Siepatun pakomatka, osa 2

Lue tarinan ensimmäinen osa tästä linkistä

Makaan lamaantuneena salin lattialla. Seinustoilla makaa tajuttomia nuoria. Ne, jotka lähtevät liikkeelle, tai edes nousevat seisomaan, saavat heti kimppuunsa mustapukuisia hulluja. Huomaan pidättäväni hengitystä, kun yritän pysyä liikkumatta. Raotan silmiäni ja näen salin nurkassa pojan, jonka jalat uivat verilätäkössä. Pojalta on leikattu nilkat kokonaan pois. Tai ehkä ennemmin revitty. Näky on niin epätodellinen, etten osaa reagoida siihen. Mutta paniikki ja pakokauhu tarttuvat, kun näen parin tytön olevan aivan hysteerisiä pojan tilasta. Yksi tyttö yrittää epätoivoisesti tyrehdyttää tynkien verenvuotoa kädet vapisten.

Oma ihoni kirvelee. Minussa taitaa olla haavoja. Mitä helvettiä on tapahtunut? Viimeisin muistikuvani on, että olin kotona tekemässä kanawokkia. Ehkä. En tosin muista, söinkö edes sitä. Tai että milloin se tapahtui. Eilen? Viikko sitten? Ei. Eihän siitä voi olla niin kauaa. Ei minulla ole edes nälkä. Miten olisin voinut olla tajuttomana monta päivää?

Lähellä minua makaa nuorukainen, joka on niin mutainen ja naarmuinen, että hän näyttää kuolleelta. Rintakehästä kuitenkin huomaa, että hän hengittää. Hänen kätensä ympärille on sidottu verinen vaate. Ahdistus alkaa tärisyttää koko kroppaani. Mustapukuiset sitovat nuoria pöydille. Näen kaksi ovea vierekkäin, ja ylhäällä katon rajassa rikkinäisen ikkunan. Tuolipinoilta voisi päästä kiipeämään ikkunalle. Mutta kuinka korkea pudotus sieltä olisi? Ovesta voisi päästä, jos juoksisi henkensä edestä, mutta siellä saattaisi olla umpikuja.

Samassa riutunut verinen jätkä ponkaisee pystyyn ja suuntaa tuolipinoille. Yksi mustapukuinen naamiohemmo näyttää innostuvan tästä ja lähtee tämän perään. Hullu nappaa häntä hartioista. Vaikka poika, tai no mies, on aika roteva ja hyväkuntoinen, hän ei pääse etenemään. Sadasosasekunnissa tajuan nousseeni pystyyn ja rynnänneeni avuksi. Nappaan matalasta tuolipinosta ylimmän tuolin, ja täräytän sillä hyökkääjää selkään ja takaraivoon. Nuhjuinen ja verinen mies kiskaisee minua kädestä ja huutaa: ”Juokse!”

         Hän painelee kohti ovea, ja minä pingon perässä. Hän täräyttää matkalla kauhealla voimalla mustapukuista suoraan kasvoihin. Muita naamiotyyppejä ei ehdi tulla tiellemme. Salissa on muutenkin kauhea härdelli.

Ovi on auki, mutta sieltä tulee juuri kaksi hullua sisään. Pakokumppanini ehtii reagoida, ja tempaisee vauhdilla turpaan toista mustapukuista. Toinen mustapukuinen ei hätäänny, vaan vaikuttaa riemastuvan tästä. Hullulla on musta kaapu ja koko pään peittävä myssy. Ihme, että se edes näkee meidät. Sekopää kiskaisee jostain kaapunsa kätköistä puukon ja yrittää estää menoamme. Adrenaliini virtaa suonissani niin kovaa, että minuahan eivät puukot pysäytä. Uusi kaverini on samaa mieltä. Menemme väkisin ovesta, ja hän työntää puukkojunkkarin mukanamme. Tulemme kolkkoon rappukäytävään. Sekopää huitoo puukon kanssa ja päästelee naurun pyrskähdyksiä. Terä viiltää toveriani reiteen. Suutun niin, että pusken sekopäätä kyljestä, jotta hän tippuisi rappuset alas. Mustiin pukeutunut hullu kuitenkin vain horjahtaa, mutta pakokumppanini näkee tilaisuutensa tulleen ja tönäisee myös. Hyökkääjä rojahtaa portaat alas kovaäänisesti ja jää tasanteelle makaamaan. En tiedä, onko hän kuollut. Jos on, niin sitten on.

