6. syyskuuta 2018

Älä puutu, osa 3



Viljo, 60, sairaseläkeläinen

”Kuopukseni käytti minua tänään apteekissa. Hänen ehdotuksestaan sinne mentiin, ja ihan mukava reissuhan se oli. Mutta silti mieltäni kalvaa jatkuvasti se, että olen vaivaksi. Pääsisinhän minä käymään apteekissa omin nokkineni. Tietenkin se vaatisi huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa, mutta kuitenkin”, Viljo kirjoitti uutta tekstiä anonyymiin blogiinsa.
          Hän huokaisi syvään ja katsoi kelloa. Hänen suosimassaan lounaskahvilassa oli lounasaika jo alkanut. Viljo pakkasi kannettavan tietokoneensa mukaansa ja lähti kohti bussipysäkkiä.

Hän näki jo kaukaa, että työvuorossa oli hänen suosikkikuskinsa. Paikallisbussi kallistui pysähdyttyään Viljon kohdalle, ja nuorimies hyppäsi kuskin paikalta heti ulos.
          ”No morjesta Viljo!” Tomi tervehti iloisesti ja auttoi Viljon pyörätuoleineen kyytiin.
          Pari vuotta sitten Viljo oli ollut luopua bussimatkustamisesta kokonaan. Jalat olivat menneet niin huonoksi, etteivät ne toimineet enää senkään vertaa, että hän olisi voinut nousta pystyyn. Sitten hän oli tutustunut Tomiin, kuskiin, joka ajoi usein hänen käyttämäänsä bussireittiä.
          Aluksi Viljo oli ollut vaikeana siitä, että kuski avitti hänet kyytiin, ja että hän hidasti muiden matkantekoa. Pian hän oli tajunnut, että ei kukaan oikeasti katsonut säälien pyörätuolipotilasta, vaan kaikkihan ihastelivat kuskin asiakaspalvelualttiutta. Ja hyvä niin. Viljo oli oppinut tuntemaan Tomin iloisena, ystävällisenä ja vaatimattomana ihmisenä, joten oli suorastaan suotavaa, että hän sai ihailua osakseen tehdessään töitään.

Kun bussi oli kurvannut keskustaan, aivan lounaskahvilan viereen, Tomi saapui vielä auttamaan Viljon uloskin bussista.
          ”Jokos sulla on ruokatauon paikka?” Viljo kysyi, sillä kesän aikana Tomi oli muutaman kerran liittynyt hänen seuraansa aterioimaan.
          ”Ei vielä, mutta pikaisen kahvitauon tässä ehtii pitämään”, Tomi hymyili.

Kahvilassa työvuorossa oli Saku, joka tuttuun tapaan teki aivan kaikkea. Viljo oli jo pitkään kiinnittänyt huomiota nuorukaiseen, joka oli tehokas kuin mikä. Onneksi Sakulla oli toimivat jalat, joilla hän ennätti kaikkialle.
          Tällä kertaa Tomi kantoi Viljon puolesta tarjottimen pöytään ja istui hetkeksi alas. He eivät tunteneet toisiaan kunnolla, mutta Viljo tiesi enemmän Tomin kuulumisia kuin omien lastensa menoja.
          ”Nyt täytyy kiitää”, Tomi vilkaisi kelloaan. ”Nähdään taas!”
          ”Mukavaa työpäivää”, Viljo toivotti. ”Ja sano Aavalle terveisiä!”
          ”Kiitos, sanon!” nuori mies heilautti kättään ovella hymyillen.

Syötyään Viljo otti kannettavansa esiin ja jatkoi kirjoittamista.
          ”Uusi blogitekstikö tulilla?” Saku kysyi tullessaan hakemaan Viljon tarjotinta pöydässä.
          ”Juu”, Viljo hymähti.
          ”Joko kerrot blogisi osoitteen? Olis niin kiva lukea, mitä sä oikein kirjottelet.”
          ”Eihän se sitten olisi anonyymiblogi, jos joku tuttuni tietäisi minun kirjoittavan sitä”, Viljo virnisti pilke silmäkulmassaan.
          ”No okei okei… Ymmärrän”, Saku naurahti ja oli tekemässä lähtöä tarjottimen kanssa. ”Ai niin, kannattaa maistaa sitruunaviineriä kahvin kanssa. Tuonko?”
          ”Tuo vain”, Viljo hymähti tyytyväisenä. Sitten hän palasi kirjoittamaan ajatuksiaan, joita hän ei voinut sanoa ääneen.
          ”Olisivatko ihmiset minulle yhtä mukavia, jos kävelisin omin jaloin? Entä olisiko suhteeni lapsiini parempi vai vieläkin huonompi, jos olisin terve? Tein lapsia, jotta elämässäni olisi sisältöä vielä vanhanakin. Mutta miten tämä näin kääntyi, että vien lapsiltani elämästä sisällön?”


Saku, 24, kahvilatyöntekijä

”Kun hän mittaa kattoa katseellaan, kääntyy jälleen vuoteellaan, hän laskee sekunteja suunnilleen, hän laskee yönsä aamuvarhaiseen”, Saku siteerasi hetken mielijohteesta Neon2:sta Facebook-päivitykseensä.
          Aamulla Saku heräsi koiran haukuntaan. Kello oli 6:57. Hän oli viimeksi katsonut kelloa, kun se oli näyttänyt 3:05. Yllättävän hyvin nukuttu yö, vaikkakin hän oli nähnyt painajaisia koko sen ajan.
          Saku nousi ylös, sillä hän tiesi, ettei koira hiljenisi hetkeen. Ja hänen kuitenkin piti olla töissä reilu tunnin kuluttua.

Rappukäytävällä hän törmäsi naapurin mummoon, joka oli tavattoman pirteä siihen nähden, että kello ei ollut vielä edes kahdeksaa.
          ”Mitenkäs muutto sujuu?” mummo kysyi.
          ”Siinähän se. Pahvilaatikoita joka puolella. Onneksi kuun loppuun on vielä pari viikkoa.”
          ”No niin. Pitäisi varmaan itsekin harkita muuttoa, että saisi nukutuksi”, mummo naurahti.
          ”Säkin heräsit siihen?”
          ”Joo. Koiraparka.”
          ”Niin, mutta onneksi mä en nyt nuku muutenkaan.”
          ”Menisit jo lääkäriin, hölmö!”
          Saku nauroi. Muuttaminen oli siinä mielessä harmillista, ettei hän enää törmäisi naapurin mummoon. Toivottavasti uudessa talossa asuisi myös yhtä mukavia vanhuksia. Jostain syystä mummot ja papat tulivat aina juttelemaan Sakulle, ja Saku tuli heidän kanssaan erittäin hyvin toimeen.

Kun Saku pääsi töihin, hänen työnantajansa tuli poikkeuksellisesti kättelemään häntä.
          ”Olit kyllä niin hyvä löytö tähän tiimiin! Asiakkaat kiittelevät ja kehuvat, ja nyt eräs mies oli laittanut ihan kirjallista palautetta. Mahtavaa työtä!”
          ”Ai, kiitos…”, Saku meni vähän vaikeaksi.
          ”Mies on pyörätuolissa, ja kuulemma aina kannat ja viet hänen tarjottimensa, ja muutenkin olet osoittanut esimerkillistä asiakaspalvelua. Mahdatko tietää, kenestä on kyse?”
          ”Aa, kyllä mä hänet tiedän. Mukava heppu.”
          ”Loistavaa. Tällaista lisää!” pomo hymyili ja hävisi takahuoneeseen.
          Saku tiesi tekevänsä työnsä hyvin, mutta hän ei osannut ottaa kehuja vastaan. Ja häntä hämmensi se, miten kaikki pitivät häntä reippaana ja aina iloisena. Hän oli yllättynyt siitä, miten hyvin hän pystyi pitämään kulissia yllä. Oikeasti hän oli koko ajan väsynyt ja siksi ahdistunut.

Töistä päästyään Saku olisi halunnut suunnata vain suorinta tietä kotiin ja nuupahtaa sängylle, sohvalle tai vaikka lattialle. Tomi kuitenkin laittoi viestiä, ja pyysi kahville – vaikka hän hyvin tiesi, ettei Saku joisi kahvia. Saku päätti käydä Tomilla ja Anetella, sillä ei hän kuitenkaan nukahtaisi. Ja jos hän jotenkin onnistuisi nukahtamaan, hän näkisi hirveitä painajaisia.

Tomi oli yksin kotona, sillä Anette oli Aavan kanssa äidillään käymässä.
          ”Otatko vaikka teetä, mehua tai limsaa? Pari kaljaakin löytyy”, Tomi tarjosi.
          ”Vaikka mehua. En voi juoda mitään, missä on kofeiinia.”
          ”On toi melkoista. Miten oot nukkunut viime aikoina?”
          ”Ihan ok.”
          ”Älä valehtele, kyllä sä voit mulle kertoa.”
          ”No, väsyttää niin että silmiä särkee”, Saku virnisti.
          ”Ja?”
          ”Ahdistaa tietty.”
          ”Kai sä tiedät, että voit mihin aikaan vuorokaudesta tahansa laittaa viestiä tai soittaa?”
          ”Joo. Kiitos.”
          Saku oli kiitollinen Tomin ystävyydestä, mutta hän ei halunnut vaivata tätä. Hän ei halunnut puhua painajaisistaan – hän halusi ennemmin unohtaa ne. Hän ei halunnut tuoda valvemaailmaansa todellisuudeksi sitä, että unissa aina hän pakenee henkensä edestä tai hänet tapetaan. Ne olivat vain unta, ei sen enempää.


