Älä puutu, osa 2
Jyrki,
40, kiinteistöhuoltaja
”Tarkoitin
vain, että mielestäni on järkevämpää suunnata rahat lasten harrastustoimintaan,
kuin tällaisten edellä mainittujen asioiden suunnitteluun. Jätän tämän
viestittelyn nyt tähän. Mukavaa päivän jatkoa kaikille!” Jyrki
kommentoi Facebookissa paikkakuntalaisten ryhmässä julkaisua ja palasi sitten
takaisin perinteisen kynän ja paperin ääreen.
”Olet
aurinko, joka valaisee päiväni”, Jyrki jatkoi runon kirjoittamista.
Hänen sydämensä pamppaili, kun hän vain ajatteli
Eveliinaa.
”Isä”, kuului ovelta.
”Ei nyt Jessi”, Jyrki vastasi ja katsahti sitten
rannekelloaan. ”Hetkonen! Eikö sun pitäisi olla jo matkalla treeneihin?”
”Mulla on tosi paha olo.”
”Oletko syönyt?”
”Joo.”
”Onko sulla kuumetta?”
”Ei…”
”Miten sulla on huono olo?”
”Vähän oksettaa ja…”
”Jessi hei. Yritätkö sä nyt vain lintsata?”
”En mä tahdo mennä…”, tyttö kuiskasi.
”Jos sun ei tarvitse pyöräillä? Vien sut autolla
ja tulen sitten hakemaan?”
”No okei…”
”Mitä ohjelmaa teillä on äitiviikonloppuna?” Jyrki
kysyi ajaessaan autoa.
”Ei kai mitään ihmeellistä.”
”Ai jaa”, Jyrki yritti hymyillä.
Oikeasti häntä otti päähän ex-vaimonsa asenne.
Riikka ei koskaan järjestänyt Jessille ohjelmaa. He saattoivat koko viikonlopun
vain istua sohvalla ja katsoa elokuvia. Onneksi eron jälkeen asiat oli saatu
käsiteltyä näin, että Jessi oli suurimman osan ajasta hänellä. Riikan työkuviot
kun eivät olleet antaneet periksi siihen, että Jessi olisi voinut asua hänen
kanssaan pysyvästi. Lisäksi Riikka oli säästösyistä muuttanut pieneen
kerrostalokaksioon.
Jessi vaikutti vähän apaattiselta, joten Jyrki
yritti tsempata tytärtään:
”Mitä jos tänään haettaisiin kiinalaisesta
ruokaa?”
”Ethän sä tykkää siitä”, Jessi naurahti.
”Ei se mitään suurta herkkua ole, mutta kyllä sitä
nyt syö.”
”No okei, kyllä se käy.”
”Entä mentäisiinkö vielä huomenna uimaan,
juhlistetaan viimeistä kesälomaviikkoa? Sääennuste lupaa hyvää keliä.”
”Joo.”
”Voisit ottaa kaverinkin mukaan.”
”Joo. Kysyn.”
”Ja voisin taas pakata meille kunnon eväät
mukaan.”
”Käy.”
Jessin vähäsanaisuus enteili murrosikää, mutta
Jyrki tiesi sanoneensa jotain oikein, kun tytär kuitenkin autosta noustessaan
väläytti isäukolleen hymyn.
Jyrki oli jo päässyt takaisin kotipihaan, kun
puhelin tärähti soimaan. Hän oli päivystysvuorossa, ja joku vanhempi herra oli
unohtanut avaimet sisälle. Jyrki starttasi autonsa uudestaan käyntiin ja
suuntasi kerrostalolle, jonka pihalla häntä odotti pyörätuolissa istuva mies.
”Terve! Tännekö tarvittiin oven avausta?”
”No juu, näin pääsi käymään”, mies naurahti.
Viljoksi esittäytynyt mies asui kerrostalon
ensimmäisessä kerroksessa, joka sijaitsi maan tasalla.
”Onko sulla kiire? Passaako, jos keitän kahvit?”
Viljo kysyi.
Jyrki vilkaisi kelloaan. Jessi pitäisi hakea jo
puolen tunnin kuluttua, eli oikeastaan hän ei siinä ajassa ehtisi muutakaan
tehdä.
”No mikäs siinä”, Jyrki hymyili ja vitsaili
perään: ”Lasku tulee sitten perässä!”
Lyhyessä ajassa Jyrki sai tietää Viljosta
periaatteessa kaiken oleellisen. Vaikka Viljo vaikutti seuralliselta ja
aktiiviselta ihmiseltä, jolla oli myös sukulaisia, Jyrkistä tuntui väkisinkin
siltä, ettei Viljo ollut päässyt vähään aikaan puhumaan kenenkään kanssa.
Viljolla oli jokin krooninen sairaus, joka oli ajanut hänet pyörätuoliin, mutta
Jyrki ei viitsinyt udella enempää. Lasten poissaoloa hän kuitenkin ihmetteli:
Viljon noin kolmekymppiset lapset olivat yllättävän vähän Viljon elämässä.
Jyrki katseli edessään istuvaa iloista
miestä, joka avautui elämästään täysin tuntemattomalle ihmiselle kahvikupposen
ääressä. Siinä hetkessä hän tiesi, mikä olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Jos Jessi ei aikuisena haluaisi olla enää isänsä kanssa tekemisissä, Jyrki ei kestäisi sitä. Onneksi Jyrkillä oli hyvät välit tyttärensä kanssa.
Ja nyt hän tiesi, että
niitä välejä tulisi vaalia entistä enemmän.
Jessi,
11, koululainen
"Nimeni on Teresa Fidalgo. Olen haamu. Kyllä, luit oikein. Kuolin vuonna 1983. En ole murhannut ketään, älä pelkää. Mutta tulen murhaamaan juuri SINUT, jos et lähetä tätä yli 10:lle! Eli jos et lähetä, tämän viikon sisällä, minä ilmestyn yöllä huoneeseesi, ja herätän sinut. Heräät, ja annan sanoa viimeiset sanasi ja sitten sivallan miekalla kaulasi poikki. Ai et usko? No googletappa nimeni."
Jessi luki viestin ja lähetti viestin siltä
istumalta kavereilleen. Kyllä hän tiesi, että tällaiset ketjuviestit
olivat huijausta. Mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä. Hän halusi nukkua
yönsä pelkäämättä Teresaa.
Jessin viesteihin alkoi sadella vastauksia:
”Uskoks
oikeesti näihin? :D”
”Huoh.”
”Just XD”
Niin tietysti. Hän saisi kuulla tästä koulussa,
joka alkaisi ylihuomenna. Vaikka tämä oli ihan erilainen kiertoviesti.
Sellaisia kiertoviestejä, jotka testasivat, kuinka tykätty itse on, Jessi ei
suostunut lähettämään lainkaan. Hän sai niistä korkeintaan kaksi viestiä takaisin.
”Mutta mitäpä muuta voi olettaa sellaisen ääliön
tyttäreltä”, yksi hänen luokallaan oleva poika nauroi ivallisesti.
Viidennettä luokkaa oli takana noin 102 minuuttia,
ja Jessi oli jo nyt ihan valmis lopettamaan koulun kesken. Hän tiesi, että
poika tarkoitti hänen isäänsä. Se oli alkanut jo viime lukuvuonna, kun toinen
poika heidän luokaltaan oli kuullut omien vanhempiensa keskustelleen Jessin
isästä. Loppujen lopuksi oli käynyt ilmi – Jessille, ei tietenkään isälle –
että moni Jessin luokkakaverin vanhempi ei pitänyt Jessin isästä.
Ivailu Jessin lapsellisuudesta loppui ja muuttui Jessin isän mollaamiseksi. Ilmeisesti isä oli poistettu jostain
kaupunkilaisten Facebook-ryhmästä. Jessiä ahdisti, kun hänen luokkalaisensa
puivat kokonaisen välitunnin sitä, miksi isä oli poistettu ryhmästä. Yksi
väitti syyksi sitä, että isä olisi kiroillut, toinen sitä, että isä olisi haukkunut
jotakuta ja kolmas sitä, että isä olisi uhkaillut jotakuta.
Jessi kuitenkin tiesi, ettei mikään edellä
mainituista pitänyt paikkansa. Isä halusi aina auttaa ja tehdä esimerkiksi
heidän kaupungistaan paremman paikan elää. Mutta koska kaupungissa riitti myös
pahansuopia ihmisiä, ne halusivat aina ymmärtää isän väärin tai pistää muuten
vain kapuloita rattaisiin. Niin isä oli hänelle kertonut.
”Hei, kuunnelkaa tätä!” yksi tyttö, joka oli kesän
aikana saanut luvan mennä Facebookiin, huusi.
