10. elokuuta 2018

Älä puutu, osa 2




Jyrki, 40, kiinteistöhuoltaja

”Tarkoitin vain, että mielestäni on järkevämpää suunnata rahat lasten harrastustoimintaan, kuin tällaisten edellä mainittujen asioiden suunnitteluun. Jätän tämän viestittelyn nyt tähän. Mukavaa päivän jatkoa kaikille!” Jyrki kommentoi Facebookissa paikkakuntalaisten ryhmässä julkaisua ja palasi sitten takaisin perinteisen kynän ja paperin ääreen.
          ”Olet aurinko, joka valaisee päiväni”, Jyrki jatkoi runon kirjoittamista.
          Hänen sydämensä pamppaili, kun hän vain ajatteli Eveliinaa.
          ”Isä”, kuului ovelta.
          ”Ei nyt Jessi”, Jyrki vastasi ja katsahti sitten rannekelloaan. ”Hetkonen! Eikö sun pitäisi olla jo matkalla treeneihin?”
          ”Mulla on tosi paha olo.”
          ”Oletko syönyt?”
          ”Joo.”
          ”Onko sulla kuumetta?”
          ”Ei…”
          ”Miten sulla on huono olo?”
          ”Vähän oksettaa ja…”
          ”Jessi hei. Yritätkö sä nyt vain lintsata?”
          ”En mä tahdo mennä…”, tyttö kuiskasi.
          ”Jos sun ei tarvitse pyöräillä? Vien sut autolla ja tulen sitten hakemaan?”
          ”No okei…”

”Mitä ohjelmaa teillä on äitiviikonloppuna?” Jyrki kysyi ajaessaan autoa.
          ”Ei kai mitään ihmeellistä.”
          ”Ai jaa”, Jyrki yritti hymyillä.
          Oikeasti häntä otti päähän ex-vaimonsa asenne. Riikka ei koskaan järjestänyt Jessille ohjelmaa. He saattoivat koko viikonlopun vain istua sohvalla ja katsoa elokuvia. Onneksi eron jälkeen asiat oli saatu käsiteltyä näin, että Jessi oli suurimman osan ajasta hänellä. Riikan työkuviot kun eivät olleet antaneet periksi siihen, että Jessi olisi voinut asua hänen kanssaan pysyvästi. Lisäksi Riikka oli säästösyistä muuttanut pieneen kerrostalokaksioon.
          Jessi vaikutti vähän apaattiselta, joten Jyrki yritti tsempata tytärtään:
          ”Mitä jos tänään haettaisiin kiinalaisesta ruokaa?”
          ”Ethän sä tykkää siitä”, Jessi naurahti.
          ”Ei se mitään suurta herkkua ole, mutta kyllä sitä nyt syö.”
          ”No okei, kyllä se käy.”
          ”Entä mentäisiinkö vielä huomenna uimaan, juhlistetaan viimeistä kesälomaviikkoa? Sääennuste lupaa hyvää keliä.”
          ”Joo.”
          ”Voisit ottaa kaverinkin mukaan.”
          ”Joo. Kysyn.”
          ”Ja voisin taas pakata meille kunnon eväät mukaan.”
          ”Käy.”
          Jessin vähäsanaisuus enteili murrosikää, mutta Jyrki tiesi sanoneensa jotain oikein, kun tytär kuitenkin autosta noustessaan väläytti isäukolleen hymyn.

