Elämän tarkoitus harhateillä, osa 1/2

Tuomas istahti kulahtaneen parvekkeensa rikkinäiselle tuolille ja sytytti tupakan. Aurinko oli jo ylhäällä. Silmiään siristäen hän kaivoi ikivanhan Nokian kollareidensa taskusta. Kello oli jo melkein yhdeksän. Hän oli hakannut pleikkaria koko yön. Henkka oli soittanut pari kertaa aamuyöllä, mutta puhelin oli ollut täysin äänettömänä. Tuomas oli kirjoittamassa viestiä kysyäkseen, oliko Henkalla ollut jotain oikeatakin asiaa, mutta tuhahti sitten itsekseen. Ei häntä kiinnostanut, mitä asiaa Henkalla oli ollut.

          Hän oli laittamassa puhelinta taskuunsa, mutta tuli toisiin aatoksiin. Hän päätti laittaa Henkalle viestiä kysyäkseen, olisiko tällä pilveä tai vaikka piriä. Tuomas imaisi pitkät henkoset savukkeestaan ja katseli viittä pullokassia parvekkeensa nurkassa. Ne vetivät puoleensa kärpäsiä.

          Tuomas ei ollut optimisti, mutta hän löysi jotain hyvää siitä, että kello oli aamuyhdeksän. Lapsia ei ollut vielä pihalla. Muutaman tunnin kuluttua hänen parvekkeensa alapuolella, hiekkalaatikon ja parin keinun ympärillä, juoksentelisi lapsia. Ne eivät varmaan osanneet nauraa, koska niiden piti aina kiljua. Niin kovaa ja korkealta, että korvia särki. Ja vanhemmat vain katselivat vierestä. Se tässä nykymaailmassa oli perseestä, ettei lapsia kasvatettu.

Hän nappasi kolme pullokassia kantoon ja paiskasi ulko-oven mennessään. Kerrankin hänellä oli mahdollisuus herättää naapureita niin raivostuttavalla tavalla. Yleensä hän oli se, joka joutui heräämään kukonlaulun aikaan, kun naapurit lähtivät töihin ovet paukkuen. Yksikään kerrostaloasuja ei koskaan huomioinut sitä, että jollakulla naapureista voisi olla päinvastainen vuorokausirytmi esimerkiksi yötöiden takia. Tosin Tuomas ei käynyt yötöissä. Hän oli viimeksi käynyt töissä kolme vuotta sitten. Oli elokuun toinen viikonloppu, mutta Tuomas ei jaksanut olla enää tietoinen siitä, missä viikonpäivässä tai kuukaudessa mentiin. Päivät vain kuluivat ja hyvä niin.

          Alaovella tuli vastaan mummo violetissa tuulipuvussa. Hän jäi pitämään Tuomakselle ovea auki, kun näki nuorukaisen kantavan kiliseviä kulmikkaita muovikasseja.

          ”Kyllä on kaunis päivä!” mummo totesi ja päästi oven kiinni jääden itse vieläkin ulos.

          ”Juu, niimpä”, Tuomas mutisi.

          Hän oli jatkamassa matkaa, mutta mummo jatkoi juttua:

          ”Me ei ollakkaan tavattu! Rantalan Helvi, neljännestä kerroksesta”, mummo ojensi kätensä.

          Tuomas laski yhden pullokassin jalkojensa juureen ja vastasi kättelyyn.

          ”Mäki, kolmas kerros.”

          ”Mukava tavata! Kävin aamukävelyllä tuollapäin”, Helvi osoitti. ”Oli aivan valtavan kaunista ja hiljaista!”

          ”Vai niin. Joo. Mun pitää tästä mennä”, Tuomas vastaili vaikeana ja lähti kävelemään.

          ”Totta kai, totta kai. Hyvää päivän jatkoa!” mummeli huusi vielä perään.

          Tuomas pyöräytti silmiään. Hänen ärtymyksensä vain kasvoi. Miten joku pystyi olemaan niin saatanan onnellinen heti aamusta alkaen?

Pullot kilisivät, kun Tuomas laahusti kohti lähikauppaa. Muutama auto kaahasi hänen ohitseen. Ihmisillä oli todennäköisesti kiire töihin.

          ”Miten helposti ja nopeasti kaikki päättyisi, jos hyppäisi alle”, Tuomas ajatteli. ”Ei tarvitsisi murehtia enää mistään.”

          Mutta hän ei hypännyt. Vieläkään. Hän oli jo monta kertaa miettinyt asiaa. Hän ei uskaltanut. Hän ei pitänyt elämästä eikä sen tuomista haasteista. Koko ajan oli jotain asioita hoidettavana eivätkä rahat riittäneet mihinkään. Mutta vielä vähemmän hän piti siitä ajatuksesta, että joutuisi kärvistelemään esimerkiksi halvaantuneena, jos itsemurha epäonnistuisi. Pari vuotta sitten hän oli yrittänyt saada valtimonsa auki, siinä onnistumatta. Toisella kerralla hän oli syönyt lääkkeitä ja joutunut vatsahuuhteluun.

Tuomas osti kaljaa, kananmunia, hernekeittopurkin ja röökiä. Muutaman valmisburgerin hän oli vaivihkaa tunkenut löysän hupparinsa taskuihin.

          Kotimatkalla auringonpaiste alkoi olla niin voimakas, että Tuomas riisui hupparinsa ja avasi kaljapullon. Hän joi sen hetkessä ja viskasi sitten tyhjän pullon ojaan. Pullo kuitenkin kolahti asfaltin reunaan ja hajosi. Vastaantuleva nainen kahden lapsensa kanssa koki asiakseen puuttua pullon kohtaloon:

          ”Mitä varten sä sen tuohon hajotit? Nuo lasinsirut ovat vaarallisia lapsille ja koirille!”

          ”Vahinko”, Tuomas kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa, vaikka äiti-ihminen oli pysähtynyt.

          Lapset pitivät äitiään käsistä kiinni ja katsoivat silmät suurina.

          ”Ei tuollaisia vahinkoja pitäisi sattua!” nainen sätti.

          ”Voi vittu”, Tuomas tuhahti naisen jäädessä hänen taakseen.

          ”Mulla on tässä lapsia! Varoisit vähän kielenkäyttöä!”

          Tuomas ei vaivautunut enää väittelemään. Hänen teki mieli nakata yksi olutpulloista naisen päähän, mutta hän ei tehnyt niinkään. Mieluummin hän joisi sen. Eikä hän halunnut uutta pahoinpitelysyytettä. Taas.

          Nainen jäi vielä urputtamaan, ennen kuin jatkoi matkaansa. Tuomas ei ottanut häntä kuuleviin korviinsa.

Kauppareissun jälkeen Tuomas nukahti sohvalle. Puolen päivän aikaan hän heräsi ovikellon soittoon. Hän vain käänsi kylkeään, koska ajatteli oven takana todennäköisesti olevan Jehovan todistajia. Ovikello soi pari kertaa uudestaan.

          ”Ei vittu...”, Tuomas ajatteli ja nousi sohvalta, ”se on varmaan Henkka.”

          Rappukäytävässä hymyili kuitenkin neloskerroksen mummeli.

          ”Ai. Moi”, Tuomas töksäytti hämmästyneenä.

          ”Moi! Ajattelin keittää päiväkahvit. Kelpaisiko sullekin?”

          ”Ai siis kahvi?” Tuomas kysyi.

          Hänen oli vaikea tajuta tilannetta, koska oli vasta herännyt.

          ”Niin! Mulla on sellainen uusi moccamasteri. Juotko sinä ylipäänsä kahvia?”

          ”Juu. Joo. Juon.”

          ”No tuletko? Pullaa olisi myös tarjolla.”

          ”O-okei, joo”, Tuomas vastasi.

          Yliystävälliset mummot olivat sellaisia, ettei niille kannattanut sanoa ei. Tosin eipä Helville varmaan olisi edes käynyt kieltävä vastaus. Tuomas kävi hakemassa olohuoneesta avaimensa ja lähti sukkasilteen rappukäytävään. Hän oli pysähtymässä hissin eteen, mutta mummo lähti painelemaan rappusia ylöspäin. Tuomas ei kehdannut mennä hissillä, vaan lähti nousemaan portaita Helvin perässä.

Helvi Rantalan asunnossa tuoksui kotiruoka, museo ja jokin hajuvesi tai kosteusvoide. Asunnossa oli kunnon kokoinen keittiö, kylpyhuone, vaatehuone, makuuhuone ja olohuone. Asunto oli siisti, vaikka se oli täynnä tavaraa. Jokaisella seinällä oli tauluja ja kehystettyjä valokuvia. Olohuoneen yhdellä seinällä oli niin paljon valokuvia, ettei seinää juuri näkynyt. Jokaisen lipaston, hyllykön ja tason päällä oli koriste-esineitä ja lisää kehystettyjä valokuvia.

          ”Se on kiva, kun on läheiset ihmiset näkyvillä. Tulee hyvä mieli”, Helvi totesi hymyillen huomatessaan, että Tuomas katseli valokuvia.

          ”Juu. Niinpä.”

          Muutama valokuva oli mustavalkoinen, osa kuvista oli omituisen kellertäviä. Sitten oli selvästi 90-luvun kuvia. Tuomaksella oli yksi ainut kuva-albumi, jonka oli saanut äidiltään. Siinä oli kuvia hänestä vastasyntyneestä 5-vuotiaaksi. Helvin seinällä oli myös nykyaikaisia kuvia, selfieitä jopa. Niissä Helvi oli aina jonkun nuoren kanssa.

          ”Ketä nämä nuoret on?” Tuomas keksi kysyä, koska hiljaisuus ahdisti häntä.

          ”Nuo tuossa ovat Lari ja Linnea, minun lapsenlapseni”, Helvi osoitti ruskeahiuksista parivaljakkoa yhdestä kuvasta ja sitten hän osoitti vaaleatukkaista tyttöä: ”Ja tämä on Olivia, siskoni lapsenlapsi. Minä vuonna sinä olet syntynyt?”

          ”-90.”

          ”No mutta! Larin kanssa samanikäinen! Linnea syntyi -92 ja Olivia -93.”

          Tuomas hymyili vaikeana. Hän ei tiennyt, miten jatkaisi keskustelua. Helvi kuitenkin alkoi päästä vauhtiin:

          ”Mennääs kahville. Se on varmaan jo tippunut. Tuo moccamasteri on niin nopea toimissaan.”

Tuomas oli ällistynyt kuullessaan Helvin olevan jo 79-vuotias. Mummo oli niin energinen, että vaikutti ennemmin kuusikymppiseltä, joka oli vain harmaantunut ja rypistynyt aikaisin.

          ”Mikäs muuten sun etunimi on? Vai sanonko ihan vain Mäeksi?”

          ”Tuomas.”

          ”Epäilevä Tuomas”, Helvi myhäili.

          Tuomas hymähti vaivautuneena. Sen verran hän tiesi, että 'Epäilevä Tuomas' oli jokin Raamatun juttu.

          Helvi tiesi melkein kaikki asukkaat viisikerroksisesta kerrostalosta. Hän tunsi myös naapuritaloista ihmisiä. Tuomas ei tiennyt naapureitaan kuin ulkonäöltä. Ja ulkonäöltäkin niin huonosti, ettei olisi tunnistanut, jos olisi muualla kuin rappukäytävässä nähnyt. Tuomas pysyi vaiti ja pidätteli haukotusta. Samalla hän vaivihkaa katseli ympärilleen, olisiko mummon kodissa jotain arvokasta, jonka voisi näpistää vaivihkaa. Tavaraa oli niin paljon, ettei Helvi edes huomaisi, jos jokin pienehkö tavara puuttuisi.

          Tuomaksen puhelin piippasi. Henkka vastasi aamuiseen viestiin, ettei Tuomas saisi häneltä mitään, ennen kuin velat oli kuitattu.

          ”Huomenna on toripäivä!” Helvin puheenaihe vaihtui.

          Hän ei tainnut edes huomata, että Tuomas oli välillä näprännyt kännykkäänsä.

          ”Haluatko lähteä kantoavuksi? Siellä on jotain musiikkiakin!”

          ”Öö... En mä”, Tuomas vastasi häkeltyneenä.

          Hän oli ymmällään, miksi Helvi halusi viettää hänen kanssaan aikaa. Kuvien perusteella mummolla riitti läheisiä ihan omastakin takaa.

          ”Tule nyt! Oletko ikinä ollut lauantaiaamusta torilla?”

          ”Yleensä mä herään lauantaisin vasta iltapäivällä”, Tuomas töksäytti.

          ”No nyt siihen tulee muutos!” Helvi innostui.

          ”Ei se oikein ole mun juttu. Eikä mulla olisi edes varaa ostaa mitään.”

          ”Älä nyt! Tule kuuntelemaan musiikkia!”

          Tuomas pyöräytteli päätään ja yritti keksiä keinoa, jolla pääsisi pälkähästä.

          ”Jos sinä tulet kantoavuksi, niin teen sinulle torireissun jälkeen ruokaa!”

          ”No... okei”, Tuomaksen kiinnostus kasvoi. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi syönyt kunnon kotiruokaa. Jos söisi Helvin tekemää ruokaa oikein kunnolla, sillä pärjäisi sunnuntainkin ylitse.
          Sitten Tuomas ajatteli kauhulla mummon ostosten määrää sekä kodin ja torin välistä matkaa.

          ”Onko sulla autoa?” hän kysyi.

          ”Ei, eikä edes korttia. Mutta ei kai me nyt autolla mennä!” Helvi hymyili.

          Ilmeisesti mummo luuli, että Tuomaksella olisi ollut ajokortti.

          ”Millä me sitten mennään?” Tuomas tuskastui.

         ”No kävellen kävellen! Huomiseksi on luvattu auringonpaistetta!”

Lauantaiaamuna Tuomas oli laittanut ensimmäisen kerran ikuisuuteen herätyksen vanhaan Nokiaansa. Helvi oli tasan puoli yhdeksältä soittamassa ovikelloa, jotta he ehtisivät yhdeksäksi torille. Helvin ohuet, lyhyehköt, melko harmaantuneet hiukset, olivat vähän kiharrettu. Helvillä oli myös niukasti luomiväriä ja ripsiväriä. Hänellä oli kultaiset korvakorut ja kolme kultaista sormusta. Hän oli pukeutunut neuletakkiin ja tummansävyiseen mummohameeseen, joka peitti polvet. Hänen jalkansa olivat yhtä paksua pötköä, ja sukkahousujen läpi näkyi suonikohjuja.

          Tuomas oli onneksi jättänyt hupparin kotiin. Hänellä oli yllään isohko t-paita ja löysät farkut, mutta hiki pukkasi pintaan, kun hän yritti pysyä Helvin perässä ja polttaa samalla tupakkaa. Helvin olkapäällä heilui kangaskassi, jossa oli kissan kuva. Kun Helvin puhe jostain eilen katsomastaan saippuasarjasta loppui, vauhti sen kuin kiihtyi. Tuomas päätti kysyä, että pitikö Helvi kissoista. Luulisi mummon kunnon loppuvan, jos piti puhua kuin papupata ja suurin piirtein juosta samalla. Mutta kävelytahti ei juurikaan hidastunut. Tuomas pysyi juuri ja juuri mukana.

          He olivat jo ennen yhdeksää torilla. Tuomas ei ollut ikinä kävellyt kotoa näin nopeasti keskustaan. Torilla oli monta kojua ja sinne oli rakennettu pieni lava, johon joku keski-ikäisten yhtye kasaili soittimiaan. Väkeä valui jo torille. Suurin osa vaikutti olevan eläkeläisiä, mutta seassa oli myös paljon lapsiperheitä.

          Tuomas katseli ympärilleen hämmästyneenä. Hän ei ollut tiennyt, että hänen asuinkaupungissaan oli näin elinvoimaista toritoimintaa. Hänestä oli vähän hassua ajatella, että hän oli vuosikaudet nukkunut kotona lauantaisin, kun kävelymatkan päässä ihmiset kokoontuivat nauttimaan toritunnelmasta ja toistensa seurasta. Tuomas seurasi Helviä, joka näytti tuntevan myös jokaisen torimyyjän.

          ”Helviii!” kuului lasten huuto, kun kaksi muksua juoksi halaamaan Helviä.

          ”No moi moi moi! Mitäs kullannuput?” Helvi hymyili.

          Lasten vanhemmat tulivat perästä ja alkoivat vaihtaa Helvin kanssa kuulumisia.

          ”Muuten, tässä on Tuomas, naapurini”, Helvi esitteli Tuomaksen Aaltosen perheelle.

          Tuomas kätteli Akseli Aaltosta ja Maiju Aaltosta. Heidän lapsensa katselivat häntä oudoksuen. Tuomas oli tottunut siihen. Jos lapset elivät sievässä ja siveässä ydinperheessä, Tuomaksen tatuoidut käsivarret, lävistetty kulma ja ylipäänsä poikkeava tyyli olivat vieraita ja pelottavia asioita. Eikä se haitannut häntä. Hän tajusi, että nämä olivat ne naapuritalon lapset, jotka kiljuivat pihalla. Ne lapset, joita hän oli halunnut niin monta kertaa heitellä pulloilla, astioilla tai vaikka televisiolla.

Helvi jatkoi matkaa kojulle, joka oli täynnä sekalaista tavaraa. Kynttilöitä, tauluja, puutarhatonttuja ja villasukkia. Samalla Helvi selosti lapsista, Viivistä ja Väinöstä, jotka olivat 6- ja 4-vuotiaat. Hän oli usein ollut heidän lapsenvahtinaan. Tuomas ei viitsinyt mainita omaa mielipidettään.

          Torilla oli myös lapsia myymässä vanhoja tavaroitaan. Seassa oli Playstation-pelejä, joita Tuomas jäi selailemaan. Hän ei huomannut, että Helvi oli lähtenyt viereiseltä kojulta hakemaan kahvia.

          ”Kyllä nyt torikahvit pitää juoda! Haetaanko vohvelit? Vai haluaisitko grillimakkaran?” Helvi ojensi hänelle kahvin.

          ”Kiitos...”, Tuomas miltei kuiskasi.

          Muihin mummeleihin verrattuna Helvi näytti melko varakkaalta ja ennen kaikkea hyvinvoivalta. Torille oli tuotu pitkiä penkkejä lavan eteen, ja he istuutuivat kuuntelemaan bändiä. Se oli jotain iskelmän tapaista. Jotkut vanhukset alkoivat tanssia pareittain. Tuomas ei osannut tanssia lainkaan. Hän ei ollut koskaan tanssinut mitään. Paitsi ehkä ala-asteikäisenä Smurffien tahtiin.

          ”Päivää Helvi”, kuului Tuomaksen oikealta puolelta.

          ”Markku! Hei!” Helvi innostui. Jälleen kerran.

          ”Saisinko luvan?”

          ”No ilman muuta! Tuomas, pidätkö näitä, jos käyn vähän pyörähtämässä?”

          Tuomas jäi istumaan Helvin kassien kanssa ja sytytti savukkeen. Hän näki torikahvilassa juoksentelevan lapsia yhden pöydän ympärillä. Pöydässä istui kaksi miestä, todennäköisesti lapsien isiä. Ne olivat tuttuja. Hän oli yläasteella viihdyttänyt itseään ja kavereitaan kiusaamalla ja ilkkumalla heitä. Tuomas hymähti itsekseen.

Takaisintulomatkalla Helvi jäi vielä vaihtamaan kuulumisia ystävänsä Ullan kanssa. Tuomaksella oli kannettavana marjoja, perunoita sekä pussi, jossa oli pari lankakerää, kynttelikkö ja lelu. Häntä mietitytti, miksi Helvi oli tarvinnut kantoapua, kun hän olisi varmasti jaksanut myös itse kantaa ostoksensa.

          ”Kenelle tuo lelu on?”

          ”Viiville. Hänellä on ensi kuussa syntymäpäivä. Minä olen vähän niin kuin heidän varamummi. Akselin äiti on jo nukkunut pois, ja Maijun vanhemmat asuvat parin tunnin ajomatkan päässä. Millos sinun synttärit ovat?”

          ”Ööö... Odotas...”, Tuomas mietti hetken, mikä päivämäärä tänään oli, ja totesi sitten: ”Ensi lauantaina.”

          ”Herran tähden! Etkä mitään ole sanonut!”

          ”No eipä se mikään iso juttu ole.”

          Tuomaksesta hänellä ei ollut mitään juhlittavaa. Kaikilla oli kuitenkin synttärit joka vuosi. Ei se ollut iso juttu, joka pitäisi saavuttaa. Syntymäpäivät tulivat ja menivät.

Helvin tekemä broileri oli herkullista. Tuomas söi kolme lautasellista, ja Helvi yritti saada hänet tankkaamaan vielä neljännenkin annoksen.

          Tuomas yritti tehdä lähtöä, mutta Helvin puhetulva ei loppunut. Mummon puhe loppusi vasta, kun hänen piti käydä vessassa. Tuomas näki tilaisuutensa tulleen ja siirtyi eteiseen laittamaan kengät jalkaansa. Eteisen lipastolla oli pitsipöytäliinan ja koriste-esineiden lisäksi viidenkymmenen euron seteli. Sekunnin sadasosassa Tuomas nappasi setelin roinan keskeltä ja rypisti taskuunsa.

          ”Ai sinä olet jo lähdössä”, Helvi harmitteli tullessaan vessasta.

          ”Joo, kiitos ruuasta”, Tuomas vastasi nopeasti.

          Hän oli hermostunut ja tuskahiki nousi pintaan. Hän ei voinut enää heittää seteliä takaisin pöydälle.

          ”Ei mitään, kiitos seurasta! Oli oikein mukavaa!” Helvi hymyili aurinkoisena.

Sunnuntaiaamuna Tuomas heräsi krapulaan. Krapula ei ollut kuitenkaan aivan suunnaton, koska hän ei ollut ottanut viinaa. Hän oli lauantaina käynyt lähikaupassa ostamassa Helvin rahoilla olutta. Lisäksi hän oli näpistänyt muutaman burgerin, etteivät kaikki rahat menisi yhdellä kertaa.

          Päivällä Helvi ilmestyi jälleen hänen ovensa taakse.

          ”Tuletko tänäänkin syömään? Ajattelin tehdä lihapataa. Jos vaikka parin tunnin päästä?”

          Tuomakselle ei annettu vaihtoehtoja kieltäytyä. Eikä hän oikeastaan olisi edes halunnut kieltäytyä. Hän tarvitsi ruokaa, ja omassa kodissa oli tarjolla joko valmishampurilaisia, kananmunia tai purkkihernekeittoa.

Kaksi tuntia myöhemmin Tuomas mateli Helville. Hän pohti sitä, miksi Helvi halusi olla hänelle näin ystävällinen. Helvi ei edes tuntenut häntä. Jos mummeli olisi huomannut Tuomaksen varastaneen häneltä tai jos hän olisi tiennyt Tuomaksen historian, kaikki huumausainerikokset ja pahoinpitelysyytteet, hän ei varmasti olisi pyydellyt Tuomasta kyläilemään.

          Helvin tekemässä lihapadassa liha oli niin mureaa, että se suurin piirtein suli suuhun. Ruuan jälkeen hän laittoi kahvin tippumaan ja otti pullapitkon esille. Helvi ei kysellyt Tuomakselta juuri mitään. Sen verran hän tiesi, että Tuomaksella ei ollut tyttöystävää ja että hän oli työtön. Syitä ja perusteluita hän ei udellut.

          Helvi avautui itsestään huomattavasti helpommin kuin Tuomas. Hän oli omaa sukuaan Vainio. Hänellä oli neljä sisarusta: Sinikka, Pentti, Ritva ja Vuokko. Sinikka oli jo kuollut, Pentti oli vanhainkodissa ja Ritva oli Helvin tietojen mukaan elossa. Hän oli ainoastaan Vuokon kanssa läheinen.

          ”Eikö... Eikö sua harmita niin etäiset välit?”

          ”Eipä oikeastaan”, Helvi kohautti olkiaan ja hörppäsi kahvia: ”Jos minä olen jotain tähän ikään mennessä oppinut, niin ei pidä olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei viihdy. Vuokko asuu tuolla maaseudulla, mutta hänen tyttärentyttärensä, Olivia, enkös kertonutkin hänestä? Olivia kävi ammattikoulun jälkeen pyörähtämässä maailmalla, ja muutama kuukausi sitten hän muutti keskustaan. Sai täältä töitä matkailutoimistosta!”

          Helvi jatkoi selostustaan. Hän oli reilu parikymppisenä mennyt naimisiin Valto Kauppisen kanssa. Valto oli ollut häntä viisi vuotta vanhempi ja he saivat kaksi lasta. Vuonna 1962 syntyi heidän esikoisensa Juha ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Kaisa.

          ”Valto oli hyvä aviomies ja hyvä isä. Sitten se perkele meni ja hukkui”, Helvi tuhahti.

          Tuomas yllättyi Helvin kiroilusta.

          ”Oho. Tuota... Osanottoni”, Tuomas sanoi vaikeana.

          Oli aina haastavaa olla tilanteissa, joissa puhuttiin menetetyistä läheisistä.

          ”Lapset olivat silloin 4- ja 7-vuotiaat.”

          ”Huhhuh. Oli varmaan... Aika rankkaa?”

          ”Olen monta kertaa nähnyt Valtosta unta. Se on niissä unissa pyydellyt kauheasti anteeksi. Siis sitä, että hän kuoli. Älä nyt pidä minua ihan hulluna, mutta kyllä minä jollain tavalla uskon, että unilla on syvempi tarkoitus. Ainakin ne ovat lohduttaneet.”

          ”Niin”, Tuomas vastasi, kun ei osannut muutakaan sanoa.

          ”Kolme vuotta myöhemmin menin sitten uudelleen naimisiin. Silloin minusta tuli Rantala. Asko oli minua kymmenen vuotta vanhempi ja hänkin oli jäänyt leskeksi. Mutta Asko ei ollut sillä tavalla hyvä mies. Erosimme vuonna -82. En olisi selvinnyt siitä vuodesta ilman Juhaa.”

          ”Ja Juha oli siis sun poikasi?” Tuomas tarkensi.

          ”Niin.”

          ”Sori, yritän pysyä kärryillä. Niin paljon nimiä.”

          Helvi rupesi nauramaan. Tuomasta hymyilytti, että oli saanut vanhuksen nauramaan näin surullisen puheenaiheen jälkeen.

          ”Juha asuu pääkaupunkiseudulla vaimonsa Miian kanssa. Lari ja Linnea jäivät sinne myös saatuaan opiskelupaikat. Larin avopuolison, Pinjan, olen nähnyt muutaman kerran.”

          ”Entä sun tytär?”

          ”Kaisa... Kaisa on jo haudan levossa”, Helvi vastasi.

          ”Ai. Anteeksi”, Tuomas järkyttyi.

          ”Ei se mitään. Et tiennyt.”

          ”Onko sulla nyt ketään kiikareissa?” Tuomas vaihtoi puheenaihetta.

          Helvin nauru oli iloisen kuplivaa.

          ”Voi Tuomas...”, hän sanoi ja pyyhkäisi naurun tuoman kyyneleen silmäkulmastaan: ”No se Markku, sieltä torilta. Se on sellainen läheinen ystävä. Olen vuoden ajan käynyt Markun kanssa vähän tanssimassa, uimassa ja kävelemässä. On se kivaa, kun on joku, jonka kanssa tehdä asioita.”

          ”Jaa, vielä kolmannenkin kerran naimisiin?”

          ”No tuskinpa sentään!”

Helvi oli ollut Tuomakselle todella mukava, joten syyllisyys varastamisesta oli todella alkanut kalvata häntä. Siksi hän oli yrittänyt vältellä Helviä. Seuraavalla viikolla hän kuitenkin törmäsi Helviin, kun hän lähti palauttamaan pulloja.

          Helvi oli jälleen ylenpalttisen mukava ja ystävällinen, ja pyysi Tuomasta syömään.

          ”Tuota... Mitä jos... Mitä jos sä tulisit huomenna mun luo syömään?” Tuomas lipsautti ennen kuin ehti asiaa sen tarkemmin miettiä.

          ”Voi! Mielelläni!” Helvin silmät kirkastuivat ja hymy levisi hänen kasvoilleen.

          Tuomas oli päättänyt käyttää loput Helviltä varastetuista rahoista Helviin siinä toivossa, että hänen syyllisyydentunne kaikkoaisi.

Seuraavana päivänä Tuomas meni pitkin kellertävän väristä kokolattiamattoaan ja pyyhki märällä talouspaperilla suurimpia läikkiä pois. Hänellä ei ollut mitään, millä pestä lattiaa. Hän myös imuroi ensimmäistä kertaa kuukausiin. Sitten hän pyyhki hataralta ruokapöydältä kaljapullojen jättämät rinkulajäljet ja keräsi likapyykin muovikassiin.

          Ruuaksi hän valmisti spagettia ja jauhelihakastiketta. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi laittanut näinkään monimutkaista ruokaa. Sitten hän haki Helvin.

          Helvin astuessa sisälle, Tuomasta hävetti. Vaikka hän oli parhaansa mukaan yrittänyt siivota, olihan se silti aivan järkyttävä läävä. Helvi oli kuitenkin letkeä, eikä maininnut mistään mitään. Hän piti Tuomaksen tekemää jauhelihakastiketta taivaallisena. Tuomas kertoi katselleensa netistä vähän ohjeita, ja oli lisännyt kastikkeeseen maustettua ruokakermaa sekä tuorejuustoa. Helvi oli tästä aivan innoissaan. Hänen mielestä Tuomaksen piti suuntautua ravintola-alalle.

          Ruoan jälkeen Helvi vaati, että hän tarjoaisi kahvit. Tuomas ei pistänyt vastaan, koska hänen kahvinkeittimensä oli niin muinainen, että sen kahvi maistui palaneelta ja ruosteiselta. Tosin hän oli ostanut kaupasta korvapuusteja. Helvi oli niistäkin valtavan kiitollinen.

Kahvikuppien ääressä kerrosta ylempänä Helvi kertoi muun muassa menevänsä seuraavana päivänä Olivian kanssa lounastamaan. Hän selosti kulttuuriyhdistyksestä, jonka jäsen hän oli, sekä eläkeläisten tapahtumista, joita hän oli mukana järjestämässä.

          ”Helvi. Mun on pakko tunnustaa sulle jotain”, Tuomas sanoi yhtäkkiä.

          Hänen oli pakko tunnustaa. Helvi asui samassa talossa ja kävi kutsumassa häntä syömään. Helvi tarjosi hänelle ruokaa. Vieläpä helvetin hyvää ruokaa. Hän ei olisi pystynyt välttelemään Helviä muutoin kuin muuttamalla, ja siihen hänellä ei ollut varaa. Eikä hän kehdannut kohdata Helviä syyllisyyden tuskissaan. Tuomas oli tehnyt paljon pahoja ja huonoja juttuja. Mutta tässä meni hänen rajansa.

          ”Mä... Mä olen tosi peeaa. Ja ilmeisen moraaliton ihminen. Varastin sulta viisikymppiä viime viikolla. Tosta eteisen lipaston päältä.”

          Tuomas tuijotti lattian rajaan. Hän jäi odottamaan saarnaa.

          ”Kyllä minä sen huomasin”, Helvi hymähti. ”Hyvä juttu, että tunnustit.”

          ”Mitä?”

          ”Niin. Kyllä minä sen tiesin.”

          ”Mä oon... Mä oon tosi pahoillani. Anteeks. Sä oot ollut tosi kiva mulle. Ei olis pitänyt ottaa sitä. Sori.”

          ”Ei se mitään.”

          ”Mä maksan sen sulle takasin.”

          ”Ei sinun tarvitse!” Helvi naurahti. ”Saat anteeksi.”

          Tuomas oli tyrmistynyt. Hän ei ollut koskaan saanut anteeksiantoa näin helposti. Tosin hän ei ollut myöskään pitkään pitkään aikaan saanut mitään anteeksi. Hän kuitenkin koki, että hänen piti selittää Helville syitä, miksi hän varasti ja miksi hän oli niin persaukinen.

          Helvi kuunteli vaiti, kun Tuomas kertoi muuttaneensa jo alaikäisenä pois kotoa. Äidillä oli vaihtuneet miehet kuin sukat, ja sisarpuolia oli siunaantunut koko ajan lisää. Yhtäkään niin sanottua kokonaista sisarusta hänellä ei ollut. Kun äiti vihdoin ja viimein vakiintui, isäpuoleksi valikoitui sellainen äijä, jonka kanssa Tuomas ei tullut lainkaan toimeen. Niinpä hän muutti pois kotoa. Hän sai postista töitä ensin lajittelussa, ja täysi-ikäistymisen myötä työtehtävät laajenivat. Koulunkäynti jäi kesken, koska piti tehdä töitä ja maksaa omat menot. Tosin eipä häntä metallipuoli ammattikoulussa olisi enää kiinnostanutkaan. Neljä vuotta takaperin posti siirtyi kaupan yhteyteen, jolloin Tuomakselta lähti työpaikka alta.

          ”Yritin mä puhelinmyyntiä, mutta se oli ihan syöpää. Sen jälkeen oon elänyt Kelan tuilla ja lisäksi haen joka kuukausi toimeentulotukea.”

          ”Oletko kuitenkin hakenut töitä?” Helvi kysyi myötätuntoisena.

          ”Joo, mutta kun ei ole koulutusta, niin työpaikat on vähän vähissä. Varsinkin näin pienellä paikkakunnalla. Eikä mulla ole rahaa muuttaa täältä poiskaan”, Tuomas siemaisi kahvia välissä ja jatkoi: ”Niin ja koulun penkille ei kannata lähteä, koska opiskelijana saisin vielä vähemmän rahaa Kelalta kuin työttömänä.”

          Helvi huokaisi. Hänen katseesta näkyi sääli. Sitä Tuomas ei halunnut.

          ”Ei sun tartte sääliä.”

          ”Niin. Ei kai sitten. Ota pullaa”, Helvi kehotti. ”Onko sulla ystäviä?”

          ”En mä oikein liiku missään.”

          Tuomaksen vähäiset ystävyyssuhteet eivät olleet kestäneet. Hän ei pitänyt ihmisistä ja niihinkin ihmisiin, joista hän piti, hän kyllästyi herkästi. Sami oli muuttanut opiskelupaikan perässä jo vuosia sitten. Passe muutti pari vuotta takaperin toiselle paikkakunnalle saadakseen uuden alun, ja aika pian se oli sitten saanut sieltä ihan oikean duuninkin. Mikken kanssa hänellä oli tullut välirikko noin vuosi sitten, kun hän oli herännyt yhden hullun dokausputken jälkeen Mikken muijan, Jonnan, vierestä. Henkka nyt oli ainut, joka soitteli edelleen. Ja yleensä sekin soitteli velkojen toivossa. Tuomas mietti hetken ja totesi sitten:

          ”Ja sitten kun tapaan uusia tyyppejä, ne on sellaisia työttömiä ja elämänhaluttomia. Samanlaisia kuin mä.”

Perjantaina Tuomas haki pullon viinaa sekä lisää olutta ja tupakkaa. Hän laittoi musiikin soimaan, pelaili vähän ja istuskeli parvekkeellaan. Toisessa kädessään kalja ja toisessa kädessään rööki. Hän mietti sitä, että seuraavana päivänä hän täyttäisi 26 vuotta. Hän ei pitänyt syntymäpäivästään. Se oli vuosittainen etappi, jolloin hän väkisin joutui miettimään elämänsä tarkoitusta. Miettimään sitä, mitä kaikkea hän olisi voinut saavuttaa tähän mennessä ja sitä, mitä hän oli saavuttanut elämässään.

          ”En vittu mitään”, hän ajatteli ja viskasi kaljapullon parvekkeeltaan.

Aamulla hän heräsi ovikellon soittoon. Tuomas käännähti vuoteessaan ja katsoi puhelintaan. Kello oli vasta yhdeksän. Hän oli nukkunut viisi tuntia. Krapula oli alkanut tehdä tuloaan. Ovikellon rimputus jatkui. Aivan saatanan raskasta. Tuomas nousi täristen sängystä ja manasi mielessään. Hän hivuttautui seiniä pitkin kohti ulko-ovea. Häntä oksetti. Ovikelloa rimputettiin uudestaan. Kylmä hiki valtasi koko kropan ja päätä särki joka puolelta. Kiukku kiihtyi nollasta sataan.

          Tuomas nakkasi oven auki.

          ”Vittu mä olen nukkumassa! Painu nyt helvettiin!” hän huusi raivoissaan ja paiskasi oven kiinni.

          Helvi jäi järkyttyneenä rappukäytävään, kädessään pieni kukkakuvioiseen lahjapaperiin kääritty paketti.

Lue osa 2 tästä linkistä