27. helmikuuta 2021

Postimerkkityttö, osa 3

Lue osa 1 täältä ja osa 2 täältä.

Kurkistin ikkunasta, ja näin onnettoman, kelmeän ulkovalaistuksen kajastuksessa vanhan äijän tarpovan hangessa vetäen perässään nuorukaista, joka ei todennäköisesti ollut enää hengissä. Tai ainakin halusin uskotella itselleni niin. Jos poika olisi jo kuollut, minun ei kannattaisi yrittää edes auttaa. Eihän?

Äijä suuntasi kohti isohkoa ulkorakennusta. Säikähdin, kun Anne kosketti minua olkapäälle. Hän huitoi minua seuraamaan perässään ja lähdimme ryömimään rappusia ylöspäin, jotta emme varmasti näkyisi ulos.

Anne avasi niin hiljaa vanhan välioven, ettei siitä kuulunut mitään ääntä. Ei edes narahdusta, vaikka talo oli vanha. Siellä haisi museolta. Eteisessä oli pimeää. Oikealla oli suljettu ovi, jonka alta paljastui valo. Puheensorinaa kuului jostain. Ehkä alempaa. Oliko tällaisissa rakennuksissa montakin asuinkerrosta? Anne viittoi pimeässä minua ottamaan kengät jalastani ja kantamaan ne kädessäni. Toisesta kädestäni Anne otti minua kiinni ja lähti vetämään perässään. En nähnyt eteeni juuri lainkaan, seurasin vain sokeasti Annea. Kätemme alkoivat tuntua hikisiltä. Toppatakki oli edelleen päälläni, ja hiki alkoi puskea pintaan. Kahdella eri tapaa, koska myös kylmä tuskanhiki tuntui sielussani asti.

Hiivimme portaita alaspäin. Tämä osa talosta ei ollut enää niin vanhaa. Näin hämärässä, että portaat ja seinät poikkesivat aikaisemmasta näystä. Eivät ne mitään uuden karheita olleet, mutta selkeästi erilaista rakennustapaa. Kuulin puheensorinaa koko ajan selvemmin. Pelkäsin kompastuvani jonnekin. En uskaltanut kysyä Annelta, mihin olimme menossa. Pelkäsin, että puheensorina lakkaisi ja seuraavaksi tuntisin kirveen iskun kallossani.

Pääsimme portaat alas, ja edessä oli käytävä, jossa oli muutamia ovia. Yhtäkkiä ylhäällä kuului rymähdys, ja sen jälkeen marssivia, aggressiivisia askelia. Annen rauhallisuus ja päättäväisyys oli tipotiessään.

"Piiloon!" hän henkäisi.

Hänen kätensä irtosi kädestäni, kun hän sujahti jonkin oven taakse. Tartuin itse lähimpään ovenkahvaan ja livahdin sisälle.


Olin saunan pukuhuoneessa. Vastapäätäni oli saunan lasinen ovi, ja oven takana lauteilla näkyi poikia ja nuoria miehiä, jotka kuikuilivat oven lävitse. Paniikin omainen itku painoi silmieni takana. En voinut palata takaisin päin, pukuhuoneessa ei ollut piiloutumismahdollisuuksia. Avasin saunan oven ja anelin:

"Älkää kertoko minusta. Älkää satuttako. Olkaa kilttejä", kuiskasin kyyneleet valuen pitäen kenkiä sylissäni. Sukkani kastuivat.

Kaikki tuijottivat minua edelleen silmät suurina. Kukaan ei yrittänyt peitellä itseään. Sauna oli iso, sinne olisi mahtunut 20 henkeä. Lämpö alkoi tuntua heti tukalalta, koska olin vieläkin toppatakki päällä. Katsoin suoraan silmiin poikia ja miehiä. Heitä oli seitsemän. Nuorin oli ehkä vain 7-vuotias, vanhimmat parikymppisiä.

Yksi nuorukaisista, ehkä vanhin heistä, katsoi muita ja kuiskasi:

"Kukaan ei sano mitään."

