24. kesäkuuta 2016

Siepatun pakomatka, osa 1

Yritän avata silmiäni, mutta en saa niitä pysymään auki. Makaan voimattomana, mitä ilmeisimmin lattialla. Siirrän käteni pääni viereen. Koskettelen sormenpäillä alustaa. Taitaa olla puulattia. Mutta... Mutta kodissani... Kodissani on muovilattiamatto. Kuulen hälinää. Päässä jyskyttää ja olo on jotenkin... Höttöinen. Missä hitossa olen? Miten olen joutunut tänne? Yritän saada silmäni pysymään auki. Kaikki näkyy sumeana.

Vähitellen kykenen erottamaan ihmishahmoja kauempana. Ahdistuksesta kankeana päätän olla liikkumatta. Vaivihkaa kierrän katseellani ympäristöä. Näkökykyni alkaa tarkentua pikkuhiljaa. Olen jossain valtavassa salissa. Ikkunoita ei ole kuin vain katon rajassa. Seinien vierustoilla makaa väkeä. Nuoria kaikki. Keskellä on pitkiä pöytiä, ja niilläkin makaa nuoria. He taitavat olla sidottuina. Yhdellä seinustalla on erikorkuisia tuolipinoja. Mustiin pukeutuneita ihmisiä vaeltelee salissa. Osa heistä on pöytien luona. Salin vastakkaisella seinällä näyttäisi olevan kaksi oviaukkoa. Jonnekin.

Seinustoilla makaavat ihmiset alkavat virkoa. En tiedä, mitä täällä tapahtuu tai mistä on kyse. Pelko leviää koko saliin, kun kaikki tajuavat heräävänsä tuntemattomasta paikasta. Yksi poika pomppaa ylös ja yrittää lähteä juoksemaan toiselle ovelle. Hän on selvästi vähän... Sekava. Hetkonen. Hänellä näyttäisi heittävän päässä. Ihan niin kuin minulla vielä hetki sitten. Onko meidät huumattu? Milloin? Miksi? Yksi mustiin pukeutunut kolkkaa hädissään säntäävän pojan. Muutkin lattian rajasta heräävät yhtyvät paniikkiin. Kaaos syntyy. Siepatut pinkovat ympäri salia etsien poispääsyä. Mustiin pukeutuneet näyttävät nauttivan ihmisten kolkkaamisesta. Sitten he sitovat tajuttomat pöydille. Muutama mustiin pukeutunut hörhö tuo saliin lisää pöytiä.

Etsin katseella poispääsyä. Vaihtoehdot ovat jompikumpi ovi tai katon rajassa olevat matalat ikkunat. Yksi ikkuna on rikki. Salilla on hirsirakenteinen katto. Hirsipalkkeja on vähän joka puolella. Nyt ei ole aikaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos joutuisi sidotuksi pöytään. Sekasorto on jo johtanut moneen tappeluun. Viereeni kellahtaa yksi painipari. Suljen hetkeksi silmäni, jotta minun luultaisiin edelleen olevan vintti pimeänä.

Kaikki keskittyvät joko pakenemiseen tai ihmisten kolkkaamiseen ja sitomiseen. Minun täytyy yrittää pakoa. Nousen vikkelään ylös ja suuntaan tuolipinoille. Kiipeän pinolta pinolle, kunnes olen korkeimmalla pinolla. Ponnistan kaikella voimallani ja pääsen roikkumaan hirsiselle poikkipuulle. Ahdistuksesta ja adrenaliinista täristen nostan itseni palkille ja konttaan rikotun ikkunan luokse. Kurkkaan, että pääsenkö siitä elossa. Siitä on metrin, maksimissaan puolentoistametrin pudotus alemmalle katolle. Änkeän ulos ikkunasta ja hyppään katolle. Saan ikkunan sirpaleista polviini ja toiseen käsivarteeni haavoja. Ei ole mitään millä sitoa niitä. Katsahdan ympärilleni. Olen jollain teollisuusalueella. Ei hajuakaan, että missä. Olenko edes Suomessa? Hallirakennusten takana näkyy kulkevan joki.

Löydän katon rajasta tikapuut, joilla pääsen yhden kerroksen vielä alemmalle katolle. Sieltä pääsen tikapuita pitkin maankamaralle ja lähden juoksemaan joelle. Vastassa on satama. Onneksi. Pienistä veneistä suurikokoisiin rahtilaivoihin. Yksi huvipursi on juuri tekemässä lähtöä. Odotan, että köydet irrotetaan ja ettei kukaan enää katso laiturille. Sitten juoksen laiturille ja hyppään veneen takaosan tikapuille. Kiipeän ylös ja jään paatin takanurkkaan kyykkyyn jonkinlaisen penkin ja laatikon taakse.

Yritän katsella maisemia ja miettiä missä mahdan olla. Huvipurren etupäästä kuuluu meteliä. Erotan suomenkielisiä sanoja. Keskityn kuuntelemaan. Välillä kuuluu kiljahduksia, itkua ja suoranaista huutoa. Pelko ja uteliaisuus kamppailevat pääni sisällä. Järki sanoo, että olisi parempi jäädä piiloon, mutta toisaalta järki myös sanoo, että pitäisi mennä väliin. Hivuttaudun piilostani lähemmäs paatin etuosaa, nähdäkseni mitä tapahtuu.

Kaksi poikaa ja yksi tyttö, varmaan 16-20-vuotiaita, ovat sidottuina yhteen lakanoilla. Heitä kidutetaan. Tyttöön tumpataan tupakka. Toisella pojalla on silmä mustana, ja toisen suuhun on sidottu kuollut rotta. Seuraan tilannetta ja mietin, miten saisin itseni ja nuo kolme pelastettua. Paatti purjehtii edelleen jokea pitkin. Maihin ei olisi kauhean pitkä matka uida.
          Palaan takaisin takaosaan. Huvipurren hytin vieressä on arkkuja, joissa on kaikkea mahdollista tavaraa. Löydän kaksi puukkoa ja lähden ne mukanani takaisin etupäähän. Hengitän syvään ja spurttaan nuorien luokse. Repäisen puukolla lakanan rikki, huudan: ”Hypätkää!” ja loikkaan veteen. Lähden uimaan niin kovaa kuin pystyn. Kuulen muiden hyppäävän perässä. Vesi kirvelee haavojani. Laivaan jääneet kiduttajat kiroavat ja nauravat.

Kylmettyneinä pääsemme rantaan ja sanaakaan sanomatta jatkamme matkaa juoksien rämeikössä. Tarpomisen jälkeen vastaan tulee kapea hiekkatie. Pysähdymme, katsomme ympärillemme ja toteamme, ettei meitä taideta seurata. Puristamme vaatteistamme suurimmat vedet ja jatkamme matkaa kävellen tietä pitkin. Reetta, Ossi ja Jere kertovat, miten olivat joutuneet huvipurrelle: hekin olivat karanneet samaisesta salista. Ossi, jonka suussa oli ollut rotta, oli rikkonut ikkunan. Reetan neule on sidottuna hänen kätensä ympärille. Kaikkien vaatteissa on veritahroja.

Hiekkatie levenee ja metsämaisemat vaihtuvat välillä peltoaukeiksi. Tutustumme toisiimme ja jatkamme vain eteenpäin: kenelläkään ei ole hajua, missä olemme, joten meillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Ossi tekee töitä vartijana. Reetta on lukion viimeisellä ja Jere opiskelee tradenomiksi. Reetta ja Jere ovat pari. Ossin he tapasivat vasta siinä omituisessa salissa, kun he pakenivat tämän perässä sieltä.

Ensimmäiset rakennukset tulevat vastaan pitkän taivaltamisen jälkeen. Maatilan pihalla on lihava nainen tekemässä polttopuita moottorisahalla. Naisella on huivi päässään ja saappaat jalassaan. Yllään hänellä on kukkamekko ja sen päällä essu. Huomatessaan meidät hän lähtee kävelemään postilaatikolleen tien varteen, mitä ilmeisemmin meitä vastaan. Hän pyytää meitä sisälle kahville. Näytämme kai niin raasuilta kosteissa vaatteissamme. Naisella on hurja purukalusto. Emme suostu useista tarjouksista huolimatta. Meidän täytyy jatkaa matkaa. Sitten nainen tarjoutuu lähtevänsä mukaan matkaseuraksi. Reetta ja Jere ehtivät myöntyä, ennen kuin ehdin itse edes reagoida moiseen tuppautumiseen. Epäilyttävää. Miksi se haluaa lähteä neljän tuntemattoman matkaan, ilman päämäärää?

Ei aikaakaan, kun kuulemme kaukana takanamme koirien haukuntaa. Nainen oli ilmiantanut meidät sille ihme laitokselle. Sen olisi voinut arvata. Perässämme on koiria ja useita sotilasasuihin pukeutuneita ihmisiä. Lähden juoksemaan metsään, Jere juoksee perässäni. Reetta ja Ossi lähtevät toiseen suuntaan. Olen aivan poikki kaiken pakenemisen jälkeen. Voimat ei riitä ja itkettää. Näen puiden lomassa pienen mökin. Tai ennemmin vajan. Suuntaan sinne Jere kintereilläni.
          Haluan piiloutua vajaan, mutta Jere repii hihastani. Hän haluaa lähteä etsimään Reettaa. Tiuskin kuiskaamalla, ettei siinä ole järkeä. Meidän täytyy ensin päästä eroon takaa-ajajistamme. Kuulen koirien haukunnan ja menen sisälle vajaan. Jere ei suostu tulemaan mukaani, vaan lähtee etsimään Reettaa ja Ossia. Kyykistyn vajan lattialle ja tärisen. Vajassa haisee kosteus ja vanha puu. Ovi on väljä. Näen sen raosta, kuinka iso, ruma, luinen koira menee nuuhkien vajan ohi. Se ei ole tavallinen koira. Aivan kuin se olisi kokenut jonkin mutaation. Tai noussut kuolleista.

Yhtäkkiä kolme koiraa lähtee painelemaan. Ne löytävät Jeren. Kuulen pojan ulvahtavan. Sitten kuuluu tuskaista huutoa, itkua, avunhuutoa ja suoranaista rääkymistä. Äänet saavat minut voimaan pahoin. En saa kunnolla henkeä. Kyyneleet kirvelevät poskillani. Pidän molemmin käsin suustani kiinni, etten alkaisi itkemään ääneen. Kuulen raahaamista ja sitten näen, kuinka koirat vetävät Jereä jaloista. Jere on tajuttomana. Hänestä vuotaa verta. Hänellä... Hänellä ei ole jalkateriä. Eikä... Eikä oikeastaan nilkkoja. Painan pääni polviin. Kuulen, kuinka ihmisiä tulee koirien luokse. He nappaavat Jeren mukaan ja jatkavat matkaansa. Jään kuuntelemaan heidän menoaan. Kun olen aivan satavarma, etteivät he ole enää näkö- tai kuuloetäisyydellä, oksennan vajan lattialle.

Lähden pois vajasta, vastakkaiseen suuntaan kuin mihin sotilaat ja koirat. Tärisen kylmästä ja ahdistuksesta. Rämmin metsikössä, kunnes vastaan tulee leveä oja. Kuulen, kun joku huutaa nimeäni. Se on Ossi. Poika on mutainen ja naarmuilla. Reetan neule hänen kätensä ympärillä on todella verinen. Silmät ovat turvoksissa itkemisestä. Koirat olivat saaneet myös Reetan. Sekään ei ollut ollut kaunista katsottavaa. Reetta oli kompastunut oksistoon ja koira oli haukannut häntä pohkeesta. Ossi oli onneksi tajunnut, ettei pystyisi pelastamaan Reettaa, joten hän oli jatkanut juoksemista silmät kyynelistä sumeina, Reetan huutaessa kivusta. Halaan Ossia. Itku tulee väkisin. Keräämme hetken itseämme ja kiroamme tapahtunutta. Mietimme, mitä helvettiä on meneillään ja minkä takia meitä jahdataan. Emme uskalla edes ajatella, mitä meille tehtäisiin, jos meidät saataisiin kiinni.

Hyppelemme ojan poikki. Nousemme mäkeä ylös ja löydämme pienen kaupungin. Se näyttää aluksi autiolta, kun kävelemme sitä kohti. Sitten näemme yhdessä korttelin kulmassa pari tyttöä. Harpomme heidän luokse ja pyydämme puhelinta lainaksi. Tytöt kääntyvät meitä kohti ilmeettöminä. Olen tullut tämän päivän aikana niin varovaiseksi, että huudan samantien Ossille: ”Juokse!” ja lähden pinkomaan. Niinpä tietenkin: tytöt lähtevät myös juoksemaan ja molemmat tietenkin minun perääni. Olen aivan poikki. Kurvaan markettiin ja toivon löytäväni sieltä apua tai piilopaikan. Kaupassa ei ole ketään. Ei edes kassalla. Suuntaan hyllyvälikköön, jossa on keittiötarvikkeita. Ehdin juuri ja juuri ottaa käteeni isoimman paistinpannun, kun tytöt ovat jo samassa välikössä.

Olen äärimmäisen vittuuntunut, raivostunut ja turhautunut. Minkä helvetin takia minun ei vain anneta olla! Olen koko päivän paennut hulluja ja koiramutantteja, nähnyt aivan älytöntä kiduttamista ja kuullut kuinka pojalta syötiin nilkat. Kiukku kohisee verisuonissani ja täräytän täysillä toista tyttöä paistinpannulla päähän. Aggressioni purkautuu oikein kunnolla ja lyön molemmia vuoron perään pannulla. Kumpikaan tyttö ei ala vuotaa verta. He eivät edes horjahda.
          ”Mitä helvettiä...”, sanon ääneen. ”Se on se laitos. Mi-mitä... Mitä teille on tehty?!”
          Toinen tyttö nostaa kätensä suoraan eteensä, hänellä on kädessään sumutepullo. Kuuluu sihahdus, kun hän ruiskauttaa siitä kasvoilleni.

Makaan kovalla alustalla. Yritän avata silmiäni, mutten saa niitä pysymään auki. Missä olen? Miten olen joutunut tänne? Kuulen meteliä. Ilkikurista naurua, avunhuutoa, itkua, juoksuaskelia. Yritän saada silmäni pysymään auki. Iso sali. Lattialla on tajuttomia nuoria. Tai kuolleita. Joitakin on sidottu pöydille. Mustiin pukeutuneita kaistapäitä. Paniikissa juoksevia ihmisiä. Tämä on älytöntä, epätodellista. Jos tämä onkin painajaista? Mutta tämä tuntuu liian todelliselta... Ja miksi minusta tuntuu tältä? Aivan kuin... Aivan kuin olisin ollut täällä ennenkin?

Lue tarinan toinen osa tästä linkistä

13. kesäkuuta 2016

Hajumuisto

Baarin tanssilattialle ryntäsi porukkaa, kun jokin tämänhetkinen hittikappale alkoi soida. Viitoin Kiialle, että lähden hakemaan juotavaa. Olin liian selvinpäin katsellakseni humalaisia. Pujottelin hyppivien ja tanssivien ihmisten välistä. Yksi riehakas tanssija astui varpailleni, toinen huitasi kylkeeni. Ärtymykseni vain kasvoi. Sitten yksi poika, joka yritti näyttää hienoa tanssiliikettä tyttöringille, menetti tasapainonsa ja tönäisi minua. Vahingossa tietenkin. Horjahdin jonkun selkää vasten.
          ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi”, hoin refleksin omaisesti.
          ”Mellu? Melina?”
          Tuttu ääni. Nostin katsettani.
          ”Jani! Moi!”
          Äänensävyni iloisuus yllätti jopa minutkin. Enpä olisi arvannut, että 28-vuotiaana ilahtuisin yläasteaikaisen poikaystäväni näkemisestä juottolassa. 
          ”Mitä sä täällä teet?” Jani kysyi riemastuneena.
          ”Sitä samaa mäkin mietin. No ei, työkaveri houkutteli mukaansa”, naurahdin. ”Entä sä?”
          ”Tulin serkun kanssa”, Jani vastasi ja pyörähti ympäri: ”Mihin se nyt meni... Muistatko vielä Jessen?”
          ”Joo totta kai!”
          En ollut ajatellut Jania vuosikausiin, saatika sitten tämän serkkua. Yhtäkkiä molemmat olivat mielessäni yhtä kirkkaana kuin se, että minun pitäisi maanantaina hakea Saara tuntia aikaisemmin esikoulusta, jotta ehdimme hammaslääkäriin.
          ”Voinko mä tarjota sulle juotavaa?”
          ”Mikäs siinä, tiskille mä tässä yritinkin ennen kuin kävin sun päälle!”

Vaihdoimme kuulumisia ensin tiskillä. Juttua riitti, joten siirryimme istumaan salin puolelle, koska diskon puolella oli vaikea kuulla toisen puhetta.
          Jani oli opiskellut yliopistossa kauppatiedettä ja löytänyt sieltä lapsensa äidin. Benjamin oli nyt 3-vuotias. Janilla oli puhelin täynnä kuvia pojastaan. Minä kerroin Saarasta, jonka olin saanut jo 22-vuotiaana, ja Saaran isästä, jonka kanssa olin eronnut vuosi sitten. Kerroin myös kampaamostani ja kävikin ilmi, että Janin avopuolison äiti on yksi kanta-asiakkaistani.
          Menimme takaisin tiskille. Musiikki oli niin kovalla, että tiskillä Jani laski päätään puhuakseen suoraan korvaani:
         ”Mä maksan vielä nää. Mitä saisi olla?”
         Janin ominaistuoksu. Se puski hänen kaulastaan läpi hajuvedenkin. Erotin sen selvästi. Haistoin sen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Tuoksun, jota 13 vuotta sitten nuuhkin päivittäin. Se ei ollut muuttunut, vaikka Janille oli tullut viisitoista senttiä pituutta lisää ja komea parta. Siis siihen nähden, että muistin hänet edelleen täysin babyfacena.

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa olohuoneeseen katsomaan televisiota, kun Janin vanhemmat eivät olleet kotona. Jani laittoi pyörimään lempielokuvansa, mutta minä olin 14-vuotias ja aivan liian täpinöissäni poikaystävästä pystyäkseni keskittymään elokuvan katseluun.
          Istuimme sohvalla ja Jani otti minut hieman epävarmasti kainaloon. Pidimme toisiamme kädestä, vaikka kädet hikosivat. Mietin koko ajan, miten olisin siinä kainalossa. Miten näyttäisin pieneltä ja sievältä? Pitäisikö minun silitellä häntä? Tai yrittää jopa suudella?
          Nostin päätäni ja katsahdin Janiin. Hän hymyili, ja minä hymyilin takaisin. Hänen tuoksunsa oli sellainen poikamainen, vähän makea. Halusin maistaa sitä ja yllätyksekseni pussasin häntä kaulaan. Jani hymähti ja antoi minulle suukon suoraan sulle.
          ”Oot tosi kaunis.”
          Se oli ensimmäinen kerta, kun Jani uskaltautui sanomaan minulle niin kasvotusten.

Muistan vieläkin, kuinka minua alkoi silloin kutittaa kaikkialta. Minulla ei ollut perhosia vatsassa, vaan ennemmin pieniä perhosia kaikkialla ihoni alla.
          Jani maksoi juotavamme.
          "Sun kaula tuoksuu ihan samalta, miltä yläasteella", töksäytin.
          Suorapuheisuuteni johtui varmasti pienestä humalatilasta.
          "Ai tuoksun vai! Ja mä kun oon niin yrittänyt pestä sitä pois ja peittää sitä dödöillä ja hajuvesillä", Jani virnisti.
          "Et kai! Se, että mä joskus pussasin sua ensimmäistä kertaa, oli ton tuoksun ansiota!" nauroin.
          "Jaa siksi sä pussasit mua kaulaan, etkä suulle tai poskelle niin kuin normaalit ihmiset!"
          Nauroimme vedet silmissä ja muistelimme vähän lisää vanhoja. Kuinka Jani oli änkyttänyt ensimmäiset viisi kertaa, kun olimme tavanneet ja kuinka minä olin kaatanut kynsilakkaa heidän matolleen.
          Mieleeni alkoi virrata lisää muistoja seurusteluajoiltamme. Hauskoja ja romanttisia muistoja, mutta myös sellaisia, että alkoi ihan hävettää, kuinka typerä teini olin ollut, erityisesti Jania kohtaan.
         ”Kiia varmaan miettii, missä olen.”
         ”Joo, munkin pitää etsiä Jesse. Hei oli tosi kiva nähdä!”
         Hymyillen käännyin lähteäkseni, mutta Jani nappasi minua vielä käsivarresta kiinni. Käännyin ja hän puhui suoraan korvaani niin, että tunsin hänen lämpimän hengityksensä:
          ”Ja hei Melina, oot todella kaunis. Tänäänkin.”

10. kesäkuuta 2016

Tuokio terveyskeskuksesta

Ronja hytisi iltapäivystyksen odotustilassa. Nenä oli tukossa ja nieluun sattui niin paljon, että hän vältteli nielemistä. Kuume oli varmasti noussut entisestään. Hän tärisi, vaikka oli kietoutunut talvitakkiin. Lääkäri oli taas ainakin tunnin myöhässä aikataulustaan.
          Lähellä Ronjaa nojasi mies kyynerpäillä polviinsa. Hän piti katseen maassa. Mies oli taluttanut puoli tuntia sitten sinne vaimonsa, joka oli otettu ensiavun puolelle. Ronja oli miettinyt pitkän tovin, mitä naiselle oli tapahtunut. Mies oli niin ahdistunut ja huolissaan, että se tarttui vähitellen häneenkin. Ehkä mies koki syyllisyyttä?

Ronjaa vastapäätä istui nuori äiti, joka piti sylissään hikoilevaa vauvaa. Vauva ynisi tauotta ja välillä se äityi parkumiseksi. Hetki sitten hoitaja oli tuonut vauvalle jotain nestemäistä lääkettä. Tyttö yritti hyssytellä päänsä punaiseksi huutavaa vauvaa. Häntä taisi nolottaa, ettei saanut lastaan hiljentymään. Vauvaa katseli hymyillen iäkäs pariskunta. Vaari niisti välillä ja piti koko ajan toisella kädellä mummoa kädestä. Ronja ei ollut kuullut pariskunnan puhuvan lainkaan.
          Kolmannella seinustalla istui mies, josta ei ottanut selvää, oliko hän 40- vai 60-vuotias. Ronjaa mietitytti, mikä miehellä mahtoi olla. Hän ei niistänyt eikä yskinyt. Eikä hänellä ollut mitään näkyviä vammoja. Mies vain odotti ylänurkassa olevaa televisiota katsellen, milloin hänen sukunimeään huudettaisiin.

Sitten ulko-ovista ryntäsi sisälle nainen, joka syöksyi ilmoittautumisluukulle. Pian perästä kaksi ambulanssimiestä toi lapsen paareilla suoraan ensiapuun. Lasta ei ehtinyt kunnolla nähdä. Se taisi olla poika. Ehkä niin pieni vielä, ettei käynyt vielä koulua. Hänen nyyhkytyksensä kuulivat kaikki. Vierellä harppoi kolmas mies, joka vaikutti olevan lapsen isä. Luukulle juossut nainen taisi olla äiti. Itkien ja rintaa puristaen nainen juoksi paarien perään ja ensiavun ovet sulkeutuivat.
          Kaikki odotushuoneessa seurasivat tilannetta. Ronja tiesi kaikkien pohtivan samaa kuin hänkin: "Mitä on tapahtunut?"
          Odotustilaan jäi painostava ilmapiiri. Ronjan kurkkua kuristi ja nieluun sattui vielä enemmän. Hänen lähellä istuva mies oli ryhdistäytynyt ja istui normaalisti. Hänenkin ajatukset taisivat olla nyt enemmän nyyhkyttävässä lapsessa ja panikoituneissa vanhemmissa.

Ovista säntäsi sisälle vanhempi pariskunta. Ilmeisesti isovanhemmat. Ronja mietti mielessään vaihtoehtoja. Jonkinlainen onnettomuus olisi todennäköisin mahdollisuus. Lapsen äiti tuli odotustilan puolelle ja veti isovanhemmat sivummalle. He kuiskivat hätääntyneinä keskenään. Isoisä puristi itkevää vaimoaan. Ahdistava ilmapiiri levisi koko tilaan. Kukaan ei kehdannut udella, mistä oli kyse. Se ei olisi ollut sopivaa.
          Pian lääkäri tuli lapsen isän kanssa puhumaan äidille ja isovanhemmille niin, etteivät muut kuulleet. Kaikki päivystyksessä istuvat yrittivät vaivihkaa kuunnella ja katsella, mitä tapahtuu. Järkytys näkyi vanhempien kasvoilta. Isoäiti parahti. Äiti haukkoi happea ja näytti saavan ahdistuskohtauksen. Isä piti kättä suullaan ja hänen silmänsä lasittuivat.

Ronja pelkäsi isovanhempien kuolevan siihen olotilaan. Isä yritti kerätä itseään ja ohjasi isovanhemmat istumaan ensiavun oven viereen. Sitten hän meni takaisin lapsensa luo. Äiti melkeinpä juoksi vessaan, kädet kasvoillaan. Ronja oli aika varma, että nainen meni huutamaan ja parkumaan tuskaansa ulos. Mies, joka ei vaikuttanut kipeältä, kävi laittamassa lisää ääntä televisioon. Ehkä hän halusi kuulla television paremmin, mutta Ronja halusi ajatella, että mies yritti sillä kohteliaasti peittää naisen epätoivon äänet.
          Nainen palasi isovanhempien luokse. Hän ei selvästikään halunnut lapsensa näkevän häntä siinä mielentilassa. Hän otti puhelimen taskustaan ja soitti kädet vapisten:
          "Niitä sormia e-ei voida pe-pelastaa", hän yritti kuiskata, mutta tunteet ryöppyivät pintaan. Koko hiljainen odotusaula kuuli, kun nainen parahti:
          "Ne pi-pitää a-amputoida!"
Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!