Tomi, 27, linja-autonkuljettaja

”Syntymäaika: 3.6.2015”, Tomi täytti päiväkodin lomaketta. ”Hoidon tarve: kokoaikainen.”
          ”Ei ne ota Aavaa täysiaikaiseksi, kun sille ei ole tarvetta”, Anette oli ilmestynyt kurkkimaan Tomin olkapään yli.
          ”Ottaahan.”
          ”Eivät ota, ellei molemmat vanhemmat käy töissä…”
          ”Sähän haet töitä koko ajan. Kohta sullakin on duunia.”
          ”Niin, mutta ei ole vielä.”
          ”Miksi sä nyt hangoittelet vastaan?”
          ”En mä vastusta, mutta päiväkodit toimivat niin. Ne katsoo sen niin. Lapsen voi saada maksimissaan osa-aikaisesti päivähoitoon, jos toinen vanhempi on kotona.”
          ”Just”, Tomi läväytti tietokoneen läpän kiinni. ”Mitäpä jos menisit hakemaan niitä töitä?”
          ”Kyllähän silti sen hakemuksen voi laittaa… Helpompi se on sitten muuttaa osa-aikaisesta kokoaikaiseksi.”
          Tomi huokaisi syvään. Hän ei jaksanut keskustella asiasta enempää. Hän nousi pöydän äärestä ja laittoi kahvin tippumaan.
          ”Mitäs Saku? Eikö se ollut eilen täällä?” Anette vaihtoi puheenaihetta.
          ”Joo. Siinähän se. Ei nuku, mutta pysyy hereillä jollain ihmeen kaupalla.”
          ”Oi voi. Mitä me voitaisiin tehdä sen hyväksi?”
          ”Kyllä se pärjää. Saku on hei jo aikuinen. Ei sun tarvitse hyysätä sitä samalla tavalla kuin Aavaa.”
          ”No jos niin sanot.”

Tomi oli ärtynyt Aneten jatkuvaan huolenpitoon. Hän oli väsynyt, selkä oli jumalattoman kipeä ja Aava roikkui hänen lahkeessaan vähän väliä.
          ”Mitä jos menisitte Aavan kanssa sun mutsille?”
          ”Me oltiin just eilen siellä.”
          ”Mä ihan oikeasti haluaisin levätä.”
          ”No älä sitten juo kahvia.”
          ”Voi vittu.”
          ”Kahvi sisältää kofeiinia, joka piristää...”
          Tomi tunsi kihelmöinnin ihonsa alla, kun hänen verenpaineensa nousi kohisten.
          ”Anna nyt jo saatana olla!”

Illalla, kun Tomi oli laittanut Aavan nukkumaan, hän istahti sohvalle katsomaan tv:tä. Pian Anette kömpi hänen kainaloonsa kännykkä kädessä.
          ”Katso. Kaupunkilaisten fb-ryhmässä on ylistetty erästä bussikuskia”, nainen hymyili tyytyväisenä.
Tomi otti puhelimen käteensä. Viljo, se pyörätuolimies, oli kirjoittanut julkaisun siitä, miten mukava bussikuski Tomi oli. Moni kaupunkilainen oli liittynyt keskusteluun: kommentteja oli kymmeniä, ja kaikki ylistivät iloista ja ystävällistä bussikuskia.
          ”Jep! Aina se moikkaa iloisesti, sekä kyytiin noustessa että kyydistä poistuessa.”
          ”Kerran kauppakassini levisi bussin lattialle, ja kyseinen herrasmies auttoi kasaamaan tavarat takaisin.”
          ”Siinä on sellainen ihminen, jonka pelkästä näkemisestä tulee hyvä mieli!”
          ”Eikö olekin mahtavaa? Oon niin ylpeä susta”, Anette halasi Tomia.
          ”Onhan tää”, Tomi hymähti ja katsoi sitten avopuolisoaan. ”Anteeksi tämänpäivänen. En tiedä, miksi oon niin pahalla päällä.”
          ”Ei se mitään, rakas. Anteeksi, että ärsytin.”
          Tomi silitti Aneten hiuksia. Hän rakasti tuota naista. Hän rakasti heidän lastaan. Miksi häntä silti vitutti joka päivä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti