Tarinavyyhti 3 vuotta: Sanoa ääneen

Vielä viimeinen katsahdus kuluneen vuoden sisältöön! Tässä osassa käydään läpi ns. ”mielipidenovellit”, vaikka kaikki eivät tänä vuonna novelleja olekaan. Mielipidenovellilla tarkoitan tarinaa, jolla otetaan kaunokirjallisuuden verhon takaa kantaa johonkin aiheeseen.

Kesällä 2018 kirjoittamiseni kärsi pahasti, kun tein 60 tuntista työviikkoa. Kesän ainoana vapaaviikonloppunani olin juhlimassa ystävieni kanssa ja tulin kuulleeksi ensimmäistä kertaa OG Ulla-Maijan biisin Ratasessarit. Koska kykenen puhumaan nopeasti, minua kiehtoi OG Ulla-Maijan tahti. Tästä sain sitten inspiraation: halusin kirjoittaa räpin, jonka äänittäisin ja samalla testaisin, kuinka nopeasti pystyn puhumaan. Tiesin, että minun piti kirjoittaa aggressiivista ämmäräppiä, jotta puhenopeuteni pääsisi kunnolla vauhtiin. Niinpä Tapaksä mut vai mä sut? -teksti päätyi ottamaan kantaa parisuhdeväkivaltaan, ja puhenopeudekseni yltyi 5,64 sanaa sekunnissa.

Keväällä 2018 opintoni ammattikorkeassa olivat loppusuoralla ja revin itselleni viimeisiä opintopisteitä kasaan tekemällä radionovelleja Turun ammattikorkean Tutka-radioon. Tätä varten kirjoitin yhden täysin uuden novellin, Asetukset minussa, jonka osat 1 ja 2 kuultiin radiossa jo tuolloin. Kirjoitin puoli vuotta myöhemmin kolmannen osan tarinalle, jotta se sai paremman päätöksen. Tarina ottaa pitkälti kantaa stereotypioihin ja erityisesti naiseuteen liittyviin paineisiin. Kirjoittaessani tarinan ensimmäistä osaa, olin aivan kypsä kyselyihin, että miksei minulla ole jo lapsia tai että milloin minulle tulisi lapsia. Niinpä aloin miettiä tarinaa, jossa naiselta ei odotettaisikaan lasten hankkimista ja jossa ajatusmaailma olisi muutenkin vähän toisinpäin. Että mitä jos kumppanin varakkuudella ei olisikaan merkitystä, vaan ennemmin sillä, että tällä olisi mahdollisimman paljon läheisiä, joista olisi apua lapsenhoidossa ja niin edelleen.

Kiero kohtalo -novellin kirjoitin jo kesällä 2017, mutta ehdin editoida sen julkaisukelpoiseksi vasta vuoden 2018 lopussa. Lähdin silloin pari vuotta sitten suunnittelemaan novellia, jossa olisi aikasilmukka ja ulottuvuuden aukko. Ajatus tästä oli syntynyt jo kesällä 2016, kun tein Vakka-Suomen Sanomiin Kummitustarinoita-juttusarjaa ja kävin Kustavissa sellaisessa paikassa, jossa puhuttiin olevan ulottuvuuden aukko. Olin jo kirjoittamassa novellia, kun tajusin kirjoittavani kohtalosta kierompaa kuin olin alun perin tarkoittanutkaan. Miksi avioliitot kuihtuvat? Eikö ole loogista, että keski-ikäinen mies kiinnostuu nuoremmasta naisesta, joka muistuttaa hänen vaimoaan heidän alkuhuuman ajoilta? Niinpä.

Kesällä 2018 lähdin suunnittelemaan jatkista, joka olisi vähän samantyylinen kuin Myrkyllinen ihminen -jatkis. Eli paljon erilaisia henkilöitä, joiden elämät jotenkin linkittyvät toisiinsa. Älä puutu -jatkis kun ottaa kantaa juurikin siihen, että milloin asioihin pitäisi puuttua, ja kenen pitäisi puuttua, jos kukaan ei ole puuttunut? Tästä mieleeni palautui hahmo, joka oli kova mummo puuttumaan asioihin – hyvällä tavalla. Olin aloittanut jo tämän stoorin kirjoittamisen, kun tajusin, että voisin kirjaimellisesti herättää henkiin Helvin, joka seikkailee Elämän tarkoitus harhateillä -novellissa, jonka olen kirjoittanut ja julkaissut syksyllä 2016. Ehkäpä juuri Helvin ansiosta Älä puutu on blogin luetuin jatkis.

Jo jonkin aikaa muistikirjassani on lukenut ”mitä näet”. Ajatuksena siis se, että miten jostain ihmisestä – tutustakin sellaisesta – näkee jotain, mutta ei kuitenkaan näe pintaa syvemmälle tai ei näe sitä traumaa tai huonoa itsetuntoa, joka piilee ulkokuoren alla. Sinä näet minussa kertoo monenlaisia sukupuolikokemuksia ja ottaa kantaa seksuaaliseen häirintään, mutta myös moneen muuhun naiseuden niin sanottuun painolastiin. Teksti sai loistavan vastaanoton, ja lisäksi entinen psykologian opettajanikin otti minuun yhteyttä: hän pyysi lupaa saada linkittää runoni mukaan sosiaalipsykologian kirjaan, johon hän oli kirjoittamassa sukupuoleen liittyvää tekstiä.

Näin kolmas blogivuosi on loppuun taputeltu. Nyt kohti neljättä vuotta!
Kiitos, että luette ja tuette. <3

Löydät lisää tarinoita tarinoiden takaa inspiraatio-tunnisteella

Tarinavyyhti 3 vuotta: Jotain tottakin

Tässä kuussa käydään läpi viimeisen vuoden aikana ilmestyneitä tarinoita sekä tarinoita niiden takaa. Toisin sanoen kerron, mistä tekstini ovat saaneet alkunsa.

Kun sitä pinkoi keskellä yötä jonkun ketun perässä yrittäen karkottaa sitä reviiriltä, jotta kissa, johon oli omassa päässä luonut hitonmoisen tunnesiteen, ei jäisi ketun hampaisiin... Kyllä siinä vaiheessa päätin, että tästä stoorista on kirjoitettava blogiin – päättyi pelastusoperaatio miten vain.

Kuusiosainen Tositarina pelastusoperaatiosta on koko blogin luetuin tarina. Tämä on tarina muun muassa siitä, kun tajusin olevani oikeasti hullu kissanainen. Ventovieraaseen kissaan kiintyminen, katin kadottaminen, yöunista luopuminen, kolmeen mummoon tutustuminen, ketun karkottaminen, vesikriisin ja helteiden kanssa kamppaileminen, epätoivoinen etsiminen, väärän kissan loukuttaminen, työkavereiden naurattaminen ja lopulta vihdoinkin oikean kissan – jonkun karanneen lemmikin – pelastaminen. Niistä on tämä operaatio tehty!

Kesän 2018 lopussa pikkusiskoni pääsi ripiltä. Halusin pitää siellä puheen, ja yksi kerta ajaessani töihin, sain idean: mitä siskoni kannattaisi oppia meiltä sukulaisiltaan? Ja siitä se sitten lähti, Kiri rakkal pikkusiskoll. Kirjoitin puheen tietenkin Laitilan murteella, koska ”meill päi kaikk ymmärtävä eres jotekute laitla.” Mielestäni hyvä puhe saa kuulijat sekä itkemään että nauramaan. Siskoni teki molemmat, eli hyvin meni!

 

Sain endometrioosidiagnoosin keväällä 2017. Olen siitä asti pitänyt meteliä endometrioosista: levittänyt tietoutta ja toiminut Korento ry:n Moona-blogin vastaavana vapaaehtoisena. Takaraivossani on koko ajan takonut ajatus siitä, että tulisin oman sairaskertomukseni kanssa kaapista ulos, kun olen sinut sairauteni kanssa. Noin kaksi vuotta diagnoosin saamisen jälkeen pöly tuntui laskeutuneen ja endometrioosiviikolla 2019 julkaisin tositarinan: Minun endometrioosini. Teksti sai hirveästi näkyvyyttä ja positiivista palautetta, kiitos siitä!

Ukkini täytti 90 vuotta keväällä 2019. Annoin hänelle lahjaksi muun muassa murrekirjeen, jonka julkaisin blogissa pari kuukautta synttäreiden jälkeen. Ukki kyynelehti kirjettä lukiessaan, ja kyynelehti vielä toistamiseenkin, kun luin kirjeen ääneen myöhemmin juhlissa. Laitilan murteella kirjoittaminen oli tässä itsestäänselvyys, sillä ukkini ei taida osata edes puhua suomea – hän puhuu pelkkää laitlaa. <3

Löydät lisää tarinoita tarinoiden takaa inspiraatio-tunnisteella

Tarinavyyhti 3 vuotta: Runotuttaa

Tarinavyyhti täyttää tässä kuussa jo kolme (3!) vuotta! Tämän kunniaksi kesäkuun aikana julkaistaan jo perinteeksi muodostunut ”juttusarja” kuluneena vuonna ilmestyneistä tarinoista.

Taantuva kehitys -runo sai alkunsa jo keväällä 2018, kun nukkumaan mentäessä laitoin silmät kiinni. Yhtäkkiä minulle tuli joku lapsuusmuisto niistä ajoista, kun pakotettiin päiväunille. Muistin, kuinka pistin silmät kiinni, ja näin pimeydessä väriryhmittymän. Erilaisia värejä liikehtimässä. Ja mitä pidempään pidin silmiä kiinni, sitä lähemmäs pääsin katsomaan värejä. Reilu vuosi sitten tajusin, että näinkin enää vain pelkkää mustaa. Ja tästä sain ensisysäyksen melankoliselle runolle. Tosin, olen tämän älynväläykseni jälkeen herätellyt näitä värejä ”henkiin” sulkeamalla useammin silmät tahallaan kiinni – enkä vain nukahtaakseni. (Ehkä rentoutuminen on helpompaa nykyään tämän takia, ja siksi ehkä myös olen alkanut nähdä värejä ja liikehdintää uudestaan!) 

Joskus 14–16-vuotiaana kirjoitin paljonkin runoja rakkaudesta sekä sydänsuruista. Keväällä 2018 erosin pitkäaikaisesta parisuhteesta ja tottakai hyödynsin tätä ajankohtaisempaa erokokemusta. Julkaisin Ero-runon kuitenkin vasta yli puoli vuotta eron jälkeen, ja se olikin ilmeisen tarpeellinen! Moni antoi palautetta samaistuttavuudesta, ja tämä nousi tämän blogivuoden luetuimmaksi runoksi.

Teinirunoilunikin pääsivät tänä blogivuonna julkisuuteen: Ensirakkaus-runo on kooste seitsemästä eri runosta, jotka olen kirjoittanut joskus 16-vuotiaana. Runot pyörittelivät hyvinkin tiukasti samaa teemaa, joten runojen ”parhaiden” kohtien yhdistäminen tuli kuin itsestään. Runojen nimet olivat, tai no ovat edelleen: Rakkauteni, Rakkaalleni, Läheisriippuvuus, Ristiriita, Alkoholi, Rikkinäinen liikennevalo ja Kielletty hedelmä!

Äitienpäivärunon ensimmäinen versio tuli julki somekanavissani jo äitienpäivänä 2018, mutta tälle keväälle editoin ja parantelin jo kirjoittaamani osuutta ja laajensin sisältöä entisestään. Alkujaan runo sai inspiraationsa tietenkin omasta äidistäni. Muistikuva hänestä laittamassa jouluruokia pöytään aattoiltana on kotoisinta, mitä äkkiseltään keksin. Lisäksi äitini on aina jaksanut muistuttaa arjen pienistä iloista, ja hän aika ajoin ajaa minut hulluuden partaalle (sori mutsi!).

Minulla oli pitkään lukenut muistikirjassani, jossa on novelli-ideoita, sana ”sataprosenttisesti”. Syksyllä 2018 otin vihdoinkin työn alle tämän miettimällä asioita, joista ihminen voi olla (tai luulee olevansa) sataprosenttisen varma. Kirjoittaessani muistiinpanoja runoksi, teksti alkoi kääntymään varsinaiseksi Rakkaudentunnustukseksi, ja siten runon nimeäminen olikin helppoa.

Löydät lisää tarinoita tarinoiden takaa inspiraatio-tunnisteella