Meinaamme ensin juosta rappusia alas, mutta salamannopeasti tajuamme sen olevan liian helppo vaihtoehto. Juoksemme ylös yhden kerroksen ja pääsemme rakennuksen katolle. Aurinko on nousemassa, ulkona on vähän viileää. Olemme jollain teollisuusalueella.

          ”Täällä on tikkaat!” verta vuotava matkaseuralainen huutaa katon reunalta.

          ”Odota!” riisun päällimmäisen paitani ja sidon sen hänen reitensä ympärille.

          ”Ai niin. Kiitos! Mä oon Ossi.”

          ”Alisa.”

Matkamme jatkuu satamaan. Käsivarsissani on haavoja ja jalkani ovat ruhjeilla. En tiedä, missä ja miten olen telonnut itseni. Tai kuka on telonnut minua. Ossikaan ei tiedä, mistä on saanut omat ruhjeensa. Pujahtelemme hallirakennusten seinustoja pitkin kohti jonkinlaista satamaa. Rannalla koen déjà vu -ilmiön. Aivan kuin olisin ollut täällä aiemminkin. Mutta oikeasti en tiedä yhtään, missä olemme. Satamassa on jo täysi työpäivä päällä. Jäämme seuraamaan kauempaa. Yksi rahtialus on selvästi tekemässä lähtöä, ja yritämme valita miehistöstä luotettavimman näköistä miestä, jolle kertoa ahdingostamme. Kukaan heistä ei taida puhua suomea. Juuri kun Ossi on ottamassa askeleen poistuakseen piilopaikastamme, kiskon hänet takaisin.

          ”Katso!” osoitan rantaan ajanutta pientä kuorma-autoa, josta kannetaan ulos raskaita mustia säkkejä.

          Ne ovat aivan selvästi ruumissäkkejä. Ruumiita. He kantavat myös pitkän mallisia laatikoita. Päätämme mennä parempaan piiloon odottamaan, että alus miehistöineen on lähtenyt.

Kun satama on hiljentynyt, lähdemme oikealle, koska joki näyttää olevankin pieni lahti. Hölkkäämme hallirakennusten välissä pitkän matkan, kunnes pääsemme kiertämään poukaman. Juoksemme metsään puiden turviin. Yritämme pitää vauhtia yllä, vaikka ilmeisesti kukaan ei seuraa meitä. Auringon paahde pistää janottamaan, mutta meillä ei ole mitään mitä juoda. Ossin verenvuodot taitavat olla tyrehtyneet.

Löydämme hiekkatien, mutta jatkamme mieluummin rämpimistä metsässä. Se on paljon raskaampaa, mutta ajattelemme sen olevan turvallisempaa. Keskeltä rämeikköä löydämme hylätyn pienen majan, joka on niin vinossa, että on suoranainen ihme, että se pysyy edelleen pystyssä. Katto on rikki ja sisällä on muutama homeinen huonekalu. Se on kuitenkin parempi kuin ei mitään. Jäämme pitämään hengähdystaukoa ja miettimään seuraavaa siirtoamme.

Ovi avataan. Emme olleet osanneet varautua. Kummankaan vieressä ei ole mitään kättä pidempää, jolla puolustautua. Sisään astuu hintelä poika, joka on vielä enemmän hajalla kuin kumpikaan meistä. Hän pysähtyy hetkeksi, ja meinaa sitten ottaa jalat alleen.

          ”Odota!” Ossi huutaa. ”Oletko sinäkin... Sieltä?”

          ”O-olen...”, poika vastaa hiljaa ja katsahtaa minuun: ”Sinä! Sinä pelastit minut!”

          Poika tuntee minut. Hän kertoo, että olin pari päivää sitten törmännyt häneen joen rannassa, paikannut hänen verta vuotavan säärensä huivillani. Poika, Manu, näyttää jalkaansa, jossa on verinen huivi. Tunnistan sen samantien omakseni. Ostin sen Italiasta muutama vuosi sitten, kun olimme olleet lomalla perheen kanssa. Mutta en muista Manua, tai että olisin jo aikaisemmin karannut sieltä mistä lie vankilasta.

Manu kertoo karanneensa muutama yötä takaperin. Olimme uineet henkihievereissä joen poikki, mutta meitä oli seurattu. Olin metsässä lähtenyt harhauttamaan jahtaajiamme, ja ilmeisesti jäänyt kiinni. Manu on siitä asti pitänyt majaa metsässä, koska hänellä ei ole ollut voimia jatkaa. Häneen oli piikitetty laitoksessa jotain, minkä takia hänen toinen käsivartensa jomotti edelleen. Häneltä oli revitty kaksi kynttä irti, ja paetessaan hän oli tainnut murtaa jalkapöytänsä.

Manu on vasta 15-vuotias. Hän on itkuinen ja pelokas. Hän tarjoaa meille syötäväksi keräämiä marjojaan. Manu kertoo itku kurkussa syöneensä jopa puiden lehtiä ja raakaa kalaa, suomuineen päivineen. Päätämme jatkaa matkaa yhdessä.

          Minun on edelleen vaikea uskoa, että olisin tavannut Manun aikaisemminkin. Miksi en muista sitä? Toisaalta poika vaikuttaa vilpittömältä. Miten muuten hänellä olisi minun huivini?

Vaeltaessamme pitkin metsää, etsien jotain juotavaa, Manu pysähtyy yhtäkkiä järkyttyneenä. Hän osoittaa oikealle viistoon ja tärisee. Sitten hän alkaa haukkoa happea, itkeä ja huutaa. Parinkymmenen metrin päässä meistä on ruumis. Ossi ja minä uskaltaudumme lähemmäs katsomaan. Hiuksista päätellen se on nuori tyttö. Näky oksettaa minua. Ossikin alkaa voida pahoin. Tyttö on puoliksi syöty. Häntä on syöty ja raadeltu kasvoista, käsistä, vatsasta ja jaloista. Luita törröttää ja puolet sisäelimistä puuttuu. Alan yökkiä. Ossi vetää minut kauemmaksi.

          "Meidän on jatkettava matkaa”, Ossi pysyy määrätietoisena.

Pian kuulen kaukaa koiran haukuntaa. Tarkemmin ottaen koirien. Otamme jalat alle. Manun jalka on kipeä, mutta hän harppoo eteenpäin. Emme löydä mitään, mihin piiloutua. Kyyneleet kihoavat silmiini, koska olen varma siitä, että koirat saavat meidät kiinni. Ne näyttävät ja kuulostavat aivan raivohulluilta. Emme selviä. Vinttikoiran mallinen, mutta helvetin ruma ja luinen koira saavuttaa meitä. Huudamme ja kannustamme toisiamme juoksemaan, mutta koira nappaa Manua kädestä. Pysähdyn ja käännyn auttaakseni poikaa. Koira näyttää kuolleista nousseelta. Se ei todellakaan ole tavallinen koira. Manu rääkyy ja parkuu. Ossi potkaisee koiraa kuonoon, jotta se päästäisi irti Manusta, mutta se ei näytä tuntevan mitään. Toinen koira kirii paikalle ja nappaa Manua jalasta.
          "Menkää!” Manu parahtaa, kun kokonainen koiralauma näkyy lähestyvän meitä.

          Tuska ja paha oloni ryöppyvät ulos huutona ja kyynelinä. Ossi nappaa minua kädestä, ja pakottaa jatkamaan matkaa.

On jo hämärää, kun löydämme ojan. Hörpimme vettä, sillä meidän on aivan pakko juoda jotain. Silläkin riskillä, että saamme ojavedestä jonkin taudin. Mieluummin kuolen johonkin tautiin, kuin että päädyn mutanttikoirien päivälliseksi. Päätämme myös vähän huuhdella itseämme ojassa. Olemme niin mutaisia ja verisiä. Riisun paitani, ja Ossi järkyttyy. Hän kysyy, tuleeko minulle herkästi mustelmia. Ei tule. Ei tosiaan, minulla on viimeksi ollut mustelmia 8-vuotiaana. Ossi kertoo järkyttyneenä selästäni. Siellä on suuria mustelmia, haavoja ja raapimisjälkiä. Ne eivät kaikki ole voineet tulla tämän päivän aikana.

          "Odota...”, Ossi sanoo vaisuna ja tulee lähemmäs katsomaan: ”Osa haavoista on jo parantumassa. Ja täällä on myös valtavia ihan vaalean keltaisia mustelmia... Melkein parantuneita.”
          Kylmä hiki nousee pintaan ja ahdistus tärisyttää kroppaani.

          "Kuinka kauan tämä on jatkunut? Montako kertaa olen paennut sieltä?”

Lue kolmas osa tästä linkistä