10. kesäkuuta 2018

Tarinavyyhti 2 vuotta: Kylmät väreet


Blogin virallinen syntymäpäivä! Kaksi vuotta sitten julkaisin ensimmäisen tekstini blogissa, ja siten katson kesäkuun 10:nnen päivän olevan blogin syntymäpäivä. Kesäkuun aikana blogissa käydään läpi viimeisen 12 kuukauden aikana julkaistut tarinat. Tässä osassa tehdään katsahdus tarinoihin, jotka karmivat selkäpiitä – toivottavasti ainakin! Kauhustooreja tuli kirjoitettua yllättävän vähän näin toisena vuonna, mutta ei hätää: kiero mieleni on täynnä loistavia kauhunovelli-ideoita.


Viime kesänä minulla oli muutaman viikon ”kidnappaus-buumi”. Eli siis katsoin todella paljon dokumentteja, jotka kertoivat kidnappauksista, ja luin uutisia ja artikkeleita tällaisista tapauksista. Siitähän syttyi inspiraatio, kun aloin miettiä, miten kirjoittaisin kidnappaus-tarinan vähän uudella vivahteella ja mihin aikakauteen sijoittaisin sen. Näin syntyi Tuire. Saamani palautteen perusteella tämä stoori onnistuu aika hyvin samaan kylmiä väreitä aikaiseksi. Jee!


Viime syksynä, kun Zella oli muuttanut meille, silloinen avopuolisoni totesi minulle, että: ”Mieti, me ei ikinä saada tietää, että kummitteleeko täällä, kun laitetaan vaan kaikki äänet kissan syyksi!” Ja siitä se idea lähti. Lisäksi syksyllä 2017 luin twiiteistä tehtyä Dear David -tarinaa, joka tosin silloin ei ollut vielä lähelläkään loppua. Siitä sain lisäpotkua kauhunovellin kirjoittamiseen. Tämä stoori ja tuo Tuire-novelli ovat myös oivia esimerkkejä siitä, kun olen tehnyt jopa tuntien taustatutkimuksia saadakseni hahmoille sopivat nimet, mutta myös aikakausiin sopivat nimet. Holmbergien talossa saa muuten varmasti vielä jatkoa! (Ja psst, lue Dear Davidista täältä!) 


Blogin ensimmäinen jatkis sai alkunsa siitä, että uskon kohtaloon enkä sattumiin. Tämän pohjalta aloin suunnitella erilaisia henkilöhahmoja sekä sitä, miten saisin niiden elämät ja näkökulmat risteytymään keskenään. 10-osaisen jatkiksen tavoitteena on pallotella moraalikäsityksiä: kuka sitten loppujen lopuksi onkaan Myrkyllinen ihminen – vai onko niitä enemmänkin tässä tarinassa? Olen jo aloittanut suunnittelemaan seuraavaa samantapaista jatkokertomusta, jossa näkökulma vaihtuisi useamman henkilön kesken.


Lue lisää tarinoita tarinoiden takaa:



1. kesäkuuta 2018

Tarinavyyhti 2 vuotta: Laitla kiälell


Tarinavyyhti täyttää tässä kuussa kaksi (2!) vuotta, ja on taas aika tehdä katsahdus menneen vuoden sisältöön. Kesäkuun aikana julkaisen neljäosaisen "juttusarjan" blogin toisena vuotena julkaistuista tarinoista. Tässä ensimmäisessä osassa käydään läpi murretekstit, jotka ovat myös kuunneltavissa Villasukkakirjailijan SoundCloudissa.

Tässä kertauksena kerron sen, että äitini puolelta sukujuureni ovat Laitilassa, ja siten olen pienestä pitäen kuullut laitlaa puhuttavan – erityisesti silloin, kun olemme olleet mummilla ja ukilla. Kiinnostuin Laitilan murteesta vasta täysi-ikäistyttyäni ja muutettuani Pirkanmaalle. Toisin sanoen silloin, kun tajusin, miten eri tavalla ihmiset puhuvat riippuen siitä, mistä päin Suomea tulevat.


Tarinavyyhdin toisena vuonna Mummon päiväkirja -sarja sai kaksi uutta osaa. Enkel muutt mu naapurihi on katsahdus mummon kohtaamiin epäonnisiin, mutta myös onnekkaisiin selkkauksiin. Mummon uusi naapuri on muuten saanut inspiraationsa yhdestä tutustani, joka on juurikin niin avulias kuin tuo Tuukka.

Mummon päiväkirjatekstissä Joullahjavinkei käydään läpi nimensä mukaisesti joululahjavinkkejä. Tämä sai alkunsa siitä, että olen itse (omasta mielestäni ainakin) lahjaexpertti, eikä minulla ole koskaan ollut ongelmaa hankkia lahjoja. Olen pitkään ollut se, kenen puoleen ystävät kääntyvät, kun tarvitsevat ideoita milloin mihinkin lahjoihin. Siksi päätin tehdä vähän asiapitoisen blogitekstin – mutta naamioimalla sen samalla murretekstiksi!

Maaliskuun 19. päivä paras ystäväni synnytti toisen lapsensa – minun kummityttöni. Kerrankin aikataulut loksahtivat paikoilleen, sillä olin samaisena päivänä käymässä Helsingissä ja pääsin siten näkemään pikkuisen nyytin tämän ollessa kuuden tunnin ikäinen. Puolen yön aikaan olin bussissa matkalla kohti kotia ja nappasin kännykästäni esiin notepadin, jonne heitän aina ideoita ylös. Siellä oli kirjoitettuna yksi muistio kuta kuinkin näin: ”Vieraille ei saa puhua, mut kuitenkin pitää olla vieraanvaranen?” Tästä lähdin ammentamaan tekstiä: mietin ja etsin sanontoja, joiden pohjalta syntyi kirje kummitytölleni eli toisin sanoen Kiri rakkal vähäflikall.


Kyll meill mahtu on oikeasti tositarina, ja kirjoitin sen kenties koko blogin teksteistä kaikista nopeiten. Tiivistetysti yhtenä toukokuisena sunnuntai-maanantai välisenä yönä kerrostalokaksiossani oli oman kissani ja kahden sijaiskissani lisäksi kaksi löytökoiraa, jotka nappasin mukaani tien varresta. Todella omituinen yö. Tämä murreteksti nousi ylivoimaisesti blogin luetuimmaksi murretekstiksi, ja kaiken lisäksi se nousi koko blogin teksteistä top kolmeen! Tämän tiedon siivittämänä olen ajatellut kirjoittavani blogin puolelle enemmänkin tositarinoita murteella, sillä näitä stooreja kyllä riittää.


