, joten töihin herääminen ei ollut enää niin tuskallinen ajatus.

”Huomenta!” Helvi hymyili aurinkoisena jälleen kerran Tuomaksen ovella.

          Hän haki Tuomaksen kolmesti viikossa aamukävelylle.

          ”En vieläkään tajua, miten sä jaksat olla noin perkeleen aurinkoinen tähän aikaan aamusta. Ihmettelin sitä jo silloin, kun nähtiin ensimmäisen kerran”, Tuomas sanoi ja puki takin päälleen.

          ”Äläs kiroile. Missä sinun tumput, pipo ja kaulahuivi on?”

          ”Ei siellä niin kylmä vielä ole.”

          ”No on maar!” Helvi sanoi ja alkoi paasata flunssasta, kylmästä ja sairauksista, kunnes Tuomas suostui pukemaan pipon sekä lapaset.

Ruska oli parhaimmillaan. Ilma oli raikas, mutta viima viilsi Tuomaksen takin läpi. Hän tajusi, että pipo ja lapaset olivat fiksu veto, mutta hän ei myöntänyt sitä Helville. Kylmästä huolimatta hän otti toisen lapasen pois ja sytytti tupakan.

          ”Ei tuo tupakointi sovi sinulle. Tai ei se kyllä sovi kenellekään.”

          ”Älä sinä mummo komentele”, Tuomas virnisti.

          ”Äläkä sinä mummottele. Olen paremmassa kunnossa kuin sinä!” Helvi hymyili ja tuuppasi Tuomasta hellästi kyynärpäällään.

          ”Siihen ei paljoa vaadita”, Tuomas nauroi.

Jossain kohtaa Tuomas tajusi, että hänen naapurinsa, 79-vuotias mummo, oli hänen ystävänsä. Hän oli päivittäin tekemisissä Helvin kanssa.

          ”Lähdetäänkö ensi viikolla jouluostoksille?” Helvi kysyi eräänä marraskuisena iltana ruokapöydän ääressä.

          ”Jouluun on jotain... viisi, kuusi viikkoa?”

          ”Niin niin, pitää olla hyvissä ajoin liikkeellä!” Helvi oli innoissaan.

          ”Mä en oikein ole sellainen... jouluihminen. Se kaikki hössötys, ne vitun koristeet ja muut krääsät, puhumattakaan rahan tuhlaamisesta. Joulu on vaan kaupallinen kulutusjuhla.”

          ”Voi Tuomas”, Helvi hymyili. ”Niin, niinhän se on. Mutta Suomen pimeän ja kylmän talven keskellä jouluaika on minusta aika tarpeellinen. Joulukoristeet ja -valothan ovat hienoja! Niistä tulee hyvä mieli. Ja onko mitään parempaa, kuin antaa rakkaalle ihmiselle lahja, josta hän ilahtuu?”

          ”Niin, no mä en ole koskaan antanut kenellekkään joululahjaa.”

          ”Etkö?” Helvi hämmästyi.

          ”En.”

          ”Missä sinä vietät joulua?”

          ”Sen jälkeen, kun muutin omilleni, olen ollut vain yhtenä jouluna mutsilla. Muuten oon ollut himassa, yleensä kavereiden kanssa dokaamassa.”

         ”Miksi et ole ollut perheen kanssa?”

         ”Ei ole kiinnostanut. Ne mun sisarukset on paljon nuorempia kuin mä, eikä me olla sillä tavalla läheisiä. Sitä mutsin äijää en voi sietää ja mutsi nyt on mitä on. Silloin kun oon käynyt niillä, niin ollaan vaan riidelty.”

          ”Kuinka usein näet äitiäsi?”

          Helvi oli selvästi vähän järkyttynyt.

          ”No... Me nähtiin pari kertaa vuodessa, mutta sitten ne osti omakotitalon jostain huitsin nevadasta. Oon käynyt siellä kerran. Mutsi nyt soittelee ehkä sen pari kertaa vuodessa.”

          ”Harmittaako se sinua?” Helvi kysyi suoraan.

          ”En mä tiedä. Ehkä. Mutta en mä halua sinne mennä. Enkä tahdo olla tämän enempää tekemisissä.”

          ”Entä sinun isäsi?”

          ”Se mulkku otti ja lähti ennen kuin synnyin. En ole koskaan tavannut. Tiedän kyllä nimen. Silloin, kun olin muuttanut omille, otin sen yhteystiedot selville ja soitin sille. Sitten se teki selväksi, ettei halua olla yhteyksissä. Eipä ole sen jälkeen kuulunut.”

          ”Saanko halata sinua?” Helvi laski aterimensa lautaselle.

          ”Ei tässä nyt tarvita mitään sääliä.”

          ”Tuomas, saanko halata sinua?” Helvi toisti.

          ”No olkoon.”

Jouluun oli pari viikkoa, kun Tuomaksen äiti soitti hänelle. Äiti tiedusteli, oliko Tuomas tulossa jouluna käymään heillä. Äidin puhelu vaikutti hyvin väkinäiseltä. Tuomas oli hänen poikansa, joten pakkohan naisen oli kysyä tällaista joulun alla. Tuomas päästi äitinsä pälkähästä toteamalla, että viettää joulua Helvin kanssa. Tästä seurasi keskustelu siitä, kuka tällainen Helvi on ja mitä se Tuomaksesta haluaa. Äidin mielestä Helvillä ei ollut puhtaita jauhoja pussissa, joten Tuomas oli hyvä uskoinen hölmö, kun vietti aikaa vieraan mummon kanssa. Tuomas tylytti takaisin, että Helvi oli tällä hetkellä hänelle läheisin ihminen. Jälleen kerran puhelu päättyi riitelyyn ja luurien lyömiseen.

          Helvistä toden totta oli tullut Tuomakselle todella läheinen. Tuomas oli kertonut Helville huumeista, veloista, rikoksistaan ja pahoinpitelysyytteistään. Silti Helvi ei pitänyt häntä pahana ihmisenä. Tuomas oli pystynyt kertomaan Helville siitä, että välillä hänestä tuntui siltä, ettei elämässä ollut mitään järkeä. Hän oli jopa kertonut itsemurhayrityksistään. Helvi tuki ja kuunteli. Helvi uskoi häneen.

          Viikko ennen joulua Helvi lähti johonkin pikkujouluiltamaan Markun kanssa. Tuomas oli päättänyt käydä hakemassa Helville joululahjan sillä välin. Hän haahuili keskustassa ja yritti keksiä Helville joululahjaa. Hän oli miettinyt elokuvan, tuotantokauden tai kirjan ostamista. Kuitenkin kaikki ne, joista Tuomas oli lähestulkoon varma, että Helvi pitäisi, olivat aivan liian kalliita.

          Tuomaksen kävellessä pitkin katuja, hän tajusi jotain. Hänhän olisi voinut varastaa esimerkiksi kirjan, mutta hän ei ollut sujauttanut sitä takkinsa sisään. Se ei ollut käynyt edes hänen mielessään.

          Lopulta Tuomaksen huomion kiinnitti kirpputori, jonka ikkunoista näkyi vain tavarapaljous. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt kirpputoreilla, joten hän oli häkeltynyt tarjonnasta ja edullisista hinnoista. Loppujen lopuksi hän osti Helville lankakeriä ja ristikkolehtiä. Itselleen hän osti kaksi uutta paitaa ja oikeankokoiset farkut. Hän ei ollut ostanut vaatteita pitkään aikaan.

Jouluaattona Tuomas ja Helvi istuivat nojatuoleissa Helvin olohuoneessa. Televisiossa pyöri jouluaiheinen elokuva. He olivat käyneet Valton ja Kaisan haudoilla, vaihtaneet lahjat ja syöneet vatsansa täyteen ruokia, joita he olivat yhdessä tehneet. Helvi oli hankkinut Tuomakselle kaulahuivin ja reseptikirjan. Hän oli edelleen täysin varma siitä, että Tuomaksessa oli potentiaalia kokiksi.

          ”Missäs muuten Markku on?” Tuomas kysyi.

          ”Se on omien lasten ja lastenlastensa kanssa. Sovimme, että näemme joulun pyhien jälkeen.”

          ”Niin kauan erossa! Siinähän ehtii tulla ikävä”, Tuomas vinkkasi silmää.

          ”No höpsistä. Juuri se tänä aamuna vasta lähti.”

          ”Oliko se täällä yötä! Helvi jumalauta! Senkin mamma!” Tuomas huudahti yllättyneenä.

          Helvi rupesi nauramaan:

          ”Kyllä sitä nyt tässä iässäkin voi yökyläillä!”

          ”Siis oikeasti, vieläkö sä... Te... Tiedäthän?”

          ”Hienot naiset eivät puhu näistä jutuista”, Helvi myhäili.

          ”Helvetti sentään! Mä olen ihan puulla päähän lyöty!”

Tuomas ja Helvi tekivät jälkiruoaksi joulutorttuja ja lämmittivät glögiä. He keskustelivat siitä, ettei mikään Tuomaksen lähettämistä työhakemuksista ollut saanut minkäänlaista vastakaikua. Tuomas tiesi, että Helvi oli ollut yli kymmenen vuotta seurakunnalla toimistosihteerinä ja jäänyt sitten eläkkeelle.

          ”Missä sä olit töissä ennen seurakuntaa?” Tuomas kysyi.

          Helvi naurahti ja kertoi sitten, että hän oli työskennellyt kahvilassa, erilaisissa kaupoissa ja alunperin hänet oli työllistetty piiaksi. Hän oli silloin ollut vasta 13-vuotias.

          ”Isä ei ollut hoitanut raha-asioita järin hyvin. Ja kun äiti ei sitten enää jaksanut elää, isä ratkesi ryyppäämään. Ei ollut rahaa ja isä vain joi, joten viiden lapsen ylläpito, saatika kasvatus, eivät sopineet samaan kuvioon.”

          ”Siis... Mitä sun mutsille tapahtui?”

          ”Tappoi itsensä.”

          ”Miksi? Tai siis, ei tarvitse vastata, jos on liian arka aihe.”

          ”Siihen aikaan ei juurikaan masennusta tunnettu. Mutta sitä se varmaan oli. Meille lapsille, tai ainakin minulle ja Vuokolle, selvisi vasta 70-luvulla, että isä oli pettänyt äitiä monta kertaa. Se sitten varmaan vei äidistä sen vähäisenkin elämänilon.”

          ”Aika hurjaa... Otan osaa.”

          ”Ei se mitään. Vanhoja juttuja”, Helvi naurahti.

          ”Entä sun isä? Mitä sille kävi?”

          ”Sen jälkeen, kun minut oli laitettu piiaksi, en nähnyt isää pitkään aikaan. Sitten kun olin jo naimisissa ja Juha oli syntynyt, kävimme isän luona. Se oli muuttanut pieneen tönöön keskelle ei mitään. Se oli vähän sellainen kyläily, ettei enää sen jälkeen tarvinnut mennä. Pari vuotta myöhemmin viina vei siltä hengen.”

          ”Otan osaa...” Tuomas sanoi vaisuna ja mietti sitä, miten hän oli selittänyt Helville omasta dokaamisestaan.

Keskustelu oli lähtenyt niin synkkään suuntaan, että Helvi kertoi myös tyttärestään: millainen Kaisa oli ja mitä Kaisa oli suunnitellut tekevänsä elämällään. Mutta sitten 17-vuotiaana Kaisa kuoli kolarissa.

          ”Se poikarukka, joka Kaisaa kyyditsi, ei ole varmaan vieläkään päässyt omantunnon tuskistaan”, Helvi murehti. ”Eikä se edes ollut hänen syynsä. Vastaantulija oli rattijuoppo.”

          Tuomas suorastaan ihmetteli, miksei Helvi ollut saarnannut hänelle alkoholinkäytöstä.

          ”Kauheaa... Osanottoni. Jotenkin mä nyt hoen vain koko ajan osanottoja... Olitko sä silloin sen Askon kanssa?”

          ”Kaisan onnettomuuden jälkeen tajusin viimein lähteä siitä suhteesta. Se oli hullu vuosi. 1982.”

          ”Millainen se Asko sitten oli?”

          ”No tuota. Miten sen nyt sanoisi... Asko ei kunnioittanut minua eikä hän oikeastaan osannut käyttäytyä. Askolla oli itsellään kolme lasta, ja minun lapseni olivat aina syynissä. Tietenkin tajusin sen vasta erottuani, kuinka paljon hän oli halveeranut minua ja lapsiani. Välillä Asko oli aivan ihannemies ja välillä sain turpaani niin että heilahti.”

          Tuomas hätkähti Helvin suorapuheisuutta.

          ”Siis hakkasiko se sua?”

          ”Ei nyt ihan hakannut, mutta löi. Milloin mistäkin syystä. Esimerkiksi siksi, etten voinut antaa hänelle lisää lapsia.”

          ”Aika rankkaa... Mistä se tiesi, että se oli sun syy, ettei lapsia tullut? Ja eikö sille kolme omaa riittänyt?” Tuomas hörähti.

          ”Ei ilmeisesti”, Helvi nauroi. ”Ja se ajateltiin minun syyksi, koska minulla oli ollut vaikeuksia aikaisemminkin saada lapsia. Sain ennen Juhaa keskenmenon, Juhan ja Kaisan syntymien välissä yhden keskenmenon ja Kaisan jälkeen sain vielä kaksi keskenmenoa Valton kanssa.”

          ”Voihan vit... si. Vitsi. Kylläpäs sua on koeteltu!”

          ”Niin. Se oli kova paikka silloin, mutta muutama vuosi myöhemmin tajusin, että se oli kohtaloa, ettemme saaneet enempää lapsia. Valto kuoli, taistelin rahaongelmien kanssa ja sitten talo paloi. Kahden lapsen hoitaminen ja kasvattaminen sen sekasorron keskellä oli ihan tarpeeksi.”

          ”Siis paloiko teidän talo?”

          ”Joo, puolitoista vuotta Valton kuoleman jälkeen. Se lähti rikkinäisestä sähköjohdosta. Olimme muksujen kanssa silloin Vuokolla ja koko talo paloi asuinkelvottomaksi.”

          ”Helvi, mun on pakko sanoa, että hitto sulla on ollut mielenkiintoinen elämä”, Tuomas totesi hymyillen.

          Helvi purskahti nauruun.

Joulupäivänä Helvi järjesti sukulaissyömingit, joihin myös Tuomas oli kutsuttu. Tuomas oli pukeutunut kirpputorilta ostettuihin vaatteisiinsa ja hän sai samantien Helviltä kehuja komeasta ulkomuodosta.

          Tuomas tapasi Helvin pojan Juhan, tämän vaimon Miian, Helvin lapsenlapset Linnean ja Larin sekä Larin tyttöystävän Pinjan. Helvi oli ilmeisesti kaikille puhunut Tuomaksesta pelkkää hyvää, koska kaikki ottivat hänet niin hyvin vastaan. Tuomas kuitenkin huomasi myös sen, ettei kukaan kysellyt häneltä opiskeluista, koulutuksista tai työpaikoista mitään.

          Lari oli aika herrasmiesmäinen kauluspaidassaan. Sellaista tyyppiä, jota Tuomas ei ollut aikaisemmin voinut sietää. Mutta juteltuaan Larin kanssa, hänen oli pakko todeta, että jätkä oli ihan jees. Linnea oli melko hiljainen, mutta Pinja puhui tämänkin edestä. Juha ja Miia olivat innoissaan siitä, että Helvi oli saanut samasta talosta ystävän.

Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden Tuomas oli vuodenvaihteen selvinpäin. Kaiken huipuksi hän oli Helvin kanssa vapaaehtoisena kotiseutuyhdistyksen järjestämässä uudenvuoden tempauksessa. Myönnettäköön, että Helvillä oli hyvä vaikutus Tuomakseen. Tuomas oli huomannut, että hänen tilillään oli enemmän rahaa, kuin yleensä, kun kaikki rahat eivät menneet päihteisiin. Eivätkä hänen ajatuksensakaan enää pyörineet koko aikaa sen ympärillä, että milloin ja millä rahalla saisi haettua olutta, tupakkaa, viinaa tai pilveä.

          Vaikka Helvillä oli sukulaisia, ystäviä ja parisuhde, hänellä oli aina aikaa Tuomakselle. He kävivät yhdessä ruokakaupassa, tekivät ruokaa ja katselivat televisiota. Tuomas oli tavannut kymmeniä ihmisiä Helvin kautta, kun Helvi oli ottanut hänet mukaansa vapaaehtoistöihin ja kulttuuritapahtumiin.

          Helmikuun alussa Tuomas lähti Helvin kanssa jopa eläkeläisyhdistyksen risteilylle. Hän oli samassa hytissä Helvin, Helvin siskon Vuokon ja heidän ystävänsä Ullan kanssa. Tuomas joi pitkästä aikaa olutta ja näki ensimmäistä kertaa Helvinkin juovan alkoholia. Tosin Helvi joi koko risteilyn aikana vain kaksi lasillista viiniä. Tuomas ei osannut tanssittaa, mutta kun yhtye alkoi soittaa jivea, Tuomas, Helvi ja muutama muu saman porukan eläkeläismamma jammailivat yhdessä ringissä tanssilattialla. Kaikki mummot ja papat olivat niin ilahtuneita Tuomaksesta, joka heidän sanojensa mukaan oli fiksu ja hyvätapainen nuorimies. Vuokko ja Ulla olivat myös sitä mieltä, että Tuomaksen pitäisi kouluttautua kokiksi, vaikka he eivät olleet edes koskaan maistaneet Tuomaksen laittamaa ruokaa.

Pari viikkoa risteilyn jälkeen Helvi sairastui flunssaan. Hänellä oli todella pahankuuloinen yskä. Tuomas kävi pitkästä aikaa ruokakaupassa yksin ja meni Helvin luokse tekemään tälle puuroa ja kiisseliä. Helvi kiitteli kauheasti ja kehui Tuomasta kultaiseksi. Tuomasta ei varmaan ollut kukaan koskaan aikaisemmin sanonut kultaiseksi.

          Pari päivää myöhemmin Tuomaksen ovikello soi, joten hän ajatteli Helvin päihittäneen nuhakuumeensa. Oven takana oli kuitenkin Markku, joka oli huolissaan, koska Helvi ei ollut tullut avaamaan hänelle ovea.

          ”Kyllä sen pitäisi olla kotona lepäämässä. Sen yskä oli ainakin tosi hurja eilen. Olen käynyt siellä laittamassa sille ruokaa. Ehkä se on nukkumassa?” Tuomas oletti.

          ”Itse asiassa taisin soitella ovikelloa niin kauan, että siihen olisi jo naapuritkin heränneet”, Markku totesi.

          ”No odota. Mulla on vara-avain.”

Helvi paleli sängyssään peiton alla. Hän oli tulikuuma, ja lihassärkyjen takia hän ei ollut kyennyt nousemaan sängystä.

          ”Markku, oletko auton kanssa liikkeellä?” Tuomas kysyi.

          ”Joo, olen. Terveyskeskukseen?”

          ”Ehdottomasti.”

          ”No ei tässä nyt mikään hätä ole”, Helvi toppuutteli.

          ”Sori Helvi, me ei nyt kuunnella sua”, Tuomas hymyili ja auttoi Helvin istumaan.

Tuomas ja Markku auttoivat Helvin autoon, ja vaikka Markun mielestä Tuomas olisi voinut mennä kotiinsa, Tuomas lähti mukaan.

          Helvin huonovointisuuden ja iän takia Helvi otettiin samantien tiputukseen ja tutkittavaksi. Tuomas jäi Markun kanssa odotustilaan. Kului puolitoista tuntia, kunnes yksi hoitajista tuli kertomaan, että Helvi jäisi yön yli osastolle. He epäilivät keuhkokuumetta.

Seuraavana päivänä Tuomas käveli terveyskeskukselle. Lunta oli nilkkoihin asti niillä pätkillä, joita ei oltu vielä aurattu.

          Helvi oli siirretty huoneeseen, jossa oli kaksi vuodetta. Hoitaja mainitsi, että Helvi oli tokkurainen antibioottien ja kipulääkkeiden takia.

          Tuomaksen valtasi suru, kun hän näki Helvin. Helvi nukkui ja hänellä oli jonkinlainen maski, joka helpotti hengittämistä. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä. Viereisessä vuoteessa vanha mummeli tuijotti intensiivisesti televisiota.

Seuraavana päivänä Tuomaksen puhelin soi.

          ”Tuomas”, hän vastasi.

          ”No hei, Helvi täällä.”

          ”No moi! Kiva kuulla sun ääntä!”

          ”Olit ilmeisesti käynyt täällä eilen?”

          ”Joo, mutta sä olit ihan kanttuvei.”

          ”Niin vähän ajattelinkin, kun nuo hoitajat puhuivat nuorukaisesta. Että ei kai minua nyt kukaan muukaan pojankloppi olisi käynyt katsomassa”, Helvi naurahti ja yski perään.

          ”Mistäs sitä tietää!” Tuomas naurahti. ”Mikä siellä nyt on meininki? Pääsetkö pian kotiin?”

          ”Tässä nyt tutkitaan ja hutkitaan... Lisää tutkimuksia luvassa.”

          ”Eli sua ei kotiuteta vielä?”

          ”Ei”, Helvi vastasi yskien ja köhien. ”Tuletko vaikka loppuviikosta piipahtamaan? Sitten tiedetään varmaan enemmän.”

          ”Okei. Nähdään silloin.”

Lääkäri oli Helvin huoneessa, kun Tuomas asteli sisään. Ilmapiiri oli jollain tavalla kovin masentava. Toinen vuode oli tyhjä ja nätisti pedattu.

          ”Kerro vain Tuomaksellekin”, Helvi sanoi.

          Äänensävy ei ollut reipas eikä positiivinen. Lääkäri esitteli itsensä ja kertoi sitten jotain kliinisistä tutkimuksista, ultraäänistä, magneettikuvista ja näytteiden ottamisesta. Sekä Helvin vatsakivuista ja virtsaamisvaikeuksista, joista Tuomas ei ollut kuullutkaan.

          ”Oon ihan pihalla. Mikä tässä on pointtina?” Tuomas keskeytti.

          ”Ne epäilee syöpää”, Helvi vastasi ennen kuin lääkäri ehti sanoa mitään.

          Ahdistus lävisti Tuomaksen. Hän hakeutui haparoiden istumaan tuolille. Hengittäminen oli vaikeaa. Raskasta. Silmien takana tuntui paine. Sellainen, että Tuomas tiesi itkun olevan lähellä.

          ”Se ei ole vielä ihan varmaa. Odotamme tuloksia”, lääkäri selosti.

          ”Älä. Älä sano enempää. Kiitos”, Tuomas heilautti kädellään pitäen katseensa lattiassa.

          Lääkärin lähdettyä Tuomas kääntyi katsomaan mummoa, joka oli puoli vuotta sitten tullut hänen elämäänsä ja muuttanut sen täysin. Helvin silmät olivat kyyneleistä lasittuneet, mutta hän hymyili. Hän tarttui Tuomasta kädestä.

          ”Kyllä tämä tästä.”

Helvillä todettiin munasarjasyöpä, joka oli levinnyt vatsaonteloon ja lähettänyt etäpesäkkeitä muualle kehoon. Helvillä oli ollut jo jonkin aikaan vatsakipuja ja virtsaamisongelmia, mutta hän ei ollut pitänyt niitä minään. Helvi osasi olla jääräpää.

          Ennuste oli huono. Helvi oli aluksi itkuinen ja masentunut. Tuomas kävi vierailuaikoina piristämässä Helviä, mutta äkkiä hän tajusikin, että Helvi oli se, joka piristi häntä. Viikko diagnoosin jälkeen Juha, Lari ja Linnea osuivat samaan aikaan katsomaan Helviä. Kaikki olivat itkuisia, mutta yrittivät peitellä sen puhumalla kaikesta muusta kuin syövästä. Helvi ei kuitenkaan lähtenyt siihen mukaan.

          ”Kuulkas nyt. Tässä vuoteella maatessani olen ehtinyt ajatella. Tämä on inhottavaa, mutta tähän on pakko tottua. Me tiedämme kaikki, etten minä täältä enää kotiin tule. Mutta ei se mitään”, Helvi hymyili reippaana.

          Jokainen sängyn ympärillä pyyhki silmäkulmiaan.

          ”Minä olen 79-vuotias. Ehdin ehkä täyttää vielä 80 vuotta. Minä olen elänyt ja tehnyt elämässäni kuta kuinkin kaiken, mitä olen halunnut. Minä olen elänyt täyden elämän, joten älkää jääkö suruun. Jokainen kuolee joskus.”

          ”Äiti...”, Juha yritti sanoa jotain, mutta Helvi keskeytti.

          ”Ei tässä ole mitään hätää. Olisi ollut kurjempaa, jos olisin silloin alkanut ravata lääkärissä, kun jotain oireita oli jo havaittavissa. Parempi, että elin loppuun asti, kuin että olisin taistellut tällä iällä syöpähoitojen kanssa. Minä tiedän, että teitä surettaa. Muistakaa, että rakastan teitä”, Helvi kävi katseellaan läpi jokaisen ja pysähtyi katsomaan Tuomasta: ”Sinuakin.”

          Tuomas painoi päänsä, ja kyyneleet alkoivat vieriä hänen poskilleen.

Tuomaksen elämä oli muuttunut täysin. Hän oli paljon yksin. Hän kävi Helvin asunnossa kastelemassa kukkia ja usein hän jäi sinne katsomaan televisiota, koska Helvin koti tuntui enemmän kodilta, kuin hänen oma kotinsa. Ja tietenkin hän kävi päivittäin Helvin luona sairaalassa. Välillä hän osui Helvin huoneeseen samaan aikaan Markun, Ullan, Vuokon tai Juhan kanssa. Silloin hän useimmiten meni kahvioon juomaan kahvit ja palasi Helvin luokse vähän myöhemmin.

          He pelasivat korttia, katselivat televisiota ja söivät pullaa kahvin kera. Helvin 80-vuotissyntymäpäivänä Tuomas nosti Helvin pyörätuoliin. Hoitajat järkyttyivät, kun Tuomas työnsi mummoa pyörätuolissa kauhealla vauhdilla pitkin käytäviä.

          Vähitellen kuitenkin Helvin voimat hiipuivat. Hän ei jaksanut juurikaan olla hereillä. Tuomas kävi kuitenkin päivittäin hänen luonaan. Välillä hän toi Helville itse tekemäänsä ruokaa, välillä kaupasta ostettua pullaa. Useimmiten hän vain istui Helvin sängyn vieressä ja katseli televisiota.

          ”Tuomas”, Helvi vaikeroi yhtenä iltana.

          Puissa oli jo hiirenkorvia ja aurinko paistoi ikkunasta sisään.

          ”Helvi!” Tuomas ilahtui ja nousi istumaan sängyn laidalle.

          Helvi piti vaivoin silmiään auki. Tuomaksen nähdessään hänen huulilta erottui hymy.

          ”Tuomas.”

          ”Täällähän minä. Joka päivä olen käynyt”, Tuomas nieli itkunsa.

          Kyynel vierähti Helvin silmäkulmasta hänen ryppyiselle iholleen. Muutamassa kuukaudessa Helvi oli vanhentunut vuosia. Tuomas muisti energisen ja aurinkoisen turbomummon. Nyt sängyssä makasi kuihtunut ja väsynyt vanhus. Helvinkin oli vaikea hyväksyä tätä muutosta.

          ”Pitääkö...”, Helvi nielaisi.

          ”Ota tästä vettä”, Tuomas tarjoutui juottamaan.

          Helvi joi ja maiskutteli sitten suutaan.

          ”Pitääkö... Ihmisen... Kuolla... Näin?”

          Helvin puhe oli katkonaista, koska hän oli niin uupunut. Tuomas ei vastannut mitään. Hän oli sanaton.

          ”Ne voisivat ihan... Ihan helposti päättää... Tämän”, Helvi sanoi melkein kuiskien.

          ”Mä en tiedä, mitä mä voisin tehdä.”

          ”Toivottavasti... Tämä loppuu. Pian.”

          Helvi nukahti uudelleen, tai sitten hän ei jaksanut enää puhua eikä pitää silmiään auki.

Helvi sinnitteli yli kolme kuukautta. Toukokuun viimeisenä tiistaina Tuomakselle tuli soitto sairaalasta. Helvi oli kuollut.

          Tuomas paiskasi puhelimensa seinään ja säntäili ympäri asuntoa. Hän potkaisi tuolin kumoon, kaatoi lipaston ja huusi. Hän yritti huutaa raivon, surun ja turhautumisen ulos, mutta tunteet eivät lähteneet mihinkään. Ne olivat pudonneet hänen päälleen peittäen kaiken alleen. Tuomas lyyhistyi lattialle. Raivoamiseen ja huutamiseen sekottui lohdutonta itkua ja loputonta surua. Hän oli tiennyt tämän, hän oli yrittänyt varautua suru-uutisiin. Mutta hän ei ollut valmis. Hän ei ollut valmis luopumaan Helvistä.

          Tuomas vajosi pohjalle. Hän ei syönyt mitään eikä hän poistunut kotoa lainkaan. Hän kirosi sitä, ettei ollut tiennyt Helvin oireista ja vienyt tätä lääkäriin. Ja hän kirosi sitä, että oli mennyt tutustumaan koko mummoon. Millä oikeudella Helvi oli tullut hänen elämäänsä ja muuttanut sen täysin? Millä oikeudella Helvi oli tullut osaksi hänen arkeaan ja sitten vain kuollut ja jättänyt hänet taas yksin? Tuomas oli vihainen ja surullinen. Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että Helviä ei enää ollut. Hänen oli vaikea hyväksyä todellisuus, joten hän nukkui yli puolet vuorokaudesta. Ja kun hän oli valveilla, hän joi niin kauan, että sammui taas.

Tuomas heräsi ovikellon soittoon.

          ”Se on varmaan Helvi”, hän ehti ajatella unisena, kunnes hän tajusi, ettei se voinut olla.

          Hän kuitenkin ryntäsi ovelle, koska jotenkin hän elätteli pientä toivoa siitä, että se olisi Helvi. Hänhän ei ollut nähnyt Helvin ruumista. Tämä kaikki olisi voinut olla jotain paskaa läppää.

          Rappukäytävässä olivat Juha ja Lari.

          ”Päivää. Tuota... Me tultiin tänne suunnittelemaan hautajaisia. Ne olisi viikon päästä”, Juha kertoi.

          ”Ai Helvi haudataan tänne?”

          ”Joo. Valto-papan viereen”, Lari vastasi.

          Tuomas oli helpottunut ajatuksesta, että hän pääsisi Helvin hautajaisiin.

          ”Me saatiin sairaalasta mummin tavaroita. Se oli kirjoittanut siellä ollessaan kirjeitä. Tässä olisi sullekin”, Lari ojensi kirjekuoren, jossa luki ”Tuomakselle”.

          ”Ai. Kiitos”, Tuomas kuiskasi.

          Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

          ”Ja kuule. Haluaisitko puhua muistotilaisuudessa?” Juha kysyi. ”Olit kuitenkin äidin kanssa eniten tekemisissä viimeisen vuoden aikana.”

          ”O-okei”, Tuomas yllättyi ja vastasi myöntävästi sen enempää ajattelematta asiaa.

Tuomas

Älä ole katkera ja vihainen. Ole surullinen, itke itkut pois. Mutta sitten jatka elämääsi. Minun elämäni päättyi, mutta sinulla on vielä elämä edessä. Tee jotain, mistä pidät.

Olikohan se joku brittiläinen pääministeri, joka joskus sanoi, että: ”Suurin osa ihmisistä on olemassa, mutta ei elä.” Joten Tuomas, elä nyt. Sinä pärjäät kyllä. Minä uskon sinuun.

Onnea ja menestystä!

Toivoo Helvi

Helvin hautajaispäivän aamuna Tuomasta ei ahdistanut. Hän oli nähnyt unta muistotilaisuudesta. Helvikin oli ollut siellä, mutta Tuomas oli ollut ainut, joka oli nähnyt hänet. Helvi oli vain tyytyväisenä katsellut ihmisiä. Unessa Tuomas oli mennyt kuiskaamaan Helville, että ”Mitä sä täällä teet?”. Helvi oli vastannut hänelle hymyillen: ”Pitäähän jonkun teidän perään katsoa.”

          Helvin hautajaisissa oli yllättävän paljon ihmisiä. Tuomas tiesi ja tunsi heistä Helvin sukulaisten lisäksi Markun, Aaltosen perheen viereisestä talosta ja kaikki ne vanhukset, jotka hän oli tavannut Helvin kanssa kaupungilla, kulttuuritapahtumissa ja risteilyllä. Valtaosa surijoista tuli myös muistotilaisuuteen.

          Muistotilaisuudessa pienet puheet pitivät Juha, Vuokko ja Ulla. Markun oli ollut tarkoitus pitää puhe, mutta hän oli liian itkuinen. Lari ja Linnea olivat tehneet videon, jossa oli Helvistä ja Helvin läheisistä kuvia. Helvi oli kirjoittanut Juhalle annettuun kirjeeseen toiveen, että hänen hautajaisissa soitettaisiin Barbra Streisandin kappale Memory. Lari ja Linnea olivat laittaneet kappaleen taustamusiikiksi. Videosta tuli hyvä mieli. Tuomas yllättyi, kun seassa oli myös yksi kuva, jossa hän oli Helvin kanssa. Se oli otettu joulupäivänä heidän huomaamattaan.

          Videon jälkeen Juha vinkkasi Tuomakselle viereisestä pöydästä, että nyt olisi hänen vuoronsa.

