Vainoharha, osa 2
Lue osa 1 tästä linkistä
Nelli nappasi maasta pienen rievun, joka oli pudonnut kiirehtivän vanhuksen takin taskusta.
Nelli nappasi maasta pienen rievun, joka oli pudonnut kiirehtivän vanhuksen takin taskusta.
”Se
on sen nenäliina! Siinä on sen räkää!” Julius huusi.
”Niin
on! Meidän vaarilla on tuollainen samanlainen rätti!” Joona
lisäsi.
Nelli
piteli rievusta kiinni kahdella sormella yhdestä kulmasta.
”Eihän
tällaiseen niistetä!” hän väitti vastaan.
Naapurin
pojat kuitenkin selostivat, että iäkkäät ihmiset käyttivät
vielä kankaisia nenäliinoja. Nelli nyrpisti nenäänsä, mutta ei
silti päästänyt irti rievusta.
”Ehkä
se haluaa tämän takaisin?”
”Jätä
se pihalle, kyllä se Hämäläisen äijä sitä tulee etsimään,
jos se sitä kaipaa”, Joona neuvoi.
Joona
oli jo 11 vuotta. Nellin luokkakaveri, 8-vuotias Julius, oli eri
mieltä.
”Heitä
se vaan roskiin! Hei haloo, siinä on räkää!”
Pojat
kertoivat kauhutarinoita Hämäläisestä, joka asui heidän kanssaan
samassa kerrostalossa. Hämäläisen ukosta oli parempi pysyä
kaukana, koska sillä oli ruuvit löysällä. Niin Joonan ja
Juliuksen isä oli kertonut. Nelli päätti kuitenkin viedä
nenäliinan papparaiselle, poikien vastusteluista huolimatta.
Hän
katsoi aulan sukunimiluettelosta, että Hämäläinen asui
kolmannessa kerroksessa. Sitten hän lähti hissillä ylös. Rätissä
ei näkynyt räkää, mutta Nelli piteli varoen siitä kiinni. Hänen
mumminsa oli ollut aivan poissa tolaltaan, kun joulun aikoihin hänen
kangaskassinsa oli hukassa pari päivää. Ehkä Hämäläinen olisi
yhtä kauhuissaan, jos ei löytäisi nenäliinaansa. Rätti näytti
niin vanhalta, että se oli ehkä ollut hänellä ihan pikkupojasta
asti.
Nelli
soitti ovikelloa. Oven takana kuului kolahdus, mutta ovea ei avattu.
Nelli rimpautti kelloa reippaasti uudestaan. Hetken hiljaisuuden
jälkeen aivan oven takana kuului rapinaa ja kolinaa. Sitten ovi
avautui muutaman sentin. Turvaketju oli edelleen kiinni.
”Mitä
asiaa?” kuului äreä ääni.
”Sinun
nenäliina putosi” Nelli sanoi iloisesti ja ojensi liinan oven
välistä.
Kiusallinen tilanne. Nellin käsi oven välissä ojentamassa
rättiä eikä minkäänlaista vastausta. Nelli
ehti jo ajatella, että rätti ei ollutkaan pudonnut papparaiselta.
Sitten ukko riuhtaisi rievun hänen kädestään.
”Kiitos”,
vanhus sanoi tylysti.
Nelli
veti kätensä oven välistä ja samantien ovi paukahti kiinni.
Illemmalla
ruokapöydän ääressä Nelli kertoi vanhemmilleen omituisesta
kohtaamisesta naapuritalon vanhan papan kanssa.
”Tarkoitatko
sä sitä Hämäläisen huru-ukkoa?” isä kysyi.
”Huru-ukko!”
Nellin 4-vuotias pikkuveli Lennu nauroi.
”Joo,
sen sukunimi oli Hämäläinen”, Nelli myötäili.
”Parempi
pysyä siitä hörhöstä kaukana”, isä käskytti. ”Se on
sekaisin kuin seinäkello!”
”En
minä sitä pelkää!” Nelli uhosi.
”Ei
sinun tarvitsekaan, mutta se on vähän höppänä mies...”, äiti
yritti selittää lempeästi.
”Kyllä
on parempi pelätä kuin katua!” isä totesi.
______________________________
Kauko
säntäili ympäri asuntoaan levottomana. Hän oli uittanut
nenäliinaansa kuumassa vedessä liedellä. Laittaessaan liinaa
kuivumaan Kauko huomasi sen vähän kutistuneen. Se ei haitannut.
Parempi niin. Nyt ainakin nestuukia voisi vielä käyttää.
Kauko
kävi tasaisin väliajoin katsomassa ovisilmästä varmistaakseen,
ettei kiharatukkainen pikkutyttö ollut tullut takaisin oven taakse.
Ikkunoista hän ei viitsinyt vilkuilla. Se olisi kiinnittänyt liikaa
huomiota, jos joku olisi ollut pihalla pällistelemässä. Ennen
nukkumaanmenoa Kauko tarkisti monta kertaa, ettei hänen yksiössään
ollut mitään ylimääräistä tai erilaista.
Kello
lähestyi jo puolta yötä, kun Kauko rauhottui ja meni maaten.
Yläkerrasta kuului taas askelia. Puheen sorinaa. Joku päästi
vettä. Taas kuului askelia. Puhetta. Hitaita askelia, nopeita
askelia. Kauko ei voinut nukahtaa. Hänen piti pysyä valppaana.
Seuraavana
päivänä Kaukon oli pakko käydä kaupassa. Ruokavarannot alkoivat
olla vähissä. Hän lähti vasta illan suussa, koska ihmisiä oli
silloin vähemmän liikenteessä. Hän ei kuitenkaan koskaan lähtenyt
tiettynä kellonaikana kauppaan eikä käynyt kaupassa vain tiettyinä
viikonpäivinä. Hän teki kaikesta epäsäännöllistä. Kukaan ei
voinut seurata tai vakoilla häntä, koska selvää rytmiä ei ollut.
Joskus hänen oli siis pakko käydä kaupassa sellaiseenkin aikaan,
kun väkeä oli paljon liikkeellä. Ihan vain pitääkseen
epäsäännöllisyydestään kiinni.
Kauko
myös kulki erilaisia reittejä, kun hän kävi asioilla. Välillä
hän saattoi kävellä kuusikin kilometriä ylimääräistä. Kauko
oli tarkoin laskelmoinut, ettei hänen epäsäännöllisyytensä
myöskään tehnyt tietynlaista kaavaa. Hän kirjasi ylös mihin
aikaan hän oli lähtenyt kauppaan, minkä reitin oli kulkenut ja
milloin oli tullut takaisin kotiin. Samanlaisia muistiinpanoja hän
teki myös roskien viemisestä ja muista pakollisista asianhoidoista,
jolloin hänen täytyi lähteä pois kodistaan.
Kävellessään
takaisin kotiin Kauko ohitti iäkkään pariskunnan. Hän oli nähnyt
vanhukset moneen kertaan. Pariskunta tervehti Kaukoa. He siis
tunnistivat hänet. Miksi he paljastivat itsensä? Kauko ei saanut
sanaa suustaan ja kiihdytti vauhtiaan. Joka kuudennella askeleella
hän vilkaisi taakseen. Pariskunta ei lähtenyt hänen peräänsä.
He eivät tainneet edes vilkaista taakseen.
Kauko
oli jo kotipihalla, kun hänen kerrostalonsa alaovesta tuli ulos se
kiharatukkainen ja pisamanaamainen tyttö. Kauko kavahti. Lapsella ei
ollut puhelinta kädessään, vaan jokin paperilappu. Kauko hidasti
kävelytahtiaan, ja toivoi, että likka lähtisi nopeasti pois, niin
että hän pääsisi livahtamaan sisälle. Mutta ei. Tyttö huomasi
Kaukon ja lähti kävelemään häntä kohti.
