21. heinäkuuta 2019

Älä tule paha kakku, osat 3 & 4

Lue osat 1 & 2 täältä

Kirjoitukseni olivat menneet penkin alle enkä saanut opiskelupaikkaakaan, koska en pystynyt keskittymään pääsykokeisiin pänttäämiseen. Kuten en oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Lukion jälkeen hain töitä ja muutin omilleni, jotta minusta edes tuntuisi siltä, että elämä jatkuisi ja että siinä olisi jotain järkeäkin. Ja kyllä siinä olikin: syksyllä tapasin Jeron.
          Jero oli minua kolme vuotta vanhempi, miehekäs ja aikuinen. Olin innoissani siitä, että elämästäni oli tullut aikuismaista: Jero vei minua oikeille treffeille, kävimme molemmat töissä ja asuimme omillamme. Emmekä me riidelleet – ja se oli aivan mahtavaa.
          Sinna oli muuttanut entistä kauemmaksi minusta: hän kun ei ollut murehtinut kenenkään pojan perään ja oli saanut hyvän opiskelupaikan. Näimme siten entistä harvemmin. Aleksi puolestaan oli kadonnut elämästäni tyystin. Elämästäni, mutta ei päästäni – vieläkään. En itse asiassa tiennyt, asuiko Aleksi vielä kaupungissa tai että oliko hän saanut edes koulua loppuun.

Helmikuussa olimme tapailleet Jeron kanssa muutaman kuukauden – olin jopa vienyt hänet äidilleni näytille. Viimeksi olin vienyt vuosia sitten Aleksin näytille. Jero oli ollut myös äitini mieleen. Aikuisuus tuntui hyvältä. Olimme ajautuneet parisuhteeseen. Ja suhde oli vakaa, tasapainoinen. Meillä ei ollut syytä riidellä. Luotin Jeroon, hän luotti minuun ja olimme melkein kaikesta samaa mieltä. Pahin riitamme oli ollut tyyliin, että tilaisimmeko pizzaa vai kebabia krapulapäivänä.
          Yhtenä viikonloppuna Jero lähti työkavereidensa kanssa risteilylle, ja minä olin linnoittautunut omaan asuntooni: olin taas hakemassa opiskelemaan – tällä kertaa toivottavasti paremmalla menestyksellä – joten minun tarvitsi lukea pääsykokeisiin. Kahdelta yöllä sain Aleksilta viestin. En ollut kuullut hänestä – eikä hän minusta – kolmeentoista kuukauteen. Tai olimme varmaan kuulleet jotain huhuja toistemme tekemisistä puolin ja toisin. Viimeksi viime kesänä olimme vielä joskus nähneet toisemme ohimennen kaupungilla. Mutta yhteyttä emme olleet pitäneet millään lailla.
          ”Moi, mitä kuuluu?” luki Aleksin viestissä.
          ”Ei. Älä tule. Ei nyt. Ei taas”, ajattelin, vaikka sydämeni pamppaili jännityksestä.
          Aleksi oli heikko kohtani. Kaikki syrjään painetut tunteeni olivat hetkessä takaisin. Kolmelta yöllä Aleksi koputti oveeni. Hän oli kalju. Hän oli aloittanut varusmiespalveluksen kuusi viikkoa sitten. Hän oli juonut, mutta hän ei ollut kovin humalassa. Hän pahoitteli kaikkea sitä, miten oli kohdellut minua. Todennäköisesti Aleksi tarttui käteeni täysin vilpittömästi, mutta minä en pystynyt olemaan paikoillani. Suutelin häntä.
          Sinä yönä olimme ensimmäistä kertaa ikuisuuteen seksin jälkeen sylikkäin, mutta yöksi Aleksi ei jäänyt. Aamulla puoli kuudelta hän lähti, vaikka olin rennosti ilmaissut, että yöksikin voisi jäädä. Ja että aamulla voitaisiin ottaa uusinta.

Kolme päivää myöhemmin lopetin suhteeni Jeron kanssa. Siksi, etten kestänyt olla hänen seurassaan tietäen, että olin pettänyt hänen luottamuksensa, ja siksi, että seurustelu Jeron kanssa tuntui väärältä Aleksia kohtaan. Vaikka ei Aleksi tainnut tietää minun seurustelevan – tai siis seurustelleen – eikä Aleksi edelleenkään halunnut minusta mitään enempää. Sinna oli ihmeissään, miksi olin eronnut näin yhtäkkiä, mutta en kehdannut kertoa edes hänelle, mitä oli tapahtunut.
          Seuraavana viikonloppuna laitoin Aleksille viestiä.
          ”Ootko tänä viikonloppuna lomilla?”
          ”Joo.”
          Viesti oli lyhyt ja tyly, joten päätin vaihtaa kysymykseni tyylin yhtä kylmäksi:
          ”Uusinta?”
          ”Mikäs siinä.”
          Minua ärsytti suunnattomasti, että taas ja edelleen Aleksi oli niskan päällä. Miksi minä olin aina se, joka vonkasi hänen peräänsä? Miksei hän vongannut koskaan minun perääni?

Sinä viikonloppuna tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Aleksi tuli luokseni ja halusi jutella. Hän ei lähtenyt heti riisumaan minua. Ei. Hän ehdotti yhteenpalaamista. En meinannut uskoa häntä, mutta hän oli tosissaan. Olin aivan puulla päähän lyöty – en ollut osannut odottaa mitään tällaista. Varsinkaan Aleksin tylyjen viestien jälkeen. Mutta niin me palasimme yhteen. Me toden totta palasimme vihdoin ja viimein yhteen. En ollut osannut edes enää haaveilla moisesta. Nyt seurustelin vihdoinkin Aleksin kanssa. Hän oli minun.
          Aleksi kuitenkin ehdotti, että pitäisimme matalaa profiilia: hän kun ei halunnut ihmisten puhuvan hänen yksityiselämästään. Joten toisaalta mikään muu ei muuttunut kuin se, että minun ei tarvinnut jakaa Aleksia. Tosin, hänen kimpussaan silti riitti tyttöjä, kun kukaan ei tiennyt hänen olevan minun.

Niin elämäni eteni seuraavasti: viikolla kävin töissä ja luin pääsykokeisiin, viikonloppuisin, kun Aleksi oli lomilla, näimme toisiamme. Pääsykokeisiin oli helppo lukea arkisin, kun tiesin Aleksin olevan äijien ympäröimänä todennäköisesti keskellä metsää: kaukana kaikista niistä ämmistä, jotka yrittivät häntä ärsyttävän tyrkyillä tavoilla.
          Ensimmäinen riitamme tuli jo parin viikon jälkeen, kun Aleksi sai tietää Jerosta ja minun pettäneen tätä hänen kanssaan. Hän ajatteli, että kun kerta olin pettänyt Jeroa, niin miksi en pettäisi häntäkin. En millään saanut häntä ymmärtämään, että minun tunteitani häntä kohtaan ei voinut edes verrata siihen, mitä minun ja Jeron suhde oli ollut.
          Lisäksi riitelimme muutenkin joka viikko: minä kun olisin halunnut viettää koko viikonlopun Aleksin kanssa, ja Aleksi taas olisi halunnut olla kavereidensa kanssa ryyppäämässä ja olla vain yöt kanssani. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ja minä olin mustasukkainen niistä tytöistä, joita Aleksilla oli ollut tässä välissä. Aleksi puolestaan oli mustasukkainen Jerosta, vaikka en ollut eron jälkeen ollut missään yhteydessä Jeroon.

Kahden kuukauden jälkeen ilmoitin Aleksille, etten voisi jatkaa tätä niin sanottua seurustelua. Se stressasi minua niin paljon ja imi minusta kaikki voimat. Minun piti keskittyä lukemaan pääsykokeisiin. Minun piti saavuttaa elämässäni jotain. Pelkkä työ tavaratalossa ja oleminen Aleksin salatyttöystävänä ei riittänyt minulle.
          Ja niin kuin minä olin luullut, että kunhan Aleksi olisi minun, en tarvitsisi mitään muuta. Ei se ollutkaan niin. Olisin halunnut olla julkisesti hänen. Ja että hän olisi julkisesti ollut minun. En olisi halunnut hänen olevan niin kiinni päihteissä. Halusin sitoutumista, todellista rakkautta, sataprosenttista luottamusta. Mutta sitä en voinut saada Aleksin kanssa. Ajassa ei päässyt taaksepäin.
______________________________

