31. joulukuuta 2016

Vainoharha, osa 2

Lue osa 1 tästä linkistä

Nelli nappasi maasta pienen rievun, joka oli pudonnut kiirehtivän vanhuksen takin taskusta.
          ”Se on sen nenäliina! Siinä on sen räkää!” Julius huusi.
          ”Niin on! Meidän vaarilla on tuollainen samanlainen rätti!” Joona lisäsi.
          Nelli piteli rievusta kiinni kahdella sormella yhdestä kulmasta.
          ”Eihän tällaiseen niistetä!” hän väitti vastaan.
          Naapurin pojat kuitenkin selostivat, että iäkkäät ihmiset käyttivät vielä kankaisia nenäliinoja. Nelli nyrpisti nenäänsä, mutta ei silti päästänyt irti rievusta.
          ”Ehkä se haluaa tämän takaisin?”
          ”Jätä se pihalle, kyllä se Hämäläisen äijä sitä tulee etsimään, jos se sitä kaipaa”, Joona neuvoi.
          Joona oli jo 11 vuotta. Nellin luokkakaveri, 8-vuotias Julius, oli eri mieltä.
          ”Heitä se vaan roskiin! Hei haloo, siinä on räkää!”

Pojat kertoivat kauhutarinoita Hämäläisestä, joka asui heidän kanssaan samassa kerrostalossa. Hämäläisen ukosta oli parempi pysyä kaukana, koska sillä oli ruuvit löysällä. Niin Joonan ja Juliuksen isä oli kertonut. Nelli päätti kuitenkin viedä nenäliinan papparaiselle, poikien vastusteluista huolimatta.
          Hän katsoi aulan sukunimiluettelosta, että Hämäläinen asui kolmannessa kerroksessa. Sitten hän lähti hissillä ylös. Rätissä ei näkynyt räkää, mutta Nelli piteli varoen siitä kiinni. Hänen mumminsa oli ollut aivan poissa tolaltaan, kun joulun aikoihin hänen kangaskassinsa oli hukassa pari päivää. Ehkä Hämäläinen olisi yhtä kauhuissaan, jos ei löytäisi nenäliinaansa. Rätti näytti niin vanhalta, että se oli ehkä ollut hänellä ihan pikkupojasta asti.

Nelli soitti ovikelloa. Oven takana kuului kolahdus, mutta ovea ei avattu. Nelli rimpautti kelloa reippaasti uudestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen aivan oven takana kuului rapinaa ja kolinaa. Sitten ovi avautui muutaman sentin. Turvaketju oli edelleen kiinni.
          ”Mitä asiaa?” kuului äreä ääni.
          ”Sinun nenäliina putosi” Nelli sanoi iloisesti ja ojensi liinan oven välistä.
          Kiusallinen tilanne. Nellin käsi oven välissä ojentamassa rättiä eikä minkäänlaista vastausta. Nelli ehti jo ajatella, että rätti ei ollutkaan pudonnut papparaiselta. Sitten ukko riuhtaisi rievun hänen kädestään.
          ”Kiitos”, vanhus sanoi tylysti.
          Nelli veti kätensä oven välistä ja samantien ovi paukahti kiinni.

Illemmalla ruokapöydän ääressä Nelli kertoi vanhemmilleen omituisesta kohtaamisesta naapuritalon vanhan papan kanssa.
          ”Tarkoitatko sä sitä Hämäläisen huru-ukkoa?” isä kysyi.
          ”Huru-ukko!” Nellin 4-vuotias pikkuveli Lennu nauroi.
          ”Joo, sen sukunimi oli Hämäläinen”, Nelli myötäili.
          ”Parempi pysyä siitä hörhöstä kaukana”, isä käskytti. ”Se on sekaisin kuin seinäkello!”
          ”En minä sitä pelkää!” Nelli uhosi.
          ”Ei sinun tarvitsekaan, mutta se on vähän höppänä mies...”, äiti yritti selittää lempeästi.
          ”Kyllä on parempi pelätä kuin katua!” isä totesi.

______________________________


Kauko säntäili ympäri asuntoaan levottomana. Hän oli uittanut nenäliinaansa kuumassa vedessä liedellä. Laittaessaan liinaa kuivumaan Kauko huomasi sen vähän kutistuneen. Se ei haitannut. Parempi niin. Nyt ainakin nestuukia voisi vielä käyttää.
          Kauko kävi tasaisin väliajoin katsomassa ovisilmästä varmistaakseen, ettei kiharatukkainen pikkutyttö ollut tullut takaisin oven taakse. Ikkunoista hän ei viitsinyt vilkuilla. Se olisi kiinnittänyt liikaa huomiota, jos joku olisi ollut pihalla pällistelemässä. Ennen nukkumaanmenoa Kauko tarkisti monta kertaa, ettei hänen yksiössään ollut mitään ylimääräistä tai erilaista.
          Kello lähestyi jo puolta yötä, kun Kauko rauhottui ja meni maaten. Yläkerrasta kuului taas askelia. Puheen sorinaa. Joku päästi vettä. Taas kuului askelia. Puhetta. Hitaita askelia, nopeita askelia. Kauko ei voinut nukahtaa. Hänen piti pysyä valppaana.

Seuraavana päivänä Kaukon oli pakko käydä kaupassa. Ruokavarannot alkoivat olla vähissä. Hän lähti vasta illan suussa, koska ihmisiä oli silloin vähemmän liikenteessä. Hän ei kuitenkaan koskaan lähtenyt tiettynä kellonaikana kauppaan eikä käynyt kaupassa vain tiettyinä viikonpäivinä. Hän teki kaikesta epäsäännöllistä. Kukaan ei voinut seurata tai vakoilla häntä, koska selvää rytmiä ei ollut. Joskus hänen oli siis pakko käydä kaupassa sellaiseenkin aikaan, kun väkeä oli paljon liikkeellä. Ihan vain pitääkseen epäsäännöllisyydestään kiinni.
          Kauko myös kulki erilaisia reittejä, kun hän kävi asioilla. Välillä hän saattoi kävellä kuusikin kilometriä ylimääräistä. Kauko oli tarkoin laskelmoinut, ettei hänen epäsäännöllisyytensä myöskään tehnyt tietynlaista kaavaa. Hän kirjasi ylös mihin aikaan hän oli lähtenyt kauppaan, minkä reitin oli kulkenut ja milloin oli tullut takaisin kotiin. Samanlaisia muistiinpanoja hän teki myös roskien viemisestä ja muista pakollisista asianhoidoista, jolloin hänen täytyi lähteä pois kodistaan.

Kävellessään takaisin kotiin Kauko ohitti iäkkään pariskunnan. Hän oli nähnyt vanhukset moneen kertaan. Pariskunta tervehti Kaukoa. He siis tunnistivat hänet. Miksi he paljastivat itsensä? Kauko ei saanut sanaa suustaan ja kiihdytti vauhtiaan. Joka kuudennella askeleella hän vilkaisi taakseen. Pariskunta ei lähtenyt hänen peräänsä. He eivät tainneet edes vilkaista taakseen.
          Kauko oli jo kotipihalla, kun hänen kerrostalonsa alaovesta tuli ulos se kiharatukkainen ja pisamanaamainen tyttö. Kauko kavahti. Lapsella ei ollut puhelinta kädessään, vaan jokin paperilappu. Kauko hidasti kävelytahtiaan, ja toivoi, että likka lähtisi nopeasti pois, niin että hän pääsisi livahtamaan sisälle. Mutta ei. Tyttö huomasi Kaukon ja lähti kävelemään häntä kohti.
          ”Moi!” tyttö sanoi pirteästi.
          Kaukon silmät laajenivat ja hengitys tihentyi. Pakokauhu puristi Kaukon rintaa niin, että hänen kaikki raajansa tuntuivat menevän tunnottomaksi.
          ”Mä kävin sunkin oven takana”, tyttö alkoi pulista.
          Kauko siirsi katseensa kohti ovea, ja otti hitaasti askeleen kohti kerrostaloa. Tyttö lähti kävelemään hänen rinnallaan.
          ”Me kerätään rahaa luokkaretkeen ja meillä olisi tällaisia keksejä ja karkkeja myynnissä. Haluaisitko sä ostaa niitä?” tyttö ojensi Kaukolle paperilappusta.
          Kauko jatkoi kävelyä, mutta tyttö tuli hänen vierellään ovelle asti, silmät tapittaen Kaukoa.
          ”En”, Kauko vastasi katsomatta tyttöä.
          ”Okei... Ei se mitään”, tyttö sanoi kiltisti.
          Kauko avasi oven ja päätään kääntämättä hän meni sisälle. Ikkunallisen ulko-oven läpi kuului, kuinka likka huusi iloisesti: ”Moikka!”

______________________________


Nelli ei ollut saanut mielestään naapuritalon ukkoa. Hän ei ollut nähnyt papparaista missään, vaikka hän oli päivittäin ollut ulkona pelaamassa Pokemon Go:ta. Jostain syystä hän olisi halunnut tietää vanhuksesta enemmän.
          Yhtenä päivänä Nellin kävellessä koulusta kotiin, hän sai idean, miten voisi piristää vanhaa ukkoa. Nelli riensi hakemaan kotoa omasta huoneestaan konvehtirasian, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Hän tiesi, että siellä oli korkeintaan yksi suklaa, josta hän olisi pitänyt, joten hän ei ollut avannut pakkausta lainkaan.

Konvehtirasia kädessään Nelli meni Hämäläisen oven taakse soittamaan ovikelloa. Taaskaan ovi ei auennut, eikä kuulunut edes kolinaa. Nelli soitti ovikelloa pari kertaa uudestaan. Ehkä ukkeli ei ollut kotona. Tai ehkä hän ei halunnut tulla avaamaan. Nelli raotti postiluukkua ja huhuili:
          ”Huhuuu! Minä täällä vain!”
          Samassa Nelli tajusi, ettei vanhus tiennyt edes hänen nimeään.
          ”Siis, minä, Nelli. Se tyttö, joka toi silloin sen sinun nenäliinasi. Me nähtiin viime viikolla, minä myin niitä keksejä ja karkkeja!” Nelli huuteli postiluukusta.
          Hetken hiljaisuuden jälkeen oven takaa kuului matala ääni: ”Mitä asiaa?”
          Nelli oli ymmällään, miksei vanhus avannut ovea lainkaan.
          ”Voisitko avata oven? Minulla olisi sinulle lahja!”
          Kuului pientä kolinaa ja ovi avautui vähän. Turvaketju oli taas kiinni.
          ”Miksi?” mies köhäisi.
          ”Huvin vuoksi! Ole hyvä”, Nelli ojensi rasian oven raosta.
          ”Kiitos...”, Hämäläisen ukko vastasi vaikeana.
          Nelli oli juuri sanomassa heipat, mutta ukko jatkoi:
          ”Otatko kahvia?”
          ”En... En mä juo kahvia...”, Nelli takelteli.
          ”Ai.”
          ”Onko sinulla mehua?”
          Ovi pamahti kiinni, kuului rapinaa ja sitten ukkeli avasi oven uudestaan. Miehen harvat hiukset olivat melko pitkät ja harmaa parta oli takkuinen. Silmänympärystät olivat tummat ja vähän pelottavat.