Muut nyökyttelivät. Nuorimpien poikien nyökytykset vaikuttivat pelokkailta. Sitten mies katsoi minua:

"Mene lauteiden alle. Tuonne kulmaan. Eero, ota pyyhe, laitetaan yksi tuohon roikkumaan. Muka kuivumaan. Näkösuojaksi."

Kömmin lauteiden alle. Riisuin takkini, ja jäin kyhjöttämään märälle laattalattialle polvet koukussa. Hikipisarat valuivat ohimoillani. En halunnut katsoa ylöspäin. Siellä oli ihmisten takamukset. Olin jossain maalaistalossa, saunan lauteiden alla, puhelimestani oli akku loppu, tuntemattomien poikien perseet olivat aivan yläpuolellani ja olin todennäköisesti todistanut ihmisen tappamisen hetki sitten. Keskityin täysillä siihen, että vedin keuhkot täyteen ilmaan ja tyhjäksi. Täyteen ja tyhjäksi.

Pukuhuoneen ovi räsähti auki aggressiivisesti. Lopetin hengittämisen ollakseni mahdollisimman hiljaa.

"Tossa on pari. Jakakaa", kuului tyly miehen ääni.

Yksi vanhimmista miehistä nousi lauteilta ja kävi pukuhuoneen puolella. Hän tuli käsissään jotain verisiä lihakimpaleita ja asetteli ne vain suoraan kiuaskivien päälle. Kuului sihahdus, kun liha osui kuumiin kiuaskiviin. Murehdin sitä, miten likaiseksi kiuaskivet tulisivat.

Hetken kuluttua ilmapiiri rentoutui.

"Haluaako alakerran asukki tulla lauteille?" yksi heistä kysyi.

"Joo, vaikka", kuiskasin.

Konttasin pois lauteiden alta, ja kiipesin ylälauteelle. Yritin parhaani mukaan ignoorata muiden alastomuuden. Riisuin itseltäni pitkähihaisen pois, koska hiki puski koko ajan enemmän pintaan.

"Miten sä päädyit tänne?" yksi hintelä, ehkä 16-vuotias, poika kysyi.

"Ömm... tuota... Anne", aloitin ja mietin, että oliko Anne heidän siskonsa tai jotain, "Anne kävi kaupassa, jossa oon töissä. Anne ei oikein tiennyt, miten päästä kotiin ja lupauduin heittämään hänet. Mut mun auto jäi jumiin penkkaan, ja lähdin seuraamaan Annea ja..."

Kyyneleet kihosivat silmiini, kun muistin näkemäni. Nuorukainen, joka kaatui naamalleen maahan. Kirves takaraivossaan. Muut olivat vaitonaisia.

"Näiksä Tarmoa?" pieni poika kysyi.

"Kuka on Tarmo?" kysyin, vaikka pelkäsin hänen tarkoittavan juurikin sitä nuorukaista, joka juoksi ulkona.

"Tarmolla tuli riitaa isän kanssa. Ne huusi ylhäällä. Me kuultiin."

Silmäni lasittuivat kyynelistä. Katsoin silmiin kahta selvästi porukan vanhinta poikaa. He tiesivät. He näkivät sen ilmeestäni. Tämä ei ollut heille mikään yllätys.

"Kuule... Tarmo tiesi, mitä siitä voi seurata, kun väittää vastaan", tummahiuksinen mies sanoi pojalle.

Poika laski päänsä, mutta ei itkenyt. Muut katsoivat minua, ja odottivat ikään kuin varmistusta. Ajattelin, että minun on pakko sanoa ääneen jotain.

"Näin, kuinka nuori mies juoksi ulos talosta... ja vanhempi mies tuli kirveen kanssa perässä."

Enempää en halunnut sanoa. Eikä minun ilmeisesti tarvinnutkaan sanoa. Aloin miettiä, mitä lihaa kiuaskivillä odotti kypsentymistä. Eihän se vain ollut? Ei kai tämä olisi niin sairasta? Ajatukseni hakkasivat jyskyttäen ohimoitani. Eikä kuumuus auttanut asiaa.

"Mitä te syötte?" kysyin suoraan rikkoen hiljaisuuden.

"Haluatko maistaa?"

"En mä taida."

"Ei se ihmistä oo", teini-ikäinen poika sanoi, koska hän selvästi oli lukenut ajatukseni.

"Ei me saada, ellei olla oltu tosi kiltisti", toinen teini-ikäinen tokaisi.

He puhuivat ihmislihan syömisestä. Tässä talossa syötiin ihmislihaa. Yritin pitää naamani peruslukemilla. Mietin, miten pääsisin täältä turvallisesti pois. Vai yrittäisikö joku syödä minut?


Minulla ei ollut nälkä, koska olin liian ahdistunut. Muut söivät. He olivat melko eläimellisiä, koska he käyttivät vain käsiä. He repivät hampaillaan lihan kimpaleet pienempiin paloihin jakaakseen kaikille oman osansa. Kiukaaseen ei lisätty puita ja pienempien poikien päälle kaadettiin ämpärillinen vettä, ja sitten he lähtivät. Kolme vanhinta jäi saunaan, edelleen alastomina.

"Mitäs... nyt?" kysyin. "Saanko... mä lähteä?"

"Ei kannata. Mietitään joku suunnitelma. Turvallisinta on lähteä, kun ukko ei ole täällä", yksi vastasi ja viittasi ilmeisesti aggressiiviseen vanhaan äijään. Heidän isäänsä.

Se kävi järkeen. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin luottaa näihin nuorukaisiin. Heidän nimensä olivat Veikko, Markus ja Ville. Heistä minun nimeni, Tiana, oli todella kummallinen.

"Okei. Mä luotan teihin", ilmoitin, koska luottamus oli tällä hetkellä ainut oljenkorteni päästä joskus kotiin elävänä.


Saunan lämpötila laski pikkuhiljaa, ja jätkät kävivät pukemassa paidat ja housut päälleen. He palasivat lauteille ja asettelivat kuivia pyyhkeitä lauteille. He kertoivat, että nukkuisivat saunassa. Jälkilämmöt piti käyttää hyödyksi.

"Saanks mä kysyä, että...", nielaisin ja jatkoin: "Kun te selkeesti kyllä tiedätte, että... se mitä Tarmolle tapahtui, ei ole ok... Niin miks te ootte täällä?"

Markus naurahti:

"Meillä ei ole muuta. Ei mitään, minne mennä."

"Tehän ootte jo aikuisia?" ihmettelin.

"Mutta tarvitsisi olla rahaa, katto pään päällä, ruokaa", Ville luetteli. "Meillä ei ole mitään."

"Kyllähän te saisitte Kelalta tukea. Järjestöiltä apua. Jotain!" yritin tsempata.

"Mikä on kela?" Markus kysyi.

Veikko, joka taisi olla heistä vanhin, totesi:

"Kelaa varten tarvitsisi henkilötunnuksen."

"Sä tiedät, mikä on kela?" Markus hämmästyi.

"Mikä on henkilötunnus?" Ville kysyi.

Huijasivatko he minua? Vai tapahtuiko tämä oikeasti?

"Meillä kaikilla on henkilötunnukset", Veikko selitti. "Me ollaan saatu sellaiset jo syntyessä. Mutta me ei tiedetä niitä. Eikä taida tietää ukko tai äitikään."

"Miten niin ei tiedä?" hämmästelin.

"Koska sellaiset tiedot on varmaan mun oikeilla vanhemmilla. Villen oikeilla vanhemmilla. Markuksen oikeilla vanhemmilla."

"Miks... Miksette sit oo teidän oikeilla vanhemmilla? Miks ootte täällä?"

Pojat naureskelivat.

"Nii-in. Mä oon ollut täällä 10-vuotiaasta asti. Olin ensimmäinen. Muita on kaapattu nuorempina", Veikko kertoi neutraalisti. "Nuorimmat lapset luulevat syntyneensä tähän taloon, koska eivät muista edellisistä elämistään mitään."


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti