Elämän tarkoitus harhateillä, osa 1/2
Tuomas
istahti kulahtaneen parvekkeensa rikkinäiselle tuolille ja sytytti
tupakan. Aurinko oli jo ylhäällä. Silmiään siristäen hän
kaivoi ikivanhan Nokian kollareidensa taskusta. Kello oli jo melkein yhdeksän. Hän oli hakannut pleikkaria koko yön. Henkka oli
soittanut pari kertaa aamuyöllä, mutta puhelin oli ollut täysin
äänettömänä. Tuomas oli kirjoittamassa viestiä kysyäkseen,
oliko Henkalla ollut jotain oikeatakin asiaa, mutta tuhahti sitten
itsekseen. Ei häntä kiinnostanut, mitä asiaa Henkalla oli ollut.
Hän oli laittamassa puhelinta taskuunsa, mutta tuli toisiin
aatoksiin. Hän päätti laittaa Henkalle viestiä kysyäkseen,
olisiko tällä pilveä tai vaikka piriä. Tuomas imaisi pitkät
henkoset savukkeestaan ja katseli viittä pullokassia parvekkeensa
nurkassa. Ne vetivät puoleensa kärpäsiä.
Tuomas
ei ollut optimisti, mutta hän löysi jotain hyvää siitä, että
kello oli aamuyhdeksän. Lapsia ei ollut vielä pihalla.
Muutaman tunnin kuluttua hänen parvekkeensa alapuolella, hiekkalaatikon
ja parin keinun ympärillä, juoksentelisi lapsia. Ne eivät varmaan
osanneet nauraa, koska niiden piti aina kiljua. Niin kovaa ja
korkealta, että korvia särki. Ja vanhemmat vain katselivat
vierestä. Se tässä nykymaailmassa oli perseestä, ettei lapsia
kasvatettu.
Hän nappasi kolme pullokassia kantoon ja paiskasi ulko-oven mennessään. Kerrankin hänellä oli mahdollisuus herättää naapureita niin raivostuttavalla tavalla. Yleensä hän oli se, joka joutui heräämään kukonlaulun aikaan, kun naapurit lähtivät töihin ovet paukkuen. Yksikään kerrostaloasuja ei koskaan huomioinut sitä, että jollakulla naapureista voisi olla päinvastainen vuorokausirytmi esimerkiksi yötöiden takia. Tosin Tuomas ei käynyt yötöissä. Hän oli viimeksi käynyt töissä kolme vuotta sitten. Oli elokuun toinen viikonloppu, mutta Tuomas ei jaksanut olla enää tietoinen siitä, missä viikonpäivässä tai kuukaudessa mentiin. Päivät vain kuluivat ja hyvä niin.
Alaovella
tuli vastaan mummo violetissa tuulipuvussa. Hän jäi pitämään
Tuomakselle ovea auki, kun näki nuorukaisen kantavan kiliseviä
kulmikkaita muovikasseja.
”Kyllä
on kaunis päivä!” mummo totesi ja päästi oven kiinni jääden
itse vieläkin ulos.
”Juu,
niimpä”, Tuomas mutisi.
Hän
oli jatkamassa matkaa, mutta mummo jatkoi juttua:
”Me
ei ollakkaan tavattu! Rantalan Helvi, neljännestä kerroksesta”,
mummo ojensi kätensä.
Tuomas
laski yhden pullokassin jalkojensa juureen ja vastasi kättelyyn.
”Mäki,
kolmas kerros.”
”Mukava
tavata! Kävin aamukävelyllä tuollapäin”, Helvi osoitti. ”Oli
aivan valtavan kaunista ja hiljaista!”
”Vai
niin. Joo. Mun pitää tästä mennä”, Tuomas vastaili vaikeana ja
lähti kävelemään.
”Totta
kai, totta kai. Hyvää päivän jatkoa!” mummeli huusi vielä
perään.
Tuomas
pyöräytti silmiään. Hänen ärtymyksensä vain kasvoi. Miten joku
pystyi olemaan niin saatanan onnellinen heti aamusta alkaen?
Pullot
kilisivät, kun Tuomas laahusti kohti lähikauppaa. Muutama auto
kaahasi hänen ohitseen. Ihmisillä oli todennäköisesti kiire
töihin.
”Miten
helposti ja nopeasti kaikki päättyisi, jos hyppäisi alle”,
Tuomas ajatteli. ”Ei tarvitsisi murehtia enää mistään.”
Mutta
hän ei hypännyt. Vieläkään. Hän oli jo monta kertaa miettinyt
asiaa. Hän ei uskaltanut. Hän ei pitänyt elämästä eikä sen
tuomista haasteista. Koko ajan oli jotain asioita hoidettavana
eivätkä rahat riittäneet mihinkään. Mutta vielä vähemmän hän
piti siitä ajatuksesta, että joutuisi kärvistelemään esimerkiksi
halvaantuneena, jos itsemurha epäonnistuisi. Pari vuotta sitten hän oli
yrittänyt saada valtimonsa auki, siinä onnistumatta. Toisella
kerralla hän oli syönyt lääkkeitä ja joutunut vatsahuuhteluun.
