9. joulukuuta 2016

Vainoharha, osa 1

Inka selaili kahvilan ikkunapöydässä muistiinpanojaan. Lukion viimeiset kurssit painoivat päälle, ja joka päivä opettajat muistuttivat kevään ylioppilaskirjoituksista. Joulukuu oli vasta alkanut, joten Inka ei viitsinyt ihan hirveästi stressata vielä kirjoituksia. Hän käänteli kirjoittamiaan ruutupapereitaan edessään. Inka kävi hakemassa lisää kahvia ja istuutui takaisin valloittamansa pöydän ääreen. Hän päätti odottaa ystävänsä Erikan tuloa, sillä hänen lukemisensa ei oikein ottanut tuulta alleen. Erika tsemppasi Inkaa pänttäämään aina, kun hänen motivaationsa oli nollassa.
          Inka hörppäsi kahvistaan ja kääntyi katselemaan ikkunasta. Kahvila oli korttelin kulmassa. Autoja liikkui melkein yhtenä virtana, mutta ruuhka-aika oli vasta tulossa. Ulkona oli vielä valoisaa. Puhelin tärisi pöydällä. Erika viestitti olevansa matkalla. Inka nosti kahvikupin huulilleen ja jumittui uudestaan katselemaan ikkunasta. Hän yritti miettiä, mitä joululahjoja hankkisi läheisilleen. Ikkunan edestä köpötti mummo selkä kyyryssä. Inka kääntyi katsomaan tämän perään. Hän pelkäsi mummon liukastuvan. Mutta mummeli pysyi pystyssä.
          Korttelin kulmassa vaihtui vihreä valo kävelijöille. Poispäin Inkasta käveli joukko yläasteikäisiä poikia sekä nainen, jonka hiukset olivat tiukasti nutturalla. Kohti korttelin kulmakahvilaa käveli enemmän ihmisiä. Inkan huomio kiinnittyi keski-ikäiseen pariin, joka käveli käsi kädessä.

Inka katsahti vielä poikajoukon perään ja huomasi vanhan miehen kävelevän näitä vastaan, kohti liikennevaloja. Valot ehtivät vaihtua punaiseksi. Inka harmitteli mielessään papparaisen puolesta. Ulkona oli kirpeä pakkasilma. Korttelin kulmassa mies kääntyi kuitenkin oikealle ja katsahti samalla taakseen. Aivan kuin tarkistaakseen, seuraako joku häntä. Inka katsoi uudestaan poikajoukkoa, joka oli jo kaukana. Olikohan joku heistä huutanut papparaiselle jotain?
          Automaattisesti hän jäi katseellaan seuraamaan vanhusta, joka lähti kävelemään toisella puolella tietä kauemmas kahvilasta. Sitten hän pysähtyi. Kääntyi nopeasti ja katsoi suoraan kohti Inkaa. Inka siirsi katseensa hätkähtäen. Hän katsoi vasemmalle, oikealle ja puhelimeensa. Hän katsahti olkansa ylitse. Hän kiersi katseellaan kahvilan muut asiakkaat. Sivusilmällä hän näki miehen edelleen olevan paikallaan seisomassa. Inka ei ollut varma katseliko vanhus vielä häntä, joten hän alkoi näppäillä kännykkäänsä.
          Mies lähti liikkeelle. Inka nosti katseensa. Mies saattoi olla iäkkään näköinen 50-vuotias tai hyvinvoiva 80-vuotias. Harmaantunut, ei järin pitkä, mutta ei kovin lyhytkään. Ikä ei ollut ainakaan vielä painanut ryhtiä kasaan. Inka mietti, miksei vaarilla ollut pipoa eikä lapasia.

Mies pysähtyi ja kääntyi taas. Inka jäi katsomaan miestä ja hymyili tälle vähän. Niin yleensä selvitään tilanteesta, kun katseet kohtaavat tuntemattoman kanssa. Mutta miehen ilme ei värähtänyt. Hänellä oli harmaan valkoinen parta, pitkähkö harmaa ohut tukka. Hän oli kuin kulahtanut joulupukki. Inka vaivaantui, koska vanhus vain jatkoi tuijottamista. Tilanne oli kiusallinen. Inka yritti päästä siitä katsomalla puhelintaan. Hän näki sivusilmällä toisella puolella katua liikkuvan ihmisiä. Hän vilkaisi ikkunasta ulos. Vanhus oli siellä edelleen. Mies heilautti kädellään ja huusi kiukkuisesti jotain. Tai ehkä hän vain elehti suullaan. Inka käänsi katseensa salaman nopeasti puhelimeensa.
          Mies lähti hitaasti kävelemään poispäin, mutta hän katsoi edelleen kohti kahvilaa. Inka nosti katseensa ja käänsi suurieleisesti päänsä vasemmalta oikealle nähdäkseen, niin että mies tajuaisi hänen katselevan kaikkia ja kaikkialle. Inkan katseen lipuessa vanhuksen ohitse, vanhus
 otti pari askelta kohti kahvilaa, heilautti kiukuspäissään kättään ilmassa ja aukoi suutaan. Inka kangistui hetkeksi, koska hän oli järkyttynyt siitä, miten kummalliseen konfliktiin hän oli ajautunut tuikituntemattoman kanssa. Inka painoi päänsä ja keskittyi puhelimeensa. Hän toivoi, että vanhus ymmärtäisi vihdoin vain jatkaa matkaansa.

”Moi!” Erika istuutui Inkaa vastapäätä.
          Inka hätkähti.
          ”Hitto mä pelästyin!”
          ”Miksi?” Erika naurahti.
          ”Älä nyt katso, mutta tuolla toisella puolella katua on vanha äijä. Älä katso! Se tuli tuolta suunnasta, ja korttelin kulmassa kääntyessään vilkaisi taakseen. Mä jäin miettimään, että miksi se teki niin, joten katselin sen menoa. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottamaan mua. Mä katselin kaikkialle muualle, kunnes se lähti taas liikkeelle. Ettei se luulisi mua miksikään stalkkeriksi. No se lähti jatkamaan matkaa, ja jäin vähän hämmästyneenä katsomaan sen perään. Ja sitten se kääntyi taas! Katsoi suoraan mua päin! Mä yritin hymyillä sille, mutta se vaan tuijotti. Katselin sitten puhelinta, ja nostin taas katseen, ihan vain nähdäkseni, että lähtikö se menemään, niin se heilautti kättään ja huusi jotain. En tietenkään kuullut tänne mitään, mutta eleistä päätellen jotain: ”Mitä vittua sä katot!”, mutta mun mielestä se sanoi vain kaksi sanaa", Inka selitti hätääntyneenä.
          "Siis mitä...", Erika sanoi epäuskoisesti.
          "Älä katso!" Inka kiskaisi Erikaa hihasta. "Mä yritin tässä sitten käännellä päätäni sillä tavoin, että se tajuaisi, että katselen ihan kaikkea. Niin se alkoi huitoa uudestaan suutuspäissään!"
          Erika räjähti nauramaan ja kääntyi katsomaan miestä.
          ”Älä katso!” Inka pauhasi.
          Vanhus oli häipynyt.
          "Missä se on?" Erika kysyi.
          "Ehkä se vihdoin ja viimein jatkoi elämäänsä..."
          ”Se oli ihan varmasti harmiton. Sellainen herttainen pappa”, Erika sanoi hymyillen.
          ”Herttaista siitä ei saa tekemälläkään. Mitäköhän se huuteli?” Inka pohti.
          "No älä nyt sitä enää mieti."
          ”Mulla on tosi paha mieli! Mitä jos se ukkeli luuli, että mä varta vasten vakoilin sitä? Se on varmaan ihan heikkohermoinen lopun ikäänsä!”
          ”Musta tuntuu, että ennemmin susta tuli nyt hermoheikko”, Erika virnisti ja otti englannin kirjan pöydälle.

Inka asui vielä kotona vanhemmillaan. Rivitaloalueella, jossa hän oli asunut melkein koko ikänsä. Hänen huoneensa oli toisessa kerroksessa, ja se alkoi olla jo aivan liian pieni hänen tavarapaljoudelleen. Sänky oli kapea ja vaatekaappi liian pieni. Jotenkin hän oli saanut mahdutettua huoneeseensa ison kirjahyllyn, lipaston sekä työpöydän. Pöytä, jolle oli levitetty koulukirjoja ja muistiinpanoja, oli ikkunan edessä. Ulkona kajasti lämmin katuvalo ja lumihiutaleita leijaili hiljalleen kohti maata.
          Inka oli istahtamassa vähän narisevalle tuolilleen, kun hän huomasi ohimennen hahmon ulkona. Ihmisen pyörätiellä, joka meni parkkialueen vierestä. Inka istuutui ja tajusi ulkona seisoskelevan henkilön katsovan kohti heidän rivitaloa. Läheisen katulampun kelmeä valo valaisi juuri sen verran, että Inka tunnisti ulkoisen olemuksen. Se oli se samainen äijä. Inka heittäytyi tuolilta alas ja konttasi valokatkaisimelle. Hän sammutti kattolampun ja hiipi seinää pitkin takaisin ikkunan viereen. Hän näki ohuen verhon läpi miehen seisovan liikahtamatta. Rintamasuunta oli edelleen kohti heidän rivitaloa. Kohti juurikin heidän asuntoaan. Oliko ukko seurannut häntä? Inkan hengitys tihentyi ja kädet alkoivat täristä. Hän kurkkasi uudestaan verhon läpi. Hän oli melko varma, että vanhus katsoi vieläpä toiseen kerrokseen.
          Äiti näpäytti valot päälle ja astui Inkan huoneeseen.
          ”Valot pois! Valot pois!” Inka hätääntyi ja säntäsi valokatkaisimelle.
          ”Mitä nyt?” äiti säikähti.
          ”Hys! Seinää pitkin!” Inka hyssytti, aivan kuin vanhus olisi muka voinut kuulla hänet, ja hiipi takaisin ikkunan viereen. Äiti seurasi perässä matkien Inkan eleitä dramaattisesti.
          Vanhus oli kadonnut. Inkan pää teki äkkinäisiä liikkeitä, kun hän kiersi katseellaan kaikki puskat, tien pätkät ja talojen nurkat, jotka hän ikkunastaan näki.
          ”Mitä me katsotaan?” äiti kuikuili ikkunasta.
          ”Mitä hittoa...”, Inka ihmetteli ääneen.

______________________________


Kauko söi iltapalaksi yhden itse tekemänsä ruisleivän. Hän lämmitti velliä, mutta epäilys valtasi hänen mielensä. Hän kaatoi vellin pois. Hän katsoi nurkista, katosta sekä lattiasta, että kaikki oli ennallaan. Yläkerrasta kuului askelia. Kauko jäi kuuntelemaan niiden kulkua.
          Vasta puolen yön aikaan hän meni pesemään hampaansa kylpyhuoneeseen. Hän vaihtoi yövaatteet päälleen, ja kävi tarkastamassa, että verhot olivat ikkunoiden edessä ja että oven lukot olivat varmasti lukossa. Vielä kerran hän katsoi, että kaikki tavarat olivat paikoillaan. Sitten hän odotti, että mainostenjakaja oli mennyt. Naapureille, joilla ei ollut mainosten kieltoa ovessa, tuli aina torstain ja perjantain välisenä yönä noin puoli yhden aikaan mainoksia. Kun mainosten jakaja oli mennyt, Kauko pystyi yrittämään nukahtamista.

Minä en pelkää. En pelkää. Minä näytän niille”, Kauko hoki mielessään kävellessään kohti keskustaa.
          Hänen oli pakko käydä kävelyllä sekä kaupassa. Paikat kipeytyivät nopeasti, jos hän ei ollut tarpeeksi liikkeessä. Joka kuudennella askeleella Kauko katsahti taakseen. Häntä tuli vastaan kaksi lasta. Toisella oli kiharainen tukka ja pisamia poskissaan. Molemmat tuijottivat puhelimiaan. Kaukoa puistatti. 
          Kiharatukkainen tyttö nosti Kaukon kohdalla katseensa. Hän katsoi suoraan Kaukon silmiin ja laski nopeasti katseensa takaisin kännykän pauloihin. Kauko kavahti. Hänen askeleensa pitenivät ja vauhti kiihtyi.
          Kauko kuuli auton lähestyvän häntä takaapäin. Kuudennella askeleella hän katsoi taas taakseen. Hän tunnisti kuskin. Samainen muija, jonka hän oli nähnyt niin usein. Se ei ollut sattumaa. Tällä viikolla tyttö oli paljastanut itsensä. Nyt hän vieläpä hidasti Kaukon kohdalla.
          ”Jätä minut rauhaan!” Kauko meuhkasi ja otti hyökkäävästi pari askelta kohti autoa.
          Auto kaahasi pois.

______________________________


Inka, tule nyt”, Erika käskytti.
          ”Onko pakko?” Inka vastusteli.
          He istuivat Inkan huoneessa. Jouluaattoon oli vain kolme päivää, ja Erika halusi jouluostoksille. Inka ei ollut kolmeen viikkoon liikkunut muuta kuin pakollisia matkoja. Hän suorastaan pelkäsi kohtaavansa taas sen vanhan äijän, joka vainosi häntä. Yhtäkkiä hän oli ruvennut näkemään vanhuksen kaikkialla. Kun hän oli kävellyt kirjastoon, kun hän oli ollut lenkillä, kun hän oli ollut hakemassa pizzoja pizzeriasta. Monta kertaa hän oli äidin autolla ajaessaan nähnyt miehen kävelevän pilkkopimeässä. Kerran hän oli yrittänyt seurata tätä, mutta mies oli rämpinyt läheiseen metsään ja kadonnut näkyvistä.
          ”Susta on tullut ihan vainohullu! Nyt ylös ja mennään!” Erika patisti.

Tytöt kävivät kauniisti valaistulla joulutorilla ja jatkoivat sitten matkaansa keskustan pieniin putiikkeihin. Kirjakaupassa ollessaan Inka näki tutun hahmon harppovan ulkona. Inka kurottautui katsomaan ikkunasta miehen perään ja samantien mies käännähti katsomaan taakseen. Aivan kuin vanhus olisi tuntenut Inkan katseen takaraivossaan. Mies jähmettyi. Katse oli uhkaava. Inka säikähti. Hän pujahti hyllyjen väliin ja yritti etsiä Erikan.
          ”Se mies on tuolla!” Inka kuiskasi ja kiskoi Erikan ikkunan ääreen.
          Mies oli taas kaikonnut.

Inka kulki Erikan perässä uudessa sisustusliikkeessä. Putiikki oli pystytetty kuukausi sitten keskustan laitaan. Inka tarkkaili koko ajan ympäristöään. Hän vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kun hän huomasi kiukkuisen ukon painelevan kapealla kadulla, hän lähti tämän perään.
          Erika huusi Inkalle jotain syli täynnä tavaroita, mutta Inka oli päättänyt nyt selvittää tämän. Mies oli jo korttelin päässä, kun hän lähti haparoivin juoksuaskelin ottamaan tätä kiinni. Tie oli hiekoitettu, mutta todella jäinen.
          ”Hei! Anteeksi!” Inka huusi ja yritti kuulostaa ystävälliseltä, kun vanhus oli tavoitettavan matkan päässä.
          Mies katsahti nopeasti taakseen ja lähti painelemaan pidemmillä askelilla eteenpäin. Inka kipitti perässä.
          ”Hei! Herra! Odota!” Inka huusi.
          Ukko harppoi menemään, aina vain kauemmas ja kauemmas keskustasta. Inka oli sinnikäs. Kello oli jo paljon, eikä vastaantulijoita juuri ollut. Pari ihmistä jäi hetkeksi hämmästyneenä katsomaan heidän menoaan.
          Inka tajusi, että mies todellakin oli kuullut hänet. Äijähän yritti pakoon. Inka kiri miestä kiinni liukastellen.
          ”Hei! Mulla olisi asiaa!” Inkan äänensävystä kuului ärtyneisyys.
          Yhtäkkiä kivet Inkan saapikkaan alla lähtivät liukumaan jäätä pitkin, ja Inka menetti tasapainonsa.

Inkan päätä ja silmiä särki. Hän yritti avata silmänsä, mutta valo oli liian kirkas.
          ”Inka, ei hätää”, kuului äidin lempeä ääni.
          Inka kuitenkin erotti äänestä huolen ja surun.
          ”Pidä silmät vain kiinni”, äiti silitti Inkan päätä.
          ”Missä... Missä mä olen? Mitä... En muista...”
          ”Olit kadulla liukastunut. Ohikulkija löysi sinut. Sinulla on aivotärähdys...”, äidin ääni alkoi väristä. ”Voi kulta pieni...”
          ”Mitä? Mitä muuta?” Inka alkoi hermostua.
          Lääkäri saapui huoneeseen. Inka yritti avata silmiään. Näky oli sumea ja yllättävän kapea. Inkan poskea kiristi. Hän koski kasvoihinsa, tunnusteli teippejä poskellaan ja tajusi vasemman silmänsä olevan peitettynä.
          Äiti kuulosti itkuiselta. Lääkäri otti Inkaa kädestä, ja kertoi Inkan silmästä. Ensihoitajat olivat paikan päällä todenneet, että Inkan silmään oli osunut jääpuikko, joka todennäköisesti oli pudonnut katonharjalta. Silmä oli vaurioitunut ja näkökyky heikentynyt merkittävästi. Lääkäri kuitenkin lupaili, että silmälasien kanssa Inka pystyisi elämään normaalia elämää.

______________________________


Kauko pyyhki pienen keittiönsä työtasoja. Hän myhäili tyytyväisenä. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut moista onnistumisen tunnetta. Hän oli peräti jopa voitonriemuinen. Nyt Kauko tiesi, että hän pystyisi puolustamaan itseään. Hän pärjäisi kyllä. Tyttö oli varmasti säikähtänyt. Ei varmasti enää jahtaisi häntä, tai edes tuijottaisi häntä. Lähtisi likalta muutoin kokonaan näkö. Se oli varma se.
          Kauko sulki roskapussin ja lähti viemään sitä ulos. Hän ei koskaan käyttänyt hissiä, vaan kulki aina rappusia pitkin. Roskikset olivat kerrostalon parkkipaikan päädyssä. Heitettyään pussin roskalaatikkoon Kauko kääntyi ja jähmettyi pelosta. Muutaman metrin päässä hänestä oli se kiharapäinen tyttö, jonka hän oli nähnyt aikaisemminkin. Ainakin kerran. Ehkä useamminkin. Jospa hän ei vain ollut kiinnittänyt lapseen huomiota? Tytöllä oli taas kännykkä kädessään, ja se osoitti häntä kohti. Kauko tiesi, että nykypäivän puhelimilla pystyi kuvaamaan, videokuvaamaan ja tekemään vaikka mitä. Puhelimet kertoivat jopa olinpaikkansa.
          ”Täällä on pokemon!” tyttö kirkui ja viereisen kerrostalon pihalta juoksi kaksi poikaa hänen luokseen.
          Kaikki kolme tuijottivat puhelimiaan ja osoittivat niillä Kaukoa. Kauko lähti töksähdellen liikkeelle. Hänen päässään humisi ja sydän tykytti. Rappukäytävään päästyään hän kiirehti kolmanteen kerrokseen ja aukaisi oven kädet täristen. Sitten hän läimäytti oven kiinni ja lukitsi sen kahdella erillisellä lukolla. Hän tarkasti ikkunat ja että kaikki tavarat olivat oikeilla paikoillaan. Mitään ylimääräistä ei ollut. Hän nojautui seinää vasten ja kyykistyi. Hän yritti tasata hengitystään, mutta turhaan. Koko keho tärisi ahdistuksesta ja kyynel putosi silmäkulmasta polvelle.
          ”Ne eivät lopeta... Niitä on kaikkialla. Kaikkialla."

______________________________


Vuosi oli jo vaihtunut, kun Inka pääsi sairaalasta. Hänen silmänsä oli edelleen peitettynä ja kulkeminen oli vaikeaa. Inka oli alkanut toden teolla stressaamaan ylioppilaskirjoituksia, ja sitä, miten selviäisi niistä, jos vielä silloinkin olisi käytössä vain yksi silmä. Hän oli myös täynnä raivoa. Hän tiesi, ettei jääpuikko ollut mikään onnettomuus. Se oli tasan tarkkaan ollut se hullu ukko. Sen äijän takia hänellä oli käytössään vain yksi silmä, ja hän oli joutunut viettämään joulun sairaalan sängyssä.
          Inka oli selostanut kaikille läheisilleen kaikki kohtaamiset vanhuksen kanssa sekä kertonut tämän tuntomerkit. Hän tarvitsi silminnäkijän todistajakseen, mutta vanhemmat olivat toppuutelleet häntä. Aivotärähdys oli syönyt häneltä uskottavuutta, koska vanhemmat uskoivat ennemmin ensihoitajien arvioon onnettomuudesta. Siksi Inkaa ei oltu päästetty tekemään rikosilmoitusta. Äiti oli takavarikoinut häneltä puhelimen ja läppärin.

Inka lojui olohuoneen sohvalla. Hän oli ahdistunut, masentunut ja suuttunut.
          ”Inka...”, isä istahti hänen viereensä. ”Kuule... Me ollaan äitisi kanssa puhuttu sun ystävien kanssa...”
          ”Miksi?” Inka töksäytti.
          Hän oli niin kiukkuinen siitä, että kaikki hänen läheisensä olivat kääntyneet häntä vastaan. Kukaan ei uskonut häntä. Hän oli valtavan turhautunut.
          ”Tästä sun onnettomuudesta ja rikosilmoituksen tekemisestä...”, isä sanoi hiljaa.
          ”Joko me tehdään se?” Inka innostui.
          ”Ei me tehdä sitä.”
          ”Mitä!? Miten te voitte olla noin ääliöitä! Sun tyttären silmä yritettiin puhkaista ja sä et halua tehdä rikosilmoitusta?!”
          ”Me ajateltiin, että sun olisi hyvä puhua jollekin.”
          ”No niinpä: poliisille!” Inka raivosi.
          ”Ei kun jollekin sellaiselle... Ammattilaiselle.”
          ”Siis jollekin kallonkutistajalle vai? Mitä se nyt auttaa mihinkään!”
          ”Voi Inka... Kun tuota... Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt sitä vanhusta.”

Lue osa 2 tästä linkistä

4 kommenttia:

Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!