11. maaliskuuta 2017

Vihdoin koitti kissanpäivät

Minä olin ihan kiva kissa. Omasta mielestäni ainakin. Mitä nyt välillä jokin kaatui tai meni rikki, kun leikin. Tai sitten ehkä tein jotain tosi pahaa, enkä vain tajunnut sitä. Jostain syystä emäntä ei halunnut olla kanssani enää.

Minä synnyin talvella. Minulla oli neljä sisarusta ja rakastava emo. Asuimme neljän ihmisen kanssa. Isännällä ja emännällä oli itsellään kaksi lasta. He olivat tosi kivoja. Lapset leikkivät usein kanssamme, mutta saimme myös nukkua rauhassa. Minä olin pentueestamme ainut, jonka turkissa ei ollut yhtään valkoista. Minä olin kokonaan punertava. Vähän raidallinen ja täplikäs. Sain nimekseni Putte.
          Sitten kun olin isompi, pääsin uuteen kotiin. Uusi emäntäni oli aluksi tosi kiva. Hän leikki kanssani ja kuvasi minua paljon. Sain nukkua hänen vieressään. Minulla ei ollut muita leikkikavereita, mutta se ei haitannut. Kun hän oli poissa kotoa, minä nukuin paljon ja katselin ikkunasta ulos. Ulkona oli paljon kaikkea nähtävää, mutta en ollut käynyt siellä kertaakaan. Emäntä oli sanonut monta kertaa, että hän oli saanut minut sillä ehdolla, ettei hän saisi päästää minua ulos vaeltelemaan. Niinpä minä tyydyin seurailemaan muuta maailmaa ikkunasta.

Kun minä kasvoin, jouduin olemaan yksin pidempiä aikoja. Kehitin hurjasti tekemistä, ja emäntä saattoi suuttua minulle joka päivä. Useimmiten olin pudottanut tai rikottanut jotain. Silloin emäntä taisi alkaa kyllästyä minuun, sillä hän alkoi olla pidempiä aikoja pois. Minusta tuli kodin kuningas.
          Emäntä näyttäytyi silloin tällöin kotona. Kun hän kävi, hän täytti ruokakipponi. Joskus hän jäi yöksi. Mutta minä en saanut tulla enää hänen viereensä. Hän ei edes sanonut minua enää Puteksi. Hän puhui minusta Kissana. Eikä hän pitänyt siitä, kuinka paljon mourusin. Mutta en voinut sille mitään. Minulla oli pakottava tarve päästä ulos ja nähdä muita kissoja. Mutta en päässyt. Niinpä minä mourusin.

Sitten me muutimme. Tai siis emäntä muutti taloon, jossa oli mies ja vihainen koira. Minä puolestaan muutin heidän kotinsa pihalle pieneen rakennukseen. Olin toista kertaa ikinä ulkona, kun emäntä kantoi minut autosta vajaan. Olin ikkunasta nähnyt, kuinka maailma oli ollut pitkään samaan aikaan valkoinen ja pimeä. Nyt valkoisuutta oli vain siellä täällä. Alkoi olla vihreää. Ihan niin kuin silloin, kun emäntä oli hakenut minut yhteiseen kotiimme.
          Niin minulla oli uusi koti. Se oli tosi pieni, ja siellä oli vain yksi ikkuna, josta ei nähnyt kunnolla. Se oli niin likainen. Enkä edes päässyt ikkunan viereen. Vastakkaisella seinällä oli laatikoita, joiden päältä näin ikkunasta muutakin kuin taivaan.

Minua ei koskaan otettu sisälle. Minulle jätettiin hiekkalaatikko, vesisaavi ja suuri ruokakulho. Kulhot olivat aivan oven vieressä. Silloin harvoin, kun kulhoja tarvitsi täyttää, se tehtiin nopeasti oven raosta. Naksut olivat paljon suurempia, kuin ne naksut, joita olin aikaisemmin syönyt. Aluksi yritin sännätä vapauteen, kun ovi avattiin. Yleensä minua potkaistiin, etten päässyt ulos. Se sattui! Ja jos yritin kiukuspäissäni raapaista tai purra, minua potkaistiin uudelleen. Olin liian pieni puolustamaan itseäni.
          En halunnut olla koko aikaa siinä pienessä kopissa. Lisäksi minua pelotti se koira. Aina, kun koira päästettiin ulos, se tuli rähisemään vajan oven taakse. Yhdellä kertaa meinasin päästä vapauteen, kun mies, todennäköisesti siis uusi isäntäni, kaatoi isosta pussista naksuja kulhon suuntaan. Ehdin livahtaa ulos ja tunsin maan ensi kertaa tassujeni alla. Sitten tunsin viiltävää kipua, kun isäntä kiskaisi minut hännästä takaisin vajaan.

En tiennyt, kauanko olin ollut vankilassani. Olin aikoja sitten lopettanut mouruamisen. Se oli turhaa, koska kukaan ei ollut kuullut minua. Tai ei halunnut kuulla minua. En jaksanut taistella. Minut oli varmaan unohdettu. Edes koira ei muistanut olemassaoloani. Olin liian uupunut. Ruokaa ei oltu tuotu pitkään aikaan, mutta se ei ollut vielä loppunutkaan. Minua ei huvittanut syödä. Hiekkalaatikkoani ei oltu siivottu aikoihin, joten olin päästänyt tarpeeni lattialle. Joskus kauan sitten emäntä olisi suuttunut siitä ihan hirveästi. Nyt ei ollut ketään suuttumassa.
          Makasin päivät pitkät voimattomana korkeimman laatikon päällä. Nukuin paljon. En tiennyt, kauanko kurjuus jatkuisi. Ehkä ikuisesti. Välillä hankasin itseäni vajan seinään muistaakseni miltä kosketus tuntuu. Ja koska minua kutitti. Koko ajan. Käveleminen sattui, sillä kynteni olivat liian pitkät, ja jostain syystä myös istuminen teki kipeää. En muistanut enää, miltä emäntä näytti. En muistanut enää edes omaa nimeäni.

Sitten tapahtui ihme. Vajan ovi avautui, ja se jäi auki. Yritin avata silmiäni ja katsoa, mitä tapahtuu. Oli niin kirkasta. Minun viereeni hiipi ihminen, jota en ollut aikaisemmin nähnyt. Minua pelotti, mutta en jaksanut yrittää karata. Hädin tuskin sain pidettyä silmiäni auki.
          ”Voi sinua...”, mies kuiskasi ja silitti varovasti päätäni.
          En ollut tuntenut moista tunnetta aikoihin. Miten hyvältä se tuntuikaan. Ovelle ilmestyi nainen, mutta hän yökkäsi.
          ”Sori, mä en voi tulla sinne. Tää haju...”, nainen yökkäsi uudelleen ja jatkoi: ”Hyi hitto. Sori. Mulle tulee vedetkin silmiin.”
          ”Sulle tulee vedet silmiin, kun näet tämän ressukan”, mies vastasi naiselle rauhallisesti, mutta katsoi edelleen minua ja jatkoi silittämistä. ”Kuule pikkuinen... Minä vien sinut nyt pois täältä. Eikä sinun tarvitse tulla tänne enää ikinä takaisin.”
          Mies nosti minut varoen syliinsä. Pidin silmiäni kiinni ja olin vain. Hän jatkoi silittämistä, ja ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä kehräsin mielihyvästä.

Minut vietiin lääkäriin. Minuun sattui, ja he tiesivät sen. Olin niin uupunut, etten jaksanut taistella ihmisiä vastaan. Vaikka olin tuskissani, tämä oli silti parempi vaihtoehto, kuin olla yksin siellä lukkojen takana. He silittivät minua ja puhuivat minulle hiljaa ja hempeästi. He olivat huolissaan minun turkista ja jostain ihottumasta. Olin ilmeisesti raapinut itseäni liikaa. He puhuivat anaalirauhasistani, kynsistäni, hampaistani ja munuaisistani. Minä olin myös kuulemma sairaalloisen laiha.

Kun minä pystyin taas kävelemään ja istumaan, minä pääsin uuteen kotiin. Ihmiset sanoivat sitä sijaiskodiksi. Uusi emäntäni oli nimeltään Silja. Hän oli oikein mukava, iloinen ja pirteä, mutta olin varuillani. Olin taas reipas, mutta vähän pelokas. Minulla olisi voimia yrittää pakoa.
          Siljan luona asui kolme muutakin kissaa. Minä pysyttelin aluksi kaukana kaikista, ja Silja hyväksyi sen. Hän antoi minun olla yksin yhdessä huoneessa, eikä päästänyt sinne muita kissoja. Mutta hän ei lukinnut minua sinne. Hän avasi oven monta kertaa päivässä ja antoi minulle mahdollisuuden tulla ulos. Hän kävi itse nukkumassa siinä huoneessa. Minä kuitenkin pysyttelin nurkassa pöydän alla. Niinpä hän oli siirtänyt ruoka- ja vesikipponi samaiseen nurkkaan.

Vähitellen annoin Siljan koskettaa minua. Yhtenä yönä loikkasin hänen viereensä sängylle. Kokeilin, saisinko nukkua hänen vieressään. Silja ei häätänyt minua pois, vaan nosti peittoaan. Hän silitti minua varoen ja sanoi:
          ”Minä tiedän, mitä sinä olet joutunut kokemaan. Olet kyllä tosi sisukas katti. Sopiiko, jos kutsuisin sinua Sisuksi?”
          Se kuulosti kivalta nimeltä.

Vihdoin uskallauduin pois nurkasta ja jopa ulos huoneesta. Olin kovin kiinnostunut kodin muista asukeista, sillä olin viimeksi nähnyt muita kissoja aivan pentuna.
          Yksi kissoista, Huli, oli vielä aika pentu itsekin. Hän oli tullut tähän kotiin vain viikon minua aikaisemmin. Huli oli myös ärsyttänyt isäntäperhettään jatkuvalla mouruamisellaan, mutta hän oli päässyt myös ulos vaeltelemaan! Hänet oli päästetty ulos, ihan milloin hän itse halusi. Melko usein hän oli päässyt takaisin sisälle, heti kun oli tullut takaisin oven taakse. Hän oli saattanut olla pari kolme päivääkin poissa kotoa. Mutta yhdellä kertaa, kun hän oli tullut takaisin, perhettä ei ollut ollutkaan enää siellä. Huli oli odottanut pihalla, mutta kukaan ei ollut tullut kotiin. Hän oli käynyt vaeltelemassa, tullut takaisin, ja vaellellut taas. Perhe ei ollut koskaan kotona.

Huli oli yrittänyt hakeutua muiden ihmisten seuraan. Hän oli tarvinnut ruokaa ja hän olisi halunnut välillä sisällekin. Moni ihminen oli ollut sitä mieltä, että Hulilla oli koti, joten he eivät olleet tehneet elettäkään auttaakseen Hulia. Onneksi syksy oli ollut vasta alkamassa, niin Huli oli tarjennut olla ulkona. Hän ei onneksi joutunut olemaan omillaan kuin joitakin viikkoja, kunnes yksi ihminen oli ottanut hänet turvaan.
          Hulilla oli ollut sellainen siru, josta hänen isäntä ja emäntä oli saatu selville, mutta he eivät olleet halunneet häntä enää takaisin. He olivat muuttaneet sellaiseen asuntoon, johon ei muka voinut tuoda kissoja! Niinpä Huli oli päätynyt Siljan luokse.

Klaara oli ollut paljon kauemmin yksin ulkona, kuin Huli. Klaara oli ollut todella kiukkuinen, kun hän oli saapunut Siljan luokse. Hän oli ollut kauan omissa oloissaan. Klaaralla oli ollut hännän pää kuoliossa, ja hänen korvansa olivat olleet pahasti paleltuneet. Klaara oli jo monta vuotta vanha, ja hän oli saanut monta pentuetta. Hän ei ollut ollut pitkään aikaan ihmisten kanssa tekemisissä. Siksi hän oli ollut erityisen varovainen. Kun hän oli tavannut ihmisiä, ne olivat joko vieneet hänen pentujaan tai yrittäneet ottaa hänet kiinni. Klaaralla oli ollut rankkaa. Vain muutamat hänen pennuistaan olivat selvinneet. Suurin osa oli kuollut tai kadonnut tai sitten ihmiset olivat tulleet hakemaan ne pois. Muutama kuukausi sitten ihmiset olivat saaneet Klaarankin kiinni, koska hän oli ollut liian huonossa kunnossa paetakseen. Vasta nyt Klaara alkoi olla sitä mieltä, että ihmiset olivatkin tarkoittaneet hyvää. Ja ehkä hänen pentunsakin olivat jossakin hyvässä kodissa ja voivat ihan hyvin.

Sitten oli Pablo, joka asui pysyvästi Siljan luona. Pablokin oli jo 8-vuotias. Siljan sanojen mukaan me muut odotimme hänen luonaan loppuelämän kotia. Juuri ennen minun tuloa yksi kissa oli muuttanut pois Siljan luota, juuri sellaiseen loppuelämän kotiin. Kissan nimi oli ollut Herra Tassunen, mutta Silja oli kutsunut häntä ihan vain Tassuksi. Tassun oli pitänyt käydä paljon lääkärissä. Hänet oli pelastettu jostain kissapopulaatiosta. Tassulla oli ollut flunssa, paljon haavoja, loisia sekä punkkeja. Sitten hän oli päässyt uuteen kotiin, jossa oli ollut kaksi muutakin kissaa. Loppuelämän koti oli kuulemma sellainen, että sieltä ei tarvitsisi enää muuttaa pois. Minä olin tosi tyytyväinen, ettei se vaja ollut ollut minun loppuelämän kotini.

Minä tulin hyvin toimeen Hulin kanssa. Olin viimeksi leikkinyt sillä tavalla, kun olin vielä asunut sisarusteni kanssa. Klaara-rouva viihtyi Pablon seurassa. Minä niin toivoin, että Siljan kodista olisi tullut minun loppuelämän kotini, mutta sitten yksi pariskunta tuli katsomaan meitä. Minä piileskelin koko heidän vierailunsa ajan, koska en ollut vielä tottunut muihin ihmisiin kuin Siljaan. Huli puolestaan oli kovin innoissaan uusista ihmisistä. Ja minä pelkäsin, että he veisivät Hulin.
          Mutta niin ei käynyt. Iida ja Kerkko halusivat antaa meille molemmille kodin. Sekä Hulille että minulle! Heidän mielestään me tarvitsimme toisiamme. Ja Silja oli samaa mieltä. Minä olin niin onneissani! En luottanut näihin ihmisiin, mutta halusin Hulin kanssa samaan loppuelämän kotiin. Ehkä nämäkin ihmiset olisivat ihan yhtä mukavia, kuin Silja.

Ja niin me muutimme Hulin kanssa yhteiseen uuteen kotiin. Loppuelämäksemme. Klaaran puolestaan ei tarvinnutkaan muuttaa enää Siljan luota, koska Klaarasta ja Pablosta oli tullut niin hyvät kaverit.
          Huli piti Iidasta ja Kerkosta alusta asti, mutta minä lämpenin hitaasti uudelle isäntäperheelle. He olivat hankkineet meille paljon leluja ja kiipeilypuita. Minä olisin halunnut kovasti leikkiä. Ja olisin halunnut nukkua heidän vieressään ja saada paljon rapsutuksia. Mutta olin pitkään kovin pelokas. Pelkäsin, että jos minä taas suututan ihmiset ja joudun takaisin vajaan.
          Yhtenä iltana, kun Huli oli nukkumassa, keräsin rohkeutta ja hiivin huomaamattomasti olohuoneeseen, jossa Iida ja Kerkko istuivat sohvalla katsomassa televisiota. Minä halusin taas saada rapsutuksia. He olivat niin kivasti kohdelleet Huliakin. Niinpä minä hyppäsin sohvalle ja varoen tein pesän Iidan syliin. He ilahtuivat kovasti, ja Kerkko alkoi heti silittää minua päälaesta häntään asti.
Iida asetti kätensä minun ympärille ja sanoi lempeästi hymyillen:
          ”Olet sä Sisu kyllä aikamoinen. Tiedäthän, että me rakastetaan sua nyt jo ihan hirveästi.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!