4. tammikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 1

Työvuoroni oli hurahtanut nopeasti. Kello läheni iltakuutta ja kohta pääsisin lähtemään. Työkaverini paineli menemään jossain takatiloissa, uusi työntekijä oli tulossa lyhyeen iltavuoroon perehdytettäväksi. Olin hyvällä tuulella, sillä seuraavaksi minulla olisi pari vapaapäivää ja siihen perään talviloma. Minulla ei ollut mitään erityisiä lomasuunnitelmia, mutta olin iloinen pelkästään siitä, ettei minun tarvitsisi asettaa herätyskelloja.

Kassalle ilmestyi teini-ikäinen, epävarman oloinen tyttö ilman mitään ostoksia. Hänellä oli murrosikäisen akne, joka oli valitettavasti päässyt aiheuttamaan poskiin vähän arpia. Ne näkyivät selvästi, koska hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Vaaleat hiukset olivat rasvaiset latvoihin asti.

"Moi! Mitä sais olla?" kysyin iloisella asiakaspalveluäänellä.

"Minä... Tar-tarvitsen bussilipun", tyttö vastasi vaisusti katsomatta silmiin ja ojensi 50 euron seteliä.

Jäin muutamaksi sekunniksi katsomaan tyttöä, kun yritin käsitellä, että kuulinko oikein.

"Tuota, meiltä ei valitettavasti voi ostaa bussilippuja. Niitä voi ostaa esimerkiksi bussista", ohjeistin ja yritin vaikuttaa ystävälliseltä enkä syyttävältä.

"Ai", tyttö pettyi ja laski ojennetun kätensä.

Hän nosti katseensa uudestaan, mutta ei vieläkään katsonut minua silmiin:

"Entä vo-voisinko tilata bussilipun?"

Keskustelu oli omituinen. Jos tyttö olisi ollut seniori, olisin lähtenyt saattamaan häntä läheiseen palvelutaloon.

"Bussilippuja voi tilata netistä", hymyilin ja jatkoin: "Haluatko, että autan?"

"Ei", hän miltei kuiskasi. "Ottaisin si-sitten muutaman po-postimerkin. Neljä. Neljä kappaletta."

"Okei", myönnyin.

Olin ihmeissäni. Aikoiko hän nyt postittaa itsensä eteenpäin neljällä postimerkillä?


Tehtyämme kaupat tyttö meni postimerkkiensä kanssa Veikkaus-pisteelle, jossa oli mustekyniä. Hän kaivoi kuluneesta olkalaukustaan jotain ja alkoi kirjoittaa. Minä puolestaan täytin tupakka-askeja ja palvelin harvakseltaan kassalle tulevia asiakkaita. Kun kävin viemässä ostoskoreja takaisin oven suulle, huomasin, että postimerkkityttö Veikkaus-pöydän ääressä oli kaivanut laukustaan esille iän kaiken vanhan puhelinluettelon. Hän selvästi katsoi sieltä jotain ohjeita.

"Anteeksi", menin lähemmäs häntä. "Saanko kysyä, että mitä teet?"

Tyttö säpsähti.

"Ti-tilaan bussilipun", hän vastasi täristen.

Vilkaisin aukeamaa, joka hänellä oli auki puhelinluettelosta. Siinä oli jonkin vanhan linja-autoliikennöitsijän mainos, jossa oli tarjouksessa bussilippuja. Koska puhelinluettelo oli jostain 80- tai 90-luvulta, siinä oli tilausohjeena rahan lähettäminen suoraan kirjekuoressa ja paluupostissa tulisi liput asiakkaan haluamaan osoitteeseen. Mietin hetken, että miten minun kuuluisi toimia. Päätin kuitenkin avata suuni.

"Mä vähän veikkaan, että tuo mainos ei ole enää voimassa."

"Ai."

"Mihin sä oot matkalla?" kysyin ja aloin samalla pyyhkiä Veikkaus-pöytää.

"Ko-kotiin."

"Missä sä sitten ajattelit olla sen aikaa, että bussilippu tulisi?" kysyin huolettomasti, vaikka oikeasti olin vähän huolestunut.

"Jossain tässä lähistöllä, niin voisin sitten hakea bussilipun tästä kaupasta."

En tiennyt, aikoiko hän värjötellä ulkona vai asuiko hänen tuttuja lähitaloissa. Oli todennäköisempää, että hän aikoi jäädä ulos, sillä jos hänellä olisi ollut tuttuja tällä alueella, eikö hän olisi saanut kyydin kotiin tai apua bussilipun tilaamisessa? Olimme toki etelässä, mutta tammikuut olivat täälläkin kylmiä. Nyt oli ollut pakkasta käytännössä vuorokauden ympäri. Tytöllä oli yllään jokin tuulitakki. En pystynyt käsittämään, mikä logiikka tässä oli.

"Kuinka kaukana asut?"

"Ka-Kaiholassa."

"Sinne ajaa reilu tunnin?" tokaisin yllättyneenä.

Olin entistä enemmän hämilläni. Luulin, että tyttö oli matkalla vähintään toiselle puolelle Suomea. Hänhän olisi nopeammin perillä kävellen, kuin odotellessaan bussilippuja. Varsinkin, jos hän ajatteli odotella bussilippua saapuvaksi vuosikymmenten takaa.

"Tota, mä pääsen just töistä, niin jos mä heitän sut?" ehdotin.

"Heität?" hän säpsähti.

"Siis kuskaan sut kotiin. Ajan. Autolla", selvensin.

"Mi-miksi?"

"Sä vaikutat tarvitsevan jeesiä."


Lähdin töistä, ja tyttö oli odottamassa autollani sovitusti. Ulkona oli kirpeä pikkupakkanen ja oli jo pilkkopimeää. Mietin hetken, olinko ihan hullu, kun tarjouduin auttamaan häntä. Toisaalta, vaikka tyttö oli kanssani samanpituinen, hän oli niin siro ja heiveröinen, että voisin vaikka puhaltaa hänet kumoon.

Tytön nimi oli Anne. Hän oli vähäpuheinen. Toki se saattoi johtua myös siitä, että olin ventovieras. Ehkä häntä pelotti. Niinpä jutustelin kertomalla itsestäni. Kerroin työpäiväni kulusta ja miksi Kaihola oli minulle etäisesti tuttu pieni paikkakunta. Äitini oli kotoisin siltä suunnalta.

"Mitä varten sä olit muuten näin kaukana kotoa ilman paluusuunnitelmaa?"

Kysymys oli lipsahtanut huuliltani ennen kuin olin tajunnut olevani ehkä tungetteleva.

"O-olin asioilla."

Jatkoin yksinpuhelua. Puolen tunnin jälkeen juttuni loppuivat, eikä Annesta ollut kuoriutunut juurikaan enempää juttuseuraa. Valikoin puhelimestani musiikkia, ja laitoin vaivihkaa äänenvoimakkuutta suuremmalle.


Kun olimme saapuneet Kaiholan pieneen keskustaan, joka käytännössä muodostui koulusta, päiväkodista, lähikaupasta, huoltoasemasta, pubista ja seurakuntakeskuksesta, Anne alkoi antamaan ajo-ohjeita. Ajoimme kauas keskustasta, ympärillämme näkyi vain metsää ja peltoja. Käännyimme valaisemattomalle hiekkatielle, joka oli ajoittain aivan jään peitossa. Tienpientareilla oli lumikinokset, ja metsässä oli kunnon hanki.

Mietin, että mikä vaiva oli lähteä jo pelkästään kouluunkin näin kaukaa jumalan selän takaa. Hidastin vauhtia, koska tie tuntui kapenevan. Tuntui siltä, kuin olisimme ennemmin olleet matkalla mökille.

Sitten kaukana edessä alkoi näkyä talon valot ja kauniisti valaistu kotipiha.

"Voisin jäädä tässä. Jos koirat ovat ulkona, kaikki heräävät", Anne sanoi hiljaa.

"O-okei", vastasin hämilläni ja pysäytin varoen keskelle tietä.

Vilkaisin auton kelloa. Kello oli puoli kahdeksan.

"Kiitos avustasi."

Anne yritti ojentaa minulle rahaa, mutta kieltäydyin. Hän nousi autosta ja lähti kävelemään. Minä käänsin autoni monella ratin väännöllä ja lähdin valumaan takaisin sinne päin, mistä olin tullutkin. Ajatukseni hakkasivat. Miten omituinen kohtaaminen tämä olikaan ollut. Kun pääsisin kotiin, tekisin tästä varmasti postauksen someen. Anne saattoi olla häiriintynyt, mielisairas tai muutoin avun tarpeessa. Mitä jos hänen vanhempansa eivät tienneet, että heidän tyttärensä pääsi tekemään tällaisia reissuja? Herran jumala, hän oli tilaamassa postitse bussilippua hapertuneen puhelinluettelon sivuilta.

Iso autotie näkyi jo edessäni, ja taisin painaa kaasua liian hätäisesti. Auto lähti hitaaseen luisuun, eikä mitään tapahtunut, kun yritin kääntää autoa.

"Ei helvetti!" huusin.

Vauhti ei ollut suuri, auto vain mateli. Mutta se valui suoraan kohti lumista ojaa. Seuraavaksi kuulin, kuinka kinos otti kiinni auton pohjaan. Hyppäsin paniikissa ylös autosta ja katsoin sitä puhelimen taskulampulla. Kaikki vaikutti säilyneen ehjänä, mutta auto ei lähtisi kinoksesta mihinkään ilman työntö- tai vetoapua. Huokaisin syvään. Loogisin vaihtoehtoni oli lähteä pyytämään apua Annen vanhemmilta. Ehkä he auttaisivat minua mielellään, noin niin kuin vastapalveluksena.


Sammutin auton ja lähdin reippain askelin Annen perään. Toivoin, että ehtisin saada hänet kiinni, jolloin en vain ilmestyisi pimeydestä heidän oven taakseen. Pakkanen kipristeli poskillani ja reisissäni. Farkut olivat liian kevyt asu tällaisille happihyppelyille tähän aikaan illasta. Onneksi olin sentään sonnustautunut toppatakkiin ja hyviin talvikenkiin. Ihmettelin entistä enemmän Annen ohutta vaatekerrastoa. Aloin miettiä myös heidän koiriaan. Millaisia petoja siellä olisi vastassa? Olisipa kiusallista, jos saisin aikaan kauhean räksytyksen. Otin varovasti juoksuaskelia, jotta saisin Annen varmasti kiinni.

Kun aloin lähestyä omakotitaloa, hidastin vauhtiani. Tajusin, että koirat alkaisivat varmasti huutamaan, jos juoksisin heidän pihaansa asti. Uudehkon valkoisen tiiliomakotitalon valot kajastivat tielle asti paljastaen Annen hahmon kävelevän yössä. Koiria ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä ne eivät olleet pihalla. Meinasin huutaa Annen perään, mutta tajusin, että hän vain jatkoi matkaa. Hän käveli talon portin ohi. Hän ohitti koko talon. Huolestuin. Mikä juttu tämä oli? Mistä oli kyse? Mihin hän oli menossa? Asuiko hän oikeasti täällä sittenkään?


 Lue osa 2 täältä


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti