Aikasilmukka
Ihan
mieletön fiilis. Musiikki soi täysillä, ja jokainen biisi
kuulostaa mahtavalta. Kulautan siiderini loppuun, ja Laura ojentaa
takapenkiltä minulle oluen. Aurinko on laskenut, taivaanrannassa
näkyy vielä violetti raita. Pidämme ikkunoita auki, vaikka autossa
ei olekaan enää paahtavan kuuma. Lauran poikaystävä Vili on
noussut takapenkillä seisomaan, ja hänen ylävartalonsa on kokonaan
ulkona ikkunasta. Mitä kovempaa Konsta painaa kaasua, sitä enemmän
me huudetaan innostusta ulos. Viikon päästä on valmistujaiset ja
sitten kesäloma alkaa. Elämä alkaa.
Pistän
pääni ulos ikkunasta ja yritän huutaa ilmavirtaa vastaan. Konsta
kaahaa asfalttitiellä, jota ympäröi pellot ja metsät. Siellä sun
täällä näkyy omakotitaloja. Meidän huuto, laulaminen ja musiikin
soittaminen herättää varmasti kaikki, jotka tällä suunnalla
asuvat. Mua itkettää, kun oon niin onnellinen.
Innoissani. Tää on mulle eka kesä täysi-ikäisenä. Jos me
saadaan Lauran kanssa samalta paikkakunnalta opiskelupaikat, niin me
muutetaan kimppaan. Tai jos vain jompikumpi saa opiskelupaikan, niin
toinen muuttaa sit mukana. Se on varmaa, että me lähdetään tästä tuppukylästä yhdessä. Tehdään elämästä just sellasta,
kuin halutaan. Tehdään, mitä halutaan!
Yhtäkkiä
edessäpäin näkyy vastaantuleva auto, joka seilaa keskellä tietä.
”Varo
tota! Mitä vittua toi tekee?” kuulen Vilin huutavan, kun tämä
istahtaa takaisin takapenkille.
Meillä
on vauhtia yli sata kilsaa tunnissa, kun Konsta lähtee jarruttamaan.
Vastaantuleva auto soljuu omalle kaistalleen, ja ehdin jo luulla,
että pääsemme nippanappa tämän ohi. Sitten auto yllättäen
notkahtaa keskemmäksi tietä. Automme etukulma kosahtaa
vastaantulijan puskuriin.
Kaikki
tapahtuu äkkiä. Kuuluu kova ääni. Seuraavaksi tajuan, että
meidän auto on ojassa. Päätäni jomottaa, ja näen rikkoutuneen
tuulilasin edessäni. Se on ihan paskana. Niin sirpaloitunut, ettei
siitä näe läpi. Pieniä lasinsiruja on jopa sylissäni.
Sadasosasekunnissa muhun iskee paniikki. Ja samassa tajuan, että
penkkini on melkein kiinni kojelaudassa. Mun pitää ujuttautua ulos
autosta.
Samantien
kun pääsen jaloilleni, mua alkaa pyörryttää. Vili on jo noussut
autosta ja nappaa mut heti tiukkaan halaukseen. Rintakehäni
jyskyttää ja päässäni heittää. Yritän parhaani mukaan pysyä
tajuissani.
”Onks
kaikki elossa?” Vili huutaa.
Mua
vihlaisee sydämestä. Tajuan, että olimme juuri sellaisessa
rytikässä, että joku olisi voinut kuolla. Näen Konstan nousevan
hitaasti auton toiselta puolelta, mutta Laura makaa takapenkin
jalkatilassa. Elottomana. Huimaukseni katoaa hetkessä. Ajatukset pätkivät.
”Laura!
LAURA!?” huudan takapenkin avoimesta ikkunasta.
”Vastaa
jotain. Näytä elonmerkkejä. Ole elossa.”