Tuomas
osti kaljaa, kananmunia, hernekeittopurkin ja röökiä. Muutaman
valmisburgerin hän oli vaivihkaa tunkenut löysän hupparinsa
taskuihin.
Kotimatkalla
auringonpaiste alkoi olla niin voimakas, että Tuomas riisui
hupparinsa ja avasi kaljapullon. Hän joi sen hetkessä ja viskasi sitten tyhjän pullon ojaan. Pullo kuitenkin kolahti asfaltin reunaan ja hajosi.
Vastaantuleva nainen kahden lapsensa kanssa koki asiakseen puuttua
pullon kohtaloon:
”Mitä
varten sä sen tuohon hajotit? Nuo lasinsirut ovat vaarallisia
lapsille ja koirille!”
”Vahinko”,
Tuomas kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa, vaikka äiti-ihminen oli
pysähtynyt.
Lapset
pitivät äitiään käsistä kiinni ja katsoivat silmät suurina.
”Ei
tuollaisia vahinkoja pitäisi sattua!” nainen sätti.
”Voi
vittu”, Tuomas tuhahti naisen jäädessä hänen taakseen.
”Mulla
on tässä lapsia! Varoisit vähän kielenkäyttöä!”
Tuomas
ei vaivautunut enää väittelemään. Hänen teki mieli nakata yksi
olutpulloista naisen päähän, mutta hän ei tehnyt niinkään.
Mieluummin hän joisi sen. Eikä hän halunnut uutta
pahoinpitelysyytettä. Taas.
Nainen
jäi vielä urputtamaan, ennen kuin jatkoi matkaansa. Tuomas ei
ottanut häntä kuuleviin korviinsa.
Kauppareissun
jälkeen Tuomas nukahti sohvalle. Puolen päivän aikaan hän heräsi
ovikellon soittoon. Hän vain käänsi kylkeään, koska ajatteli oven
takana todennäköisesti olevan Jehovan todistajia. Ovikello soi pari
kertaa uudestaan.
”Ei
vittu...”, Tuomas ajatteli ja nousi sohvalta, ”se on varmaan
Henkka.”
Rappukäytävässä
hymyili kuitenkin neloskerroksen mummeli.
”Ai.
Moi”, Tuomas töksäytti hämmästyneenä.
”Moi!
Ajattelin keittää päiväkahvit. Kelpaisiko sullekin?”
”Ai
siis kahvi?” Tuomas kysyi.
Hänen
oli vaikea tajuta tilannetta, koska oli vasta herännyt.
”Niin!
Mulla on sellainen uusi moccamasteri. Juotko sinä ylipäänsä
kahvia?”
”Juu.
Joo. Juon.”
”No
tuletko? Pullaa olisi myös tarjolla.”
”O-okei,
joo”, Tuomas vastasi.
Yliystävälliset
mummot olivat sellaisia, ettei niille kannattanut sanoa ei. Tosin
eipä Helville varmaan olisi edes käynyt kieltävä vastaus. Tuomas
kävi hakemassa olohuoneesta avaimensa ja lähti sukkasilteen
rappukäytävään. Hän oli pysähtymässä hissin eteen, mutta
mummo lähti painelemaan rappusia ylöspäin. Tuomas ei kehdannut
mennä hissillä, vaan lähti nousemaan portaita Helvin perässä.
Helvi
Rantalan asunnossa tuoksui kotiruoka, museo ja jokin hajuvesi tai
kosteusvoide. Asunnossa oli kunnon kokoinen keittiö, kylpyhuone,
vaatehuone, makuuhuone ja olohuone. Asunto oli siisti, vaikka se oli
täynnä tavaraa. Jokaisella seinällä oli tauluja ja kehystettyjä
valokuvia. Olohuoneen yhdellä seinällä oli niin paljon valokuvia,
ettei seinää juuri näkynyt. Jokaisen lipaston, hyllykön ja tason
päällä oli koriste-esineitä ja lisää kehystettyjä valokuvia.
”Se
on kiva, kun on läheiset ihmiset näkyvillä. Tulee hyvä mieli”,
Helvi totesi hymyillen huomatessaan, että Tuomas katseli valokuvia.
”Juu.
Niinpä.”
Muutama
valokuva oli mustavalkoinen, osa kuvista oli omituisen kellertäviä.
Sitten oli selvästi 90-luvun kuvia. Tuomaksella oli yksi ainut
kuva-albumi, jonka oli saanut äidiltään. Siinä oli kuvia hänestä
vastasyntyneestä 5-vuotiaaksi. Helvin
seinällä oli myös nykyaikaisia kuvia, selfieitä jopa. Niissä
Helvi oli aina jonkun nuoren kanssa.
”Ketä
nämä nuoret on?” Tuomas keksi kysyä, koska hiljaisuus ahdisti
häntä.
”Nuo
tuossa ovat Lari ja Linnea, minun lapsenlapseni”, Helvi osoitti
ruskeahiuksista parivaljakkoa yhdestä kuvasta ja sitten hän osoitti
vaaleatukkaista tyttöä: ”Ja tämä on Olivia, siskoni lapsenlapsi.
Minä vuonna sinä olet syntynyt?”
”-90.”
”No
mutta! Larin kanssa samanikäinen! Linnea syntyi -92 ja Olivia -93.”
Tuomas
hymyili vaikeana. Hän ei tiennyt, miten jatkaisi keskustelua. Helvi
kuitenkin alkoi päästä vauhtiin:
”Mennääs
kahville. Se on varmaan jo tippunut. Tuo moccamasteri on niin nopea
toimissaan.”
Tuomas
oli ällistynyt kuullessaan Helvin olevan jo 79-vuotias. Mummo oli
niin energinen, että vaikutti ennemmin kuusikymppiseltä, joka oli vain
harmaantunut ja rypistynyt aikaisin.
”Mikäs
muuten sun etunimi on? Vai sanonko ihan vain Mäeksi?”
”Tuomas.”
”Epäilevä
Tuomas”, Helvi myhäili.
Tuomas
hymähti vaivautuneena. Sen verran hän tiesi, että 'Epäilevä Tuomas' oli jokin
Raamatun juttu.
Helvi
tiesi melkein kaikki asukkaat viisikerroksisesta kerrostalosta. Hän
tunsi myös naapuritaloista ihmisiä. Tuomas ei tiennyt naapureitaan
kuin ulkonäöltä. Ja ulkonäöltäkin niin huonosti, ettei olisi
tunnistanut, jos olisi muualla kuin rappukäytävässä nähnyt.
Tuomas pysyi vaiti ja pidätteli haukotusta. Samalla hän vaivihkaa
katseli ympärilleen, olisiko mummon kodissa jotain arvokasta, jonka
voisi näpistää vaivihkaa. Tavaraa oli niin paljon, ettei
Helvi edes huomaisi, jos jokin pienehkö tavara puuttuisi.
Tuomaksen
puhelin piippasi. Henkka vastasi aamuiseen viestiin, ettei Tuomas
saisi häneltä mitään, ennen kuin velat oli kuitattu.
”Huomenna
on toripäivä!” Helvin puheenaihe vaihtui.
Hän
ei tainnut edes huomata, että Tuomas oli välillä näprännyt
kännykkäänsä.
”Haluatko
lähteä kantoavuksi? Siellä on jotain musiikkiakin!”
”Öö...
En mä”, Tuomas vastasi häkeltyneenä.
Hän
oli ymmällään, miksi Helvi halusi viettää hänen kanssaan aikaa.
Kuvien perusteella mummolla riitti läheisiä ihan omastakin takaa.
”Tule
nyt! Oletko ikinä ollut lauantaiaamusta torilla?”
”Yleensä
mä herään lauantaisin vasta iltapäivällä”, Tuomas töksäytti.
”No
nyt siihen tulee muutos!” Helvi innostui.
”Ei
se oikein ole mun juttu. Eikä mulla olisi edes varaa ostaa mitään.”
”Älä
nyt! Tule kuuntelemaan musiikkia!”
Tuomas
pyöräytteli päätään ja yritti keksiä keinoa, jolla pääsisi
pälkähästä.
”Jos
sinä tulet kantoavuksi, niin teen sinulle torireissun jälkeen
ruokaa!”
”No...
okei”, Tuomaksen kiinnostus kasvoi. Hän ei muistanut, milloin
olisi viimeksi syönyt kunnon kotiruokaa. Jos söisi Helvin tekemää
ruokaa oikein kunnolla, sillä pärjäisi sunnuntainkin ylitse.
Sitten Tuomas ajatteli kauhulla mummon ostosten määrää sekä kodin ja torin välistä matkaa.
Sitten Tuomas ajatteli kauhulla mummon ostosten määrää sekä kodin ja torin välistä matkaa.
”Onko
sulla autoa?” hän kysyi.
”Ei,
eikä edes korttia. Mutta ei kai me nyt autolla mennä!” Helvi
hymyili.
Ilmeisesti
mummo luuli, että Tuomaksella olisi ollut ajokortti.
”Millä
me sitten mennään?” Tuomas tuskastui.
”No
kävellen kävellen! Huomiseksi on luvattu auringonpaistetta!”
Lauantaiaamuna
Tuomas oli laittanut ensimmäisen kerran ikuisuuteen herätyksen
vanhaan Nokiaansa. Helvi oli tasan puoli yhdeksältä soittamassa
ovikelloa, jotta he ehtisivät yhdeksäksi torille. Helvin ohuet, lyhyehköt, melko harmaantuneet hiukset, olivat vähän kiharrettu. Helvillä oli myös niukasti
luomiväriä ja ripsiväriä. Hänellä oli kultaiset korvakorut ja
kolme kultaista sormusta. Hän oli pukeutunut neuletakkiin ja
tummansävyiseen mummohameeseen, joka peitti polvet. Hänen jalkansa
olivat yhtä paksua pötköä, ja sukkahousujen läpi näkyi
suonikohjuja.
Tuomas
oli onneksi jättänyt hupparin kotiin. Hänellä oli yllään isohko
t-paita ja löysät farkut, mutta hiki pukkasi pintaan, kun hän
yritti pysyä Helvin perässä ja polttaa samalla tupakkaa. Helvin
olkapäällä heilui kangaskassi, jossa oli kissan kuva. Kun Helvin
puhe jostain eilen katsomastaan saippuasarjasta loppui, vauhti sen
kuin kiihtyi. Tuomas päätti kysyä, että pitikö Helvi
kissoista. Luulisi mummon kunnon loppuvan, jos piti puhua kuin
papupata ja suurin piirtein juosta samalla. Mutta kävelytahti ei juurikaan
hidastunut. Tuomas pysyi juuri ja juuri mukana.
He
olivat jo ennen yhdeksää torilla. Tuomas ei ollut ikinä kävellyt
kotoa näin nopeasti keskustaan. Torilla oli monta kojua ja sinne oli
rakennettu pieni lava, johon joku keski-ikäisten yhtye kasaili
soittimiaan. Väkeä valui jo torille. Suurin osa vaikutti olevan
eläkeläisiä, mutta seassa oli myös paljon lapsiperheitä.
Tuomas
katseli ympärilleen hämmästyneenä. Hän ei ollut tiennyt, että
hänen asuinkaupungissaan oli näin elinvoimaista toritoimintaa.
Hänestä oli vähän hassua ajatella, että hän oli vuosikaudet
nukkunut kotona lauantaisin, kun kävelymatkan päässä ihmiset
kokoontuivat nauttimaan toritunnelmasta ja toistensa seurasta. Tuomas
seurasi Helviä, joka näytti tuntevan myös jokaisen torimyyjän.
”Helviii!”
kuului lasten huuto, kun kaksi muksua juoksi halaamaan Helviä.
”No
moi moi moi! Mitäs kullannuput?” Helvi hymyili.
Lasten
vanhemmat tulivat perästä ja alkoivat vaihtaa Helvin kanssa
kuulumisia.
”Muuten,
tässä on Tuomas, naapurini”, Helvi esitteli Tuomaksen Aaltosen
perheelle.
Tuomas
kätteli Akseli Aaltosta ja Maiju Aaltosta. Heidän lapsensa
katselivat häntä oudoksuen. Tuomas oli tottunut siihen. Jos lapset
elivät sievässä ja siveässä ydinperheessä, Tuomaksen tatuoidut
käsivarret, lävistetty kulma ja ylipäänsä poikkeava tyyli olivat vieraita
ja pelottavia asioita. Eikä se haitannut häntä. Hän tajusi, että
nämä olivat ne naapuritalon lapset, jotka kiljuivat pihalla. Ne
lapset, joita hän oli halunnut niin monta kertaa heitellä
pulloilla, astioilla tai vaikka televisiolla.
Helvi
jatkoi matkaa kojulle, joka oli täynnä sekalaista tavaraa.
Kynttilöitä, tauluja, puutarhatonttuja ja villasukkia. Samalla Helvi selosti lapsista, Viivistä ja Väinöstä, jotka olivat 6- ja
4-vuotiaat. Hän oli usein ollut heidän lapsenvahtinaan. Tuomas ei
viitsinyt mainita omaa mielipidettään.
Torilla oli myös lapsia myymässä vanhoja tavaroitaan. Seassa
oli Playstation-pelejä, joita Tuomas jäi selailemaan. Hän ei
huomannut, että Helvi oli lähtenyt viereiseltä kojulta hakemaan kahvia.
”Kyllä
nyt torikahvit pitää juoda! Haetaanko vohvelit? Vai haluaisitko
grillimakkaran?” Helvi ojensi hänelle kahvin.
”Kiitos...”,
Tuomas miltei kuiskasi.
Muihin
mummeleihin verrattuna Helvi näytti melko varakkaalta ja ennen
kaikkea hyvinvoivalta. Torille oli tuotu pitkiä penkkejä lavan
eteen, ja he istuutuivat kuuntelemaan bändiä. Se oli jotain iskelmän
tapaista. Jotkut vanhukset alkoivat tanssia pareittain. Tuomas ei
osannut tanssia lainkaan. Hän ei ollut koskaan tanssinut mitään.
Paitsi ehkä ala-asteikäisenä Smurffien tahtiin.
”Päivää
Helvi”, kuului Tuomaksen oikealta puolelta.
”Markku!
Hei!” Helvi innostui. Jälleen kerran.
”Saisinko
luvan?”
”No
ilman muuta! Tuomas, pidätkö näitä, jos käyn vähän
pyörähtämässä?”
Tuomas
jäi istumaan Helvin kassien kanssa ja sytytti savukkeen. Hän näki
torikahvilassa juoksentelevan lapsia yhden pöydän ympärillä.
Pöydässä istui kaksi miestä, todennäköisesti lapsien isiä. Ne
olivat tuttuja. Hän oli yläasteella viihdyttänyt itseään ja
kavereitaan kiusaamalla ja ilkkumalla heitä. Tuomas hymähti
itsekseen.
Takaisintulomatkalla
Helvi jäi vielä vaihtamaan kuulumisia ystävänsä Ullan kanssa.
Tuomaksella oli kannettavana marjoja, perunoita sekä pussi, jossa
oli pari lankakerää, kynttelikkö ja lelu. Häntä mietitytti,
miksi Helvi oli tarvinnut kantoapua, kun hän olisi varmasti jaksanut
myös itse kantaa ostoksensa.
”Kenelle
tuo lelu on?”
”Viiville.
Hänellä on ensi kuussa syntymäpäivä. Minä olen vähän niin
kuin heidän varamummi. Akselin äiti on jo nukkunut pois, ja Maijun
vanhemmat asuvat parin tunnin ajomatkan päässä. Millos sinun
synttärit ovat?”
”Ööö...
Odotas...”, Tuomas mietti hetken, mikä päivämäärä tänään oli, ja
totesi sitten: ”Ensi lauantaina.”
”Herran
tähden! Etkä mitään ole sanonut!”
”No
eipä se mikään iso juttu ole.”
Tuomaksesta
hänellä ei ollut mitään juhlittavaa. Kaikilla oli kuitenkin
synttärit joka vuosi. Ei se ollut iso juttu, joka pitäisi
saavuttaa. Syntymäpäivät tulivat ja menivät.
Helvin
tekemä broileri oli herkullista. Tuomas söi kolme lautasellista, ja
Helvi yritti saada hänet tankkaamaan vielä neljännenkin annoksen.
Tuomas
yritti tehdä lähtöä, mutta Helvin puhetulva ei loppunut. Mummon
puhe loppusi vasta, kun hänen piti käydä vessassa. Tuomas näki
tilaisuutensa tulleen ja siirtyi eteiseen laittamaan kengät
jalkaansa. Eteisen lipastolla oli pitsipöytäliinan ja
koriste-esineiden lisäksi viidenkymmenen euron seteli. Sekunnin
sadasosassa Tuomas nappasi setelin roinan keskeltä ja rypisti
taskuunsa.
”Ai
sinä olet jo lähdössä”, Helvi harmitteli tullessaan vessasta.
”Joo,
kiitos ruuasta”, Tuomas vastasi nopeasti.
Hän
oli hermostunut ja tuskahiki nousi pintaan. Hän ei voinut enää
heittää seteliä takaisin pöydälle.
”Ei
mitään, kiitos seurasta! Oli oikein mukavaa!” Helvi hymyili aurinkoisena.
Sunnuntaiaamuna
Tuomas heräsi krapulaan. Krapula ei ollut kuitenkaan aivan
suunnaton, koska hän ei ollut ottanut viinaa. Hän oli lauantaina
käynyt lähikaupassa ostamassa Helvin rahoilla olutta. Lisäksi hän
oli näpistänyt muutaman burgerin, etteivät kaikki rahat menisi
yhdellä kertaa.
Päivällä
Helvi ilmestyi jälleen hänen ovensa taakse.
”Tuletko
tänäänkin syömään? Ajattelin tehdä lihapataa. Jos vaikka parin
tunnin päästä?”
Tuomakselle
ei annettu vaihtoehtoja kieltäytyä. Eikä hän oikeastaan olisi edes halunnut kieltäytyä. Hän tarvitsi ruokaa, ja omassa kodissa oli
tarjolla joko valmishampurilaisia, kananmunia tai purkkihernekeittoa.
Kaksi
tuntia myöhemmin Tuomas mateli Helville. Hän pohti sitä, miksi
Helvi halusi olla hänelle näin ystävällinen. Helvi ei edes
tuntenut häntä. Jos mummeli olisi huomannut Tuomaksen varastaneen
häneltä tai jos hän olisi tiennyt Tuomaksen historian, kaikki
huumausainerikokset ja pahoinpitelysyytteet, hän ei varmasti olisi
pyydellyt Tuomasta kyläilemään.
Helvin
tekemässä lihapadassa liha oli niin mureaa, että se suurin
piirtein suli suuhun. Ruuan jälkeen hän laittoi kahvin tippumaan ja
otti pullapitkon esille. Helvi ei kysellyt Tuomakselta juuri mitään.
Sen verran hän tiesi, että Tuomaksella ei ollut tyttöystävää ja
että hän oli työtön. Syitä ja perusteluita hän ei udellut.
Helvi
avautui itsestään huomattavasti helpommin kuin Tuomas. Hän oli
omaa sukuaan Vainio. Hänellä oli neljä sisarusta: Sinikka, Pentti,
Ritva ja Vuokko. Sinikka oli jo kuollut, Pentti
oli vanhainkodissa ja Ritva oli Helvin tietojen mukaan elossa. Hän
oli ainoastaan Vuokon kanssa läheinen.
”Eikö...
Eikö sua harmita niin etäiset välit?”
”Eipä
oikeastaan”, Helvi kohautti olkiaan ja hörppäsi kahvia: ”Jos
minä olen jotain tähän ikään mennessä oppinut, niin ei pidä
olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei
viihdy. Vuokko asuu tuolla maaseudulla, mutta hänen tyttärentyttärensä,
Olivia, enkös kertonutkin hänestä? Olivia kävi ammattikoulun
jälkeen pyörähtämässä maailmalla, ja muutama kuukausi sitten hän
muutti keskustaan. Sai täältä töitä matkailutoimistosta!”
Helvi
jatkoi selostustaan. Hän oli reilu parikymppisenä mennyt naimisiin
Valto Kauppisen kanssa. Valto oli ollut häntä viisi vuotta vanhempi
ja he saivat kaksi lasta. Vuonna 1962 syntyi heidän esikoisensa Juha
ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Kaisa.
”Valto
oli hyvä aviomies ja hyvä isä. Sitten se perkele meni ja hukkui”,
Helvi tuhahti.
Tuomas yllättyi Helvin kiroilusta.
”Oho.
Tuota... Osanottoni”, Tuomas sanoi vaikeana.
Oli aina haastavaa
olla tilanteissa, joissa puhuttiin menetetyistä läheisistä.
”Lapset
olivat silloin 4- ja 7-vuotiaat.”
”Huhhuh.
Oli varmaan... Aika rankkaa?”
”Olen
monta kertaa nähnyt Valtosta unta. Se on niissä unissa pyydellyt
kauheasti anteeksi. Siis sitä, että hän kuoli. Älä nyt pidä
minua ihan hulluna, mutta kyllä minä jollain tavalla uskon, että unilla
on syvempi tarkoitus. Ainakin ne ovat lohduttaneet.”
”Niin”,
Tuomas vastasi, kun ei osannut muutakaan sanoa.
”Kolme
vuotta myöhemmin menin sitten uudelleen naimisiin. Silloin minusta
tuli Rantala. Asko oli minua kymmenen vuotta vanhempi ja hänkin oli
jäänyt leskeksi. Mutta Asko ei ollut sillä tavalla hyvä mies.
Erosimme vuonna -82. En olisi selvinnyt siitä vuodesta ilman Juhaa.”
”Ja
Juha oli siis sun poikasi?” Tuomas tarkensi.
”Niin.”
”Sori,
yritän pysyä kärryillä. Niin paljon nimiä.”
Helvi
rupesi nauramaan. Tuomasta hymyilytti, että oli saanut vanhuksen
nauramaan näin surullisen puheenaiheen jälkeen.
”Juha
asuu pääkaupunkiseudulla vaimonsa Miian kanssa. Lari ja Linnea
jäivät sinne myös saatuaan opiskelupaikat. Larin avopuolison,
Pinjan, olen nähnyt muutaman kerran.”
”Entä
sun tytär?”
”Kaisa...
Kaisa on jo haudan levossa”, Helvi vastasi.
”Ai.
Anteeksi”, Tuomas järkyttyi.
”Ei
se mitään. Et tiennyt.”
”Onko
sulla nyt ketään kiikareissa?” Tuomas vaihtoi puheenaihetta.
Helvin
nauru oli iloisen kuplivaa.
”Voi
Tuomas...”, hän sanoi ja pyyhkäisi naurun tuoman kyyneleen
silmäkulmastaan: ”No se Markku, sieltä torilta. Se on sellainen läheinen ystävä. Olen vuoden ajan käynyt Markun kanssa vähän tanssimassa, uimassa ja kävelemässä.
On se kivaa, kun on joku, jonka kanssa tehdä asioita.”
”Jaa,
vielä kolmannenkin kerran naimisiin?”
”No
tuskinpa sentään!”
Helvi
oli ollut Tuomakselle todella mukava, joten syyllisyys varastamisesta
oli todella alkanut kalvata häntä. Siksi hän oli yrittänyt
vältellä Helviä. Seuraavalla viikolla hän kuitenkin törmäsi
Helviin, kun hän lähti palauttamaan pulloja.
Helvi
oli jälleen ylenpalttisen mukava ja ystävällinen, ja pyysi
Tuomasta syömään.
”Tuota...
Mitä jos... Mitä jos sä tulisit huomenna mun luo syömään?”
Tuomas lipsautti ennen kuin ehti asiaa sen tarkemmin miettiä.
”Voi!
Mielelläni!” Helvin silmät kirkastuivat ja hymy levisi hänen
kasvoilleen.
Tuomas
oli päättänyt käyttää loput Helviltä varastetuista rahoista
Helviin siinä toivossa, että hänen syyllisyydentunne kaikkoaisi.
Seuraavana
päivänä Tuomas meni pitkin kellertävän väristä
kokolattiamattoaan ja pyyhki märällä talouspaperilla suurimpia
läikkiä pois. Hänellä ei ollut mitään, millä pestä lattiaa.
Hän myös imuroi ensimmäistä kertaa kuukausiin. Sitten hän pyyhki
hataralta ruokapöydältä kaljapullojen jättämät rinkulajäljet
ja keräsi likapyykin muovikassiin.
Ruuaksi
hän valmisti spagettia ja jauhelihakastiketta. Hän ei muistanut,
milloin oli viimeksi laittanut näinkään monimutkaista ruokaa.
Sitten hän haki Helvin.
Helvin
astuessa sisälle, Tuomasta hävetti. Vaikka hän oli parhaansa
mukaan yrittänyt siivota, olihan se silti aivan järkyttävä läävä.
Helvi oli kuitenkin letkeä, eikä maininnut mistään mitään. Hän
piti Tuomaksen tekemää jauhelihakastiketta taivaallisena. Tuomas
kertoi katselleensa netistä vähän ohjeita, ja oli lisännyt
kastikkeeseen maustettua ruokakermaa sekä tuorejuustoa. Helvi oli
tästä aivan innoissaan. Hänen mielestä Tuomaksen piti suuntautua
ravintola-alalle.
Ruoan
jälkeen Helvi vaati, että hän tarjoaisi kahvit. Tuomas ei pistänyt
vastaan, koska hänen kahvinkeittimensä oli niin muinainen, että
sen kahvi maistui palaneelta ja ruosteiselta. Tosin hän oli ostanut
kaupasta korvapuusteja. Helvi oli niistäkin valtavan kiitollinen.
Kahvikuppien ääressä kerrosta ylempänä Helvi kertoi muun muassa menevänsä seuraavana päivänä Olivian kanssa lounastamaan. Hän selosti kulttuuriyhdistyksestä, jonka jäsen hän oli, sekä eläkeläisten tapahtumista, joita hän oli mukana järjestämässä.
”Helvi.
Mun on pakko tunnustaa sulle jotain”, Tuomas sanoi yhtäkkiä.
Hänen
oli pakko tunnustaa. Helvi asui samassa talossa ja kävi kutsumassa
häntä syömään. Helvi tarjosi hänelle ruokaa. Vieläpä helvetin
hyvää ruokaa. Hän ei olisi pystynyt välttelemään Helviä
muutoin kuin muuttamalla, ja siihen hänellä ei ollut varaa. Eikä
hän kehdannut kohdata Helviä syyllisyyden tuskissaan. Tuomas oli
tehnyt paljon pahoja ja huonoja juttuja. Mutta tässä meni hänen
rajansa.
”Mä...
Mä olen tosi peeaa. Ja ilmeisen moraaliton ihminen. Varastin sulta
viisikymppiä viime viikolla. Tosta eteisen lipaston päältä.”
Tuomas tuijotti lattian rajaan. Hän jäi odottamaan saarnaa.
”Kyllä
minä sen huomasin”, Helvi hymähti. ”Hyvä juttu, että
tunnustit.”
”Mitä?”
”Niin.
Kyllä minä sen tiesin.”
”Mä
oon... Mä oon tosi pahoillani. Anteeks. Sä oot ollut tosi kiva
mulle. Ei olis pitänyt ottaa sitä. Sori.”
”Ei
se mitään.”
”Mä
maksan sen sulle takasin.”
”Ei
sinun tarvitse!” Helvi naurahti. ”Saat anteeksi.”
Tuomas
oli tyrmistynyt. Hän ei ollut koskaan saanut anteeksiantoa näin
helposti. Tosin hän ei ollut myöskään pitkään pitkään aikaan
saanut mitään anteeksi. Hän kuitenkin koki, että hänen piti
selittää Helville syitä, miksi hän varasti ja miksi hän oli niin
persaukinen.