Baarin tanssilattialle ryntäsi porukkaa, kun jokin tämänhetkinen hittikappale alkoi soida. Viitoin Sinnalle, että lähden hakemaan juotavaa. Olin liian selvinpäin katsellakseni humalaisia. Pujottelin hyppivien ja tanssivien ihmisten välistä. Yksi riehakas tanssija astui varpailleni, toinen huitasi kylkeeni. Ärtymykseni vain kasvoi. Sitten yksi nuori poika, joka yritti näyttää hienoa tanssiliikettä tyttöringille, menetti tasapainonsa ja tönäisi minua. Vahingossa tietenkin. Horjahdin jonkun selkää vasten.
          ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi”, hoin refleksin omaisesti.
          ”Tilda? Moi!”
          Tuttu ääni. Nostin katsettani. Siinä hän taas oli. Aleksi. Aivan samannäköisenä kuin ennenkin, vaikka ikää oli nyt 31 vuotta.
          ”Ei oo totta! Moi!”
          Äänensävyni iloisuus yllätti jopa minutkin. Enpä olisi arvannut, että ilahtuisin näin Aleksin näkemisestä, vieläpä jossain juottolassa. Olin viimeksi 22-vuotiaana hairahtanut häneen ja viitisen vuotta sitten olimme käyneet syömässä ja vaihtamassa kuulumisia.
          ”Mitä sä täällä teet?” Aleksi kysyi riemastuneena.
          ”Sitä samaa mäkin mietin. No ei, Sinna houkutteli mukaansa”, naurahdin. ”Entä sä?”
          ”Ai Sinnakin on täällä! Mä tulin serkun kanssa”, Aleksi vastasi ja pyörähti ympäri: ”Mihin se nyt meni... Muistatko vielä Jessen?”
          ”Joo totta kai!”
          Olin hämilläni siitä, miten aikuinen ja asiallinen Aleksi oli. Hän vaikutti iloiselta ja ulospäinsuuntautuneelta ihmiseltä. En ollut nähnyt Aleksia vuosikausiin, mutta jossain alitajuntani syövereissä hän oli ollut aina – sen olin hyväksynyt. Mutta nyt Aleksi oli mielessäni ja edessäni yhtä kirkkaana kuin se, että minun pitäisi maanantaina hakea Saara tuntia aikaisemmin esikoulusta, jotta ehtisimme hammaslääkäriin. Viimeksi, kun olimme tavanneet Aleksin kanssa, Saara oli ollut noin vuoden ikäinen ja minä vielä muka-onnellisessa avioliitossa.
          ”Voinko mä tarjota sulle juotavaa?”
          ”Mikäs siinä, tiskille mä tässä yritinkin, ennen kuin kävin sun päälle!”

Vaihdoimme kuulumisia ensin tiskillä. Juttua riitti, joten siirryimme istumaan salin puolelle, koska diskon puolella oli vaikea kuulla toisen puhetta.
          Aleksi oli saanut itseään niskasta kiinni ja perustanut oman yrityksen. Hän oli viime tapaamisemme jälkeen tavannut Janitan, ja he olivat saaneet pari vuotta sitten pojan, Benjaminin. Olin aivan puulla päähän lyöty: Aleksista oli tullut isä. Eikä tämä ollut edes järin tuore uutinen enää. Aleksi oli saanut lapsen, ja väkisin mielessäni kävi ajatus: minä en ollut Aleksin lapsen äiti. Tosin, olin minäkin saanut Saaran jo kuusi vuotta sitten.
          Aleksilla oli puhelin täynnä kuvia pojastaan, ja minä puhuin Saarasta. Keskustelumme sivusi myös Saaran isää, jonka kanssa olin ollut naimisissa, kun olimme Aleksin kanssa viimeksi tavanneet. Olin eronnut Maxista jo pari vuotta sitten.
          Menimme takaisin tiskille. Musiikki oli niin kovalla, että tiskillä Aleksi laski päätään puhuakseen suoraan korvaani:
          ”Mä maksan vielä nää. Mitä saisi olla?”
          Aleksin ominaistuoksu. Se puski hänen kaulastaan läpi hajuvedenkin. Erotin sen selvästi. Haistoin sen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Tuoksun, joka oli ollut minulle vuosia sitten kuin huumetta. Se ei ollut muuttunut, vaikka Aleksille oli tullut vuosien mittaan viisitoista senttiä pituutta lisää ja komea parta. Siis siihen nähden, että muistin hänet edelleen minun kanssa samanpituisena täysin babyfacena jäbänä.
          En osannut reagoida nostalgiseen tunnetilaani, joka mylvi pääni sisällä, enkä siihen, että Aleksin naama oli niin lähellä minua. Niinpä minä, ehkä pienestä humalatilastakin johtuen, painoin sormellani Aleksin nenää ja sanoin ”tööt”.