Huudan
jätkille jotain sykkeestä ja hengityksestä. Ryntään takaisin
etupenkille etsimään puhelintani. Mulla oli puhelin kädessä tai
sylissä, ennen kuin tapahtui mitään.
Kännykkäni löytyy
jalkatilasta. Näyttö on rikkoutunut, mutta puhelin toimii silti.
Painelen 112 ja puhelin alkaa hälyttää. Tajuan, että mä joudun
ihan oikeasti soittamaan hätäkeskukseen. Tässä on käynyt niin
pahasti, että pitää soittaa hätänumeroon. Tuntuu
epätodelliselta.
Kun
hätäkeskuksesta vastataan, koko tilanne kaikkine kammottavine
yksityiskohtineen iskee tajuntaani. Rupean parkumaan. Sellaista
hysteeristä, henkeä ahdistavaa itkuhuutoa. Mä suorastaan ulvon. Ja
pelkään ihan helvetisti.
Hätäkeskuksesta
yritetään rauhoitella, mutta en kykene lopettamaan itkemistä.
Itkeminen ja huutaminen sattuu keuhkoihin. Pojat huutavat, että
Laura hengittää. Se on elossa. Jostain syystä itkuni vain yltyy.
”Laura
tarvitsee apua. Nyt pitää olla reipas. Vahva.”
Olen
usein käyttänyt kielikuvaa: ”kuin norsu istuisi päälläni”.
Nyt se tuntuu todellisemmalta kuin koskaan. Yritän tsempata.
Vastailen hätäkeskuksen kysymyksiin Laurasta. Sieltä kysytään,
miten onnettomuus tapahtui. Tajuan vasta sitten, että
onnettomuudessa oli toinenkin auto. Kiipeän ojasta tielle ja näen
kauempana toisella puolella tietä ruosteisen koslan. Konsta juoksee autolle ja huutaa jo matkalla:
”Siellä on vain yksi!”
Meinaan
juosta autolle, mutta pysähdyn kuin seinään. Jokaisen askeleen
tömähdys tuntuu rusahdukselta rintakehässäni. Selostan
hätäkeskukselle toisesta autosta. Kuski on ilmeisesti ok.
Lääkärihelikopteri
laskeutuu viereiselle pellolle. Laura makaa tajuttomana takapenkillä.
Silitän hänen hiuksiaan. Hänessä on paljon syviä haavoja, ja
otsassa on todella hurjannäköinen vekki.
”Sä
saat pian apua. Laura. Kuuletkohan sä mua... Laura, älä kuole. Ole
kiltti”, kuiskin ja kyyneleet kihoavat silmiini.
Laura
lähtee helikopterin kyydissä, ja meidät muut viedään
ambulansseilla lähimpään ensiapuun. Rintakehääni kiristää.
Pelottaa niin paljon, että tärisen. Koko kroppa tutisee. Aivan kuin
minulla olisi ylitsepääsemättömän kylmä. Nyyhkytän ja
niiskutan koko ambulanssimatkan. Kävelen itse ensiapuun sisälle.
Liikkuessani tuntuu siltä, kuin jokin lihas rinnassani haluaisi
revetä ja murtaa rintalastani.
Vanhempani
ryntäävät ensiapuun. Äiti soittelee vähän väliä Lauran äidin
kanssa. Lauran vanhemmat ovat siellä sairaalassa, mihin Laura on
viety, mutta he ovat saaneet hyvin vähän tietoa. Tärisen
kokonaisvaltaisesti maatessani ensiavun pedillä. Käyn röntgenissä
ja paikattavana. Aika matelee. En tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
”Milloin
pääsen kotiin? Missä Laura on? Onko Laura tajuissaan? Voisinko
soittaa hänelle? Mitä jos en olisi pyytänyt Lauraa mukaan?
Lauralle ei olisi käynyt mitään. Mitä jos olisin sanonut
Konstalle jo aikaisemmin, että hänen pitäisi hidastaa? Mitä jos
olisimme ajelleet vain taajama-alueella? Mitä jos emme olisi
lähteneet mihinkään?”