Lue lisää tarinoita tarinoiden takaa:

Tarinavyyhti 2 vuotta: Kylmät väreet



20. toukokuuta 2018

Kissan arvo


Tämä tarina on fiktiota, mutta se perustuu tosiasioihin.

Oli kesäkuu 2015, kun Mörri syntyi. Tai no, silloin hän oli vain ”kolmas pentu” tai ”mustapentu”. Hänen emonsa asui ihmisten kotona, pienen kaupungin kauniilla asuinalueella. Tarkalleen ottaen Mörri syntyi rivitaloasunnon kylpyhuoneeseen, kahden muun sisaruksensa kanssa. Mörrin emo oli valtavan kaunis kissa: siro, täplikäs ja suurisilmäinen. Ei ihmekään, että ihmiset olivat halunneet teettää tällä pentuja, vaikka emo olikin vain maatiaiskissa. Mörrin isäksi oli valikoitunut toinen maatiaiskissa komean ulkomuodon perusteella. Tarkoituksenahan oli tehdä vähän rahaa, kun he myisivät eteenpäin kuvankauniita kissanpentuja. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, että ehkä pennuille ei löytyisikään ostajaa – tai edes ottajaa. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, että kodittomia maatiaiskissoja oli jo koko Suomi väärällään.

Mörrin kaksi sisarusta olivat saaneet kauniin kirjavan värityksen, ja toisesta näytti tulevan jopa pitkäkarvainen – tai puolipitkäkarvainen ainakin. Sitten oli Mörri, joka oli viimeisenä tupsahtanut ulos. Musta lyhytkarvainen kissanpentu, jolla oli valkoiset sukat etutassuissa. Ei siis oikein minkään näköinen. Aivan tavallisen näköinen.

Mörrin sisarukset ostettiin nopeasti – liiankin nopeasti, mutta sitä ei kukaan murehtinut. Mutta Mörri jatkoi eloaan emonsa kanssa. Silloin häntä alettiin sanoa Mörriksi. Kului viikkoja, jopa kuukausia, mutta kukaan ei reagoinut myynti-ilmoitukseen. Ja mitä enemmän päiviä kului, sitä huonompaa myyntitavaraa Mörristä tuli. Kaikki halusivat pennun. Eivät mitään murrosikäistä.

Kun Mörri sitten käytettiin lääkärissä ja myynti-ilmoitukseen voitiin lisätä, että hänet oli rokotettu ja madotettu, yksi perhe tuli hakemaan hänet – ja maksoikin hänestä vähän.

Uudessa kodissaan Mörri sai uuden siskon. Söpö oli muuttanut perheeseen pari vuotta sitten. Perhe oli päättänyt hakea Mörrin heille asumaan Söpön kaveriksi. Vanhemmat olivat Söpön ostaessaan ajatelleet, että heidän lapsensa, Roni ja Rosa, jotka silloin olivat 11- ja 14-vuotiaat, leikkisivät kissanpennun kanssa niin paljon, että pennun energia ei purkautuisi esimerkiksi sohvan raapimisella. Sittemmin perhe oli tullut toisiin aatoksiin, kun Söpö oli leikkiessään rikkonut tavaroita ja raapinut yhden sohvan pilalle. Söpö oli opetettu ulkoilemaan itsenäisesti.

Mörrin tulo rauhoitti tavaroiden tuhoamista, kun kissat saivat toisistaan seuraa, mutta toisaalta kollikissa pahensi tilannetta entisestään: Mörri alkoi olla sen ikäinen, että hän halusi merkata reviirinsä. Hänellä oli pakottava tarve tehdä selväksi kaikille, mikä oli hänen aluettaan. Mörri merkkasi stressin ja kiiman takia reviiriään niin kuin kissat yleensä sen tekevät: hän levitti omaa hajuaan kodin nurkkiin pissaamalla sinne tänne. Söpöä tämä ei hetkauttanut. Se johtui siitä, että Söpö oli leikattu, ennen kuin hänet oli päästetty vaeltelemaan luontoon. Ennen leikkausta Söpö oli puolestaan pitänyt älytöntä meteliä, koska hän oli niin kovasti halunnut ulos ja perustaa perheen. Ihmiset olivat vastahakoisesti käyttäneet Söpön kalliissa eläinlääkärissä, koska kuulemma vielä pahempaa olisi ollut se, jos Söpö olisi saanut pentuja.

Perhe ei ollut tykännyt Söpön mouruamisesta, eivätkä he tykänneet Mörrin pissoistakaan. Mutta Mörriä ei viety lääkäriin, koska Mörri poikakissana ei toisi pentueita heidän riesoikseen. Eikä mennyt kauaa, kun Mörrikin pääsi ulos seikkailemaan Söpön kanssa. Ja niin Mörrin reviiri laajeni entisestään.

______________________________

Oli maaliskuu 2017, kun maalaistalon maatiaiskissa synnytti pentueen. Neljä melkein identtisen näköistä pentua, jotka kaikki olivat väritykseltään ruskeita ja raidallisia. Näillä pennuilla kukaan ei yrittänyt tienata, vaan kyläkaupan seinälle vietiin ilmoitus ilmaisista pennuista. Yhden pennun tuli hakemaan kaupunkilaisperhe, jotka olivat jo vuosia olleet paikkakunnan kesäasukkaita. Perheen lapset, 8-vuotias Alpo, 6-vuotias Eeli ja 2-vuotias Inka olivat haltioissaan uudesta perheenjäsenestä: pikkuinen kissanpentu nimettiin Nelliksi.

Nelli pääsi elämään oikein mukavaa elämää: sisällä ollessaan hän sai ruuan eteensä ja lapset leikkivät hänen kanssaan, mutta ulkona ollessaan hän pääsi seikkailemaan. Kun ulkona oli liian viileää tai kun Nelli ei löytänyt syötävää, hän suunnisti takaisin ihmisasumuksen luokse ja joku lapsista antoi hänelle heti ruokaa.

Kun kesä alkoi olla ohitse ja ilmat viilenivät, Nelli alkoi kyllästyä ulkona olemiseen. Hän oli ollut taas muutaman yön poissa, ja aikaisin aamulla hän oli maukumassa ikkunanlaudalla. Mutta kukaan ei avannut ikkunaa, eikä edes ovea. Nelli odotti ja odotti. Välillä hän kävi etsimässä jotain syötävää, ja palasi takaisin odottamaan. Kesti viikkoja, kunnes Nelli tajusi, ettei ovi enää aukeaisi. Ihmiset olivat lähteneet. Perheen lapset olivat kyllä itkeneet, koska eivät olleet päässeet hyvästelemään Nelliä, mutta näin se vain meni. Lapset oppivat sen, ettei kissalla ollut niin paljon arvoa, kuin esimerkiksi koiralla.

Niin tuli syksy ja myös Nellin ensimmäinen kiima. Hänestä oli siis tulossa aikuinen. Hän halusi perheen. Ja niin yksi ilta Nelli tapasi Mörrin.

Pian Nelli tiesi olevansa raskaana. Hän laajensi reviiriään entisestään, ja hän löysi muita kissoja. Yksi kissoista, Tiuku, oli Nellin kanssa samanikäinen kissaneiti. Hänet oli jätetty heitteille, koska Tiuku oli pissaillut vääriin paikkoihin. Ihmiset eivät olleet tajunneet, että se oli johtunut Tiukun stressistä ja vessojen epäsiisteydestä. Nappikin oli ihmisten hylkäämä, koska hän oli kuulemma käyttäytynyt tuhmasti. Eikä kukaan ollut tajunnut, että Nappi oli oireillut siksi, että hänet oli vieroitettu omasta emostaan liian aikaisin. Lisäksi kissapopulaatiossa oli viime kevään ja talven pentuja, jotka eivät olleet koskaan olleet ihmisten kanssa tekemisissä.

Ulkona alkoi olla jo öisin pakkasta, mutta kissalauma löysi hylätyn ihmisasumuksen, jossa he olivat ainakin tuulelta suojassa. Ruokaa oli vaikeampi löytää talvisaikaan, mutta moni sai ihmisiltä sai ruokaa, kun tarpeeksi kauan kävi itkemässä niiden ikkunoiden ja ovien takana. Tiineenä oleva Nelli alkoi olla jo vähän huonossa kunnossa, mutta ihmiset ajattelivat Nellin olevan vain pullea. Oli lokakuu 2017, kun hän synnytti kolme pentua, joista kaksi ensimmäistä jäivät henkiin.

______________________________

Pikkukissa ei ollut ikinä edes tavannut ihmisiä, joten ei ihmekään, että hän sähisi minkä ehti, kun ihmiset tulivat hakemaan häntä. Hän ja hänen siskonsa kuljetettiin ihmisasumukseen, jossa asui kaksi ihmistä. Heidät vietiin tilaan, jota ihmiset kutsuivat kylpyhuoneeksi. Siellä oli herkullista ruokaa, vettä niin paljon kuin jaksoi vain juoda ja monta erilaisia lelua ja vempelettä. Emokissa ei tullut heidän mukanaan. Kissanpennut kuulivat ihmisten etsivän pentujen emoa, mutta he eivät saaneet Nelliä loukutetuksi. Se ei haitannut pentuja, sillä he pärjäsivät ilman emoa. He olivat jo neljän kuukauden ikäisiä. Ja koko heidän elämänsä ajan heillä oli ollut enemmän tai vähemmän kylmä, joten vaikka kissanpennut olivat kauhuissaan ihmisistä, kylpyhuoneen lämpötila tuntui kerrassaan miellyttävältä.

Ihmiset, jotka pitivät pennuista huolta, olivat Sonja ja Yasmin. He olivat 25-vuotiaita kämppiksiä. He nimesivät pennut Velmuksi ja Hilmaksi. Hilma oli usein jähmettyneenä nurkassa, mutta Velmu oli pohjattoman utelias kilisevästä pallosta. Tosin, aina kun ovi kävi, myös Velmu kirmasi pikavauhtia Hilman luokse nurkkaan värisemään ja sähisemään.

Sonja ja Yasmin antoivat pennuille tilaa ja aikaa. Yhtenä päivänä heillä oli kuitenkin erilainen ääni kellossa: pennut huijattiin laatikoihin ja taas mentiin. Velmu ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut, mutta hän heräsi tokkuraisena kylpyhuoneesta, hänen turva-alueeltaan, eikä hän muistanut, miten ja milloin oli tullut takaisin. Hilma nukkui hänen vieressään. Seuraavana päivänä tämä traumaattinen kokemus oli muisto vain: Velmu ei tiennyt, että tällä tapauksella ja hänen kehonsa muutoksilla oli jokin yhteys.

Parin viikon kuluttua Velmu lopetti sähinän, ja alkoi vähitellen luottaa ihmisiin. Oli vaikeaa vihata tyyppejä, jotka olivat heille kuin emoja: toivat ruokaa nenän eteen ja huolehtivat heistä. Pian Velmu ymmärsi myös sen, miten kivalta tuntui, kun ihmiskäsi hipsutti hänen korviaan. Sitten ovi jätettiin auki. Velmun ja Hilman reviiri laajeni lisää, ja elämä alkoi olla oikeastaan todella mukavaa. Mutta Sonjan ja Yasminin mukaan Velmulle ja Hilmalle oli tiedossa vieläkin paremmat oltavat: loppuelämän koti oli kuulemma sellainen paikka.

______________________________

Moni ihminen oli kiinnostunut adoptoimaan Hilman tai Velmun tai vaikka molemmat. Eläinsuojeluyhdistys ei kuitenkaan suostunut antamaan kissoja kelle tahansa: jotkut ihmiset kun olisivat halunneet pennut ulkokissoiksi ja jotkut ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan kissasta mitään. Heidän mielestään kissoja sai ilmaiseksi mistä vain, joten yhdistyksen asettama luovutusmaksu ei käynyt heille järkeen. He eivät ymmärtäneet, että yhdistyksen asettama luovutusmaksu oli pienempi summa, kuin se euromäärä, joka kissan ruokiin, hoitoon, rokotuksiin ja leikkaukseen oli käytetty.

Oli huhtikuu 2018, kun Hilmalle löydettiin koti. Hän muutti Lenan luokse ja siellä oli kaksi kissaa entuudestaan: Maisa ja Paula. Mutta valitettavasti Lena ei pitänyt Hilmaa ensiksi eristyksissä, vaikka eläinsuojeluyhdistykseltä oli niin ohjeistettu. Siksi Maisa ja Paula eivät tykänneet yhtään Hilman tulosta, koska Hilma vain pudotettiin heidän reviirilleen.

Kolmen viikon jälkeen Hilma palasi sijaiskotiin Sonjan ja Yasminin luokse, jossa Velmu oli jo tekemässä muuttoa. Velmun olivat adoptoineet Kalle ja Jenny. Heidän kissansa Ulpu oli nyt noin vuoden ikäinen. Kun Kalle ja Jenny kuulivat Hilman kohtalosta, he päättivät antaa Hilmallekin kodin, vaikka Hilma oli ottanut takapakkia kesyyntymisessä. Hän oli alkanut pelätä taas ihmisiä, ja nyt myös muita kissoja. Ihmisten mielestä Hilma tarvitsi veljeään: Velmu näytti olevan ainut, johon Hilma vielä luotti, ja Velmu kuitenkin piti ihmisistä.

Kului viikkoja, mutta lopulta Hilmakin oppi pitämään ihmisistä ja uudesta siskostaan Ulpusta. Niin Hilma ja Velmu olivat saaneet yhteisen loppuelämän kodin.

Mutta mitä tapahtui heidän vanhemmilleen?

Nelli ehti synnyttää kaksi pentuetta lisää, ennen kuin hänet saatiin loukutettua. Nelli oli melkein jo 2-vuotias, kun hän pääsi sijaiskotiin totuttelemaan ihmisiin ja elämään ylipäänsä. Nellin pennuista puolestaan yksi jäi auton alle, kaksi menehtyi pakkasten takia ja kaksi muuta tekivät lisää pentuja luontoon.

Mörri puolestaan oli jo ennen Nelliä saattanut monta villiintynyttä kissaa ja monta vapaasti ulkoilevaa kissaa tiineeksi. Ja edelleen hän jatkoi vapaasti ulkoilua ja teetti monen monta pentuetta lisää.

Sen pituinen se.

______________________________

1. Älä ota kesäkissaa
2. Älä teetä maatiaiskissalla pentuja
3. Leikkauta kissasi
4. Anna myös kissan elämälle arvoa

8. toukokuuta 2018

Tositarina: Kyll meill mahtu



See ol toukokuine sunnunta, ko mää oli ollu kavereitte kans pelamas piljardi. Mää oli heittäny Akseli kotti, ja siin sitt myähä ehtoll ko mää ajeli kottippäi, iso tiä varres näkys jotta menevä. Mää ajatteli, ett jolkottak tääl jottai sussi vai mitä noma ova. Kohrall mää tajusi, ett ne ova sussiunakko koeri!

Mää ku ole kyll mont kertta ollu pelastamas katei. Enne ko mää hankkisi oma kisu, ni mul ol auto takakontis kantokopp ja kattie herkkui, ett mää oli vähä niinko koko aikk valmiustilas. Pari kertta mää ole päässy iha tositoimi, mutt tuloksett. Ja ny sit tiä varres tallukoitteski pari koera, ni mää miäti itteksen, ett mitä mää voi eres tehrä, mutt käänsi kuiteski kurssi takasippäi. Ajatteli, et jos mää e saa niit kiines, ni ainaki voin usutta ne poies iso tiä varrest.

Mää pysäköitti lähell näit kaht kaverust. Nousi autost ja ne pysähtysivä kattoma mu. Mää sit huusi nii mukavast ko osasi ett morjenttes, mikä meinink! Ne juaksiva mun luo morottama ja mää oli vähä kauhust kankke. Ei ne mittä isoi koeri ollu, jotta labbikse kokossi, mut kyll mää vähä epävarm oli ko viarai koeri kuiteski.

Mää pääti kokeill, ett saisink mää ne autoho ja avasi takaove. Toine hyppäs heti kyytti, ja toine tull peräs. Mää ajatteli, ett jumantsuikk voikk tää oll tosika! Mu kattie pelastusoperaatio eivä ikän ol ollu näi kivuttomi – ja enhä mä koska ol saanu eres loukkaantune näköst katti fölihi. Mutt siin sitt me kolm istutti mu pikkases piilis kahre aikka yäl. Mää selasi vikkelä erilaissi ryhmi läpi feisbuukist, ett kaippaak joku näit. Ei mittä missä, jotenka mää soiti nollakakkosse.

”No Linda täsä terve, mää löysi tiä varrest kaks koera ja ne ova ny mu takapenkill, enkä tiär mihi pitäs soitta tai mihi vois viärä nämä?”

Luuri toises pääs ol Jari, jota vähä huvitt tämä. Ei siin, nii muaki. Ja eihä semsse aikka mikä ollu auk, jote mul ol kaks vaihtehto:

a) joko mää soita Akselil, jonk mää just oli purottan kotti, ett mää tua sen tyyhö pari koera, jokk mää äskö löysi

tai

b) mää mene kotti, käyn ensteks laittamas mun kisu ja kaks sijaiskatti kylppäri, ja sitt hae koera sisäl ja toivo parast.

Mää päärysi menemä kotti.

Ku oli lukin kati kylppäri, mää nappasi föli kaks hihna, jokk oliva kyll tarkotettu huamattavast piänemmill elikoill. Ja ku mää avasi kaarast ove, ni molemma koera hyppäsivä ulos ja lähtivä tutkima paikoi. Hetke aikka mää seisosi siin hihna käres, ett voi halvatt, mitä mää ny tee. Lähri kävelemä kohti kerrostalo ove ja huusi ett tänneppäi, tulkkas ny. Ja ne tuliva! Avasi ove, ne menivä sisäl. Mentti perä jälkke yks voonink ylöspäi ja sitt mentti kotti. Ne tottel mua nii hyvi, ett vähä mää jo ajatteli, et ovakk ne mu koeri? Ett jos mää ole vaa unhottanu, ett mul o kaks koera?

Toine koer ol selväst flikk, ni mää sanosi hänt flikaks. Toine tais ol poek, se ol vähä isokokosemp, ni hän oli sitt möllikk. Mää laitoi heill vett Iittala lautasill ja meni kirjottama feisbuukki, ett se kell o kaks musta koera hukass, huutakko hep! Flikk ja möllikk menivä ympär kämppä ja oliva virtta täynn.

Sit ne kimpsuttiva mu kimpus, et kai mul ny o heill jotta ruakkaki antta. Noh, ku mää ole ollu eläinsuojeluyhristykse sijaiskotin ny helmikuust ast, ni mull oll kaapis semne kauhia kokone säkk kattie raksui, tai nappuloi, tai miks niit ny itte kuki halu sanno. Niist raksuist ol menny päiväys viime kuus, ja ne oliva pistäne kissoje vatta sekasi, ni mää oli jo saanu luva heittä ne poieski. Äkki mää sit kuukleti, ett saak koera syär kissoje ruakka. Nii mä sitt kauhoi näit raksui kattila ja pisti sorme risti, ett toivottavast kaks tämä kokost elikko ei ala ripuloira mu lattioil. Ne kyl söivä ja joiva simmottes, ett samal mohlastiva kyll lattioi jo valmiks.

Ku sit hetke pääst koera oliva ulko-ovel, mää ajatteli ett ei jumankautt, mu o pakko viär ne ulos ete käy vahink. Mää oti ne kaks kateill tarkotettu hihna, ja pisti ne flika ja möllikä pantoihi kiines. Siin ko mää yriti talutta kaht sen kokkost koera, mieti ett, jos ne ny näkevä jonku loki tai jänekse ja lähtevä painelema, ni mul lähte käre sijoltas. Ja siin sit ku kolme jälkke yäl ulkoilutta kaht koera, jokk o löytän tiän poskest, ja omas koton (tarkemmi ottae kylppäris) o oma kiss ja pari löytökissa, ni miätti ett millo mu elämäst tämmöst tul!

Sit tultti takas kotti. Kati maukuiva kylppärist, ett mikä jutt tämä ny o ja ett pääst meirä ny jo poies täält. Mull ois ollu tarvet pääst vessa, mutt pääti pirättä, ko en tiänny yhtä, mite koera ja kissa reakoisiva toissis. Ois ollu kauhia, jos ne olisiva lähten tukk nuattasil mu kerrostalokaksios ja viäl siihe aikka yäll. 

Koera heittäytyivä olkkari matol nukkuma ja mää meni pitkäksen soffal, mutt laito puhelime ääne täysill. Ni joka kert, ko tul viäst tai feisbuukis kommentt, ni mää heräsi kattoma. Ett jos ny joku tulis noma hakema, ete mun tarvis lähte viämä heit eläinhoitola aamuste.

Tul siäll feisbuukis sitt joku väyköttämänki, ett mitä jos tiän poskes ny omistaja ihmettele, ett mihi koera ova karanne, ko hetkeks ol päästän vappaks. No näi ei ollu. Flikk ja möllikk oliva itte asias ollu ainaki kuure kilometri pääst kotto. He oliva saane ove auk, ja ihmise oliva va nukkune. Ett vaikk mull ol aika erikoine yä takan, ni oli kyll sill omistajalki ollu melkone aamu: koiri ei missä ja puhelimes viästei ja soitoi, ku tutu oliva nähne feisbuukis kuva heirä koerist.

Aamukahreksalt koera tultti hakema. Mää laitoi ääniviästi Paulal, joka ol tulos sinä päevän meill, ett joo täsä o vähä huanost nukuttu yä takan, ko löysi kaks koera ja ettisi niire omistaja, ja ne haetti vast ny, ett mun pittä ny vähä nukku. Normaalist tämsse varma reakoira jotenki ett ”antteks mitä?” tai ett ”oleks tosissas?”. Mut Paula, jok o tunten munt kolmvuatiast ast, vastas vaa ett juu ei siin sit mittä, olla kuuloll, ko sää herääs. Ett en mää eres yllätt näill tempauksill enää kettä, jokk oikkiast tunteva munt!

-Villasukkakirjailija

21. huhtikuuta 2018

Mun tarina



Puhuminen pikakelauksella,
liian kovalla äänenvoimakkuudella.
Joulumieli joka päivä.
Villasukat aina päällä,
Netflix pyörii koko ajan.
Kierrätän ja kirppistelen paljon,
innostun herkästi.

Sen tyyppinen ihminen,
jolla on pakko olla jokin suunta.
Täytyy tietää elämänsä tarkoitus.

Uusikaupunki, kotikaupunki,
pyhintä jouluaattona Joulupukin kuumalinja.
Ylöjärven ykkösessä siivu sielustani:
tiskin takana minusta tuli minä.
Naantali, Suomen muumilaakso,
koti, jossa muumitalon periaate:
ovi on aina auki ystäville.

Tahdoin tulla ruotsalaiseksi,
vaihdoin sukunimeni.
Muutan sinne,
missä haluan asua
 vaikka siinä ei olisi järkeä.
Tärkeysjärjestykseni
on hyvin tunnepitoinen.

Nyt tiedotan endosta ja eläinsuojelusta.
Endometrioosin diagnoosiviive useita vuosia.
Rajoittaa omaakin elämää,
sattuu tälläkin hetkellä.
Fuck you, endo.

Eläinsuojelija ollut jo pienenä:
kastemadot pois asfaltilta.
Nyt kissoja pisin nurkkia,
eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskotina.
Vielä perustan suuren kissatalon,
heti kun riittää pankkitilin saldo.
Ja villasukkia kaikille,
kun löytyy aikaa neuloa.
On tärkeää päästä levittämään
hyvää mieltä.

Vaikeaa sanoa ei,
mutta liian harvoin sanon kyllä.
On niin kova kiire eteenpäin,
etten oikein osaa olla
tässä ja nyt.
Nautin eniten siitä, kun tiedän jotain hyvää
olevan tulossa.

Yksi on ylitse muiden:
paras ystävä.
Kaksi kummilasta
ja paljon muita pööpöttejä.
Kolme keinoa päästä väsymyksestä:
uni, kahvi ja tanssiminen.
Neljä siskoa siunaantunut
 minä meistä vanhin.
Viittä en vaihda:
juhannusta, ystäviä, pitsaa,
kirjoittamista tai Zella-kissaa.

Liian usein kriiseilyä.
Kauanko on aikaa olla täällä?
Olenko saanut aikaiseksi mitään?
Uudestaan ja uudestaan ajatukset kasaan,
villasukat jaloissa palaan kirjoittamaan.

Elän kirjoittamiselle
ja kirjoittamisella.

8. huhtikuuta 2018

Kiri rakkal vähäflikall



Rakas kummiflikk,
sää synnyis Suame maaha, ja sää tule huamama, ett elämä o erittäi erikoist ja ristiriitast, ja suame kieli se vast kimurantti onki. Näi olle mää ole päättän ohjeista sua heti alkku.

Ensinnäki, meil tääll pruukata sanno ett vahinkoist viisastu, mut kumminki kaikk ihmise yrittävä ol koko elämäns tekemät töppäyksi. Sanota, et tyhm pali tyät teke ja ett viisas pääse vähemmäll, mut kuitenki ain kehoteta olema ahker ja tekemä pali kaikke. Sitä kans sanota, ett tyhmäst pääst kärsi koko kropp. Mut jottei sun kropp kauhiast joutuis kärsimä, kannatta kuunnell äiteet. Ni ei men sit polve ruvel, rupp hammas särkemä tai tul vatt kippiäks.

Tääl kaikil o kauhi kiire koko aikka, vaikk kumminki kaikk sanova ett vaa aja kans hyvä tule ja ett aikka o enite mailmas. Välil valiteta, ett otta päähä nii ete veri kierr, mut kyl se oikkiaste sillonki kierttä. Valehrel ei kannat ko valhel o kuulemma lyhye jälje, vaik eivä valhe oikkiast jät mittä jalanjälkki. Mut sitä sil tarkoteta, ett ainaski äit saa sut ain kiines valehtelust. Ja viimestäs sit, ko sää täytä viistoist vuatt, ni mää ala jo valmiks epäilemä kaikki mitä sää sano. Ei siin, sää ole varma mahtav tyypp sillonki, mut ei iha turha ol semmost sanontta ko et me olla nuari vaa kerra, ko vanhemma eivä kest enemppä.

On kans semne sanont, ett kyll mailma äänt mahtu, mut kuitenki kauhia usse käsketä olema vaari. Ja ne sanova, ett vieraill ei saa puhut, mut kumminki pitä ol vieraavarane. Se o omituist, mut kato ko vieraiki o erilaissi. Ja vieraanvarast o esimerkiks antta oma paikk muill, mut tämä koske lähin julkist liikennet ja orotusauloi. Muuton täyty pitä omi pualias kyynärpäill. Mut oikkiast niit kyynärpäitkä ei saa käyttä, etei johokuhu satu.

Pröystäily tääll piretä pahan asian ja sanota, ett ylpeys suurenki kukista. Kuitenki koko su elämäs aja joku tule ain olema sust ylppiä: äitis, isäs, kaikk täri, serä, mummo ja uki, ja mää kans tiätyst. Ja kyl itestäst saa oll ylppe, ko siihe o aihett.

Ne sanova kans, ett paista se päev risukassanki, mut ei se aurink tääl Suames ain paist tai ne sätte eivä välttämät osu sinn risuihi ast. Mut se sanont tarkottaki sitä, ett vaikk kaikk olis huanost, äit ois kiukkune, isäki mullittelis, veli lällättelis ja sust tuntuis silt, ett mikkä ei olis hyvi, ni ei se maailm siihe kuitenka kaaru. Ja jos tunttu ett se meina kaattu, ni onneks meit o mont pitämäs sua sit pystys.

Ne sanova, ett tiä miähe syrämme käy vata kaut, mut sama päte naissi. Tämne tiaroks, ni ett tiärät sitt mitä tehrä, ku vanhemmaise suuttuva. Ja jos sust ei ol vääntämä kurmee ruakki, ni onneks semmost saa mimmost tila. Eli ko sä tilaas pitsa, yleens se löytä tiäns sun naama ette!

Mää tule kertoma sul viäl nii pali jutui suame kiälest, kirjottamisest ja kissoist. Ja täst laitla murttest kans. Mää opeta sunki puhuma tämmöttis, ni sit voira puhhu toisillem nii ete sun isäs ymmär mittä, ja äitki vaa jotta.

Se viäl mää halu sanno, ett mää tykkä sust ku hullu puurostja ilmeisest hullu tykkäävä puurost yli kaike.

Rakkaurel,
su kummitätis


Lisää murretekstejä löytyy Laitilan murre -aihetunnisteen takaa

19. maaliskuuta 2018

Endoräppi



No hah hah ei ole lapsia tulossa,
mun maha on vain turvoksissa!
Mä oon piukassa mikroskooppisia pesäkkeitä,
ja ne yrittää vaan koko ajan kasvaa ja levitä.
Mä yritän ottaa tilannetta hallintaan,
ja vedän hormonivalmisteita naamaan.

Lasken tunteja ja mitä saisin vielä ottaa,
sattuu niin, että kohta kasvaa muna ottaan.
Lääkäri neuvoo vaan lisäämään annostusta,
ja seuraavaksi päällä on uudenlainen tuska.
Kuinka ollakaan, tulee ruikulia,
sitten on vuorostaan vatsa kovana.
Hiki valuu otsalla ja vatsaa kivistää.
Olisin ihan valmis itteni seivästämään!


Joo mä oon kroonisesti sairas.
On viallinen kohtu ja munasarjat,
ja huonossa kunnossa itse piiras.
Sairauden nimi on endometrioosi,
ja se on kyllä melkoinen virtuoosi.
Mun pesäkkeet ei näy kuvissa,
käyn ihan turhaan magneetissa.
Kohta on kaikki elimet kiinni toisissaan.


Oon seksikäs, jos en haise ihan hirveän pahalta,
mut se on kyllä nykypäivänä todella harvinaista.
Hiivatulehduskin tulee uudestaan ja uudestaan,
on se nyt kumma,
kun toosa pääsee aina kuivumaan.
Oon melkein koko ajan hiestä märkä,
mut miehelle kelpaisi silti yhdyntä.
Viime kerrasta onkin jo aikaa,
hauska juttu sinäänsä,
oon kyllä monen muun edessä ollut lettu leviänä.
Keskimäärin vuodessa mun haaraväliin kurkkaa
neljä gyneä, ja jotain kuustoist opiskelijaa.

Ookoo pidetään sitä parisuhdetta yllä,
mut sori mä en nyt käy ihan täysillä.
Lääkitys on aiheuttanut mulle sellaisen pöhnän,
aivan kuin mun ja maailman välissä ois joku seinä.
Jokaisella lääkkeellä on melkoinen haittavaikutuslista,
tietty mä kärsin niistäkin,
joita on vaa yhdellä tuhannesta.
Silti mä haluan kaikista eniten olla vain kivuton,
vaikka se tarkoittaisi sitä, et oisin finninaama ja hiukseton.


Joo mä oon kroonisesti sairas.
On viallinen kohtu ja munasarjat,
ja huonossa kunnossa itse piiras.
Mä ja mun endometrioosi,
meil on yksipuolinen symbioosi.
Mä oon koivu, ja se on kääpä,
paitsi et se näkyy vaan mun sisällä.
Ja lisäks se tekee ihan vitun kipeetä.


Jos nyt yritän tästä keksiä jotain hyvää sanottavaa,
niin joskus sentään kivut saapuu kreivin aikaan.
Kyllähän sitä joskus on mieluumin kivuissa himassa,
kuin vaikka jossain puuduttavissa sukujuhlissa.
Siel kaikki kyselee, koska tulee vauvakuumetta,
ihan kuin mä oisin joku helvetin profeetta.
Ei tässä nyt mietitä lisääntymistä,
kun lääkitys käy samalla ehkäisystä!

Hei, nyt tuli hetki, kun muhun ei satu,
ja samassa kaikki paska unohtu.
"Elämä koostuu arjen pienistä iloista."
Se sanonta on mulle näin konkreettista.

Jos sustaki tuntuu, et sul on puukko perseessä,
tai haarukka munasarjassa,
niin nyt ois korkea aika käydä lääkärissä
ja hakea hoitoa ajoissa!



Lue myös:
Endotar
Menkkahäpeä

Menkat ei saa estää elämästä. Lue lisää endometrioosista
Endometrioosiyhdistyksen sivuilta ja Moona-blogista.

8. maaliskuuta 2018

Myrkyllinen ihminen, osa 10

Aloita jatkis alusta

Verna puki työpaikkansa takahuoneessa vastahakoisesti tonttulakin päähänsä. Kesä oli enää vain kaukainen muisto ja pikkujoulukausi oli täällä. Taas. Kello oli puolen yön, eikä asiakkaita vielä ollut ruuhkaksi asti. Verna meni ulko-ovelle vaihtamaan kuulumiset järjestyksenvalvojien kanssa, mutta hetken kuluttua joku naisasiakas tuli kertomaan heille, että naisten vessassa olisi yksi neiti vähän huonossa hapessa.
          ”Mä voin mennä tsekkaa”, Verna kohautti olkiaan ja suuntasi vessoille.
          Vessassa ei ollut kuin yksi nainen, selvästikin se asiakas, josta heille oli tultu sanomaan. Nainen istui vessan lattialla levinneet ripsivärit poskillaan.
          ”Heippa, mikäs täällä on fiilis?”
          ”Ei tässä kurjuutta kummempaa...”, nainen sammalsi vähän. ”Kaikki menee päin helvettiä.”
          ”No ei kai nyt sentään... Tuu mun mukaan, haetaan sulle vettä.”
          ”Mä oon luovuttanu. Tää oli tässä. Elämässä ei ole vittu mitään järkeä”, nainen tilitti, eikä tehnyt elettäkään noustakseen ylös.

Verna yritti sanoa jotain lohduttavaa, mutta hän lisäsikin sanoillaan vain vettä myllyyn. Nainen alkoi avautua oikein kunnolla. Verna ei ihan pysynyt kärryillä, mutta ilmeisesti naisen yritys oli mennyt nurin, kun asiakkaat olivat kaikonneet huhupuheiden takia. Hänen siskonsa rakoileva avioliitto oli saanut viimeisen naulan arkkuunsa, kun oli käynyt ilmi, että siskon miehellä oli lehtolapsi. Vernaa tosin vähän huvitti, kun nainen myönsi kuitenkin hänen siskonsa ensin pettäneen, mikä oli aiheuttanut parisuhteeseen tauon, jonka aikana siskon mies oli käynyt toisen naisen sängyssä. Siskon ex-mies oli lisääntynyt jonkun hempukan kanssa, ja tämä teki ilmeisen kipeää, koska tämä säälissä ja raivossa rypevä nainen itse oli yrittänyt jo vuosia raskautua siinä onnistumatta. Kaiken huipuksi nyt hänen aviomiehensä oli ottanut hatkat, koska lapsiasia ja kaikki muu stressi oli repinyt heidät erilleen.
          ”Nyt on vaikeaa... Kyllä se siitä vielä”, Verna yritti kannustaa silmiään pyöritellen.

Kun Verna oli saanut naisen suostuteltua pystyyn, he lähtivät tiskille hakemaan vettä. Verna osittain talutti naista, joka edelleen jaksoi pauhata:
          ”Jos mä oisin tienny. Jos mä oisin tienny! Siru oli myrkyllinen ihminen. Jotenkin se... Se soluttautui meidän elämään!”
          Vernan korvaan särähti nimi Siru.
          ”Mä halusin vain siitä eroon. Mut se... Se oli kuin myrkkyä! Miks mä en tajunnut...”
          Parilla tarkentavalla kysymyksellä varmistui, että kyse oli Vernankin tietämästä Sirusta. Siru oli vuoden alkupuoliskolla yrittänyt ystävystyä hänenkin kanssaan, mutta Verna ei ollut hyväksynyt tämän kaveripyyntöä Facebookissa. Sen jälkeen tyttö ei ollut ollut tuntevinaan Vernaa, kun oli tullut viihteelle hänen työpaikalleen. Verna oli vain kuullut työkavereiltaan, kuinka tyttö oli aiheetta antanut Vernasta negatiivista palautetta. Oliko Siru yrittänyt hankkia Vernalle potkut? Samassa hän muisti tapauksen jostain helmikuulta, kun hän oli nähnyt Sirun kaulailevan jotain selvästi vanhempaa miestä.

Kun vahvasti humaltunut nainen oli saatettu turvallisesti taksiin, yksi Vernan työkavereista juoksi Vernan luokse puhelin kädessä.
          ”Sun puhelin on soinut nyt tauotta. Teiän faija soittelee jatkuvasti.”
          ”Mitä hittoa?” Verna ihmetteli, sillä hänen isänsä oli tavallisesti tähän aikaan nukkumassa, ja isä tiesi tasan tarkkaan, että hän oli töissä.
          ”Moi?” Verna vastasi puhelimeen.
          ”Nooa on sairaalassa!"
          Puhelimessa ei ollutkaan isä, vaan hänen hysteerinen äitipuolensa.
          ”Mitä?!”
          ”Joo, me ollaan isäs kanssa matkalla sinne. Se on menossa vatsahuuhteluun”, nainen itki niin, että Vernan oli vaikea saada puheesta selvää.

Verna juoksi vuoropäällikön luokse ja selitti nopeasti tilanteen: hänen 11-vuotiasta velipuolta oltiin viemässä vatsahuuhteluun. Työkaverit olivat todella ymmärtäväisiä ja lupasivat, että pärjäisivät kyllä. Verna haki takkinsa takahuoneesta, heitti tonttulakkinsa menemään ja juoksi takaovesta pihalle.
          Verna kaahasi sairaalan parkkipaikalle ja juoksi ensiavun ovista sisälle. Odotusaulassa oli vain isä ja äitipuoli. Äitipuoli itki vuolaasti, isä tärisi.
          ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!” Verna henkäisi.
          ”Verna!” äitipuoli ryntäsi halaamaan häntä.
          ”Älä muuta sano”, isä pudisti päätään. ”Pitäisikö se poika lukita neljän seinän sisälle...”
          ”Nooalla oli kotiintuloaika yhdeksältä, me oltiin etsimässä sitä jo neljättä tuntia, kunnes meille soitti joku ensihoitaja”, äitipuoli selosti kyyneleet poskillaan.
          Ahdistus puristi Vernaa kasaan. Miksi kukaan haki lapselle alkoholia! Ja mistä helvetistä Nooa sai rahaa tähän touhuun? Vanhemmat olivat sulkeneet rahahanat jo viime keväänä. Nyt syksyllä oli näyttänyt jo hyvältä, mutta ilmeisesti kaikki oli ollut vain kulissia.
          Pian lääkäri tuli kertomaan heille Nooasta: poika selviäisi tästä kyllä, mutta tästä tulisi lastensuojeluilmoitus. Vanhemmat kavahtivat. Verna tiesi, että tästä tulisi vielä melkoinen show. Nooan alkoholin käytön takia joku oli tehnyt pojasta jo kesällä lastensuojeluilmoituksen.

___________________________________

Siru havahtui itkuun. Kolmen sekunnin ajan Siru ehti ajatella sitä, kuinka paljon olisi vielä halunnut nukkua ja kuinka paljon hän vihasi herätä kitinään. Sitten hän räväytti silmänsä auki ja käsitti taas saman asian, joka oli hänen mielessään joka kerta hänen herätessään: tämä oli oikeasti totta. Hän oli äiti.
          Siru nousi istumaan sängyn laidalle ja kurottautui nostamaan vauvan, hänen vauvansa, pinnasängystä.
          Vauva rauhoittui heti. Siru silitti tämän ohutta tukkaa, silkkisen pehmoista ihoa.
          ”Sabina. Rakas Sabina. Äidin Sabi-babi-biina-liina”, Siru kuiskutteli.
          Onni oli niin vahva tunne, että hän tunsi sen fyysisesti koko kehossaan. Hän katseli kaunista pikkuistaan, ja ajatteli, että hän tekisi kaikkensa, että Sabina olisi onnellinen. Hän tekisi kaiken toisin kuin hänen oma äitinsä. Hän olisi paras mahdollinen äiti, ja Sabina olisi aina etusijalla.

Kello oli seitsemän aamulla, joten ulkona oli vielä pimeää. Siru siirtyi kerrostaloyksiössään sängyltä sohvalle ja laittoi tv:stä pyörimään tv-sarjan, johon hän oli ollut koukussa jo pari viikkoa. Sabinan pienet sormet hapuilivat jo rinnalle Sirun asetellessa imetystyynyä käsivartensa alle.
          Siru meni kännykästään läpi uudet viestit ja ilmoitukset. Mikon äiti oli tehnyt hänestä Facebook-päivityksen. Tai siis, ei suoranaisesti, mutta Siru tiesi sen: hän osasi lukea sen verran rivien välistä. Leena oli ollut niin kovin innostunut keväällä raskausuutisista, ja hän oli kesän aikana tuonut roppakaupalla vauvan vaatteita ja muita tarvikkeita. Ex-anoppi oli mummihuuruissaan ostanut kalliit lastenvaunutkin. Nyt Facebookissa Leena julisti, miten häntä oli käytetty hyväksi. Siru ihmetteli Leenan touhua: eihän nainen ollut tullut edes pyytämään, että saisiko ostamansa tavarat takaisin. Ihme marttyyri.

Facebookin etusivu oli täynnä vauvakuvia, sillä raskaustestin näytettyä plussaa Sirun ystäväpiiri oli vaihtunut oikeastaan kokonaan. Tai ennemmin kehittynyt hänen elämäntilanteensa mukana. Sirulla ei ollut yksinkertaisesti enää kauheasti puhuttavaa lapsettomuudesta kärsivien naisten kanssa, ja nyt kaikista helpointa oli tutustua tuoreisiin äiteihin.
          Päiväunien ja lounaan jälkeen Siru paketoi Sabinan vaunuihin ja lähti kärryttelemään kohti keskustaa. Torin reunalla hän näki tyhjentyneen liiketilan, jossa oli vielä Café Appelsiinin tarrat ikkunassa. Siru myhäili tyytyväisenä: jos hän pystyi vain sanoja käyttämällä raivaamaan omalle tulevalle kahvilalleen tilaa kaupungin yrityskentältä, hän pystyisi tasan tarkkaan huolehtimaan Sabinasta. Hän olisi se äiti, jolle kukaan ei ryttyilisi. Ja hänestä tulisi se yrittäjä, jonka yritys jäisi pysyväksi elementiksi kaupunkikuvaan.

Vaikka Siru olisi vielä halunnut olla Mikon kanssa, hän oli päättänyt teetättää isyystestin lapsen synnyttyä. Hänen onnekseen Sabinan isä oli Hannu. Mies, joka oli jo oikeasti mies, valmis isä ja lisäksi vieläpä varakas. Miko ei ollut saanut mitään töitä potkujen jälkeen, joten tietenkin Siru oli nojautunut siihen haaveeseen, että vauva olisikin saanut alkunsa Hannun kanssa vietetystä yöstä.
          Siru oli oivaltanut jo ennen Hannua tämän vaimon olevan pettäjä, ja vika niitti oli tullut siinä vaiheessa, kun samainen nillittäjä oli katkaissut heidän perheeltä toimeentulon antamalla potkut Mikolle. Hän oli alkanut niin sanotusti petaamaan omaa petiään jo ensimmäisestä lapsenvahtikeikasta asti, koska Hannussa oli ollut sitä jotain, mutta lopulta kaikki oli tapahtunut paljon nopeammin, kuin Siru oli edes uskaltanut toivoa. Hannu olikin löytynyt baarista, vieläpä juomasta, joten kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin. Humalassa ollut Hannu ei ollut huomannut rikkinäistä kondomia edes laittaessaan sitä paikalleen.
          Siru oli tiennyt senkin, että Hannu olisi vastuuntuntoisempi vaihtoehto lapsen isäksi, ja se oli pitänyt paikkansa. Hannu maksoi elatusmaksujen lisäksi muitakin kuluja, ja hän oli aidosti kiinnostunut Sabinasta. Ja nyt kun Hannun vaimo, tai no nyt ex-vaimo, oli pistänyt Hannun pihalle, miehellä oli entistä enemmän motivaatiota ja aikaa käydä katsomassa Sabinaa.

Vaunulenkki oli sama kuin lähes aina. Siru lähestyi leikkipuistoa, joka oli yhtä poikaa lukuunottamatta autio. Poika istui keinussa ja havahtui Sirun lähestyessä. Poika nosti päänsä ylös ja lähti kävelemään poispäin leikkipuistosta, kohti Sirua. Vaunujen kohdalla poika tiputti pussillisen kolikoita vaunuihin.
          ”12 kaljaa, pidä loput”, poika kuiskasi pysähtymättä tai edes katsettaan kääntämättä.
          Sirukaan ei pysähtynyt, mutta hän katsahti nopeasti Nooan perään. Jatkaessaan matkaa hän mietti, että Vernan pikkuveli ei tarvitsisi enää häntä: poika aiheuttaisi Vernalle ongelmia ihan omasta takaa. Sitä paitsi, hänellä ei ollut enää tarvetta hakupalkkioille, nyt kun Hannu oli kuvioissa. Ja jos se hänestä olisi kiinni – ja varmasti olikin – Hannu tulisi kuvioihin pysyvästi.