7. heinäkuuta 2019

Älä tule paha kakku, osat 1 & 2


Minä jätin hänet. Tai hän jätti minut. En edes tiedä, miten päädyin tähän. Miten jaksoin. Mistä sain voimaa jatkaa. Rakastin häntä. Rakastan edelleen. Erostamme on nyt puoli vuotta. Kuusi pitkää kuukautta. Emme ole kertaakaan puhuneet sen jälkeen, kun Aleksi lähti meiltä haettuaan yhden t-paitansa, parit sukat ja kännykkänsä varalaturin.
          Ystäväni erosi viime viikolla. Kulutimme hyppytuntia hengailemalla lukion aulassa. Hän kysyi minulta itkua pidätellen, että kuinka hyvin olen päässyt yli Aleksista. Että ajattelenko eksääni koskaan? Valehtelin, että joskus silloin tällöin, kun esimerkiksi hän tulee kaupungilla vastaan.
          Halusin olla malliesimerkki, koska totuus olisi ollut liian kurjaa kuultavaa. Ei vastaeronneelle ystävälle voi sanoa, kun omasta erosta on kuitenkin jo puoli vuotta, että: ”Musta tuntuu vieläkin siltä, että en pääse koskaan yli.”

Erosimme keväällä, kun lukion ensimmäinen vuosi oli loppusuoralla. Olin aika varma, ja olen edelleen, että jos ero olisi tapahtunut jo syksyllä, tai edes talvella, olisin varmaan jättänyt koulun kesken. Tai joutunut käymään lukiota neljä vuotta saadakseni lakin. Tosin, edelleen aika ajoin ajattelin sitä, että valmistumiseni saattaisi venähtää vuodella. Olin niin poikki. Ihan koko ajan.
          Aloin vasta nyt tajuta, että eromme taisi oikeasti olla lopullinen. Tähän asti olin jaksanut elää haaveilemalla joka ilta yhteenpaluustamme. Olin viimeiset kuusi kuukautta tarponut sen ajatuksen voimalla. Nyt ajatus oli alkanut menettää vakavasti otettavuuttaan. Yli vuoden ajan Aleksi, hänen kotinsa ja hänen perheensä olivat olleet minulle jo enemmän kuin rutiini. En ollut osannut päästää irti. En edes halunnut päästää.

Eniten minua vitutti se, että kaikki olettivat minun päässeen yli. Ja jos jotenkin kävi ilmi, että olin edelleen paskana, sitä ihmeteltiin. Miksi en olisi saanut surra? Olin menettänyt elämäni rakkauden. Tietenkin ymmärsin sen, että kukaan läheiseni ei halunnut ajatella minua vielä 80-vuotiaana itkemässä Aleksin perään kiikkustuolissa. Mutta siihen nyt oli vielä pitkä matka.
          Äiti oli alusta asti ladellut minulle hirveitä kliseitä. Olin viimeksi kuukausi sitten avautunut äidille tunteistani, ja sen jälkeen päättänyt, että en tekisi sitä enää ikinä. Kun sanoin äidille, että minua itkettää ja ahdistaa melkein koko ajan, äiti sanoi: ”Se on vain tunne. Se menee ohi.” Ja kyllä minä tiedän, että tunteita tulee ja tunteita menee. Mutta eihän tuollaista sanota silloinkaan, kun joku on vastarakastunut tai joltakulta on läheinen kuollut? Niinpä. Jotkut tunteet ovat pysyviä.