Käyn
vaivalloisesti vessassa. Hätkähdän, kun näen itseni peilistä.
Silmäni ovat turvonneet itkusta, ja pieniä ruhjeita on siellä täällä,
jopa kasvoissa. Rintakehäni on todella kipeä. Siihen
on tulossa iso mustelma. Mietin, että tulen näyttämään
valmistujaiskuvissani hakatulta kapinalliselta. Vili joutuu ainakin
jäämään yön yli sairaalaan. Hänellä ja Lauralla ei ollut ollut
turvavyötä, koska he olivat roikkuneet vähän väliä ulkona ikkunasta.
Konsta
taitaa olla shokissa. Hän kertoi vain lyhyesti toisen auton
kuljettajan olevan mies, ehkä 70-vuotias, tai todella vanhan
näköinen 50-vuotias. Ja mies oli kännissä kuin käki. Olen
raivoissani. Vitun rattijuoppo.
Kuluu
monta tuntia, kunnes minut päästetään vihdoin kotiin. Rintakehäni
on vain ruhjeilla turvavyön takia. Lääkärin mukaan ilman
turvavyötä olisin lentänyt tuulilasista läpi vähintään
konepellille. Todennäköisesti jopa pidemmälle.
Isä
taluttaa minua autolle, kun äidin puhelin soi. Kello on kolme yöllä,
joten sen on pakko olla Lauran äiti. Pysähdyn ja katson kysyvästi
äitiin. Äidin ilme näyttää huolestuneelta. Pysähtyneeltä.
”Noh?
Onko se Lauran mutsi? Mitä? Kerro?!”
Äiti
katsoo minua. Hänen silmänsä ovat kyyneleiden peittämät. Hän
pudistaa hitaasti päätään.
”Mitä?!
Käytä sanoja!”
”Laura...
Laura ei... Ei selvinn...”, äiti purskahtaa itkuun. ”La-Laura ei
selvinnyt.”
Tuntuu,
kuin haarukka olisi isketty voimalla sydämeeni. Haukon happea, mutta
en saa henkeä. Päässä heittää ja jalat pettävät altani.
Lyyhistyn maahan. Puhkean huudon ja itkun sekaiseen mylvintään.
______________________________
Viikko onnettomuuden jälkeen minä sain valkolakin päähäni. Viikko siitä eteenpäin, ja saatoimme Lauran haudan lepoon. Parhaan ystäväni, jonka olin tuntenut 2-vuotiaasta asti. Ihmisen, joka oli
tuntenut minut paremmin kuin minä itse.
Minä
ja Laura emme lähteneet yhdessä tästä tuppukylästä. Laura ei
edes valmistunut. Mutta minun oli pakko lähteä. Kotipaikkakuntani
oli täynnä muistoja Laurasta. Ehkä minä lähdin karkuun, jotta
saisin jatkettua elämääni. Mutta tiesin, etten voisi elää
Laura-muistojen keskuksessa. Kävin kuitenkin vanhemmillani muutaman
kerran vuodessa. Kohtasin mielestäni ihan tarpeeksi usein niitä
kipeitä muistoja.
Valmistuin
tradenomiksi, tein töitä, tapasin mieheni. Perustin oman
kenkäkaupan. Saimme kaksi lasta. Ostimme talon lasten ollessa
pieniä. Ihanalta idylliseltä alueelta, jossa asui paljon muitakin
lapsiperheitä. Akseli oli nyt 14 vuotta, Amelia 10 vuotta. Amelia
oli saanut nimensä Lauralta. Hänen toinen nimensä oli ollut
Amelia.
Eräänä
toukokuisena viikonloppuna olimme vierailemassa vanhempieni luona.
Samaisena viikonloppuna tuli 20 vuotta Lauran poismenosta. Minun oli
vieläkin vaikea käyttää k-sanaa Laurasta puhuessa. Kuolema.
Kuollut. Kuoli. Hirveä sana.
Ulkona
oli upea aurinkoinen päivä. Minä, Amelia ja äitini lähdimme
ostamaan jäätelötötteröt ja kiertelimme kävellen pientä
kotikaupunkiani. Amelia oli kuullut niin paljon Laurasta tarinoita,
että Laura-täti oli hänelle tutumpi kuin oma kummitäti tai isänsä
siskot. Kävimme varta vasten vanhan päiväkotini pihalla. Näytin
Amelialle, jälleen kerran, paikan, jossa keinut olivat ennen olleet.
Niissä keinuissa olimme istuneet Lauran kanssa 35 vuotta sitten, ja
Laura oli opettanut minut sanomaan r-kirjaimen.
Kävellessämme
pienen kotikaupungimme pölyisiä katuja, muistoja tulvi mieleeni
jatkuvasti:
”Tuossa
kadunkulmassa tapasimme usein, kun lähdin Lauraa vastaan. Tuonne
katolle kiipesimme monta kertaa salaa. Tässä kohtaa kävelimme
13-vuotiaina, kun minut jätettiin ensimmäistä kertaa. Tekstarilla.
Tuossa leikkipuistossa maistelimme salaa ensimmäisiä siidereitä.
Tuossa kaupassa kävimme jatkuvasti ala-asteikäisinä, koska siellä
oli usein irtokarkit alennuksessa. Ja tuossa oli ennen kahvila, jossa
hengasimme usein, kun Laura alkoi 17-vuotiaana seurustella Vilin
kanssa.”
Iltasella
lähdin yksin käymään hautausmaalla. Vuosipäivä oli vasta
huomenna, mutta en halunnut törmätä Lauran sukulaisiin. Pelkäsin
tuottavani Lauran äidille ja isälle surua pelkästään elossa
olemisellani.
”Tämän
ikäinen teidän tyttönne nyt olisi. Teillä olisi jo varmaan
lapsenlapsiakin. Mutta ei ole ei. Ei ole edes tytärtä. Minä jäin
henkiin. Hän ei.”
Hautakivi
oli kauniilla paikalla ja hyvin hoidettu. Lauran vanhemmat kävivät
siellä varmasti joka päivä. Kyykistyin ja asettelin kukat ja
kynttilän hautakiven ääreen.
”Kerrankin
osutaan tähän samaan aikaan”, kuului miehen ääni.
”Vili?”
nousin ylös.
”Kukas
muukaan”, hän virnisti.
Emme
olleet tavanneet vuosikausiin. Oli niin paljon puhuttavaa. Olimme
kuitenkin joskus olleet läheisiä. Lauran ansiosta. Mutta
onnettomuuden jälkeen yhteydenpito oli hiipunut ja lopulta loppunut
kokonaan. Lähdimme kahville ja kerroimme, mitä vuosien aikana oli
tapahtunut. Vili oli naimisissa, yhden lapsen isä, ja hän asui vain
tunnin ajomatkan päässä.
”Oletko
kuullut Konstasta?” Vili kysyi.
En
ollut. Tiesin vain, että onnettomuuden jälkeen Konsta oli ollut todella pahassa shokissa. Olin ajatellut, että hän tarvitsisi jonkun muun
tukea. Ei minun. Minä olin tyttö, jonka paras ystävä oli kuollut,
kun hän oli ollut ratissa. En syyttänyt Konstaa onnettomuudesta,
mutta olin hakenut häneen etäisyyttä. Olin ajatellut, että minun
olemassaoloni muistutti häntä vain tapahtuneesta. Vili puolestaan
oli yrittänyt saada Konstaa jaloilleen. He olivat olleet parhaita
ystäviä silloin parikymmentä vuotta sitten. Siksi Konsta oli
silloin lähtenyt kuskiksemme.
Mutta
Konsta oli hakeutunut koko ajan enemmän omiin oloihinsa. Kymmenisen
vuotta sitten hän oli ostanut maalta torpan. Hän ei ollut lähtenyt
edes pois kaupungista. Hän ei ollut lähtenyt kipeitä muistoja
pakoon, toisin kuin minä.
Seuraavana
aamuna lähdin käymään maalla. Sain Vililtä Konstan osoitteen.
Tämä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin, mutta olin ollut niin
pitkään surun murtama ja kieriskellyt vain omassa tunnemyrskyssäni.
En ollut ajatellut, että Konsta olisi jäänyt potemaan
loppuelämäkseen syyllisyyden tuskaa. Tottahan se oli, että
Konstalla oli ollut ylinopeutta. Mutta ennemmin syytin rattijuoppoa.
Ajoin
poispäin kaupungista. Kaarroin sille tielle, jossa onnettomuus
tapahtui vuosia sitten. Olin monesti käynyt onnettomuuspaikalla. Nyt
en ollut käynyt pitkään aikaan. Itku kuristi kurkkuani, kun ajoin
tuttujen maisemien läpi.
Konsta
oli todellakin piilossa maailmalta. Menin koputtamaan matalan
tiilitalon ovea. Ovi raottui vähän.
”Moi!
En tiedä, muistatko enää mua...” aloitin.
”Muistan”,
miesääni vastasi kähisten.
”Ai!
Luulin, että olisin vähän muuttunut iän myötä”, naureskelin
kuivasti.
”Miksi
olet täällä?”
Konstan
ääni oli käheä. Hän taisi sammaltaa. Oliko hän vain ryypännyt
suruunsa kaikki nämä vuodet?
”Ajattelin...
Ajattelin, että olisi kiva jutella pitkästä aikaa. Saisinko tulla
sisälle?”
”Ei.
Ei ei ei.”
”Konsta?
Älä nyt viitsi!”
Pitkän
suostuttelun jälkeen Konsta suostui tulemaan pihalle. Miehen
astuessa valoon, näin hänet kunnolla. Hän oli järkyttävän
vanhan näköinen. Hän oli niin ryppyinen, ruskettunut ja ryytynyt,
että hän olisi voinut olla minua parikymmentäkin vuotta vanhempi.
”Näin
Vilin eilen. Siksi... Siksi tuli mieleen... Niin. Tiedäthän sä
Konsta, että en mä ole koskaan syyttänyt sua siitä, mitä
tapahtui?”
”Tiedän.”
”Eikä
kukaan muukaan.”
”Vai
niin.”
En
tiennyt, miten jatkaa keskustelua. Konsta oli todella vastahakoinen.
Katselin ympärilleni ja totesin sitten:
”Hienot
maalaismaisemat sulla täällä.”
”Mä
tiesin, että sä tulet”, Konsta töksäytti.
Nyt
kuulin selvästi, että hän sammalsi.
”Mitä?”
”Tiesin.
Että tulet. Tänään.”
”Kertoiko
Vili?”
”Ei.
Ei ei”, Konsta sanoi ja istahti huteralle puutarhatuolille.
Istahdin
viereiselle tuolille ja katsoin häntä kysyvästi.
”Se
rattijuoppo. Se, jonka kanssa kolaroin. Se kertoi”, Konsta sammalsi.
”Mit...
Mitä sä nyt selität? Mistä se olisi voinut tietää? Enhän mä
edes tiedä, kuka se on. Mistä se mut ja mun tekemiset tietäisi?”
naureskelin.
Konsta
taisi olla niin juovuksissa, ettei ehkä itsekään tajunnut, mitä
selitti.
”Silloin,
kun mä juoksin katsomaan sinne toiseen autoon. Se kuski. Se olin
minä. Minä vanhana äijänä.”
”Mitääh?”
repesin nauramaan, mutta Konsta pysyi vakavana.
”Se
sanoi, että tasan kahdenkymmenen vuoden päästä sinä tulet
kylään. Ja kun sinä lähdet, minä lähden sinun perään. Mutta
minä... Minä...”
”Konsta...”,
laitoin käteni hänen reidelleen ja jatkoin kannustavasti: ”Miten
sinä voisit ajaa sen onnettomuuden, itsesi kanssa? Se tapahtui
kaksikymmentä vuotta sitten... Nyt olisi korkea aika jatkaa
eteenpäin. Jooko?”
”Sinä
et tajua. Et tajua!” Konsta sanoi kuulostaen todella känniseltä.
”Mitä
minä en tajua...” kysyin.
”Se
on aikasilmukka. Sitä ei voi estää. Siinä on aukko. Ulottuvuuden
aukko.”
Olin
aivan pihalla. Aivan kuin olisin yrittänyt keskustella politiikasta
tai verotuksesta taaperoikäisen kanssa.
”Paljonko
sä olet juonut? Tai milloin olet viimeksi ollut selvinpäin?”
kysyin suoraan.
”Ei. Ei ei. Jos en aja, tämä todellisuus palaa poroksi. Lakkaa
olemasta. Sen pitää tapahtua. Se tapahtuu kuitenkin.”
”Niin,
että kun minä lähden tästä, niin sinä lähdet myös ja ajat
johonkin aikakoneeseen ja puff, menet ajassa 20 vuotta taaksepäin?
Voi Konsta”, hymähdin.
”Katso
tuonne talon nurkan taakse!” Konsta mesosi. ”Onko tuttu auto?
Onko?!”
Kävin
kurkkaamassa nurkan taakse. Auto oli hyvin samantyyppinen auto, kuin
se rattijuopon auto, jonka kanssa kolaroimme nuorina. Se saattoi olla
samanmerkkinenkin. Yhtä ruosteinen ja lommoinen se ainakin oli.
Oloni
oli haikea ja surullinen. Miksen ollut aikaisemmin tajunnut, että
Konsta oli seonnut tyystin? Hänellä oli jokin ihme päähänpinttymä
onnettomuudesta ja siitä rattijuoposta. Hän oli alkanut tehdä itse
itsestään sitä rattijuoppoa. Yritin miettiä, miten saisin hänelle
asianmukaista hoitoa.
Konsta
jaksoi jankata vastaan. Hän oli aivan sekoamispisteessä. Päätin,
että pistäisin pisteen tälle hänen touhulleen. Jos todistaisin
hänen harhaluulonsa vääräksi, hän ehkä myöntäisi ongelmansa,
ja suostuisi hakemaan itselleen apua.
Myötäilin
Konstan juttuja, ja pyysin lupaa käydä hänen vessassaan. En tosin
käynyt vessassa, vaan päätin etsiä hänen autonsa avaimet. Ne
löytyivät tuvan pöydältä. Sitten päätin lähteä. Konsta ei
estellyt, vaan hoki, että: ”Näin pitää tapahtua. Näin pitää
tapahtua.”
Istuuduttuani
autoon, avasin ikkunan ja huikkasin:
”Tulen
huomenna käymään ja palautan auton avaimesi.”
”Mitä?!
EI! EI! EI EI EI!” Konsta riehaantui.
Lähdin
ajamaan, mutta Konsta harppoi auton perässä. Kuulin hänen vielä
huutavan:
”Et
tajua, miltä on tuntunut, kun olen päivä päivältä muuttunut
enemmän ja enemmän sen rattijuopon näköiseksi! ET TAJUA! SE TAPAHTUU KUITENKIN! TAVALLA TAI TOISELLA!”
Ajaessani
takaisin päin, mietin, että soittaisin perille päästyäni
Vilille. Minulla ja Konstalla ei ollut enää yhteisiä tuttavia. Tai
Konstalla ei tainnut olla kauheasti mitään yhteyksiä
ulkomaailmaan. Aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja lähestyin
taas onnettomuuspaikkaamme. Yhtäkkiä auringonsäteet osuivat
konepeltiini niin, että kirkkaus häikäisi minut tyystin. Heilautin
rattia, mutta pysyin tiellä. Kun pystyin taas näkemään, tajusin,
että aurinko oli laskenut. Taivaanrannassa näkyi vain violetti
raita.
”Mitähän
vittua...”
Edessä
päin näkyi vastaantuleva auto, joka kaasutti hurjaa vauhtia. Jäin
tuijottamaan autoa. Se näytti aivan onnettomuusautoltamme. Yritin
siristellen nähdä auton rekisterinumeron. Hetkessä tajusin
ajelehtineeni keskemmäksi tietä, ja sitten rysähti.
______________________________
Havahdun,
kun kuulen nuoren tytön lohduttoman itkun.
”Aivan
kuin... Aivan kuin se olisin minä?”
Käännän
päätäni ja näen takaviistossa, kuinka Vili, 19-vuotias Vili,
seisoo tienposkessa. Sydämeni tykytys humisee korvissani asti. Mitä
tapahtui? Ja mitä nyt tapahtuu?
”Puhuiko
Konsta sittenkin totta? Mutta... Mitä nyt tapahtuu? Juokseeko Konsta
katsomaan, kuka ajoi toista autoa? Mitä tapahtuu, kun hän näkeekin
minut? Tunnistaako nuori Konsta minut?”
Sitten
kuulen selvästi Lauran äänen.
”Laura
on elossa! Laura ei koskaan kuollutkaan!” riemuitsen
ja käännyn katsomaan uudestaan.
Laura
juoksee auton toiselta puolelta toiselle puolelle. Alan heti kyynelehtiä. Laura on elossa. Elossa!
”Vittu
mun pää särkee!” Laura huutaa. ”Ootteko te elossa? Pitääkö
soittaa 112?”
”MÄ
EN TUNNE MUN JALKOJA!” kuulen itseni huutavan.
Hetken
riemu vaihtuu totaalisesti lamauttavaksi kauhuksi. Se on selvästi
minä. 18-vuotias minä, joka huutaa.
”MÄ
EN TUNNE MUN JALKOJA! MÄ EN TUNNE NIITÄ!” kuulen itseni kiljuvan ja itkevän hysteerisesti.
Siirrän
käteni reisilleni. Koskeakseni niitä. Käteni tuntevat
farkkukankaan, mutta... Jalkani eivät tunne mitään. Puristan
reisiäni. Näen, että puristan reisiäni. Kämmeneni tuntevat, että
puristan. Mutta jalkani... Ne eivät tunne. Niissä ei ole tuntoa.
”Olenko
minä halvaantunut? Halvaannuinko minä siinä kolarissa?”
kauhistun, ja samassa tajuan:
”Mutta... Jos minun jalkani halvaantuivat... Miten helvetissä olen
voinut ajaa autoa?!”
______________________________
Ihan
mieletön fiilis. Musiikki soi täysillä, ja jokainen biisi
kuulostaa mahtavalta. Kulautan siiderini loppuun, ja Laura ojentaa
takapenkiltä minulle oluen. Aurinko on laskenut, taivaanrannassa
näkyy vielä violetti raita. Pidämme ikkunoita auki, vaikka autossa
ei olekaan enää paahtavan kuuma. Lauran poikaystävä Vili on
noussut takapenkillä seisomaan, ja hänen ylävartalonsa on kokonaan
ulkona ikkunasta. Mitä kovempaa Konsta painaa kaasua, sitä enemmän
me huudetaan innostusta ulos. Viikon päästä on valmistujaiset ja
sitten kesäloma alkaa. Elämä alkaa.
Kommentit
Lähetä kommentti