Hämäläisen asunnossa ei ollut televisiota, eikä radiota. Iso vanha seinäkello tikitti. Jokainen ikkuna oli piilossa verhojen takana. Nelli istui vaiti pienen ruokapöydän ääressä, kun Hämäläinen avasi hänen eteensä konvehtirasian. Hämäläinen otti pienestä jääkaapistaan pullon, josta hän kaatoi tilkan tummanpunaista nestettä kahteen lasiin. Sitten hän laski molempiin vettä.
          ”Onko tämä mehua?” Nelli kysyi, kun ukko laittoi lasin hänen eteensä.
          ”On.”
          ”Ai. Meillä on mehua aina sellaisissa kaupan purkeissa.”
          ”Olen itse tehnyt tiivisteen.”
          ”Osaatko tehdä mehua?” Nelli innostui.
          ”Kyllä.”
          ”Mikä muuten sinun nimesi on? Minä olen Nelli.”
          ”Kauko.”
          ”Ai niin kuin kaukosäädin?” Nelli naurahti.
          Kauko ei sanonut mitään. Aivan kuin vanhus olisi pelännyt häntä. Pientä tyttöä.
          ”Kuinka vanha sinä olet?” Nelli jatkoi.
          ”Kuusikymmentäseitsemän.”
          ”Ai.”
          Nelli oli vähän hämmästynyt, koska vanhus näytti paljon vanhemmalta. Oli yllättävää, että Kauko oli jopa Nellin isoisää nuorempi.
          ”Minkäs ikäinen sinä olet?” Kauko kysyi.
          ”Kahdeksan! Olen toisella luokalla”, Nelli rupesi selostamaan koulunkäynnistään ja nappasi suuhunsa konvehdin, jonka tiesi varmasti hyvänmakuiseksi.
          Syntyi uudestaan kiusallinen hiljaisuus. Nellin kännykkä alkoi soida. Kauko hätkähti.
          ”Se on äiti”, Nelli kertoi ja vastasi.
          Puhelun ajan Kauko katsoi Nelliä hurja ilme kasvoillaan.

Äiti ihmetteli, missä olen”, Nelli kertoi Kaukolle puhelun päätyttyä.
          Kauko ei sanonut mitään.
          ”Minä vähän valehtelin, että olisin ulkona pelaamassa.”
          ”Miksi?”
          ”En tiedä. Ehkä äiti ei ilahtuisi, jos sanoisin olevani täällä”, Nelli kohautti olkiaan ja laski puhelimen pöydälle.
          ”Laita se pois.”
          ”Miksi?”
          ”En tahdo nähdä sitä.”
          Nelli oli ymmällään.
          ”Pelkäätkö sinä sitä?”
          ”En. Sammuta se.”
          ”Okei...”
          Nelli ei tiennyt, mitä olisi sanonut tai minkä selityksen varjolla hän olisi päässyt lähtemään heti kotiin.
          ”Ota sinäkin suklaata”, Nelli tarjosi.
          ”En taida.”
          ”Ota nyt! Meidän äiti tykkää ainakin noista, ja mummi syö aina nuo ensimmäiseksi”, Nelli osoitteli.
          ”Onko ne myrkytetty?”
          ”Mitä?” Nelli nauroi.
          ”Niin.”
          ”Älä ole pölhö! Ei tietenkään ole!”
          ”Syö sinä vain.”
          ”En minä tykkää kaikista. Mutta sinä voit osoittaa, mikä minun pitää syödä. Ja minä syön sen. Sittenpähän näet, että ei niissä mitään myrkkyä ole!” Nelli kikatti.
          Kauko osoitti yhtä, ja Nelli söi.
          ”Oho, tämä maistuu toffeelle! Tämä onkin hyvä”, Nelli maiskutteli.
          Käsi täristen Kauko nappasi samannäköisen suklaan ja laittoi suuhunsa.
          ”Ja elossa ollaan!” Nelli tirskui. ”Hei, haluaisitko tulla minun kanssa huomenna kirjastoon?”
          ”Miksi?”
          ”Sinne on niin pitkä matka, etten voi yksin mennä. Tykkäätkö sinä lukea?”
          ”Kyllä kai.”
          ”Voitaisiinko mennä? Minä voin vaikka jättää tuon puhelimen kokonaan kotiin!”

______________________________


Seuraavana päivänä pisamanaamainen pikkulikka oli Kaukon oven takana. Kauko oli väsynyt ja ärtynyt, sillä hän ei ollut saanut unta. Hän oli vain torkahdellut hetkittäin. Hänellä ei ollut ollut miesmuistiin mitään tällaista tapaamista. Kotikin tuntui paljon turvattomammalta, koska hän oli jonkin mielenhäiriön takia päästänyt sinne ulkopuolisen. Hänen luonaan ei ollut käynyt kukaan sitten vuosikymmeniin.
          Tasan kello kolmelta ovikello soi. Kauko tarkisti ovisilmästä, ettei likan mukana ollut tullut ketään muuta. Tyttö odotti yksin rappukäytävässä. Kauko avasi kädet vapisten kaikki lukot turvaketjua myöten ja lähti haparoivin askelin tytön mukaan.

Tyttö pälätti melkein taukoamatta koko matkan kirjastolle.
          ”Miksi sinä katselet aina välillä taaksesi?” Nelli kysyi kuiskien.
          ”Ei kuulu sinulle”, Kauko vastasi tylysti.
          ”Pelkäätkö sinä?”
          Kauko ei vastannut, vaan katseli tupaten täynnä olevaa kirjahyllyä.
          ”Mitä sinä pelkäät?”
          Kauko käänsi katseensa hitasti tyttöön.
          ”Sitä sun tätä.”

Ulkona oli jo pimeää, kun he lähtivät takaisinpäin.
          ”Katsotko sinä, että seuraako meitä joku? Se näyttää vähän siltä.”
          ”Anna olla.”
          ”Enpäs anna.”
          Kauko ei ottanut likan sanoja kuuleviin korviinsa vaan käänteli päätään ja tarkkaili ympäristöään. Ihmisiä oli liikaa liikkeellä. Kaukon kävelytahti nopeentui niin, että pikkulikka hänen rinnallaan joutui välillä ottamaan juoksuaskelia. He harppoivat kahvilan ohitse, ja yhden pöydän ääressä istui tuttu naama. Se ämmä, joka oli jahdannut häntä. Toinen silmä lapulla peitettynä. Kauko vaihtoi nopeasti suuntaa, mutta Nelli pysyi hänen kintereillään.
          ”Miksi me täältä mennään? Tämähän kiertää.”
          ”Ei haittaa.”
          ”Kenet sinä näit? Ketä me vältellään?”
          Kauko ei vastannut. Hänen oli vaikea hengittää. Tuntui kuin hänen rintakehän päällä olisi ollut paino ja samaan aikaan joku olisi kuristanut häntä.
          ”Odota!” tyttö kipitti häntä kiinni. ”Ei meitä ainakaan kukaan seuraa!”
          Kauko hidasti hieman vauhtiaan.
          ”Mitä sinä pelkäät?” Nelli kysyi.
          ”Ole vaiti.”
          ”Kyllä sen saa sanoa, jos pelottaa!” tyttö sanoi päättäväisesti.
          Kauko pysähtyi, kiersi katseellaan ympäristönsä. Tytön posket olivat punaiset ja kiharat änkesivät ulos pipon alta.
          ”Kyllä”, Kauko sanoi hiljaa.
          ”Mitä kyllä?”
          ”Pelottaa”, Kauko miltein kuiskasi.
          Tytön katse lävisti hänet. Kauko yritti tasata hengitystään. Sitten pieni pipopäinen likka tarrasi häntä vyötärön ympäriltä kiinni ja halasi häntä kunnolla puristaen.
          Kaukoa ei ollut kukaan pitkiin aikoihin halannut. Tai edes koskettanut.

Lue osa 3 tästä linkistä

12. joulukuuta 2016

Joulukuun arvonta


Arvonta on päättynyt!
Joulusukat voitti Marja-Leena! Sukat lähtivät Tampereelle. Onnea voittajalle!

Nyt arvotaan Villasukkakirjailijan kutomat joulusukat!


Sukat ovat kokoa 39-42. Värit ovat tumman harmaa, vaalean harmaa, valkoinen, punainen ja vihreä. Punainen ja tumma harmaa ovat Seitsemän veljestä -lankaa. Muista langoista en tiedä, koska olen ostanut ne kirpputoreilta. Kuvioihin olen saanut inspiraatioita katselemalla Googlen kuvahausta joulusukkia, ja olen kehitellyt itse kuvioita. Varren tähtikuvio on Maria Parry-Jonesin kirjasta nimeltä ”Neulojan suuri silmukkakirja”.

Mikäli sukat eivät ole juuri sinun kokoasi, ne olisivat mainio joululahja jollekulle läheisellesi!
Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tähän blogitekstiin sähköpostiosoitteesi. Näin saat yhden arvan.

Jos käyt tykkäämässä, tai olet jo tykännyt, Villasukkakirjailijan Facebook-sivusta, saat toisen arvan. Kerro kommentissasi, jos osallistut kahdella arvalla!

Osallistua voi sunnuntaihin 18. joulukuuta 2016 kello 20.00 asti. Voittaja julkistetaan 19. marraskuuta, pidä silloin silmällä sähköpostiasi!



Onnea arvontaan!


9. joulukuuta 2016

Vainoharha, osa 1

Inka selaili kahvilan ikkunapöydässä muistiinpanojaan. Lukion viimeiset kurssit painoivat päälle, ja joka päivä opettajat muistuttivat kevään ylioppilaskirjoituksista. Joulukuu oli vasta alkanut, joten Inka ei viitsinyt ihan hirveästi stressata vielä kirjoituksia. Hän käänteli kirjoittamiaan ruutupapereitaan edessään. Inka kävi hakemassa lisää kahvia ja istuutui takaisin valloittamansa pöydän ääreen. Hän päätti odottaa ystävänsä Erikan tuloa, sillä hänen lukemisensa ei oikein ottanut tuulta alleen. Erika tsemppasi Inkaa pänttäämään aina, kun hänen motivaationsa oli nollassa.
          Inka hörppäsi kahvistaan ja kääntyi katselemaan ikkunasta. Kahvila oli korttelin kulmassa. Autoja liikkui melkein yhtenä virtana, mutta ruuhka-aika oli vasta tulossa. Ulkona oli vielä valoisaa. Puhelin tärisi pöydällä. Erika viestitti olevansa matkalla. Inka nosti kahvikupin huulilleen ja jumittui uudestaan katselemaan ikkunasta. Hän yritti miettiä, mitä joululahjoja hankkisi läheisilleen. Ikkunan edestä köpötti mummo selkä kyyryssä. Inka kääntyi katsomaan tämän perään. Hän pelkäsi mummon liukastuvan. Mutta mummeli pysyi pystyssä.
          Korttelin kulmassa vaihtui vihreä valo kävelijöille. Poispäin Inkasta käveli joukko yläasteikäisiä poikia sekä nainen, jonka hiukset olivat tiukasti nutturalla. Kohti korttelin kulmakahvilaa käveli enemmän ihmisiä. Inkan huomio kiinnittyi keski-ikäiseen pariin, joka käveli käsi kädessä.

Inka katsahti vielä poikajoukon perään ja huomasi vanhan miehen kävelevän näitä vastaan, kohti liikennevaloja. Valot ehtivät vaihtua punaiseksi. Inka harmitteli mielessään papparaisen puolesta. Ulkona oli kirpeä pakkasilma. Korttelin kulmassa mies kääntyi kuitenkin oikealle ja katsahti samalla taakseen. Aivan kuin tarkistaakseen, seuraako joku häntä. Inka katsoi uudestaan poikajoukkoa, joka oli jo kaukana. Olikohan joku heistä huutanut papparaiselle jotain?
          Automaattisesti hän jäi katseellaan seuraamaan vanhusta, joka lähti kävelemään toisella puolella tietä kauemmas kahvilasta. Sitten hän pysähtyi. Kääntyi nopeasti ja katsoi suoraan kohti Inkaa. Inka siirsi katseensa hätkähtäen. Hän katsoi vasemmalle, oikealle ja puhelimeensa. Hän katsahti olkansa ylitse. Hän kiersi katseellaan kahvilan muut asiakkaat. Sivusilmällä hän näki miehen edelleen olevan paikallaan seisomassa. Inka ei ollut varma katseliko vanhus vielä häntä, joten hän alkoi näppäillä kännykkäänsä.
          Mies lähti liikkeelle. Inka nosti katseensa. Mies saattoi olla iäkkään näköinen 50-vuotias tai hyvinvoiva 80-vuotias. Harmaantunut, ei järin pitkä, mutta ei kovin lyhytkään. Ikä ei ollut ainakaan vielä painanut ryhtiä kasaan. Inka mietti, miksei vaarilla ollut pipoa eikä lapasia.