Jyrki oli jo päässyt takaisin kotipihaan, kun puhelin tärähti soimaan. Hän oli päivystysvuorossa, ja joku vanhempi herra oli unohtanut avaimet sisälle. Jyrki starttasi autonsa uudestaan käyntiin ja suuntasi kerrostalolle, jonka pihalla häntä odotti pyörätuolissa istuva mies.
          ”Terve! Tännekö tarvittiin oven avausta?”
          ”No juu, näin pääsi käymään”, mies naurahti.
          Viljoksi esittäytynyt mies asui kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, joka sijaitsi maan tasalla.
          ”Onko sulla kiire? Passaako, jos keitän kahvit?” Viljo kysyi.
          Jyrki vilkaisi kelloaan. Jessi pitäisi hakea jo puolen tunnin kuluttua, eli oikeastaan hän ei siinä ajassa ehtisi muutakaan tehdä.
          ”No mikäs siinä”, Jyrki hymyili ja vitsaili perään: ”Lasku tulee sitten perässä!”
          Lyhyessä ajassa Jyrki sai tietää Viljosta periaatteessa kaiken oleellisen. Vaikka Viljo vaikutti seuralliselta ja aktiiviselta ihmiseltä, jolla oli myös sukulaisia, Jyrkistä tuntui väkisinkin siltä, ettei Viljo ollut päässyt vähään aikaan puhumaan kenenkään kanssa. Viljolla oli jokin krooninen sairaus, joka oli ajanut hänet pyörätuoliin, mutta Jyrki ei viitsinyt udella enempää. Lasten poissaoloa hän kuitenkin ihmetteli: Viljon noin kolmekymppiset lapset olivat yllättävän vähän Viljon elämässä.
          Jyrki katseli edessään istuvaa iloista miestä, joka avautui elämästään täysin tuntemattomalle ihmiselle kahvikupposen ääressä. Siinä hetkessä hän tiesi, mikä olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Jos Jessi ei aikuisena haluaisi olla enää isänsä kanssa tekemisissä, Jyrki ei kestäisi sitä. Onneksi Jyrkillä oli hyvät välit tyttärensä kanssa.
          Ja nyt hän tiesi, että niitä välejä tulisi vaalia entistä enemmän.


Jessi, 11, koululainen

"Nimeni on Teresa Fidalgo. Olen haamu. Kyllä, luit oikein. Kuolin vuonna 1983. En ole murhannut ketään, älä pelkää. Mutta tulen murhaamaan juuri SINUT, jos et lähetä tätä yli 10:lle! Eli jos et lähetä, tämän viikon sisällä, minä ilmestyn yöllä huoneeseesi, ja herätän sinut. Heräät, ja annan sanoa viimeiset sanasi ja sitten sivallan miekalla kaulasi poikki. Ai et usko? No googletappa nimeni."
          Jessi luki viestin ja lähetti viestin siltä istumalta kavereilleen. Kyllä hän tiesi, että tällaiset ketjuviestit olivat huijausta. Mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä. Hän halusi nukkua yönsä pelkäämättä Teresaa.
          Jessin viesteihin alkoi sadella vastauksia:
          ”Uskoks oikeesti näihin? :D”
          ”Huoh.”
          ”Just XD”
          Niin tietysti. Hän saisi kuulla tästä koulussa, joka alkaisi ylihuomenna. Vaikka tämä oli ihan erilainen kiertoviesti. Sellaisia kiertoviestejä, jotka testasivat, kuinka tykätty itse on, Jessi ei suostunut lähettämään lainkaan. Hän sai niistä korkeintaan kaksi viestiä takaisin.

”Mutta mitäpä muuta voi olettaa sellaisen ääliön tyttäreltä”, yksi hänen luokallaan oleva poika nauroi ivallisesti.
          Viidennettä luokkaa oli takana noin 102 minuuttia, ja Jessi oli jo nyt ihan valmis lopettamaan koulun kesken. Hän tiesi, että poika tarkoitti hänen isäänsä. Se oli alkanut jo viime lukuvuonna, kun toinen poika heidän luokaltaan oli kuullut omien vanhempiensa keskustelleen Jessin isästä. Loppujen lopuksi oli käynyt ilmi – Jessille, ei tietenkään isälle – että moni Jessin luokkakaverin vanhempi ei pitänyt Jessin isästä.
          Ivailu Jessin lapsellisuudesta loppui ja muuttui Jessin isän mollaamiseksi. Ilmeisesti isä oli poistettu jostain kaupunkilaisten Facebook-ryhmästä. Jessiä ahdisti, kun hänen luokkalaisensa puivat kokonaisen välitunnin sitä, miksi isä oli poistettu ryhmästä. Yksi väitti syyksi sitä, että isä olisi kiroillut, toinen sitä, että isä olisi haukkunut jotakuta ja kolmas sitä, että isä olisi uhkaillut jotakuta.
Jessi kuitenkin tiesi, ettei mikään edellä mainituista pitänyt paikkansa. Isä halusi aina auttaa ja tehdä esimerkiksi heidän kaupungistaan paremman paikan elää. Mutta koska kaupungissa riitti myös pahansuopia ihmisiä, ne halusivat aina ymmärtää isän väärin tai pistää muuten vain kapuloita rattaisiin. Niin isä oli hänelle kertonut.
          ”Hei, kuunnelkaa tätä!” yksi tyttö, joka oli kesän aikana saanut luvan mennä Facebookiin, huusi.
          Tyttö oli Jessin isän profiilissa, ja luki sieltä ääneen Jessin isän kirjoittamia kommentteja:
          ”Yksikään toimittaja ei kirjoita nykypäivänä totuuksia. Ne ovat kaikki niitä vitun vihervassareita.”
          ”Miestä, joka on niin vinksahtanut, että tykkää saada kullia perseeseen, ei missään nimessä voida pistää päättämään yhteisistä asioistamme.”
          ”Missään nimessä emme voi haluta tänne lisää näitä sairaita paskoja. Ajatelkaa lapsianne. Miltä tuntuu, kun sinun lapsesi löytyy raiskattuna ja tapettuna ojasta?”
          ”Ai minäkö olen rasisti? Ei tämä maailma sillä parane, että kaikki suvaitaan ja sallitaan. Ehkä sinutkin pitäisi viedä navetan taakse aamun koitteessa.”
          Koko luokka nauroi. Jessiä ei naurattanut yhtään. Häntä hävetti, ahdisti, itketti ja suututti. Miksi ihmeessä isä kirjoitti tuollaisia asioita kaikkien nähtäville? Oliko isän pakko nolata hänet? Jessi paineli vessaan ja yritti pidättää itkuaan.