Otin varaslähdön syyslomaan – äidin luvalla – ja hyppäsin bussiin heti, kun oli mahdollista. Kahden tunnin kuluttua olin parhaalla ystävälläni Sinnalla. Olin viimeksi ollut siellä kesällä. Kahteen otteeseen. Kaukana kotikaupungin pikkupiireistä. Eikä ollut mahdollisuutta törmätä Aleksiin.
          Sinna oli tullut meille, silittänyt päätäni ja valvonut kanssani öitä, kun Aleksi oli käynyt hakemassa tavaransa. Kun erostamme oli tullut virallista. Periaatteessa olimme eronneet jo puolitoista viikkoa aikaisemmin, mutta sen puolitoista viikkoa olin vielä ajatellut, että kyllä tämä tästä.
          Sinna oli oikea ystävä. Kun minä rakastuin Aleksiin, Sinna oli kaikesta kanssani samaa mieltä Aleksista. Kun erosimme, Sinna osasi olla aivan samaa mieltä kanssani Aleksista, vaikka en edes itse tiennyt, mitä ajattelin hänestä. Sinna yritti parhaansa mukaan takoa minuun elämäniloa.
          Kesällä sysäsin pois mielestäni kaiken kouluun liittyvän. Vain sinä aikana, kun Sinna oli meillä, liikuin oikeasti ulkona. Toisaalta, halusin kaikista eniten nähdä Aleksin, mutta kuitenkin olin kuluttanut kesälomani ja vapaa-aikani enimmäkseen piilotellen kotona, koska en todellakaan halunnut nähdä Aleksia. Kesän alussa, aivan liian pian eromme jälkeen, olin kahdesti nähnyt Aleksin liian lyhyen aikavälin sisään. Molemmilla kerroilla hän oli ollut kalja kädessä ja onnensa huipulla. Aleksille oli alkanut tulla uusia ystäviä, jo täysi-ikäisiä frendejä, ja nykyään hän oli vain näiden kyydissä heittämässä lenkkiä harvasen päivä. Koko kaupunki oli Aleksin reviiriä.
          Kesän kauhun hetket olivat ne kerrat, kun näin Aleksin ja ne kerrat, kun olin näkevinäni hänet. Loppukesästä, kun Sinna oli raahannut minut puoliväkisin kaupungille, näin parin korttelin päässä tummahiuksisen pojan. Hänellä oli tuttu vihreä huppari. Samanlainen olemus kuin Aleksilla. Olin kauhusta jäykkä, vaikka kävelin hitain askelin lähemmäs poikaa. Mietin kuumeisesti, oliko se Aleksi, ja jos olisi moikkaisinko? Yritin saada Sinnan kääntymään toiseen suuntaan, mutta Sinna ei suostunut. Onnekseni se ei ollut Aleksi. Mutta edelleen uppouduin usein ajattelemaan Aleksin vihreää hupparia, jonka olin ylipuhunut hänet ostamaan. Olin ollut kyllästynyt siihen, että hän oli käyttänyt vain mustaa ja harmaata. Eromme jälkeen hänellä oli ollut jatkuvasti vihreä huppari päällä. Ja nyt syksylläkin, kun jouduin kävelemään koulumatkallani ammattikoulun ohitse, näin Aleksin, tai ainakin Aleksia muistuttavan pojan, tupakkapaikalla vihreässä hupparissa. Muistikohan Aleksi sitä, että minä olin valinnut sen hupparin? Oliko hupparilla hänelle tunnearvoa?

Alkoholista oli jo kesällä muodostunut ratkaisu tähän fiilikseeni, ja sama homma jatkui syyslomallakin. Halusin juoda alkoholia niin paljon, että unohtaisin Aleksin. Hänen katseensa, äänensä, tilannekomiikkansa, huulensa, kosketuksensa, hymynsä, naurunsa. Kaiken. Ja kun olin vetänyt pääni täyteen, sain nukuttua heräämättä. Eron jälkeen moni yö oli kulunut siten, että makasin koko yön ajatusteni vankina. Nukahtelin pieniksi pätkiksi, ja joinain öinä kirjoitin Aleksille kirjeitä ja runoja.
          Ensimmäisen yön eron jälkeen valvoin kokonaan ja kirjoitin kuusisivuisen kirjeen Aleksille. Kirjeen, jota en koskaan lähettänyt. Kuten en mitään muitakaan tekeleitäni.
          Menimme Sinnan kanssa ensimmäiseksi katsomaan elokuvan, jonka ensimmäisen osan olin katsonut Aleksin kanssa. Meidän oli ollut tarkoitus mennä yhdessä katsomaan kakkososa, mutta tässä sitä oltiin. Ilman Aleksia. Illalla päädyimme kotibileisiin, ja ymmärsin hyvin pian, että Sinna yritti saada minulle laastarin. Hän tutustutti minut ensitöikseen poikaan, joka oli kyllä söpö ja mukava, mutta ahdistuin. Halusin vain Aleksin. Karkasin pojan luota ja etsin Sinnan. Sinna oli juuri keskustelemassa kahden jätkän kanssa ja esitteli minut näille. Haistoin tutun tuoksun. Sama deodorantti kuin Aleksilla. Halusin lähteä, mutta en halunnut pilata Sinnan iltaa. Talossa oli onneksi kylpyhuone ja kaksi erillistä vessaa, joten lukittauduin niistä yhteen.