Helvi
kuunteli vaiti, kun Tuomas kertoi muuttaneensa jo alaikäisenä pois
kotoa. Äidillä oli vaihtuneet miehet kuin sukat, ja sisarpuolia oli
siunaantunut koko ajan lisää. Yhtäkään niin sanottua kokonaista
sisarusta hänellä ei ollut. Kun äiti vihdoin ja viimein vakiintui,
isäpuoleksi valikoitui sellainen äijä, jonka kanssa Tuomas ei
tullut lainkaan toimeen. Niinpä hän muutti pois kotoa. Hän sai
postista töitä ensin lajittelussa, ja täysi-ikäistymisen myötä
työtehtävät laajenivat. Koulunkäynti jäi kesken, koska piti
tehdä töitä ja maksaa omat menot. Tosin eipä häntä metallipuoli
ammattikoulussa olisi enää kiinnostanutkaan. Neljä vuotta
takaperin posti siirtyi kaupan yhteyteen, jolloin Tuomakselta lähti
työpaikka alta.
”Yritin
mä puhelinmyyntiä, mutta se oli ihan syöpää. Sen jälkeen oon
elänyt Kelan tuilla ja lisäksi haen joka kuukausi
toimeentulotukea.”
”Oletko
kuitenkin hakenut töitä?” Helvi kysyi myötätuntoisena.
”Joo,
mutta kun ei ole koulutusta, niin työpaikat on vähän vähissä.
Varsinkin näin pienellä paikkakunnalla. Eikä mulla ole rahaa
muuttaa täältä poiskaan”, Tuomas siemaisi kahvia välissä ja
jatkoi: ”Niin ja koulun penkille ei kannata lähteä, koska
opiskelijana saisin vielä vähemmän rahaa Kelalta kuin työttömänä.”
Helvi
huokaisi. Hänen katseesta näkyi sääli. Sitä Tuomas ei halunnut.
”Ei
sun tartte sääliä.”
”Niin.
Ei kai sitten. Ota pullaa”, Helvi kehotti. ”Onko sulla ystäviä?”
”En
mä oikein liiku missään.”
Tuomaksen
vähäiset ystävyyssuhteet eivät olleet kestäneet. Hän ei pitänyt
ihmisistä ja niihinkin ihmisiin, joista hän piti, hän kyllästyi
herkästi. Sami oli muuttanut opiskelupaikan perässä jo vuosia
sitten. Passe muutti pari vuotta takaperin toiselle paikkakunnalle
saadakseen uuden alun, ja aika pian se oli sitten saanut sieltä ihan
oikean duuninkin. Mikken kanssa hänellä oli tullut välirikko noin
vuosi sitten, kun hän oli herännyt yhden hullun dokausputken
jälkeen Mikken muijan, Jonnan, vierestä. Henkka nyt oli ainut, joka
soitteli edelleen. Ja yleensä sekin soitteli velkojen toivossa.
Tuomas mietti hetken ja totesi sitten:
”Ja
sitten kun tapaan uusia tyyppejä, ne on sellaisia työttömiä ja
elämänhaluttomia. Samanlaisia kuin mä.”
Perjantaina
Tuomas haki pullon viinaa sekä lisää olutta ja tupakkaa. Hän
laittoi musiikin soimaan, pelaili vähän ja istuskeli
parvekkeellaan. Toisessa kädessään kalja ja toisessa kädessään
rööki. Hän mietti sitä, että seuraavana päivänä hän
täyttäisi 26 vuotta. Hän ei pitänyt syntymäpäivästään. Se
oli vuosittainen etappi, jolloin hän väkisin joutui miettimään
elämänsä tarkoitusta. Miettimään sitä, mitä kaikkea hän olisi
voinut saavuttaa tähän mennessä ja sitä, mitä hän oli saavuttanut elämässään.
”En
vittu mitään”, hän ajatteli ja viskasi kaljapullon
parvekkeeltaan.
Aamulla
hän heräsi ovikellon soittoon. Tuomas käännähti vuoteessaan ja
katsoi puhelintaan. Kello oli vasta yhdeksän. Hän oli nukkunut
viisi tuntia. Krapula oli alkanut tehdä tuloaan. Ovikellon rimputus
jatkui. Aivan saatanan raskasta. Tuomas nousi täristen
sängystä ja manasi mielessään. Hän hivuttautui seiniä pitkin
kohti ulko-ovea. Häntä oksetti. Ovikelloa rimputettiin uudestaan.
Kylmä hiki valtasi koko kropan ja päätä särki joka puolelta.
Kiukku kiihtyi nollasta sataan.
Tuomas
nakkasi oven auki.
”Vittu
mä olen nukkumassa! Painu nyt helvettiin!” hän huusi raivoissaan
ja paiskasi oven kiinni.
Helvi
jäi järkyttyneenä rappukäytävään, kädessään pieni
kukkakuvioiseen lahjapaperiin kääritty paketti.
Lue osa 2 tästä linkistä
Lue osa 2 tästä linkistä
Kommentit
Lähetä kommentti