”Moi!”
tyttö sanoi pirteästi.
Kaukon
silmät laajenivat ja hengitys tihentyi. Pakokauhu puristi Kaukon
rintaa niin, että hänen kaikki raajansa tuntuivat menevän
tunnottomaksi.
”Mä
kävin sunkin oven takana”, tyttö alkoi pulista.
Kauko
siirsi katseensa kohti ovea, ja otti hitaasti askeleen kohti
kerrostaloa. Tyttö lähti kävelemään hänen rinnallaan.
”Me
kerätään rahaa luokkaretkeen ja meillä olisi tällaisia keksejä
ja karkkeja myynnissä. Haluaisitko sä ostaa niitä?” tyttö
ojensi Kaukolle paperilappusta.
Kauko
jatkoi kävelyä, mutta tyttö tuli hänen vierellään ovelle asti,
silmät tapittaen Kaukoa.
”En”,
Kauko vastasi katsomatta tyttöä.
”Okei...
Ei se mitään”, tyttö sanoi kiltisti.
Kauko
avasi oven ja päätään kääntämättä hän meni sisälle.
Ikkunallisen ulko-oven läpi kuului, kuinka likka huusi iloisesti:
”Moikka!”
______________________________
Nelli
ei ollut saanut mielestään naapuritalon ukkoa. Hän ei ollut nähnyt
papparaista missään, vaikka hän oli päivittäin ollut ulkona
pelaamassa Pokemon Go:ta. Jostain syystä hän olisi halunnut tietää
vanhuksesta enemmän.
Yhtenä
päivänä Nellin kävellessä koulusta kotiin, hän sai idean, miten
voisi piristää vanhaa ukkoa. Nelli riensi hakemaan kotoa omasta
huoneestaan konvehtirasian, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Hän
tiesi, että siellä oli korkeintaan yksi suklaa, josta hän olisi
pitänyt, joten hän ei ollut avannut pakkausta lainkaan.
Konvehtirasia
kädessään Nelli meni Hämäläisen oven taakse soittamaan
ovikelloa. Taaskaan ovi ei auennut, eikä kuulunut edes kolinaa.
Nelli soitti ovikelloa pari kertaa uudestaan. Ehkä ukkeli ei ollut
kotona. Tai ehkä hän ei halunnut tulla avaamaan. Nelli raotti
postiluukkua ja huhuili:
”Huhuuu!
Minä täällä vain!”
Samassa
Nelli tajusi, ettei vanhus tiennyt edes hänen nimeään.
”Siis,
minä, Nelli. Se tyttö, joka toi silloin sen sinun nenäliinasi. Me
nähtiin viime viikolla, minä myin niitä keksejä ja karkkeja!”
Nelli huuteli postiluukusta.
Hetken
hiljaisuuden jälkeen oven takaa kuului matala ääni: ”Mitä
asiaa?”
Nelli
oli ymmällään, miksei vanhus avannut ovea lainkaan.
”Voisitko
avata oven? Minulla olisi sinulle lahja!”
Kuului
pientä kolinaa ja ovi avautui vähän. Turvaketju oli taas kiinni.
”Miksi?”
mies köhäisi.
”Huvin
vuoksi! Ole hyvä”, Nelli ojensi rasian oven raosta.
”Kiitos...”,
Hämäläisen ukko vastasi vaikeana.
Nelli
oli juuri sanomassa heipat, mutta ukko jatkoi:
”Otatko
kahvia?”
”En...
En mä juo kahvia...”, Nelli takelteli.
”Ai.”
”Onko
sinulla mehua?”
Ovi
pamahti kiinni, kuului rapinaa ja sitten ukkeli avasi oven uudestaan.
Miehen harvat hiukset olivat melko pitkät ja harmaa parta oli
takkuinen. Silmänympärystät olivat tummat ja vähän pelottavat.
Hämäläisen
asunnossa ei ollut televisiota, eikä radiota. Iso vanha seinäkello
tikitti. Jokainen ikkuna oli piilossa verhojen takana. Nelli istui
vaiti pienen ruokapöydän ääressä, kun Hämäläinen avasi hänen
eteensä konvehtirasian. Hämäläinen otti pienestä jääkaapistaan
pullon, josta hän kaatoi tilkan tummanpunaista nestettä kahteen
lasiin. Sitten hän laski molempiin vettä.
”Onko
tämä mehua?” Nelli kysyi, kun ukko laittoi lasin hänen eteensä.
”On.”
”Ai.
Meillä on mehua aina sellaisissa kaupan purkeissa.”
”Olen
itse tehnyt tiivisteen.”
”Osaatko tehdä mehua?” Nelli innostui.
”Kyllä.”
”Mikä
muuten sinun nimesi on? Minä olen Nelli.”
”Kauko.”
”Ai
niin kuin kaukosäädin?” Nelli naurahti.
Kauko
ei sanonut mitään. Aivan kuin vanhus olisi pelännyt häntä.
Pientä tyttöä.
”Kuinka
vanha sinä olet?” Nelli jatkoi.
”Kuusikymmentäseitsemän.”
”Ai.”
Nelli
oli vähän hämmästynyt, koska vanhus näytti paljon vanhemmalta.
Oli yllättävää, että Kauko oli jopa Nellin isoisää nuorempi.
”Minkäs
ikäinen sinä olet?” Kauko kysyi.
”Kahdeksan!
Olen toisella luokalla”, Nelli rupesi selostamaan koulunkäynnistään
ja nappasi suuhunsa konvehdin, jonka tiesi varmasti hyvänmakuiseksi.
Syntyi
uudestaan kiusallinen hiljaisuus. Nellin kännykkä alkoi soida.
Kauko hätkähti.
”Se
on äiti”, Nelli kertoi ja vastasi.
Puhelun
ajan Kauko katsoi Nelliä hurja ilme kasvoillaan.
Ӏiti
ihmetteli, missä olen”, Nelli kertoi Kaukolle puhelun päätyttyä.
Kauko
ei sanonut mitään.
”Minä
vähän valehtelin, että olisin ulkona pelaamassa.”
”Miksi?”
”En
tiedä. Ehkä äiti ei ilahtuisi, jos sanoisin olevani täällä”,
Nelli kohautti olkiaan ja laski puhelimen pöydälle.
”Laita
se pois.”
”Miksi?”
”En
tahdo nähdä sitä.”
Nelli
oli ymmällään.
”Pelkäätkö
sinä sitä?”
”En.
Sammuta se.”
”Okei...”
Nelli
ei tiennyt, mitä olisi sanonut tai minkä selityksen varjolla hän
olisi päässyt lähtemään heti kotiin.
”Ota
sinäkin suklaata”, Nelli tarjosi.
”En
taida.”
”Ota
nyt! Meidän äiti tykkää ainakin noista, ja mummi syö aina nuo
ensimmäiseksi”, Nelli osoitteli.
”Onko
ne myrkytetty?”
”Mitä?”
Nelli nauroi.
”Niin.”
”Älä
ole pölhö! Ei tietenkään ole!”
”Syö
sinä vain.”
”En
minä tykkää kaikista. Mutta sinä voit osoittaa, mikä minun pitää
syödä. Ja minä syön sen. Sittenpähän näet, että ei niissä
mitään myrkkyä ole!” Nelli kikatti.
Kauko
osoitti yhtä, ja Nelli söi.
”Oho,
tämä maistuu toffeelle! Tämä onkin hyvä”, Nelli maiskutteli.
Käsi
täristen Kauko nappasi samannäköisen suklaan ja laittoi suuhunsa.
”Ja
elossa ollaan!” Nelli tirskui. ”Hei, haluaisitko tulla minun
kanssa huomenna kirjastoon?”
”Miksi?”
”Sinne
on niin pitkä matka, etten voi yksin mennä. Tykkäätkö sinä
lukea?”
”Kyllä
kai.”
”Voitaisiinko
mennä? Minä voin vaikka jättää tuon puhelimen kokonaan kotiin!”
______________________________
Seuraavana
päivänä pisamanaamainen pikkulikka oli Kaukon oven takana. Kauko
oli väsynyt ja ärtynyt, sillä hän ei ollut saanut unta. Hän oli
vain torkahdellut hetkittäin. Hänellä ei ollut ollut miesmuistiin
mitään tällaista tapaamista. Kotikin tuntui paljon
turvattomammalta, koska hän oli jonkin mielenhäiriön takia päästänyt sinne ulkopuolisen. Hänen luonaan ei ollut käynyt kukaan sitten vuosikymmeniin.
Tasan
kello kolmelta ovikello soi. Kauko tarkisti ovisilmästä, ettei
likan mukana ollut tullut ketään muuta. Tyttö odotti yksin
rappukäytävässä. Kauko avasi kädet vapisten kaikki lukot
turvaketjua myöten ja lähti haparoivin askelin tytön mukaan.
Tyttö
pälätti melkein taukoamatta koko matkan kirjastolle.
”Miksi
sinä katselet aina välillä taaksesi?” Nelli kysyi kuiskien.
”Ei
kuulu sinulle”, Kauko vastasi tylysti.
”Pelkäätkö
sinä?”
Kauko
ei vastannut, vaan katseli tupaten täynnä olevaa kirjahyllyä.
”Mitä
sinä pelkäät?”
Kauko
käänsi katseensa hitasti tyttöön.
”Sitä
sun tätä.”
Ulkona
oli jo pimeää, kun he lähtivät takaisinpäin.
”Katsotko
sinä, että seuraako meitä joku? Se näyttää vähän siltä.”
”Anna
olla.”
”Enpäs
anna.”
Kauko
ei ottanut likan sanoja kuuleviin korviinsa vaan käänteli päätään
ja tarkkaili ympäristöään. Ihmisiä oli liikaa liikkeellä.
Kaukon kävelytahti nopeentui niin, että pikkulikka hänen
rinnallaan joutui välillä ottamaan juoksuaskelia. He harppoivat
kahvilan ohitse, ja yhden pöydän ääressä istui tuttu naama. Se
ämmä, joka oli jahdannut häntä. Toinen silmä lapulla peitettynä. Kauko vaihtoi nopeasti suuntaa,
mutta Nelli pysyi hänen kintereillään.
”Miksi
me täältä mennään? Tämähän kiertää.”
”Ei
haittaa.”
”Kenet
sinä näit? Ketä me vältellään?”
Kauko
ei vastannut. Hänen oli vaikea hengittää. Tuntui kuin hänen
rintakehän päällä olisi ollut paino ja samaan aikaan joku olisi
kuristanut häntä.
”Odota!”
tyttö kipitti häntä kiinni. ”Ei meitä ainakaan kukaan seuraa!”
Kauko
hidasti hieman vauhtiaan.
”Mitä
sinä pelkäät?” Nelli kysyi.
”Ole
vaiti.”
”Kyllä
sen saa sanoa, jos pelottaa!” tyttö sanoi päättäväisesti.
Kauko
pysähtyi, kiersi katseellaan ympäristönsä. Tytön posket olivat
punaiset ja kiharat änkesivät ulos pipon alta.
”Kyllä”,
Kauko sanoi hiljaa.
”Mitä
kyllä?”
”Pelottaa”,
Kauko miltein kuiskasi.
Tytön
katse lävisti hänet. Kauko yritti tasata hengitystään. Sitten
pieni pipopäinen likka tarrasi häntä vyötärön ympäriltä
kiinni ja halasi häntä kunnolla puristaen.
Oot kyllä todella taitaa kirjoittamaan ja tarina vei kyllä mennessään! Jatka ehdottomasti, susta on vaikka mihin ♥
VastaaPoistahttp://emmikristiinan.blogspot.fi/
Kiitos paljon, ihana kuulla :)
Poista