Sinna oli tehnyt nimestäni verbin. Minä kuulemma tildailin usein. Tildailla tarkoitti sitä, että pohtii, ajattelee ja miettii asioita liikaa tai liian äkkipikaisesti, useimmiten epämiellyttävin seurauksin. Vastapainona oli sinnailu. Sinnailla tarkoitti sitä, ettei ajattele ollenkaan. Minun olisi pitänyt osata enemmän sinnailla. Mutta aloin niin sanotusti tildailla heti, kun kuulin jonkin Aleksia muistuttavan kappaleen, näin jonkin Aleksia muistuttavan asian tai haistoin tuoksun, joka toi jollain tavalla Aleksin mieleeni. Eli pystyäkseni sinnailuun, minun olisi pitänyt olla kuuro, sokea ja hajuaistiton lobotomiapotilas.
          Syysloma läheni loppuaan, eikä Sinnan äiti päästänyt meitä mihinkään, vaikka meillä oli pettämätön peitetarina keksittynä. Sinna päätti laittaa saunan lämpeämään. Hän tiesi, etten ollut käynyt saunassakaan minun ja Aleksin eron jälkeen. Minulla oli monta muutakin asiaa, joita olin jättänyt tekemättä eromme jälkeen. Näin ollen ero ei tuntunut niin kaukaiselta. Sinna puolestaan halusi pyyhkiä Aleksi-muistojani pois.
          Aleksi oli himosaunoja, joten saunoimme heillä ollessamme paljon. Minulle puolestaan tuli huono olo saunassa, joten olin siellä aina korkeintaan vartin. Nyt Sinnan kanssa olin yhtä putkeen puoli tuntia. Se oli oikea saavutus. Olisin halunnut kertoa siitä Aleksille. Aleksi oli ainut, joka oikeasti ymmärsi, miten iso juttu tällainenkin oli. Hän oli iät ja ajat virnuillut minulle, kun en ollut kestänyt olla saunassa kauempaa. Mutta enhän minä voinut ilmoittaa tästä Aleksille. Sen jälkeen, kun Aleksi oli lähtenyt meiltä tavaroidensa kanssa, olin laittanut yhteensä viisi viestiä parin viikon sisällä. Hän oli vastannut niistä vain kahteen. Toiseen ”ok” ja toiseen nauruhymiöllä. Vuoden päivät Aleksi oli ollut elämässäni läsnä joka päivä. Nyt välimme olivat niin jäiset, että en uskaltanut moikata hänelle. Kerran olin moikannut, eikä hän ollut moikannut takaisin. Kyllä minä sen tiesin, että minun pitäisi etsiä joku toinen, jolle kertoa tällaisista. Minä halusin, että minulla olisi joku, joka osaisi kirjoittaa minusta romaanin. Ja minä halusin, että se joku olisi Aleksi.

Uutena vuotena olin juomassa. Taas. Meitä oli pieni porukka, ja melkein kaikkiin heistä olin tutustunut Aleksin kautta. He olivat olleet joskus tämän hyviä ystäviä. Nykyään Aleksilla oli uudet kuviot, ja minulla hänen vanhat kaverinsa. Kun vuodenvaihde alkoi lähestyä, heitin toppatakin ylleni ja menin istumaan pihalle. Sytytin tupakan, vaikka en pitänyt röökin hajusta tai mausta. Tupakoin vain humalassa. Sekin oli yksi keino yrittää päästä ahdistuksesta eroon.
          Muistelin tupakkaa polttaessani, miten onnellinen olin ollut vielä vuosi sitten. Olimme Aleksin kanssa yhdessä katselleet ilotulitusta, hän oli pitänyt minua kädestä ja suudellut minua heti, kun vuosi oli vaihtunut. Kuinka onnellinen olinkaan ollut vuoden alussa, mutta en ollut ymmärtänyt sitä, koska minulle ei riittänyt mikään. Mietin, kuinka ironista tämä olikaan: minulla oli jo unelmani, kaikki tarvittava, mutta en ymmärtänyt silloin, että minulla oli jo kaikki, mitä tarvitsin. Enkä saisi sitä enää koskaan takaisin. Vaikka minun ja Aleksin välit olisivat vielä lämmenneet, niin suhteemme ei ikipäivänä olisi palannut samalle viivalle.


______________________________

Seuraavana uutena vuotena olin taas juhlimassa kavereiden kanssa. Kello oli kymmenen, juhlinta oli ylimmillään. Olin vaivihkaa livahtanut ulos käsissäni puhelin ja siideri. En taaskaan tiennyt, miten olin päätynyt tähän. Oli kulunut vuosi, ja jumitin edelleen samassa tilanteessa. Luin Aleksin uusimman viestin:
          ”Ollaan menossa baarii joskus keskiyön jälkee”
          ”Laittele koodia, jos on aikaa nähdä”, vastasin.
          Yritin vaikuttaa mahdollisimman rennolta. Huolettomalta. Tiesin, että olisin vaikuttanut vielä rennommalta, jos olisin odottanut edes tunnin, ennen kuin olisin vastannut Aleksille. Perhoset liihottivat ihoni alla, mutta ahdistus kouri sisäelimiäni. Olin oppinut sen, että Aleksi oli nykyään kuin... lintu. Jos olin vain hiljaa ja odotin kättä ojentaen, hän tuli luokseni. Jos liikahdin, hän liihotti pois. En saanut olla liian innokas. Ja tätä vertauskuvaa miettien ymmärsin myös sen, että en ikinä saisi lintua jäämään luokseni. Tai jotta saisin sen jäämään, en voisi enää liikkua. En voisi enää elää.
          Nyt pidin vain pääni kylmänä. Olin totuttanut itseni ajatukseen, että kyse oli vain seksistä. Ei muuta. Aleksi oli tehnyt sen jo kesällä selväksi monta kertaa: ei sanomalla sitä suoraan, mutta emme me muutakaan yhdessä tehneet. Ajattelin, että se riitti minulle. Eihän minulla olisi ollut aikaakaan mihinkään parisuhteeseen: nytkin minun olisi pitänyt olla lukemassa kevään kirjoituksiin, eikä juomassa kavereiden kanssa. Sitä paitsi, tämä kylmä järkevä ajattelutapani otti takapakkia aina alkoholin vaikutuksen alaisena. Nytkin kun olin juonut, ajattelin vain sitä, miten paljon rakastinkaan Aleksia.

En minä sentään kokonaista vuotta ollut pelkästään itkenyt sikiöasennossa peiton alla Aleksin perään. Viime keväänä oli ihastunut ensimmäistä kertaa eromme jälkeen – tosin orastava suhde oli kaatunut heti, kun sen olisi pitänyt edetä suutelua pidemmälle. Tai ehkä olin katkaissut yhteydenpidon osittain myös siksi, että olin saanut kuulla jostain Aleksin kännisäädöstä ja vaipunut taas masennukseen. Mutta olin ainakin aika ajoin yrittänyt nousta ylös tästä suosta.

Viime kesänä otin roimasti takapakkia. Tai silloin se oli tuntunut askeleelta kohti tavoitettani – eli kohti Aleksia. Silloin aloimme taas Aleksin kanssa pitää yhteyttä.
          Olin ollut kavereiden kanssa pussikaljalla, ja Aleksi oli ollut kaverinsa kyydissä ajelemassa. Hän oli moikannut oma-aloitteisesti, joten tuntia myöhemmin – salaa kavereiltani – olin laittanut hänelle viestiä, että oliko hän vielä kaverinsa kanssa ajelemassa, ja että voisinko saada kyydin kotiin. Se oli ainut tekosyy, jonka olin hiprakassa keksinyt, päästäkseni lähestymään Aleksia. Enhän minä nyt oikeasti ollut halukas lähtemään jo yhdeksältä kotiin. Sitä paitsi kotiin oli vain pari kilometriä. Mutta olin keksinyt myös, että jos Aleksi ihmettelisi kyydin tarvetta, syyttäisin päänsärkyä. Sehän tekisi samalla minusta vähän kuin neidon hädässä.
          Aleksi oli vastannut yllättävän nopeasti – olin suhteemme loppumetreillä tottunut tuntien vastausviiveeseen. Hän oli lähtenyt kaverinsa kanssa käymään kauempana, joten olin vastannut kasuaalisti saavani kyydin muualta. Ja olin oikeastikin jättänyt illanvieton kesken lähtenyt kotiin, sillä suru oli taas tullut puseroon.