Tyttö oli Jessin isän profiilissa, ja luki sieltä
ääneen Jessin isän kirjoittamia kommentteja:
”Yksikään
toimittaja ei kirjoita nykypäivänä totuuksia. Ne ovat kaikki niitä vitun
vihervassareita.”
”Miestä,
joka on niin vinksahtanut, että tykkää saada kullia perseeseen, ei missään
nimessä voida pistää päättämään yhteisistä asioistamme.”
”Missään
nimessä emme voi haluta tänne lisää näitä sairaita paskoja. Ajatelkaa
lapsianne. Miltä tuntuu, kun sinun lapsesi löytyy raiskattuna ja tapettuna
ojasta?”
”Ai
minäkö olen rasisti? Ei tämä maailma sillä parane, että kaikki suvaitaan ja
sallitaan. Ehkä sinutkin pitäisi viedä navetan taakse aamun koitteessa.”
Koko luokka nauroi. Jessiä ei naurattanut yhtään.
Häntä hävetti, ahdisti, itketti ja suututti. Miksi ihmeessä isä kirjoitti
tuollaisia asioita kaikkien nähtäville? Oliko isän pakko nolata hänet? Jessi
paineli vessaan ja yritti pidättää itkuaan.
Kävellessään kohti kotia hirveän koulupäivän
jälkeen Jessi alkoi kävellä vain varjojen päällä. Jokaisella askeleella hän
ajatteli:
”Jos
pääsen kotiin asti astumalla vain varjoihin, huomenna kukaan ei kiusaa minua
koulussa eikä treeneissä. Jos pääsen kotiin asti astumalla vain varjoihin,
kukaan ei kiusaa minua koulussa eikä treeneissä.”
”Menisitkö huomenna treeneihin pyörällä?” isä
kysyi illalla ruokapöydän ääressä.
”Joo ihan sama”, Jessi vastasi ja mietti
kuumeisesti, miten hän voisi jättää treenit välistä.
Koko kesän Jessi oli toiveikkaasti ajatellut, että
hänet ja hänen isänsä jätettäisiin rauhaan. Että kesän aikana kaikki
unohtaisivat. Keksisivät jotain muuta, mistä puhua ja mille naureskella. Elokuun
alussa alkaneet uintitreenit olivat kuitenkin osoittaneet Jessin toiveet
turhiksi.
”Tapaan huomenna yhden ystävän, niin olen illan
poissa. Sulle on ruokaa sitten jääkaapissa.”
”Joo ok”, Jessi vastasi.
Hän mietti hetken ja nosti sitten katsettaan:
”Mihin aikaan lähdet?”
”Varmaan aika pian työpäivän jälkeen.”
Jessi näki sittenkin valoa tunnelin päässä. Isä ei
nähnyt mitä tahansa ystävää, vaan tyttöystävää. Jessi tiesi sen, koska hän oli nähnyt isän kirjoittavan jotain ällön romanttista runoa. Jos isä olisi useammin pois
kotoa hänen treeni-iltoinaan, eikä olisi aina kuskaamassa häntä, hän voisi
jättää menemättä. Ilo poreili Jessin poskissa, kun hän yritti olla
hymyilemättä.
Iiro, 31,
luokanopettaja
”Moikka!
Ihan hyvin. Koulut alkoivat, niin kiirettä pitää”, Iiro
kirjoitti isälleen sähköpostia.
Kahdeksan sanan jälkeen hänen aivonsa löivät
tyhjää. Mitä muita kuulumisia voi kertoa omalle isälleen sähköpostitse? Hänen
elämässään ei nyt ihan hirveästi tapahtunut mitään. Ei olisi ollut eettisesti
oikein juoruilla kollegoiden tai oppilaiden asioita. Eikä olisi ollut sopivaa
kertoa viime viikonloppuisesta naisesta, jonka luona hän oli viettänyt yönsä.
Iiro tuijotti hetken näyttöä ja näpytteli sitten
hetken mielijohteesta:
”Apteekissa
on muuten tarjouksessa niitä sun käyttämiä rasvoja. Onko tarvetta? Voisin joku
päivä käyttää sua siellä.”
Iiro ehti suurin piirtein vain hörpätä
aamukahvistaan, kun vastaus jo kilahti sähköpostiin:
”Kyllähän
se passaa! Laita viestiä tai soita, kun sulle sopii. Onkos muuten naisia
näkynyt?”
Iiro hieraisi naamaansa. Isä oli jo kymmenisen
vuotta yrittänyt tällaista, että kaikesta voitaisiin keskustella
kuin kaverit.
”Tuleehan
niitä kadulla vastaan harva se päivä. Mutta ei, ei mitään ihmeellistä.”
”Nuori
ihminen, mene ja koe!”
Iiro pudisteli päätään, sulki koneen ja lähti
töihin.
Ajomatkalla hän mietti, että toisaalta hänen
isänsä tapa suhtautua elämään oli paljon parempi kuin esimerkiksi hänen
perheellisten kollegoidensa tapa. Isä kun ei painostanut häntä vakiintumaan, asettumaan
tai perustamaan perhettä. Opettajainhuoneessa meininki oli aivan erilainen. Vouhotus
oli alkanut Iiron lähestyessä kolmeakymmentä ikävuotta. Ja kun kolmekymmentä
oli jo ohitettu, Iiro oli ilmeisesti ruvennut muistuttamaan kummajaista. Pahimmat
tapaukset olivat 57-vuotias Anneli ja 35-vuotias Tiina. Annelilla oli jo
lapsenlapsiakin, ja Tiinalla oli kotona neljän lapsen katras. Ja Tiina oli
vain neljä vuotta Iiroa vanhempi.
Iltapäivällä opettajainhuoneessa yksi kollega
kertoi ilouutisia siitä, miten hänestä tulisi keväällä mummi. Naisen tytär oli vasta
23-vuotias, joten totta kai tästä piti Iirolle huomauttaa:
”Millois Iiro sun aikas sitten mahtaa olla?”
Anneli kysyi – jälleen kerran.
”Kyllä niitä lapsia saa ihan tarpeeksi katsella
täällä töissäkin”, Iiro naureskeli kiusaantuneena.
”Niin, mutta se on ihan eri asia, kun kyseessä on
oma lapsi”, Tiina liittyi keskusteluun.
Pian Iiro tajusi olevansa taas syynin
keskipisteessä. Onneksi hän oli ehtinyt sentään ottaa kahvia ennen kuin
vouhotus oli startannut.
Naiset keskustelivat hänen ylitseen, ja Iiro
yritti peittää ärtymyksensä. He tiesivät sen, ettei Iirolla ollut parisuhdetta –
miten ihmeessä hän olisi edes hankkinut lapsia? Olisiko se ollut
rationaalista, että Iiro olisi lyhyen yhdessäolon jälkeen pistänyt jonkun
paksuksi, vain päästäkseen isäksi ennen 35-vuotissyntymäpäiviään?
Kun tauko päättyi, välituntivalvojana ollut
liikunnanopettaja nappasi Iiron sivummalle.
”Hei, viitsitkö katsoa sun luokkalaisen Jessin
perään? Näytti vähän erikoiselta tilanteelta äsken pihalla. Ei kuitenkaan
varsinaiselta kiusaamiselta, mutta…”
”Aijaa. Ok, mä tarkastelen”, Iiro nyökkäsi.
Hän ei kuitenkaan pitänyt pelkoa aiheellisena.
Kellään ei ollut mitään syytä kiusata Jessiä. Jessi oli hyvä oppilas, mutta ei
kuitenkaan ihan paras. Tyttö piti aina suhteellisen neutraalia profiilia, ja
hän oli aina tullut kaikkien kanssa toimeen. Ja viime keväänä Jessistä oli
kuoriutunut lukutoukka, joten ei ollut loogista, että Jessi olisi joutunut
ongelmiin.
Oppilaat olivat jo luokassa, kun Iiro jäi
kuuntelemaan oven taakse. Joku pojista sanoi jotain ivallista Jessin isästä.
Iiro kurkkasi oven raosta sisään ja näki Jessinkin nauravan. Kaikki näytti
olevan ok.
Iiro astui luokkaan, ja käynnisti historian
tunnin. Kun kaikki 22 oppilasta istuivat hiljaa paikoillaan ja tekivät
tehtäviä, Iiro kiersi katseellaan jokaisen kasvot. Kyllä hän haluaisi joskus
oman. Mutta sitä hän ei myöntäisi kenellekään – koska mitä jos niin ei koskaan
tapahtuisikaan?
__________
Lue kolmas osa täältä
Kommentit
Lähetä kommentti