Tuomas yskäisi. Hänen sydämensä pamppaili. Hän piteli kädessään vähän rypistynyttä paperia.

          ”Todella helppo tulla tähän puhumaan tuollaisen videon jälkeen”, Tuomas mutisi mikrofoniin.

          Ihmiset naurahtivat. Tuomas pyyhkäisi silmänsä kämmenpöytään.

          ”Eli tuota noin... Hei vain kaikki. Olen Tuomas. Juha pyysi, että puhuisin täällä. Olimme Helvin kanssa paljon tekemisissä viimeisen vuoden aikana...”, Tuomas nielaisi ja jatkoi: ”Kaikki lähti siitä, kun tuo pirteä mummeli alkoi jutella mulle meidän kerrostalon alaovella. Helvi nyt oli aina yhtä iloinen ja energinen. Mä olin silloin hänen vastakohtansa. Myönnän, että mä oon tehnyt elämässä paljon huonoja valintoja ja viime elokuussa olin aika pohjalla. Sitten Helvi tuli ja muutti kaiken. Ilmeisesti hän oli vain päättänyt, että meistä tulee ystävät.”

          Ihmiset naurahtivat taas. Tuomas kertoi heille, mitä kaikkea he olivat Helvin kanssa tehneet ja miten Helvi oli muuttanut häntä. Tuomas kertoi myös siitä, miten kauniisti Helvi oli puhunut hänelle läheisistään. Toiset kuuntelivat hymynhäivä huulillaan, toiset pyyhkivät nenäliinoilla poskiaan.

          ”Helvi tartutti elämäniloaan minuun. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen”, Tuomas päätti puheensa ääni väristen.

          Hän palasi takaisin istumaan ja pyyhki kyyneleensä nenäliinaan.

          ”Hienosti puhuttu”, Ulla kuiskasi Tuomakselle.

          ”Helvi olisi ylpeä”, Marjatta lisäsi.

          Muistotilaisuuden jälkeen muiden tehdessä lähtöä Juha vei Tuomaksen sivummalle. Ensiksi mies kiitteli silmät kyynelissä sitä, että Tuomas oli viettänyt hänen äitinsä kanssa aikaa. Sitten hän pyysi Tuomaksen perunkirjoitukseen, sillä Helvi oli maininnut testamentissaan hänetkin.

Elokuun alussa Tuomas käveli Helvin haudalle kantaen mukanaan orvokkeja. Ilta-aurinko osui kultaisiin kirjaimiin: ”Helvi Maria Rantala”. Vieressä komeili Valton hautakivi.

          ”Moi Helvi... Siitä on vuosi, kun juteltiin ensimmäisen kerran...”, Tuomas aloitti epäröiden. ”Tuntuu ihan vitun... Anteeksi. Tuntuu ihan vitsin idiootilta puhua kivelle.”

          Hän katsoi ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan kuullut häntä. Sitten hän istuutui nurmikolle.

          ”En mä tiedä, kuuletko sä mua. Ehkä sä tiedät nämä asiat jo. Ehkä sä käyt vakoilemassa mua. Kummittelu sopisi sulle.”

          Tuomas naurahti itsekseen.

          ”Jos käyt kummittelemassa tai tsekkaamassa paikkoja, tiedätkin jo varmaan, että Juha otti mut sun asuntoon vuokralaiseksi. Se ei nyt näytä ihan samalta, mutta se on edelleen yhtä kotoisa. Olen ollut aika paljon jutuissa sun sukulaisten ja ystävien kanssa. Oikeastaan sun ystävistä on tullut mun ystäviä.”

          Tuomas oli monta kertaa istunut iltaa Ullan ja muiden vanhusten kanssa. He olivat juoneet kahvia ja muistelleet Helviä. Tuomas oli nyt myös monen yhdistyksen toiminnassa mukana Helvin ansiosta.

          ”Kiitos, että jätit mullekin perintöä. Se oli kivasti tehty. Tiedän, että toivoit, että sun perintörahojen avulla voisin opiskella huoletta kokiksi ja perustaa vaikka oman ravintolan. Itse asiassa, niin mä ajattelin tehdäkin. Mutta kun olin hakemassa kouluun, törmäsin vielä parempaan vaihtoehtoon. Mä... Mä aloitan kahden viikon päästä lähihoitajan opinnot.”

          Tuomas oli hetken hiljaa. Hän odotti tuulen virettä tai jotain, minkä hän olisi voinut tulkita Helvin vastaukseksi.

          ”Kehotit mua tekemään jotain, mistä pidän, joten aion opiskella lähihoitajaksi. Ja aion käyttää perintörahoja aikanaan siihen, että perustan vaikkapa vanhainkodin. Tai ehkä perustan jonkin yrityksen, joka järjestää vanhuksille tekemistä.”

          Tuomas asetteli orvokit hautakiven viereen.

          ”Kiitos Helvi. Sä annoit mun elämälle tarkoituksen.”

__________
Millaista Helvin elämä oli ennen Tuomasta? Lue Älä puutu -jatkis.