Mies pysähtyi ja kääntyi taas. Inka jäi katsomaan miestä ja hymyili tälle vähän. Niin yleensä selvitään tilanteesta, kun katseet kohtaavat tuntemattoman kanssa. Mutta miehen ilme ei värähtänyt. Hänellä oli harmaan valkoinen parta, pitkähkö harmaa ohut tukka. Hän oli kuin kulahtanut joulupukki. Inka vaivaantui, koska vanhus vain jatkoi tuijottamista. Tilanne oli kiusallinen. Inka yritti päästä siitä katsomalla puhelintaan. Hän näki sivusilmällä toisella puolella katua liikkuvan ihmisiä. Hän vilkaisi ikkunasta ulos. Vanhus oli siellä edelleen. Mies heilautti kädellään ja huusi kiukkuisesti jotain. Tai ehkä hän vain elehti suullaan. Inka käänsi katseensa salaman nopeasti puhelimeensa.
          Mies lähti hitaasti kävelemään poispäin, mutta hän katsoi edelleen kohti kahvilaa. Inka nosti katseensa ja käänsi suurieleisesti päänsä vasemmalta oikealle nähdäkseen, niin että mies tajuaisi hänen katselevan kaikkia ja kaikkialle. Inkan katseen lipuessa vanhuksen ohitse, vanhus
 otti pari askelta kohti kahvilaa, heilautti kiukuspäissään kättään ilmassa ja aukoi suutaan. Inka kangistui hetkeksi, koska hän oli järkyttynyt siitä, miten kummalliseen konfliktiin hän oli ajautunut tuikituntemattoman kanssa. Inka painoi päänsä ja keskittyi puhelimeensa. Hän toivoi, että vanhus ymmärtäisi vihdoin vain jatkaa matkaansa.

”Moi!” Erika istuutui Inkaa vastapäätä.
          Inka hätkähti.
          ”Hitto mä pelästyin!”
          ”Miksi?” Erika naurahti.
          ”Älä nyt katso, mutta tuolla toisella puolella katua on vanha äijä. Älä katso! Se tuli tuolta suunnasta, ja korttelin kulmassa kääntyessään vilkaisi taakseen. Mä jäin miettimään, että miksi se teki niin, joten katselin sen menoa. Sitten se pysähtyi ja jäi tuijottamaan mua. Mä katselin kaikkialle muualle, kunnes se lähti taas liikkeelle. Ettei se luulisi mua miksikään stalkkeriksi. No se lähti jatkamaan matkaa, ja jäin vähän hämmästyneenä katsomaan sen perään. Ja sitten se kääntyi taas! Katsoi suoraan mua päin! Mä yritin hymyillä sille, mutta se vaan tuijotti. Katselin sitten puhelinta, ja nostin taas katseen, ihan vain nähdäkseni, että lähtikö se menemään, niin se heilautti kättään ja huusi jotain. En tietenkään kuullut tänne mitään, mutta eleistä päätellen jotain: ”Mitä vittua sä katot!”, mutta mun mielestä se sanoi vain kaksi sanaa", Inka selitti hätääntyneenä.
          "Siis mitä...", Erika sanoi epäuskoisesti.
          "Älä katso!" Inka kiskaisi Erikaa hihasta. "Mä yritin tässä sitten käännellä päätäni sillä tavoin, että se tajuaisi, että katselen ihan kaikkea. Niin se alkoi huitoa uudestaan suutuspäissään!"
          Erika räjähti nauramaan ja kääntyi katsomaan miestä.
          ”Älä katso!” Inka pauhasi.
          Vanhus oli häipynyt.
          "Missä se on?" Erika kysyi.
          "Ehkä se vihdoin ja viimein jatkoi elämäänsä..."
          ”Se oli ihan varmasti harmiton. Sellainen herttainen pappa”, Erika sanoi hymyillen.
          ”Herttaista siitä ei saa tekemälläkään. Mitäköhän se huuteli?” Inka pohti.
          "No älä nyt sitä enää mieti."
          ”Mulla on tosi paha mieli! Mitä jos se ukkeli luuli, että mä varta vasten vakoilin sitä? Se on varmaan ihan heikkohermoinen lopun ikäänsä!”
          ”Musta tuntuu, että ennemmin susta tuli nyt hermoheikko”, Erika virnisti ja otti englannin kirjan pöydälle.

Inka asui vielä kotona vanhemmillaan. Rivitaloalueella, jossa hän oli asunut melkein koko ikänsä. Hänen huoneensa oli toisessa kerroksessa, ja se alkoi olla jo aivan liian pieni hänen tavarapaljoudelleen. Sänky oli kapea ja vaatekaappi liian pieni. Jotenkin hän oli saanut mahdutettua huoneeseensa ison kirjahyllyn, lipaston sekä työpöydän. Pöytä, jolle oli levitetty koulukirjoja ja muistiinpanoja, oli ikkunan edessä. Ulkona kajasti lämmin katuvalo ja lumihiutaleita leijaili hiljalleen kohti maata.
          Inka oli istahtamassa vähän narisevalle tuolilleen, kun hän huomasi ohimennen hahmon ulkona. Ihmisen pyörätiellä, joka meni parkkialueen vierestä. Inka istuutui ja tajusi ulkona seisoskelevan henkilön katsovan kohti heidän rivitaloa. Läheisen katulampun kelmeä valo valaisi juuri sen verran, että Inka tunnisti ulkoisen olemuksen. Se oli se samainen äijä. Inka heittäytyi tuolilta alas ja konttasi valokatkaisimelle. Hän sammutti kattolampun ja hiipi seinää pitkin takaisin ikkunan viereen. Hän näki ohuen verhon läpi miehen seisovan liikahtamatta. Rintamasuunta oli edelleen kohti heidän rivitaloa. Kohti juurikin heidän asuntoaan. Oliko ukko seurannut häntä? Inkan hengitys tihentyi ja kädet alkoivat täristä. Hän kurkkasi uudestaan verhon läpi. Hän oli melko varma, että vanhus katsoi vieläpä toiseen kerrokseen.
          Äiti näpäytti valot päälle ja astui Inkan huoneeseen.
          ”Valot pois! Valot pois!” Inka hätääntyi ja säntäsi valokatkaisimelle.
          ”Mitä nyt?” äiti säikähti.
          ”Hys! Seinää pitkin!” Inka hyssytti, aivan kuin vanhus olisi muka voinut kuulla hänet, ja hiipi takaisin ikkunan viereen. Äiti seurasi perässä matkien Inkan eleitä dramaattisesti.
          Vanhus oli kadonnut. Inkan pää teki äkkinäisiä liikkeitä, kun hän kiersi katseellaan kaikki puskat, tien pätkät ja talojen nurkat, jotka hän ikkunastaan näki.
          ”Mitä me katsotaan?” äiti kuikuili ikkunasta.
          ”Mitä hittoa...”, Inka ihmetteli ääneen.

______________________________


Kauko söi iltapalaksi yhden itse tekemänsä ruisleivän. Hän lämmitti velliä, mutta epäilys valtasi hänen mielensä. Hän kaatoi vellin pois. Hän katsoi nurkista, katosta sekä lattiasta, että kaikki oli ennallaan. Yläkerrasta kuului askelia. Kauko jäi kuuntelemaan niiden kulkua.
          Vasta puolen yön aikaan hän meni pesemään hampaansa kylpyhuoneeseen. Hän vaihtoi yövaatteet päälleen, ja kävi tarkastamassa, että verhot olivat ikkunoiden edessä ja että oven lukot olivat varmasti lukossa. Vielä kerran hän katsoi, että kaikki tavarat olivat paikoillaan. Sitten hän odotti, että mainostenjakaja oli mennyt. Naapureille, joilla ei ollut mainosten kieltoa ovessa, tuli aina torstain ja perjantain välisenä yönä noin puoli yhden aikaan mainoksia. Kun mainosten jakaja oli mennyt, Kauko pystyi yrittämään nukahtamista.

Minä en pelkää. En pelkää. Minä näytän niille”, Kauko hoki mielessään kävellessään kohti keskustaa.
          Hänen oli pakko käydä kävelyllä sekä kaupassa. Paikat kipeytyivät nopeasti, jos hän ei ollut tarpeeksi liikkeessä. Joka kuudennella askeleella Kauko katsahti taakseen. Häntä tuli vastaan kaksi lasta. Toisella oli kiharainen tukka ja pisamia poskissaan. Molemmat tuijottivat puhelimiaan. Kaukoa puistatti. 
          Kiharatukkainen tyttö nosti Kaukon kohdalla katseensa. Hän katsoi suoraan Kaukon silmiin ja laski nopeasti katseensa takaisin kännykän pauloihin. Kauko kavahti. Hänen askeleensa pitenivät ja vauhti kiihtyi.
          Kauko kuuli auton lähestyvän häntä takaapäin. Kuudennella askeleella hän katsoi taas taakseen. Hän tunnisti kuskin. Samainen muija, jonka hän oli nähnyt niin usein. Se ei ollut sattumaa. Tällä viikolla tyttö oli paljastanut itsensä. Nyt hän vieläpä hidasti Kaukon kohdalla.
          ”Jätä minut rauhaan!” Kauko meuhkasi ja otti hyökkäävästi pari askelta kohti autoa.
          Auto kaahasi pois.

______________________________


Inka, tule nyt”, Erika käskytti.
          ”Onko pakko?” Inka vastusteli.
          He istuivat Inkan huoneessa. Jouluaattoon oli vain kolme päivää, ja Erika halusi jouluostoksille. Inka ei ollut kolmeen viikkoon liikkunut muuta kuin pakollisia matkoja. Hän suorastaan pelkäsi kohtaavansa taas sen vanhan äijän, joka vainosi häntä. Yhtäkkiä hän oli ruvennut näkemään vanhuksen kaikkialla. Kun hän oli kävellyt kirjastoon, kun hän oli ollut lenkillä, kun hän oli ollut hakemassa pizzoja pizzeriasta. Monta kertaa hän oli äidin autolla ajaessaan nähnyt miehen kävelevän pilkkopimeässä. Kerran hän oli yrittänyt seurata tätä, mutta mies oli rämpinyt läheiseen metsään ja kadonnut näkyvistä.
          ”Susta on tullut ihan vainohullu! Nyt ylös ja mennään!” Erika patisti.

Tytöt kävivät kauniisti valaistulla joulutorilla ja jatkoivat sitten matkaansa keskustan pieniin putiikkeihin. Kirjakaupassa ollessaan Inka näki tutun hahmon harppovan ulkona. Inka kurottautui katsomaan ikkunasta miehen perään ja samantien mies käännähti katsomaan taakseen. Aivan kuin vanhus olisi tuntenut Inkan katseen takaraivossaan. Mies jähmettyi. Katse oli uhkaava. Inka säikähti. Hän pujahti hyllyjen väliin ja yritti etsiä Erikan.
          ”Se mies on tuolla!” Inka kuiskasi ja kiskoi Erikan ikkunan ääreen.
          Mies oli taas kaikonnut.

Inka kulki Erikan perässä uudessa sisustusliikkeessä. Putiikki oli pystytetty kuukausi sitten keskustan laitaan. Inka tarkkaili koko ajan ympäristöään. Hän vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kun hän huomasi kiukkuisen ukon painelevan kapealla kadulla, hän lähti tämän perään.
          Erika huusi Inkalle jotain syli täynnä tavaroita, mutta Inka oli päättänyt nyt selvittää tämän. Mies oli jo korttelin päässä, kun hän lähti haparoivin juoksuaskelin ottamaan tätä kiinni. Tie oli hiekoitettu, mutta todella jäinen.
          ”Hei! Anteeksi!” Inka huusi ja yritti kuulostaa ystävälliseltä, kun vanhus oli tavoitettavan matkan päässä.
          Mies katsahti nopeasti taakseen ja lähti painelemaan pidemmillä askelilla eteenpäin. Inka kipitti perässä.
          ”Hei! Herra! Odota!” Inka huusi.
          Ukko harppoi menemään, aina vain kauemmas ja kauemmas keskustasta. Inka oli sinnikäs. Kello oli jo paljon, eikä vastaantulijoita juuri ollut. Pari ihmistä jäi hetkeksi hämmästyneenä katsomaan heidän menoaan.
          Inka tajusi, että mies todellakin oli kuullut hänet. Äijähän yritti pakoon. Inka kiri miestä kiinni liukastellen.
          ”Hei! Mulla olisi asiaa!” Inkan äänensävystä kuului ärtyneisyys.
          Yhtäkkiä kivet Inkan saapikkaan alla lähtivät liukumaan jäätä pitkin, ja Inka menetti tasapainonsa.

Inkan päätä ja silmiä särki. Hän yritti avata silmänsä, mutta valo oli liian kirkas.
          ”Inka, ei hätää”, kuului äidin lempeä ääni.
          Inka kuitenkin erotti äänestä huolen ja surun.
          ”Pidä silmät vain kiinni”, äiti silitti Inkan päätä.
          ”Missä... Missä mä olen? Mitä... En muista...”
          ”Olit kadulla liukastunut. Ohikulkija löysi sinut. Sinulla on aivotärähdys...”, äidin ääni alkoi väristä. ”Voi kulta pieni...”
          ”Mitä? Mitä muuta?” Inka alkoi hermostua.
          Lääkäri saapui huoneeseen. Inka yritti avata silmiään. Näky oli sumea ja yllättävän kapea. Inkan poskea kiristi. Hän koski kasvoihinsa, tunnusteli teippejä poskellaan ja tajusi vasemman silmänsä olevan peitettynä.
          Äiti kuulosti itkuiselta. Lääkäri otti Inkaa kädestä, ja kertoi Inkan silmästä. Ensihoitajat olivat paikan päällä todenneet, että Inkan silmään oli osunut jääpuikko, joka todennäköisesti oli pudonnut katonharjalta. Silmä oli vaurioitunut ja näkökyky heikentynyt merkittävästi. Lääkäri kuitenkin lupaili, että silmälasien kanssa Inka pystyisi elämään normaalia elämää.

______________________________


Kauko pyyhki pienen keittiönsä työtasoja. Hän myhäili tyytyväisenä. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut moista onnistumisen tunnetta. Hän oli peräti jopa voitonriemuinen. Nyt Kauko tiesi, että hän pystyisi puolustamaan itseään. Hän pärjäisi kyllä. Tyttö oli varmasti säikähtänyt. Ei varmasti enää jahtaisi häntä, tai edes tuijottaisi häntä. Lähtisi likalta muutoin kokonaan näkö. Se oli varma se.
          Kauko sulki roskapussin ja lähti viemään sitä ulos. Hän ei koskaan käyttänyt hissiä, vaan kulki aina rappusia pitkin. Roskikset olivat kerrostalon parkkipaikan päädyssä. Heitettyään pussin roskalaatikkoon Kauko kääntyi ja jähmettyi pelosta. Muutaman metrin päässä hänestä oli se kiharapäinen tyttö, jonka hän oli nähnyt aikaisemminkin. Ainakin kerran. Ehkä useamminkin. Jospa hän ei vain ollut kiinnittänyt lapseen huomiota? Tytöllä oli taas kännykkä kädessään, ja se osoitti häntä kohti. Kauko tiesi, että nykypäivän puhelimilla pystyi kuvaamaan, videokuvaamaan ja tekemään vaikka mitä. Puhelimet kertoivat jopa olinpaikkansa.
          ”Täällä on pokemon!” tyttö kirkui ja viereisen kerrostalon pihalta juoksi kaksi poikaa hänen luokseen.
          Kaikki kolme tuijottivat puhelimiaan ja osoittivat niillä Kaukoa. Kauko lähti töksähdellen liikkeelle. Hänen päässään humisi ja sydän tykytti. Rappukäytävään päästyään hän kiirehti kolmanteen kerrokseen ja aukaisi oven kädet täristen. Sitten hän läimäytti oven kiinni ja lukitsi sen kahdella erillisellä lukolla. Hän tarkasti ikkunat ja että kaikki tavarat olivat oikeilla paikoillaan. Mitään ylimääräistä ei ollut. Hän nojautui seinää vasten ja kyykistyi. Hän yritti tasata hengitystään, mutta turhaan. Koko keho tärisi ahdistuksesta ja kyynel putosi silmäkulmasta polvelle.
          ”Ne eivät lopeta... Niitä on kaikkialla. Kaikkialla."

______________________________


Vuosi oli jo vaihtunut, kun Inka pääsi sairaalasta. Hänen silmänsä oli edelleen peitettynä ja kulkeminen oli vaikeaa. Inka oli alkanut toden teolla stressaamaan ylioppilaskirjoituksia, ja sitä, miten selviäisi niistä, jos vielä silloinkin olisi käytössä vain yksi silmä. Hän oli myös täynnä raivoa. Hän tiesi, ettei jääpuikko ollut mikään onnettomuus. Se oli tasan tarkkaan ollut se hullu ukko. Sen äijän takia hänellä oli käytössään vain yksi silmä, ja hän oli joutunut viettämään joulun sairaalan sängyssä.
          Inka oli selostanut kaikille läheisilleen kaikki kohtaamiset vanhuksen kanssa sekä kertonut tämän tuntomerkit. Hän tarvitsi silminnäkijän todistajakseen, mutta vanhemmat olivat toppuutelleet häntä. Aivotärähdys oli syönyt häneltä uskottavuutta, koska vanhemmat uskoivat ennemmin ensihoitajien arvioon onnettomuudesta. Siksi Inkaa ei oltu päästetty tekemään rikosilmoitusta. Äiti oli takavarikoinut häneltä puhelimen ja läppärin.

Inka lojui olohuoneen sohvalla. Hän oli ahdistunut, masentunut ja suuttunut.
          ”Inka...”, isä istahti hänen viereensä. ”Kuule... Me ollaan äitisi kanssa puhuttu sun ystävien kanssa...”
          ”Miksi?” Inka töksäytti.
          Hän oli niin kiukkuinen siitä, että kaikki hänen läheisensä olivat kääntyneet häntä vastaan. Kukaan ei uskonut häntä. Hän oli valtavan turhautunut.
          ”Tästä sun onnettomuudesta ja rikosilmoituksen tekemisestä...”, isä sanoi hiljaa.
          ”Joko me tehdään se?” Inka innostui.
          ”Ei me tehdä sitä.”
          ”Mitä!? Miten te voitte olla noin ääliöitä! Sun tyttären silmä yritettiin puhkaista ja sä et halua tehdä rikosilmoitusta?!”
          ”Me ajateltiin, että sun olisi hyvä puhua jollekin.”
          ”No niinpä: poliisille!” Inka raivosi.
          ”Ei kun jollekin sellaiselle... Ammattilaiselle.”
          ”Siis jollekin kallonkutistajalle vai? Mitä se nyt auttaa mihinkään!”
          ”Voi Inka... Kun tuota... Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt sitä vanhusta.”

Lue osa 2 tästä linkistä

23. marraskuuta 2016

Väistämätön vääryys



Upouusi huivi peittää puolet tytön kasvoista,
oli pukenut sen äidin kielloista huolimatta.
Luistimien alla jää naarmuuntuu,
ihastus haastaa hänet kilpailuun.
Tytön suuta ei näy, mutta silmät hymyilevät.

Kotona tyttö vaihtaa villasukat jalkaan,
äiti on tekemässä isän lempiruokaa.
Isä ei kuitenkaan tule kotiin, eikä vastaa kännykkään.
Lapset alkavat syödä, mutta äiti jää ihmettelemään.
Aika kuluu ja huoli kasvaa.

Ovikello soi, ja siitähän pikkuveli innostuu.
Isä tulisi kyllä avaimilla”, tyttö ahdistuu.
Poliisit tulevat peremmälle, äiti on poissa tolaltaan.
He kertovat onnettomuudesta, äiti hajoaa kokonaan.
Isä ei tulisi enää kotiin.

Seuraavat päivät ovat tytölle aivan huttua,
hän ei millään pysty ymmärtämään tapahtunutta.
Äiti ottaa itkien lapsensa syliin ja halaa lujaa,
mutta vain yksin omassa huoneessaan tyttö itkee hiljaa.
Rakas Taivaan Isä, anna mun isä takaisin.”

Hautajaispäivänä tytön silmät ovat lasittuneet,
mutta hänen poskilleen asti eivät pääse kyyneleet.
Tyttö katselee hautajaisväkeä, ajatukset harhailevat sinne tänne.
Hän miettii, että surevien ihmisten kyynelistä saisi koottua järven.
Vasta illalla sängyssä suru peittelee tytön.

Joka päivä joku on heillä kylässä,
äiti ei ole lainkaan oma itsensä.
Kaverit eivät keksi mitään puhuttavaa,
tytön on helpompi olla yksin ja hiljaa.
Surun myötä hän ei ole suostunut edes luistelemaan.

Iltaisin, kun lasten pitäisi jo nukkua,
voi kuulla olohuoneesta äidin itkua.
Jo ennen joulua he saavat valtavasti lahjoja,
sekä sääliviä katseita ja tyhjiä sanoja.
Ihan kuin niillä olisi mitään merkitystä.

Joulu vietetään sukulaisten keskuudessa,
tyttö on koko ajan täydessä raivossa.
Yhä uudelleen heille kerrotaan,
isän lähteneen parempaan paikkaan.
Mikä paikka on muka parempi, kuin oma koti ja perhe?

Äiti on reipas, eikä enää itke koko aikaa,
nyt hän vaatii tyttöä käsittelemään asiaa.
Tyttö ei tahdo sanoa ajatuksiaan ääneen,
hän ei tahdo sopeutua tähän todellisuuteen.
Isää ei enää ole, kyllä hän sen tietää.

Muutto uuteen kotiin, sukulaiset ovat apuna,
myös kerran käytetty kaulahuivi kulkee mukana.
Uusi ihana huivi ja päivä, jolloin kaikki muuttui.
Hän otti sen silloin ilman lupaa, ja nyt isä puuttui.
Huivia ei uskalla heittää poiskaan.

Väkisin hän tottuu uuteen elämäänsä,
ettei näe enää ikinä isäänsä.
Vähitellen arki normalisoituu,
välillä vielä maailmalle raivostuu:
Miksi juuri minun isäni?”

Isä ei tiennyt, miten paljon häntä rakastettiin,
ja miten paljon hänen takiansa itkettäisiin.
Isä ei nähnyt tytön kevätjuhlaesitystä,
eikä hän ollut saarnaamassa tytölle päihteistä.
Tai mistään muustakaan.

Isä ei ollut näkemässä, kun tyttö alkoi taas luistella,
Hän ei nähnyt, kun tytön uurastus palkittiin valkolakilla.
Isä ei kovistellut ensimmäistä poikaystävää.
Eikä toista, ei kolmatta, eikä aviomiestäkään.
Isä ei ollut paikalla, kun tytöstä kasvoi nainen.

Ajan myötä positiivisuus alkoi vihdoin vallita,
nainen muisteli isäänsä sekä hyviä aikoja.
Hän alkoi mieluummin kuvitella,
isänsä istuvan pilven reunalla.
Se tuntui paremmalta.

Viisitoista vuotta isän kuoleman jälkeen,
nainen löysi sen kirotun huivin uudelleen.
Pieni tytär ihastui siihen välittömästi,
mutta nainen päätti sanoa huiville hyvästi.
Nelivuotias oli eri mieltä.

Aviomies opettaa tytärtä luistelemaan,
ovat kuin nainen ja hänen isänsä aikanaan.
Naista surettaa, ettei isä nähnyt hänen aikuistuvan,
ja ettei tytär voi koskaan isoisäänsä tutustua.
Isä olisi ollut ylpeä, heistä molemmista.

Huivi koristaa tyttären kaulaa, nainen joutuu kauhun valtaan.
Käytössä ollut jo jonkin aikaa, ei ole sattunut mitään pahaa.
Nainen voi vihdoin huokaista helpotuksesta,
ja luopua lapsuuden raskaasta taakasta.
En olisi voinut tehdä mitään toisin.”