Kävellessään kohti kotia hirveän koulupäivän jälkeen Jessi alkoi kävellä vain varjojen päällä. Jokaisella askeleella hän ajatteli:
          ”Jos pääsen kotiin asti astumalla vain varjoihin, huomenna kukaan ei kiusaa minua koulussa eikä treeneissä. Jos pääsen kotiin asti astumalla vain varjoihin, kukaan ei kiusaa minua koulussa eikä treeneissä.”

”Menisitkö huomenna treeneihin pyörällä?” isä kysyi illalla ruokapöydän ääressä.
          ”Joo ihan sama”, Jessi vastasi ja mietti kuumeisesti, miten hän voisi jättää treenit välistä.
          Koko kesän Jessi oli toiveikkaasti ajatellut, että hänet ja hänen isänsä jätettäisiin rauhaan. Että kesän aikana kaikki unohtaisivat. Keksisivät jotain muuta, mistä puhua ja mille naureskella. Elokuun alussa alkaneet uintitreenit olivat kuitenkin osoittaneet Jessin toiveet turhiksi.
          ”Tapaan huomenna yhden ystävän, niin olen illan poissa. Sulle on ruokaa sitten jääkaapissa.”
          ”Joo ok”, Jessi vastasi.
          Hän mietti hetken ja nosti sitten katsettaan:
          ”Mihin aikaan lähdet?”
          ”Varmaan aika pian työpäivän jälkeen.”
          Jessi näki sittenkin valoa tunnelin päässä. Isä ei nähnyt mitä tahansa ystävää, vaan tyttöystävää. Jessi tiesi sen, koska hän oli nähnyt isän kirjoittavan jotain ällön romanttista runoa. Jos isä olisi useammin pois kotoa hänen treeni-iltoinaan, eikä olisi aina kuskaamassa häntä, hän voisi jättää menemättä. Ilo poreili Jessin poskissa, kun hän yritti olla hymyilemättä.


Iiro, 31, luokanopettaja

”Moikka! Ihan hyvin. Koulut alkoivat, niin kiirettä pitää”, Iiro kirjoitti isälleen sähköpostia.
          Kahdeksan sanan jälkeen hänen aivonsa löivät tyhjää. Mitä muita kuulumisia voi kertoa omalle isälleen sähköpostitse? Hänen elämässään ei nyt ihan hirveästi tapahtunut mitään. Ei olisi ollut eettisesti oikein juoruilla kollegoiden tai oppilaiden asioita. Eikä olisi ollut sopivaa kertoa viime viikonloppuisesta naisesta, jonka luona hän oli viettänyt yönsä.
          Iiro tuijotti hetken näyttöä ja näpytteli sitten hetken mielijohteesta:
          ”Apteekissa on muuten tarjouksessa niitä sun käyttämiä rasvoja. Onko tarvetta? Voisin joku päivä käyttää sua siellä.”
          Iiro ehti suurin piirtein vain hörpätä aamukahvistaan, kun vastaus jo kilahti sähköpostiin:
          ”Kyllähän se passaa! Laita viestiä tai soita, kun sulle sopii. Onkos muuten naisia näkynyt?”
          Iiro hieraisi naamaansa. Isä oli jo kymmenisen vuotta yrittänyt tällaista, että kaikesta voitaisiin keskustella kuin kaverit.
          ”Tuleehan niitä kadulla vastaan harva se päivä. Mutta ei, ei mitään ihmeellistä.”
          ”Nuori ihminen, mene ja koe!”
          Iiro pudisteli päätään, sulki koneen ja lähti töihin.

Ajomatkalla hän mietti, että toisaalta hänen isänsä tapa suhtautua elämään oli paljon parempi kuin esimerkiksi hänen perheellisten kollegoidensa tapa. Isä kun ei painostanut häntä vakiintumaan, asettumaan tai perustamaan perhettä. Opettajainhuoneessa meininki oli aivan erilainen. Vouhotus oli alkanut Iiron lähestyessä kolmeakymmentä ikävuotta. Ja kun kolmekymmentä oli jo ohitettu, Iiro oli ilmeisesti ruvennut muistuttamaan kummajaista. Pahimmat tapaukset olivat 57-vuotias Anneli ja 35-vuotias Tiina. Annelilla oli jo lapsenlapsiakin, ja Tiinalla oli kotona neljän lapsen katras. Ja Tiina oli vain neljä vuotta Iiroa vanhempi.

Iltapäivällä opettajainhuoneessa yksi kollega kertoi ilouutisia siitä, miten hänestä tulisi keväällä mummi. Naisen tytär oli vasta 23-vuotias, joten totta kai tästä piti Iirolle huomauttaa:
          ”Millois Iiro sun aikas sitten mahtaa olla?” Anneli kysyi – jälleen kerran.
          ”Kyllä niitä lapsia saa ihan tarpeeksi katsella täällä töissäkin”, Iiro naureskeli kiusaantuneena.
          ”Niin, mutta se on ihan eri asia, kun kyseessä on oma lapsi”, Tiina liittyi keskusteluun.
          Pian Iiro tajusi olevansa taas syynin keskipisteessä. Onneksi hän oli ehtinyt sentään ottaa kahvia ennen kuin vouhotus oli startannut.
          Naiset keskustelivat hänen ylitseen, ja Iiro yritti peittää ärtymyksensä. He tiesivät sen, ettei Iirolla ollut parisuhdetta – miten ihmeessä hän olisi edes hankkinut lapsia? Olisiko se ollut rationaalista, että Iiro olisi lyhyen yhdessäolon jälkeen pistänyt jonkun paksuksi, vain päästäkseen isäksi ennen 35-vuotissyntymäpäiviään?

Kun tauko päättyi, välituntivalvojana ollut liikunnanopettaja nappasi Iiron sivummalle.
          ”Hei, viitsitkö katsoa sun luokkalaisen Jessin perään? Näytti vähän erikoiselta tilanteelta äsken pihalla. Ei kuitenkaan varsinaiselta kiusaamiselta, mutta…”
          ”Aijaa. Ok, mä tarkastelen”, Iiro nyökkäsi.
          Hän ei kuitenkaan pitänyt pelkoa aiheellisena. Kellään ei ollut mitään syytä kiusata Jessiä. Jessi oli hyvä oppilas, mutta ei kuitenkaan ihan paras. Tyttö piti aina suhteellisen neutraalia profiilia, ja hän oli aina tullut kaikkien kanssa toimeen. Ja viime keväänä Jessistä oli kuoriutunut lukutoukka, joten ei ollut loogista, että Jessi olisi joutunut ongelmiin.
          Oppilaat olivat jo luokassa, kun Iiro jäi kuuntelemaan oven taakse. Joku pojista sanoi jotain ivallista Jessin isästä. Iiro kurkkasi oven raosta sisään ja näki Jessinkin nauravan. Kaikki näytti olevan ok.
          Iiro astui luokkaan, ja käynnisti historian tunnin. Kun kaikki 22 oppilasta istuivat hiljaa paikoillaan ja tekivät tehtäviä, Iiro kiersi katseellaan jokaisen kasvot. Kyllä hän haluaisi joskus oman. Mutta sitä hän ei myöntäisi kenellekään – koska mitä jos niin ei koskaan tapahtuisikaan?

__________
Lue kolmas osa täältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti