Taantuva kehitys

Lapsena patistettiin päiväunille,                             

                      vaikka ei väsyttänyt.                             

                         Kun suljin silmät,

                                                          näin pimeydessä liikehtiviä värejä.

Värit olivat kirkkaita,      

                        niiden muodostamat kuviot selkeitä.

                                       Joskus ne juoksivat karkuun katsettani,          

                                      toisinaan ne keskittyivät yhteen rykelmään.

Yritin keskittyä nähdäkseni ne paremmin,       

mutta en koskaan päässyt tarpeeksi lähelle.          

                     Kuvittelin, että siellä olisi kokonainen maailma,

mutta minä vain näin sen kaukaa.          

                                                               Niin kuin avaruudesta näkee maapallon.

Nyt kun suljen silmäni,

                                                                          on vain mustaa.

Jos odotan ja keskityn tosissani,

               näen jotain liikehdintää.

Mutta värit ovat haaleita,                      

kuviot sumeita.   

                                         Ehkä värit ovat katoamassa kokonaan,

                                                 koska en ole katsonut niitä pitkään aikaan.

Nykyään en katso pimeyteen muuten vaan.                    

                                                                            Kun suljen silmät, nukahdan.

Onko se maailma muuttanut muualle,                          

vai tekeekö se kuolemaa?   

       Onko väriloisto jossain syvällä,

                                 vielä kauempana?

  Pystyisinkö kaivamaan sen esiin alitajunnastani?                            

Lapsena haaveilin koiranpennuista,

     laulajan urasta ja lomamatkoista.

      Aioin käydä avaruudessa,

painottomassa tilassa.

Halusin paljon ystäviä ympärille,                          

suuren puutalon meren rannalta,                          

ja ponin, jolla laukata metsäpoluilla.                               

                      Jossain vaiheessa tajusin,

                                     etten osaa laulaa,

                enkä viitsi sitä opetellakaan.

Enkä jaksaisi koiria ulkoiluttaa,

saatika ruveta ratsastamaan.     

Ei riittäisi rahat eikä kielitaito matkusteluun,

              enkä uskaltaisi pinkaista avaruuteen.

 Nyt jos mietin omaa asuntoa,   

                                se saisi olla pienikin, jotta jaksaisin sen siivota.

                                                   Eikä se saisi sijaita lähelläkään merta. 

                                                             En pitäisi hiekasta enkä tuulesta.

Haaveilen ulkona syömisestä,                                                  

stressittömästä päivästä.                                         

  Siitä tietää olevansa aikuinen,

       kun suunnitelmia rajoittaa raha.

Vaikka kyllähän silti unelmia voisi olla.     

                                                    Saisi olla.

                                                 Pitäisi olla.

Voi, kun vielä uskaltaisi unelmoida.                                        

Niin kuin lapsena.