Sinä yönä minä ja Aleksi viestittelimme ensimmäistä kertaa kunnolla eromme jälkeen. Aleksin aloitteesta vieläpä. Tai no, hän kysyi, pääsinkö kotiin. Päädyimme viestittelemään kuulumisia, sitten riitelimme ja lopulta päädyimme vink-hymiöiden täyttämään keskusteluun aamuneljältä. Aleksi oli juonut, minun humalatilani oli jo kadonnut. Olisin yli kaiken halunnut hehkuttaa tästä Sinnalle, mutta en tehnyt sitä. Tiesin, mitä mieltä Sinna ja kaikki muutkin ystäväni olisivat olleet tästä.
          Seuraavana päivänä tapasin Aleksin syrjäisellä parkkipaikalla. Jätimme minun skootterini ja hänen moponsa siihen, menimme metsään viltin kanssa ja harrastimme seksiä. Oli kesäkuu, mutta vain 15 astetta lämmintä. Riisuimme vain housut. Olisin halunnut vuodattaa onnen kyyneleitä. Rakastin hänen naamaansa, kun hän tuli. Mutta heti, kun hän oli tullut, nousin ylös ja puin päälleni. Koska kyse oli pelkästä seksistä, emme voineet jäädä syleilemään – vaikka en olisi mitään muuta tahtonut niin paljon kuin vain jäädä Aleksin kainaloon. Mutta en uskaltanut edes kokeilla vierekkäin makoilua. Olin sitä paitsi päättänyt taktikoida: ensinnäkin minulla tarvitsi olla sellainen tunne, että olen tilanteen herra, ja toisekseen, jos en haluaisi lusikoida, Aleksi saattaisi tajuta kaipaavansa sitä.

Kesän aikana me tapasimme näissä merkeissä useammankin kerran. Kesän lopussa Aleksi täytti 18. Minä olin täyttämässä vasta marraskuussa. Aleksi sai ajokortin ja auton, ja hän kävi yhtenään baareissa. Olin mustasukkainen, koska Aleksi kyyditsi usein jotain tyttöjä – ja vieläpä ilmaiseksi. Syyskuussa minulla oli ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset, joihin olin lukenut kesän mittaan jota kuinkin. Englannin kirjoitukseni menivät aivan puihin, koska olin niin kauheassa tunnemyrskyssä sinä maanantaiaamuna viikonlopun jäljiltä. Olin mennyt avaamaan suuni. Suuttunut Aleksille mustasukkaisuuden puuskissani. Välimme olivat katkenneet. Ja sain Englannista B:n.

Toisaalta elämäni oli rauhallisempaa ilman Aleksi-kuvioita: minun ei tarvinnut esittää mitään eikä minun tarvinnut olla koko aikaa valmiina Aleksia varten. Mutta toisaalta elämäni oli niin paljon pahempaa: tulevaisuuteni oli yksi iso musta läikkä. En tahtonut mennä sitä kohti, mutta aika ajoi minua sinne väkisin.
          Jouluaattona olin laittanut Aleksille hyvän joulun toivotuksen. Sen lähetettyäni kamppailin ristiriitaisten tunteiden kanssa. Toki halusin enemmän kuin mitään muuta Aleksin vastaavan minulle jotain mukavaa takaisin. Aina parempi, jos hän pyytäisi kaikkea anteeksi ja kertoisi haluavansa palata yhteen. Mutta toisaalta osa minusta jo toivoi tämän tuskan loppuvan: jos Aleksi ei vastaisi lainkaan tai laittaisi minulle jotain tylyä takaisin, kuten että älä enää viestittele mulle, voisin ehkä vihdoinkin tosissani yrittää päästä hänestä yli. Kun kännykkäni piippasi tuntia myöhemmin, ajattelin hetken, että: ”Älä tule. Älä tule ja sekoita koko pakkaa. Älä pakota minua aloittamaan kaikkea alusta.” Mutta kun viestissä luki hyvän joulun toivotus hymiön kera, asenteeni muuttui hetkessä. Se oli menoa. Taas.

Niinpä vuodenvaihteen juhlinnan lomassa oli taas tarkoitus tavata. Olimme jo joulun pyhien jälkeen kerran nähneet.
          Nyt näimme kaupungin laidalla. Minä tietenkin joustin ja joustin. Olin odottanut häntä pakkasessa kolme varttia. Kun hän vihdoin saapui, harrastimme seksiä tammikuun kylmänä yönä seisaalteen metsässä. Minä nojasin puuta vasten, kun Aleksi otti minut takaapäin. Seksi tuntui hyvältä ja rakastin sitä, että Aleksi koski minuun. Mutta humalastani huolimatta ajauduin siinä tilanteessa ajattelemaan sitä, että herran jumala, miten olin aloittanut vuoteni. Missä oli itsekunnioitukseni? Kuka minä olin? Tämä oli jo kolmas vuodenvaihde, joka meni perseelleen.

Rämpiessäni Aleksin perässä pois metsästä, täräytin hänen takaraivolleen kysymyksen, joka oli kalvannut mieltäni erostamme asti – eli nyt jo melkein kaksi vuotta:
          ”Rakastaksä mua vielä?”
          Aleksi pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. En kestänyt odottaa vastausta, joten jatkoin:
          ”Mä en halua jakaa sua. Mut jos se on sun ehtosi, sun pitää päästää mut menemään.”
          ”En mä sua pidättele.”
          ”Nyt sä et vastannut mihinkään.”
          ”Tilda, mitä sä oikein haluat musta? En mä halua seurustella”, Aleksin äänensävy kiristyi.
          ”Mä haluan sut kokonaan tai en mitään”, täräytin sen enempää ajattelematta.
          Säikähdin itsekin suorasukaisuuttani. Olisin halunnut ottaa sanat takaisin, olisin halunnut pysyä tässä järjestelyssä saadakseni edes siivun Aleksista. Mutta sanottu mitä sanottu. En voinut perääntyä. Ja parempi niin.
          ”Sit sun kannattaa varmaan jatkaa elämääs”, Aleksi sanoi ja jatkoi matkaansa.
          En pystynyt liikkumaan. Aloin nyyhkyttää. Aleksi vain käveli pois päin, vaikka varmasti huomasi minun pysähtyneen. Hän varmasti kuuli minun itkevän, mutta hän ei reagoinut mitenkään, vaan hävisi näkyvistä. Hetken päästä kuulin hänen autonsa käynnistyvän. Olisin halunnut soittaa Sinnalle, mutta en voinut. Olimme etääntyneet, koska olin salaillut häneltä niin paljon asioita. Enkä minä ollut pitkään aikaan pystynyt olemaan kenellekään kunnolla ystävä. 


______________________________

Lue osat 3 & 4 täältä

2 kommenttia:

  1. Onko tämä tarina tosi? Jos kirjoittaisin tarinan se olisi juuri jotain tuollaista. Harvemmin tosikertomuksissa toistetaan oikeasti keskusteluja. Koska olet villasukkakirjailija, niin veikkaisin kirjoitusta ainakin osittain mielikuvituksen tekeleeksi.

    En ole lukenut muita kirjoituksiasi kuin tämän johon osuin vahingossa, niin pahoittelen saman tien kumpaakin pohdintaani - sillä joka tapauksessa, oli totuus mikä vain, olen osittain väärässä.

    Joka tapauksessa tarinassasi tai tosielämässäsi alkoholilla näyttää olevan oleellinen osa. Ehkä se oli se mikä sai minut miettimään. Itse en ole koskaan elämässäni ratkaissut mitään asiaa alkoholin kanssa - tai yleensä käyttänyt ainetta. Tajusin juuri että jopa omissa kirjoituksissani alkoholilla on hyvin vähän osaa. Ehkä maailmaa oikeasti pitäisi nähdä enemmän toisenlaisin silmin. Edes keskeneräisessä kirjoitelmassani ei juuri ole alkoholia. Tätä sinun tarinaasi lukiessani pohdin, että asia pitää korjata. Ehkä saan vihdoinkin sen lopullisen sykäyksen kirjoittaa kirjani tarina loppuun ja sen jatko-osalle tulee toisenlainen synkeämpi ilmapiiri.

    Katsotaan. Ja kiitos tästä tarinasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Valitettavasti tarina on fiktiota, ja tässä jatkokertomuksessa päähenkilön nuoruudessa alkoholi on merkittävässä roolissa. Blogini on tosiaan novelliblogi, ja lähtökohtaisesti kaikki tarinat ovat kaunokirjallisuutta. Mukavaa, jos kirjoitukseni motivoivat sinua kirjoittamaan! :)

      Poista