Yhtäkkiä muistin elävästi, kuinka 14-vuotiaana Aleksin kotona olin uskaltautunut ensimmäistä kertaa olohuoneeseen katsomaan televisiota, kun Aleksin vanhemmat eivät olleet kotona. Aleksi oli laittanut pyörimään lempielokuvansa, mutta minä olin ollut aivan liian täpinöissäni poikaystävästä pystyäkseni keskittymään elokuvan katseluun. Olimme istuneet sohvalla ja Aleksi oli ottanut minut hieman epävarmasti kainaloon. Olimme pitäneet toisiamme kädestä, vaikka kätemme olivat olleet hiestä nihkeät. Olin miettinyt koko ajan, miten olisin siinä kainalossa. Miten olisin näyttänyt pieneltä ja sievältä, ja että miten olisin päässyt suutelemaan häntä – ensimmäistä kertaa ikinä.
          Olin nostanut päätäni ja katsonut Aleksiin. Hän oli hymyillyt, hänen tuoksunsa oli ollut sellainen poikamainen, vähän makea. Olisin halunnut maistaa häntä, mutta en ollut uskaltanut edes pussata poskelle. Aleksi oli jäänyt vain tuijottamaan minua hymyssä suin, joten minä olin paniikkireaktiona painanut sormellani hänen nenäänsä ja sanonut ”tööt”, jotta kiusallisesta tilanteesta oli päästy eroon. Aleksi oli revennyt nauramaan, ja niin minäkin. Naurunremakan jälkeen Aleksi oli antanut minulle suukon suoraan suulle.
          Muistin edelleen, kuinka hän oli ensisuudelmani jälkeen sanonut minulle: ”Oot tosi kaunis.” Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Aleksi oli uskaltautunut sanomaan minulle niin kasvotusten.

Aleksi nauroi nenätööttäykselleni ja tilasi sitten meille juotavaa.
          Menimme juomien kanssa istumaan ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme vähän lisää vanhoja. Kuinka Aleksi oli änkyttänyt ensimmäiset viisi kertaa, kun olimme tavanneet ja kuinka minä olin kaatanut kynsilakkaa heidän matolleen.
          Mieleeni alkoi virrata lisää muistoja seurusteluajoiltamme. Hauskoja ja romanttisia muistoja, mutta myös sellaisia, että alkoi ihan hävettää, kuinka typerä teini olin ollut, erityisesti Aleksia kohtaan.
          ”Sinna varmaan miettii, missä olen”, totesin.
          Minua hävetti, enkä myöskään halunnut Sinnan bongaavan minua Aleksin seurasta. Tiesin edelleen, mitä Sinna olisi tähän sanonut. Nykyään Sinna tiesi hyvinkin paljon siitä ajasta, mitä oli tapahtunut silloin, kun olin etääntynyt hänestä. Kun olin lakannut puhumasta hänelle asioitani.
          ”Joo, munkin pitää etsiä Jesse. Hei oli tosi kiva nähdä!”
          Hymyillen käännyin lähteäkseni, mutta Aleksi nappasi minua vielä käsivarresta kiinni. Käännyin ja hän puhui suoraan korvaani niin, että tunsin hänen lämpimän hengityksensä:
          ”Ja hei Tilda, oot todella kaunis. Tänäänkin.”
          "Ei. Älä tule. Ei taas", ajattelin, mutta perhoset jylläsivät jo vatsassani. 
______________________________

Lue osat 5 & 6 täältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti