18. tammikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 2

Lue osa 1 täältä

Hidastin vauhtiani ja yritin kävellä niin, ettei Anne huomaisi minua. Mihin ihmeeseen hän oli menossa? Olisin halunnut vilkaista puhelintani, mutta en voinut katsoa sitä, sillä puhelimen valo olisi pimeydessä paljastanut minut heti. Anne jatkoi määrätietoisesti eteenpäin, vaikka edessä oli pelkkää mustaa. Kun uuden omakotitalon valot eivät enää valaisseet tietä, en uskaltanut säkkipimeässä jatkaa eteenpäin. Yhtäkkiä selkäpiitä karmi. Jos soittaisin apua, minun tarvitsisi värjötellä autossani yksin pimeässä yli tunti, todennäköisesti kaksi tuntia. Jos nyt edes saisin ketään lähtemään auton rattiin tähän aikaan perjantai-iltana. Jostain syystä en huutanut Annen perään. Jostain syystä pidin varjostamista parempana vaihtoehtona.

Odotin hetken ja laitoin sitten puhelimestani taskulampun päälle. Laitoin puhelimen äänettömälle, jotta en vahingossa jäisi kiinni tästä varjostamisesta. Se oli hyvä ajatus myös ehkä siksi, koska jos nyt puhelimeni olisi pärähtänyt soimaan, olisin säikähtänyt niin, että olisin ehkä tukehtunut omaan sylkeeni.

Parin sadan metrin jälkeen tie päättyi toisen omakotitalon pihaan. Siellä oli muutamia heikosti valaisevia kellertäviä ulkovaloja, joten sammutin taskulampun puhelimestani. Talo oli valtava ja vanha. Se näytti enemmän museorakennukselta, kuin asumukselta. Tosin oli siihen ilmeisesti rakennettu uudempikin osa. Ainakin se näytti siltä. Vain parista ikkunasta kajasti valoa.  Pihassakin oli sentään jotain elämisen merkkejä: suksia, lumikola ja uudempi autotalli. Lisäksi pihapiirissä oli jokin suurempi ulkorakennus ja pari pientä varastoa. Tai ehkä ne olivat ulkohuusseja. Hangessa näkyi monia kengänjälkiä. Kyllä täällä joku asui.

Anne oli tainnut mennä jo sisälle. Rakennuksella oli kaksi ulko-ovea ja kuistia. Suuntasin reippaana kohti lähempää ulko-ovea. Yritin näyttää mahdollisimman suurieleiseltä, jotta en vaikuttaisi hiippailevalta rosvolta. Oli aivan hiljaista puiden latvojen huminaa lukuunottamatta, joten kuulin heti, kun viereinen ulko-ovi kymmenen metrin päässä aukesi.

Oven raosta pilkisti Anne, joka huitoi vimmatusti kädellään minua tulemaan luokseen. Toisella kädellään hän hyssytti.

"Kulje seinän vierustaa!" hän sähisi.

Hänen paniikkinsa tarttui minuun ja lähdin sen koommin kyseenalaistamatta hiipimään hänen luokseen. Kun lähestyin häntä, Anne kuiskasi:

"Astu suoraan tähän kivetykselle, ettei hankeen jää jälkiä!"


Anne veti minut kyykkyyn, ja kyhjötimme pimeässä kuistilla, ulko-oven vieressä. Tärisin vilusta, sillä kuistilla oli yhtä paljon pakkasta kuin ulkonakin.

"Mi-mitä sä teet täällä!" Anne kuiski paniikissa.

"Mun auto lähti luisuun, ja nyt se on jumissa hangessa", kuiskasin.

Jokin tilanteessa pelotti minua niin, että oli vaikeaa hengittää.

"Ei! Ei ei ei ei", Anne parahti kuiskaten.

"Mitä? Mistä on kyse? Enkö voisi kysyä apua vanhemmiltasi?"

"Et! Et missään nimessä", Anne kielsi.

Anne hätkähti, kun talon sisältä kuului askelia.

"Mun täytyy piilottaa sut", Anne kuiskasi päättäväisesti ja jatkoi sitten ääni vapisten: "Pi-pitää miettiä, miten saan si-sinut pois täältä."

Yhtäkkiä talon sisällä kuului mylvintää.

"Nyt teit viimeisen virhees!" joku mies huusi raivoissaan.

Kuului juoksuaskelia ja ryminää. Anne jähmettyi. Askeleet loittonivat ja seuraavaksi kuului, kuinka toinen ulko-ovi rämähti auki kymmenen metrin päässä. Kurottauduin kyykystä vähän ylemmäs nähdäkseni ikkunasta, mitä tapahtuu. Näin, kuinka joku nuorukainen juoksi ilman talvivaatteita ja kenkiä ulos. Ulko-ovesta paukkasi perässä vanha, kaljuuntuva, huonoryhtinen mies. Sisältä tuleva valo kajasti häneen. Näin, miten hän roikotti kirvestä kädessään. Hän pysähtyi, otti koko kropallaan vauhtia ja heitti kirveen. Se kosahti nuorukaisen takaraivoon niin kovaa, että poika kaatui naamalleen hankeen.

Kyykistyin nopeasti. Oksennus teki tuloaan. Happi ei kulkenut. Olisin halunnut auttaa poikaa, mutta en kyennyt liikkumaan. Minua pelotti liikaa. En tuntenut raajojani.

Katsoin silmät suurina Annea, joka ei ollut edes noussut kurkkaamaan ikkunasta. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

"Mitä... Mitä tää on?" henkäisin.

Minua pelotti. Mietin, oliko minulla elinaikaa vain joitain minuutteja? Mitä ulkona tapahtui? Jäikö nuori vain kuolemaan sinne? Vai kuoliko hän välittömästi? En uskaltanut katsoa. Osittain pelkäsin sitäkin, että seuraavaksi Anne hyökkäisi kimppuuni. Jos se on joku tämän talon juttu. Anne siirsi katseensa minuun.

"Y-ymmärrätkö nyt, miksi sinut pitää piilottaa?" hän kuiskasi ääni väristen.


Lue osa 3 täältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti