Kiri rakkal pikkusiskoll

Su rippijuhlie lähestyes mää rupesi miettimä, ett millassi ohjei mää haluissi antta tomsel teinill. Sull ja mull o yhreksä vuatt ikäero, ja mää ole kaike lisäks ollu tämne kokeilulaps. Eli vanhemmill se ensmäne, jonka kans ei viäl tiäret, ett mitä halvattu tämse kans tehrä ja ett mite semsest sais kunnollise ihmise.

Semssi ohjei, jokk mull ova jääne miälehe, ova olle ett älä kaiv nokkatas, puhu hittammi ja ei tarv ol samalaine mulkk ko muu. Ne ova erelles iha hyvi ohjei, vaikk mää puhu kuulemma erelles liia noppia.

Mutt sun kohrall mää miäti sitä, ett mitä sää voissi oppi meist su läheisist. Elikkäst. Mää toivo, ett sää ossa otta su toisest isosiskost malli, ja panosta ain koulu. Mää toivo, ett sää oles jo huaman hänest, ett se torellaki kannatta. Ja mää toivo, ett vaikk hän o oppin tämä vast ny reilu parikymppisen, nii sää opis ny jo hänelt sen, ett koulun ei kuitenka tarv ol kaikk kaikes. Ett muutaki elämät saa oll. Ja ett se kannatta.

Mää toivo, ett Pappa kautt sää opeissi sen, ett teevee kanavi ei voi ol koska liikka, ja mää toivo, ett Ukki kautt sää opeissi sen, ett ei kannat ite tehrä riaknoosei, ko niist ei saa muut ko hualestune miäle.

Mää toivo, ett opeissi äitelt orkanisoimise ja puhumise taero. Ko niit sää tules elämäs torellaki tarvittema. Mää toivo, ett sää opeissi isält sen, mink hän o ite oppin vast teorias, muttei viäl käytännös: eli ett eläm ei saa oll pelkkä tyäntekko. Mää toivo, että sää opeissi meirä isäpualelt sen, ett kaike voi korjat. Ja äitepualelt sen, ett kaikk muu ko urheilu o turha   ̶  eikä sekä ol nii välttämätönt.

Ja mitä sää sitt voissi oppi mult? Tämä ol kaikkist vaikkeint. Ko mää ole melkke kaike tehny elämäs vaikkeimma kautt. Mää keksi vaa hullun semssi ohjei, ett älä tee niinko mää. Ja siit mää sitt tajusi, ett ei mu elämässän ol kyll mittä, mitä mää haluaissi muutta. Ett toisalttas, ei tämäkä huan tapa ol ollu.

Elämäss väitetä oleva ain joku paras aik ja usse se kuulema löyty nuaruurest. Mutt mää sano, ett jos sää tees jotta, mik teke su onnelliseks ja jos samall tees muitki onnelliseks, ni sää huamatte, ett eläm vaa parantu koko aikk.

Eikä täsä viäl kaikk. Yleens se mene näi päi, et niilt, joill o enemmä ikkä, opita asioi. Mut mää toivo, ett me kaikk muut opittais kans sult jotta  ̶  ko koska ei ol kuitenka liia myähäst.

Mää toivo, ett me opita olema yht ilossi, rentoi ja hauskoi ko sää. Ja jotai mää ole jo sult oppinukki. Esimerkiks ett, koska ei ol liia vanh kiipeämä äite syli, ain kannatta ol oma ittes ja omall kustannuksell pittä osat naora.

Ja mää toivo, ett joskus viäl mää olssi nii viisas ko sää. Ett joskus viäl, mää laittaissi tärkeysjärjestykses rinsessakaaku poikkitte erell.


Pikkusiskolleni Senjalle,
hänen rippijuhlissaan 5.8.2018
- Linda


Lue lisää murretekstejä Laitilan murre -tunnisteen alta

Asetukset minussa, osa 3

Lue ensin osa 1 ja osa 2

Pitkän harmaan talven jälkeen olin suunnattoman iloinen, kun heräsin huhtikuisena aamuna, ja näin auringonsäteiden pyrkivän verhojen läpi asuntooni. Nousin ylös, suljin silmäni auringonvalolta ja avasin verhot. Tunsin lämmön poskillani.

          Avasin silmäni varovasti ja näin kadulla ihmisten jo säntäilevän sinne ja tänne. Kello oli vasta puoli kahdeksan. Puissa näkyi pieniä hiirenkorvia ja talvesta muistutti enää pienet lumikinokset siellä täällä. Siitä oli jo neljä vuotta, kun olin saapunut tänne. Oli hassua muistella aikaani Suomessa: se tuntui aivan kuin unelta, jota ei olisi koskaan oikeasti tapahtunut.

          Laitoin musiikin soimaan ja pistin kahvin tippumaan. Otin yöpöydän laatikostani vibran ja heittäydyin makaamaan sängylle. Yhden orgasmin jälkeen oli hyvä aloittaa uusi päivä. Kaadoin kuppiin kahvia ja istahdin työpöytäni ääreen. Näin siitä kadulle, jonka värimaailma rauhoitti minua. Voi, miten onnellinen sitä pystyikään olemaan maisemasta, joka avautui kodin ikkunasta. En ollut ennen edes ajatellut, miten suuri merkitys sellaisellakin voi olla.

          Tarkoituksenani oli viimeistellä kolumnini aamupäivän aikana. Nojasin kyynärpäilläni työpöytää vasten ja hörppäsin kahvikupistani. Annoin ajatusten soljua ja pohdin naiseutta. Olin kirjoittanut siitä, miten määritelmäni naiseudesta oli muuttunut. Miten hienoa oli olla nainen. En keksinyt mitään, minkä takia minua olisi voitu arvostella. Sain tehdä elämälläni mitä halusin. Sain pukeutua miten halusin ja sain käyttää meikkiä niin paljon kuin halusin. Tai olla käyttämättä lainkaan. Kukaan ei kritisoinut rakkauselämääni, seksielämääni tai työelämääni. Kolumnini iloitsi naiseutta. Sillä sitä tämä valtio tarvitsi. Vahvoja, itsevarmoja ja määrätietoisia naisia.

Muutamaa tuntia myöhemmin lähdin Noman kanssa lounaalle.

          ”Näin pitkästä aikaa Mennan viikonloppuna”, Noma kertoi istuuduttuamme pöydän ääreen.

          Menin hetkeksi hämilleni, sillä Noma puhui erittäin harvoin tyttärestään. Hyvä, että edes muistin lapsen nimeä.

          ”Aijaa!” vastasin ilahtuneesti. ”Mitäs... Mitäs se? Kuinka vanha se nyt olikaan?”

          ”Yhdeksän jo. Eipä siinä, käytiin vähän shoppailemassa.”

          ”Ai jaa kiva kiva”, vastasin ja tuuppasin suuni täyteen ruokaa, koska en keksinyt, miten jatkaa keskustelua.

          ”Joko uusi kolumni on valmis?” Noma vaihtoi itse aihetta.

          ”Juu, tänään viimeistelin sen ja lähetin eteenpäin.”

          ”Ai!” Noma ilahtui ja nappasi tabletin esille. ”Löytyi!”

          Jatkoin lounaani syömistä, kun Noma paneutui samalla lukemaan tekstiäni.

          ”Täähän on hyvä! Mahtavaa. Ihan loistavaa”, Noma kommentoi lukiessaan.

          ”Jotain hyötyä Suomi-ajastakin, kun pystyy tekemään tällaista vertailua”, naurahdin.

          ”Niinpä! En pystyisi itse edes kuvittelemaan sellaista, että esimerkiksi joku paheksuisi työntekoani.”

Lähdimme yhtä matkaa palaveriin ja pidimme pientä aivoriiheä yllä: mistä kirjoittaisin seuraavaksi?

          Keskustelumme hiipui, kun näimme kaupungintalon edessä mielenosoituksen. Kylteissä näkyi tekstejä:

          ”Muutoksen aika!”

          ”Mieskin saa sanoa ei!”

          ”Meillä on munaa puolustaa oikeuksiamme!”

          ”Sama palkka samasta työstä kaikille!”

          ”Miehillä on merkitystä!”

          ”Vanhemmuuden pitää olla kannattavaa → Lapset kantavat tulevaisuuttamme!”

          Mielenosoitus ei ollut järin suuri, mutta meteli oli melkoinen. Noin kolmenkymmenen miehen joukossa oli pari naistakin.

          ”En ollut kuullutkaan tällaisesta”, totesin hiljaa kiertäessämme metelöivät mielenosoittajat.

          ”Mä taisin nähdä viime viikolla jotain keskustelua tästä, mutta olin jo unohtanut. Ihme touhua. Itse haluavat lapsia, ja sitten pitäisi maksaa heille siitä. Kauheasti halutaan kaikkea, mutta ei ymmärretä sitä, että ei me voida kaikille petaa kaikkea siihen nenän alle”, Noma alkoi pauhata.

          Katsoin mielenosoittajia ja seassa näkyi Melker, jolla oli rintareppuun kapaloituna pieni nyytti.

          ”Katso! Tuo tuolla, vihreä paita, kapaloitu vauva”, osoitin Nomalle. ”Se on Melker, muistatko? Tapailin muutama vuosi sitten.”

          ”Se, jonka kanssa oli pelkkää seksiä?” Noma kysyi.

          ”Just se. Loppui siihen, kun hän olisi halunnut enemmän”, selvensin ja samalla sisimpääni kalvoi hirveä syyllisyys.

          Melkerin kyltissä luki: ”Rakkaus talouskasvun edelle!” Näky sai minut tuntemaan viillon sisälläni. Kuinka moni nainen oli samaan tapaan hylännyt hänen rakkautensa kuin minä? Kenen kanssa hän oli saanut lapsen, vai oliko lapsi adoptoitu? Tai oliko se edes hänen omansa?

          Jatkoimme matkaamme ja kuulin edelleen Noman puhuvan jotain asiaan liittyen, mutta en kuunnellut häntä. Seassa näkyi toisetkin tutut kasvot, mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään.

          ”Niin...”, myötäilin mietteliäänä.

Istuessani palaverissa olin edelleen poissaoleva. Mietin edelleen Melkeriä ja vauvaa. Oliko Melker isä? Olisinko minä tällä hetkellä äiti, jos suhteemme olisi jatkunut? Tuntuiko minusta helpottavalta vai kenties jopa surulliselta, ettei elämäni ollut mennyt niin? Enkö ollutkaan tyytyväinen elämääni vai oliko tämä nyt vain kriiseilyä elämän jatkuvuudesta? Lisäksi mieleeni palautui uudelleen ja uudelleen se toinen mies, joka oli ollut niin tutun näköinen. Olikohan hän kenties vain jossain lähikaupassani töissä? Tai olimmeko joskus humalassa baarissa jutelleet? Tai kenties hän oli vain joku tyyppi, johon olen vain törmännyt kadulla useampaan kertaan ja siksi kiinnittänyt häneen huomiota?

          ”Alma, huhuu?”

          Ajatukseni keskeytyivät.

          ”Anteeks, olin ajatuksissani. Mitä?”

          ”Maya on sairaslomalla, joten voisitko ensi viikonloppuna hoitaa Sture Kavanderin haastattelun?” Noma tähdensi. ”Se kevään suurin kirjatapahtuma on nyt lauantaina Livin klubilla, ja Kavander on kuitenkin illan merkittävin kirjailijavieras.”

          ”En mä tiedä, ehdinkö. En ole tutustunut hänen teokseensa juuri lainkaan”, epäröin.

          Lisäksi minulla oli valmiiksi ennakkoluuloja koko miestä kohtaan.

          ”Tämän viikon hommat eivät ole akuutteja. Keskity vain teokseen ja tee valmiiksi haastattelurunko”, tapahtumavastaava ohjeisti. ”Kavander ja hänen kirjansa ovat nyt pinnalla, joten hänet on pakko pitää tapahtuman päävieraana.”

          ”Varsinkin nyt, kun oli tuo mielenosoituskin”, Noma totesi.

          Yritin peitellä huvittuneisuuttani, sillä Noma oli ollut aivan yhtä pihalla kuin minä mielenosoituksen olemassaolosta saatika ajankohdasta.

          Huokaisin syvään ja myönnyin.

Illalla, kun olin päässyt vihdoinkin kotiin asti, sain viestin toimituksesta. Kolumnini oli pitänyt poistaa tämänhetkisen poliittisen tilanteen takia. Mielenosoitus oli kasvanut ja herättänyt huomiota niin suuresti, että toimitus katsoi minun naiseutta ihannoivan kolumnin antavan nyt vääränlaisen vaikutelman toimituksen kannasta.

          Olin entistä ennakkoluuloisempi, kun otin Sture Kavanderin uutuuskirjan esille. Kannessa luki provosoiva nimi: Mies-sanassa on negatiivinen leima.

          Uppouduin lukemaan kirjaa, vaikkakin yritin koko ajan etsiä tekstistä jotain kritisoitavaa. Kavanderin kirja käsitteli muun muassa valta-asemaa, stereotypioita, miesten ja naisten välisiä eroja, ja sukupuolettomien vaikeuksia löytää paikkansa yhteiskunnassa. Tiivistetysti kirja periaatteessa perusteli sitä, miksi mielenosoitus kaupungintalolla oli tarpeellinen.

          Kun olin jo vällyjen välissä valmiina nukahtamaan, muistikuva jostain alitajuntani syövereistä lävähti päin näköä. Se oli se poika, joka oli elämäni ensimmäinen maksettu seuralainen.

Valvoin pitkälle aamuyöhön, kunnes löysin pojan netistä. En tiedä, johtuiko se hämmennyksestä vai kenties valvomisesta, mutta jonkin mielenhäiriön takia pistin hänelle viestiä.

          ”Moi! Sori, että tällä tavoin laitan viestiä. Bongasin sut tänään mielenosoituksessa ja jäit mieleen.”

          Valehtelin, koska en tietenkään voinut myöntää Evaldille, että olin ensin monta tuntia yrittänyt muistaa hänen etunimensä.

          ”En tiedä, muistatko mua. Toivottavasti et pidä mua ihan outona. Mut mitä sulle kuuluu?”

          Kaduin heti viestejäni, mutta en kehdannut poistaakaan niitä.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen hätkähdin hereille katsomaan puhelintani. Evald oli vastannut.

          ”Älä valehtele, että sua mun kuulumiset kiinnostaa ;)”

          Ravistelin itseni hereille. Kiihotuin vähän Evaldin suorasukaisuudesta. Päätin kuitenkin pysyä asialinjalla ja otin puheeksi Kavanderin teoksen, jolloin sain yhdistettyä mielenosoituksen uudestaan puheenaiheeksi.

          Evald oli tietenkin lukenut Kavanderin teoksen ja innostui kirjakaupan tapahtumasta. Viestittelymme lähti käsistä, kun intouduimme keskustelemaan aiheesta enemmän. Keskustelumme pohjalta yritin epätoivoisesti miettiä Kavanderille sopivia kysymyksiä: sellaisia sopivan neutraaleja eikä liian johdattelevia.

          Halusin olla avoin ja yritin päästä kiinni Evaldin ajatusmaailmaan. Yritin ymmärtää, miksi miehet kokivat asemansa huonoksi, vaikka heillehän tarjottiin ihanteelliset mahdollisuudet sekä perheellisyyteen että työntekoon.

Lauantaina saavuin Livin klubille, joka oli jo tupaten täysi.

          ”Alma!” Liv säntäsi tervehtimään. ”Katso, miten paljon jengiä. Tää on hyvä ilta.”

          ”Niin kai”, virnistin hermostuneena.

          ”Tule, vien sinut tapaamaan Kavanderin. Noma on hänen kanssaan takahuoneessa.”

          Sture Kavander vaikutti ulkoisesti miellyttävältä herrasmieheltä, mutta tajusin pelkääväni häntä. Hänen kirjansa yritti sortaa naisten asemaa, ja minä olin nainen. Pelkäsin, että haastattelutilanne kääntyisikin niin päin, että Kavander alkaisi grillata minua.

          Istuuduimme korotetulle lavalle matalan pöydän ääreen. Lava oli keskellä kaikkea ja joka puolella ympärillämme oli pieniä pöytäryhmittymiä. Jokaisen pöydän ääressä oli ihmisiä, jotka olivat valtavan kiinnostuneita tulevasta haastattelusta.

          Hermostuneisuuteni kasvoi entisestään, kun näin yleisön joukossa Evaldin. Hänen pitkähköt tummat hiuksensa olivat kiinni, ja siisti sänki teki hänestä entistä komeamman. En silti ollut varma, oliko Evald lähempänä kahtakymmentä vai kolmeakymmentä ikävuotta. Evald huomasi, että olin nähnyt hänet, joten hän hymyili rohkaisevasti. Nielaisin ja aloitin haastattelun.

Kavander oli yllättävän rento persoona. Hänen kirjansa oli antanut hänestä paljon itsekkäämmän ja negatiivisemman kuvan. Mutta ehkä se oli johtunut myös siitä, miten olin häneen asennoitunut. Haastattelun päätteeksi jaoin puheenvuoroja yleisölle, jotka saivat vapaasti esittää kysymyksiä Kavanderille. En haastattelun päätteksikään ollut vakuuttunut Kavanderin mielipiteistä, sillä minusta hän teki kärpäsestä härkäsen. Tuntui vähän siltä, että koska maassamme ei ollut ongelmia, niitä oli pakko vääntää jostain. Keskustelu tosin oli mielenkiintoista ja pysyi asiallisena alusta loppuun.

Tapahtuman päätyttyä menin tilaamaan itselleni lasillisen viiniä.

          ”No mutta hei”, kuulin matalan äänen takanani.

          Käännyin ja näin Evaldin. Samassa muistin hyvin selkeästi, miltä hän tuoksui, miltä hänen kosketuksensa tuntui rinnoillani ja miltä hänen hengityksensä tuntui kaulallani.

          ”No hei”, hymyilin.

          Nyt kun näin hänet lähempää, olin aika varma, että hän oli maksimissaan 25 vuotta. Saattoi siis olla hyvin mahdollista, että hän oli vasta juuri täysi-ikäistynyt silloin, kun olin tilannut hänet luokseni.

          ”Mun pitää lähteä, koska huomenna on töitä aikaisin aamusta”, Evald kertoi.

          ”Ai jaa, voi harmi.”

          Yllätyin, sillä oikeasti petyin vähän.

          ”Mutta mitä teet huomen illalla?”

          ”Een kai mitään”, vastasin yrittäen vaikuttaa huolettomalta.

          ”Käytäisiinkö jossain drinkeillä?”

          Olin jo myöntymässä, mutta Evald jatkoi:

          ”Siis ihan sillä tavalla kaverimielessä. Vaikutat hyvältä tyypiltä.”

          Petyin uudestaan. Mutta myönnyin silti. Evaldin lähdettyä jäin miettimään, että millaista työtä hän teki aikaisin sunnuntaiaamuna? Myikö hän edelleen itseään?

Tapasimme sunnuntai-iltana pubissa, jossa kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Olin vähän nihkeä tapaamisestamme. Vaikka missään vaiheessa ei ollut ollutkaan kyse treffeistä, tuntui siltä, että Evald oli torjunut minut. Eikä minua oltu kertaakaan torjuttu sen jälkeen, kun olin saapunut Ahvenanmaalle. Huomasin ylpeyteni saaneen kolahduksen, sillä ihmettelin sitä, miksi ihmeessä se rattopoika luuli, että hänellä olisi varaa valita?

          Mutta Evaldin olemus sai minut unohtamaan negatiiviset tunteeni. Keskustelumme lähti käyntiin palaamalla eilisiltaan ja Kavanderin haastatteluun. Tästä keskustelu soljui kolumniini, joka oli poistettu. Minulle oli iskenyt tyhjän paperin syndrooma samantien: pääni löi aivan tyhjää, mistä kirjoittaisin seuraavaksi.

          En arvostanut sitä, että Evald ihannoi Kavanderia, mutta kuitenkin Evaldissa oli jotain, mikä sai minut pitämään hänestä. En ollut varma, oliko se sitten pelkkää kaveruutta vai oliko siinä aineksia johonkin muuhun. Hänen seurassaan minun oli helppo olla oma itseni.

          Kun keskustelu oli lähtenyt hyvin käyntiin, uskaltauduin kysymään:

          ”Mitä sä muuten teet työksesi?”

          ”Tarkoitat varmaan, että vieläkö olen maksullinen seuralainen?” nuorukainen naurahti.

          ”No... Niin”, vastasin vähän nolona.

          ”Mulla on oma yritys. Ympärivuorokautinen päiväkoti.”

          ”Ai jaa. Okei. Mitäs... Miten... Tai niin kuin miksi?”

          Evald nauroi ja näin miten kaunis hymy hänellä oli. Kun hän nauroi aidosti.

          "Oli helpompaa tehdä itse itselle työpaikka", mies kohautti olkiaan. "Ja tykkään lapsista. Yks plus yks on kaks."

          "Miten niin? Eikö yrittäjyys ole aika iso homma?" kysyin.

          "No ei oikeastaan. Oli vaikeaa etsiä kokopäiväistä duunia, ja oli aika selvää, että moni jätti minut palkkaamatta esimerkiksi siksi, että olen joko lapsentekoiässä tai ainakin lähellä sitä. Eli työnantajien mielestä minusta ei saisi pitkäaikaista luotettavaa työntekijää, vaan sellaisen riesan, jonka isyyslomat ynnä muut pitäisi maksaa."

          Muistin yhtäkkiä, että olin vuosia sitten kamppaillut saman ongelman kanssa. Mutta nyt entinen elämäni tuntui niin kaukaiselta, että oli vaikea samaistua Evaldiin. En halunnut ottaa aikaani Suomessa puheeksi, joten palasin vielä hänen entiseen työhönsä:

          ”Miten sä päädyit siihen sun edelliseen duuniin?”

          Evald ei onneksi loukkaantunut kysymyksestäni vaan nauroi taas.

          ”No kun on muutenkin useimmiten vain seksiobjekti, niin miksei siitä olisi voinut samalla tienatakin”, hän vastasi olkiaan kohautellen.

          ”Miten niin seksiobjekti?”

          ”Siis tarkoitan sitä, kun naiset tunkevat väkisin syliin, hivuttavat kättä reittä pitkin ja haluavat vain sitä yhtä asiaa.”

          ”Ahaa.”

          Äänensävyni oli kylmä, sillä luonnollisesti otin Evaldin kommentin loukkauksena.

          ”Äh, anna kun selitän. Seksin myötä sain edes jotenkin kontaktin naisiin ja samalla itselleni itsetuntoa. Mutta silti en ole koskaan seurustellut. Koska en ole tavannut ketään naista, joka olisi kiinnostunut minusta persoonana.”

          Kuulin omatuntoni yskähtelevän mielenosoituksellisesti pääni sisällä, sillä enhän itsekään ollut ollut kiinnostunut Evaldista kuin vain seksuaalisessa mielessä.

          ”Tuo on ikävää kuultavaa...”, vastasin hiljaa.

          ”Niin, ja silti minun odotetaan haluavan lapsia. Vaikka kukaan ei halua kanssani edes parisuhdetta. Koska miehenä minun on pakko hankkia itselleni perhe, vaikka sitten yksinhuoltajana.”

          "Kuules poika”, naurahdin ja samantien vakavoiduin. Hätkähdin äänensävyäni. Olin arvostelemassa hänen uhriutumistaan ja selostamassa hänelle, miten hänen tulisikin haluta lapsia, jotta hänen elämällään olisi tarkoitus. Ja että totta kai ihmiset luulevat, että hän haluaa lapsia, jos kertaa työskentelee jonain päiväkodinsetänä.

          Milloin minusta oli tullut tällainen? Miten tämä oli kääntynyt näin päin? Mieleeni palautui läjäpäin yhä yksityiskohtaisempia muistoja Suomesta, kun olin itse ollut se, jolle oli naurettu päin naamaa. Siksi, että väitin, etten halunnut lapsia. Koska kyllähän minä, nainen kun olen, joskus niitä kuitenkin haluaisin. Miesten ”kuules tyttö” -lauseet kaikuivat päässäni.

          "Anteeksi”, sain sanotuksi.

          "Ei se mitään”, Evald hymyili vaivaantuneena ja katseli muualle.

          Hänestä näki, että hän oli tottunut tähän. Hän oli kuullut jo miljoona kertaa, mitä hänen tulisi tehdä elämällään ja mikä olisi hänelle sopivaa elämää.

          "Kyllä se mitään. Anteeksi.”

          "Ei se mitään”, Evald toisti, sillä ilmeisesti hänet oli opetettu siihen. Naiset olivat koko hänen elämänsä päästelleet suustaan alentavia ja halveksuvia kommentteja, ja hänen tehtävänsä miehenä oli ymmärtää ja antaa anteeksi. Koska naiset olivat naisia.

          "Mä oon oikeesti pahoillani. Tiedätkö... Aivan kuin olisin saanut nyt jonkin elämääni mullistavan oivalluksen. Itseviha vaan ryöppyy mun päälleni. Jotenkin valta ja enemmistöön kuuluminen on sekoittanut mun pääni. Kun en itse ole kuulunut vähemmistöön eikä mulla ole ollut oikein tarttumapintaakaan vähemmistöön, olen vain antanut olla. Olen vain sysännyt vähemmistön ja muiden oikeudet pois mielestäni, koska eivät ne asiat ole koskettaneet minua. Ja samalla... Samalla mä olen vain vahvistanut omaa asemaani, korostanut enemmistöä, johon olen itse kuulunut, ja samalla lapannut enemmän vain lokaa miesten niskaan.”

          Evald tuijotti minua hiljaa. Sitten hänen huulilleen levisi varovainen hymy.

          "Kirjoitappa seuraavaksi siitä. Eikös niin sanota, että kynä on miekkaa terävämpi?”

Asetukset minussa, osa 2

Lue ensimmäinen osa tästä linkistä

Lähtö Ahvenanmaalle oli elämäni paras päätös. Olin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen tyytyväinen elämääni. Lukutoukkana olin päässyt Noman kautta kirjallisuusalalle: ensiksi kirjakauppaan myyjäksi, sitten kustantamon puolelle eräänlaiseksi kustannustoimittajaksi. Olin kuitenkin lukenut niin laajasti kaunokirjallisuutta ala-asteelta asti, että lukukokemustani osattiin arvostaa. Kun olin ollut vuoden päivät Ahvenanmaalla, olin saanut jo mainetta ja kunniaa kirjallisuuskriitikkonakin.

          Olin myös päässyt kiinni Ahvenanmaan kulttuuriin ja normeihin. En tiennyt, oliko missään vastaavanlaista. Olin ymmärtänyt, miksi olin joutunut kirjoittamaan asiakirjan, etten kertoisi Ahvenanmaasta ulkomaille mitään. Ei siksi, että täällä tapahtuisi mitään hirveää, vaan siksi, että jos kertoisin, niin maa joutuisi melkoisen ryöpytyksen ja spekuloinnin kohteeksi.

          Ahvenanmaalla synnytettiin ani harvoin. Jos ahvenanmaalainen nainen synnytti, kyse oli yhdestä lapsesta. Tai kaksosista. Naisten keskuudessa ei ihannoitu raskautta – saatika sitten synnyttämistä. Jotkut olivat opetettuja ajattelemaan näin, jotkut eivät halunneet pilata kroppaansa, jotkut eivät vain halunneet jälkikasvua, ja jotkut eivät nähneet syytä lisääntyä perinteisesti, kun maailma oli täynnä jo-tehtyjä-lapsia, joilla ei ollut vanhempia. Naisia, jotka halusivat tehdä biologisen lapsen, arvostettiin kyllä, mutta heitä oli vaikea ymmärtää. Adoptio oli paljon yleisempää. Siten myös vältettiin suhteellisen pienen valtion sisäsiittoisuutta.

          Olin vuoden aikana tutustunut naiseen, joka ei nähnyt lastaan lainkaan, vaan maksoi vain pakolliset elatusmaksut. Kyse oli vieläpä biologisesta lapsesta: nainen oli pamahtanut paksuksi, mutta mies oli ylipuhunut tämän pitämään lapsen. Nainen oli ajatellut, että ehkä hän rakastaisi lasta sitten, kun se tulisi ulos ja ehkä hänessä syttyisi joku äitiys-vaihde päälle. Ei syttynyt. Vastapainoksi olin tavannut muutaman naisen, jotka olivat lapsilleen yhtä läheisiä, kuin näiden lasten isät.

          Huomattavasti yleisempää oli, että isä oli kotona ja hoiti lasta. Jos isä kävi töissä, työ oli osa-aikaista tai sitten työvuorot olivat sellaisia, että ne menivät päällekkäin lapsen päiväkotiajan tai koulupäivän kanssa. Tämä roolijako oli mielestäni myös selvä syy siihen, että ihmiset täällä olivat paljon läheisimpiä isiensä kuin äitiensä kanssa.

          Koska miehet hoitivat kotia, ja mahdollista lasta, oli sanomattakin selvää, että miehiltä ei odotettu varallisuutta. Ei suinkaan. Perheen perustamista ajatellen miehellä piti olla sukulaisia ja paljon ihmissuhteita. Näin ollen mies ei nojautuisi pelkästään naiseen, kun hänellä olisi muutakin sosiaalista elämää ja lapsellekin olisi tarjolla lapsenvahteja.

Olimme Noman kanssa olleet samassa aamupalaverissa, joten menimme yhdessä lounaalle. Syötyämme tilasimme raikkaat jälkiruokadrinkit. Molemmilla oli edessä etäpäivä, joten yhdet drinksut eivät haittaisi mitään.

          Pöytämme ohitse käveli kaksi naista, jotka olivat selvästi pari.

          ”Tuon mäkin haluaisin”, Noma totesi katsoen pariskunnan perään.

          ”Ai parisuhteen?”

          ”Ei kun lesbouden. Elämä olisi niin paljon helpompaa. Mutta ei. Hitto, ku ite menee vain munan perässä.”

          ”Vai niin”, nauroin. ”Mites muuten se sun uusi?”

          Noma oli pari viikkoa vaihtanut miehen entistä nuorempaan. Miehellä, tai pojalla, oli ikää 18 vuotta.

          ”Ihan jees, ihan jees. Jaksaa painaa.”

          Nuorille miehille oli enemmän kysyntää juuri siksi, että he jaksoivat. He pönkittivät naisten itsetuntoja, ja koska heillä ei ollut sillä tavalla kokemusta suhteista, he olivat tyytyväisiä vähään. Iäkkäämpien miesten kokemusta ja taitoa makuuhuoneen puolella arvostettiin, mutta usein nämä yksilöt olivat jo isejä, mikä vähensi heidän kiinnostavuuttaan.

          Noma kulautti juomansa loppuun ja huokaisi:

          ”Ehkä kuitenkin on helpompi olla miesten kanssa. Seksiä miesten kanssa, töitä naisten kanssa. Pysyy erillään nämä kuviot. Mitä muuten sulla, ootko käynyt treffeillä?”

          Niin. Olin talvella tapaillut jonkin aikaa hieman minua nuorempaa miestä, Casia. Mutta olin ollut niin paljon kiinnostuneempi työkuvioistani, että suhde oli vain jäänyt. Vastuuni oli kasvanut ja työn kuvani oli laajentunut, joten ei minulla ollut kauheasti intressejä ylläpitää minkäänlaista suhdetta. Olin yrittänyt Casin jälkeen seksisuhdetta. Melker oli ollut minua kuusi vuotta nuorempi, ja vain muutaman viikon jälkeen suhde oli pitänyt lopettaa, koska Melker oli jotenkin ymmärtänyt minut väärin. Hän olisi halunnut suhteeltamme enemmän.  

          ”En ole tuhlannut edes ajatusta treffailuun”, naurahdin.

          ”No, bongataan sulle joku viikonloppuna”, Noma virnisti.

Lauantaina minä, Lyyra, Noma ja Liv kokoonnuimme Livin omistaman yökerhon yläkertaan: meillä oli tietenkin VIP-tilat käytössä. Juhlistimme vuosipäivääni ahvenanmaalaisena. VIP-tila oli melkein yksiöni kokoinen. Yksi seinä oli puoliksi lasia; olimme kuin aitiossa, josta näki alakerran tanssilattialle. Tilassa oli kolme sohvaa, pari nojatuolia ja siellä oli kolme suurta televisiota. Jokaisesta televisiosta pystyi myös laittamaan näkymän yökerhon muihin tiloihin. Liv asetti yhden ruudun näyttämään kuvaa etuovesta ja narikasta, toisen ruudun suurta tanssilattiaa ja kolmannen baaritiskiä, josta näkyi myös tiskin läheisyydessä olevia pöytiä. Kaiuttimista laitettiin soimaan sama musiikki kuin alhaalla. Lisäksi VIP-tilasta oli pääsy yksityiseen vessaan ja pienelle parvekkeelle.

          Livin ansiosta jääkaapit oli täytetty juuri meitä varten ja sohvapöydälle oli koottu naposteltavaa. Olin pukeutunut kerrankin mekkoon ja korkokenkiin, mutta mukavuudenhaluisena nakkasin kengät pois jalastani ja heittäydyin sohvalle puolimakaavaan asentoon. Lyyra kaatoi minulle valkoviiniä. Noma ihasteli paikkoja, vaikka hän oli käynyt täällä aikaisemminkin – mutta nyt VIP-tilaa oli remontoitu, joten tämä oli entistä parempi.

          ”Hei Alma”, Liv kohotti kulmiaan. ”Kummasta sä nyt tällä hetkellä tykkäät, miehistä vai naisista?”

          ”Miehistä”, vastasin heti, sen enempää ajattelematta. ”Kuinka niin?”

          ”Oota hetki”, Liv näpytteli puhelintaan.

          Tajusin, että jokin minussa ei antanut edes mahdollisuutta ajatella, että voisin pitää naisista. Sekin saattoi olla jokin tällainen Suomessa minuun asennettu ominaisuus: ”Sinä et voi olla lesbo, koska sinun pitää lisääntyä ja olla äiti.”

Hetken päästä musiikin ja keskustelumme ylitse kuului määrätietoinen koputus.

          ”Sisään”, Liv huusi ja vaimensi musiikkia.

          Ehdin ajatella, että joku toisi meille vielä lisää juotavaa tai ruokaa. Tai vessapaperia. Mutta se olikin järjestyksenvalvoja. Liv nousi ja meni puhumaan tälle, minä keskityin kuuntelemaan Lyyran juttua. Liv istahti vierelleni, laittoi puhelimellaan musiikin täysille ja järjestyksenvalvojan lanteet alkoivat keinahdella.

          ”Et oo tosissas!” pärskähdin nauramaan.

Viina, tai ennemmin viini, virtasi ja ”sain” ensimmäistä kertaa sylitanssin stripparilta. Esityksen jälkeen lähdimme etsimään alakerrasta mahdollisia seuralaisia, jotka voisimme viedä VIP-tiloihin. Tämä oli minulle ihan uutta, koska en ollut koskaan Suomessa ollut VIP – en missään tilaisuudessa. Nyt minulla oli iskurepliikkinä se, että hei, minulla olisi pääsy tuonne VIP-tiloihin.

          Hyvä biisi lähti soimaan, ja Liv nappasi minua kädestä. Hän veti minut tanssilattialle heilumaan. En ollut kuullut biisiä aikaisemmin, joten jammailin vain muiden mukana. Sitten lähti soimaan yli kymmenen vuotta vanha kipale, ja olin aivan täysillä mukana. Biisi muistutti minua menneisyydestäni, mutta hyvällä tavalla: oli täysi-ikäistyneellä Almalla ollut myös hauskat hetkensä.

Aamuviideltä porukka alkoi hiipua ja lähteä. Hilpaisin yläkertaan hakemaan tavaroitani. Olin siihen mennessä hukannut kaikki ystäväni, eikä kukaan heistä ollut VIP-tilassakaan.

          Kun olin keräämässä tavaroitani, Liv saapui yläkertaan.

          ”Katoo! Mitä muija!” hän ilahtui näkemisestäni ja rojahti sohvalle. ”Älä nyt vielä lähde.”

          ”Mut nää bileet on aika nuupahtaneet.”

          ”Nii, mut paikan omistajalla on aina bileet”, Liv iski silmään ja laittoi tv:stä tulemaan leffan, joka oli vasta viime viikolla ollut ensi-illassa.

          Minua ei väsyttänyt, ja ulkonakin oli taas valoisaa. Oli toukokuu, joten pimeää oli ehtinyt olla vain muutama tunti aamuyöllä. Otin jääkaapista tölkin, pöydältä pähkinäkulhon ja istahdin sohvalle. Liv sai nappia painelemalla huoneen pimeäksi, ja sitten hän laittoi kotiteatteriviritelmän parhaimmilleen. Kun elokuvassa ukkosti, tuntui siltä, että olin itse konkreettisesti myrskyn silmässä.

Humala tuntui utuisena päässäni ja väsymys alkoi hiipua silmäluomiini. Liv nauroi minulle, kun tajusi, että meinasin jo nukahtaa istualteen. Liv nousi istumaan risti-istuntaan minua kohti, siveli hiuksiani pois kasvoiltani ja suuteli minua. Hätkähdin, mutta en irroittautunut. En ollut ennen suudellut naista. Livin huulet olivat pehmeät ja kosteat. Hän hivutti kielensä suuhuni. Tajusin pitäväni siitä. Ehkä jopa kiihottuvani. Vetäydyin pois. Olin polvillani sohvalla, valmiina ottamaan jalat alleni, jos ahdistus alkaa korventaa minua liikaa. Näin pimennetyssä huoneessa Livin olevan edelleen rennosti risti-istunnassa. Hän katsoi minua kuin... mies. Tai sellaiseen olin tottunut. En tiennyt, olinko kiihottunut naisesta vai siitä, että tilanne oli minulle uusi ja... kielletty.

          Elokuva jyrisi kaiuttimista, ja Liv tuli lähemmäs. Hän suuteli minua uudestaan. Tukisti hellästi toisella kädellään. Toisen käden tunsin hivelevän reisiäni. Kosketus lähestyi haaraväliäni. Hän hieroi hellästi minua, välissä vain sukkahousut ja alusvaatteeni.

          ”Anna mä hoitelen sut”, Liv kuiskasi pimeässä.

          ”E-en mä tiedä”, vastasin epäröiden.

          Minua kiihotti. Ja ahdisti. Liv oli ystäväni. Liv oli nainen. Minä olin hetero. Vai olinko? Oliko seksuaalinen suuntautumisenikin minuun asennettu juttu? En ollut koskaan ennen edes ajatellut olevani muuta. Oliko minut asennettu heteroksi? Olinko aina halunnut vain miehiä, koska idyllisen perheen perustamiseen olisin tarvinnut siittiöitä ja lapsilleni isähahmon?

          Liv siveli haarojani ja suuteli kaulaani.

          ”Oota hetki”, sain sanotuksi.

          ”Alma, antaisit mennä nyt vaan.”

          ”Joo, mutta mä tarvitsen eka viinaa.”

          Livin ilme kirkastui. Hän ponkaisi ylös ja nappasi jääkaapista jotain sinertävää viinaa ja pari shottilasia. Selostin Liville, että en ollut koskaan ennen ollut naisen kanssa, enkä voinut sanoa varmaksi, että pitäisin siitä. Mutta nyt minä kokeilisin sitä. Liv oli siitä turvallinen vaihtoehto, että tiesin varmaksi, ettei hän loukkaantuisi, jos uusintaa ei tulisi. Eikä hän rakastuisi minuun päätä pahkaa. Seksiä se vaan olisi. Huitaisin kolme shottia naamaani ja irvistin.

Heräsin päivällä yllättävän hyvin voivana omasta sängystäni. Muistin hoiperrelleeni melko tuhdissa humalatilassa kotiin ja onnekseni olin muistanut ottaa darralääkeet ennen nukahtamista. En tuntenut päänsärkyä, lihassärkyä enkä pahoinvointia. Oli vain nälkä: sitä ei krapulalääkkeet pystyneet helpottamaan.

          Tilasin ruokaa parilla klikkauksella kotiin ja mietin eilisiltaa. Se oli jotain erilaista. Se oli ollut kiihottavaa, seksikästäkin. Mutta ahdistavaa. Jokin heteroasetus minussa oli selvästi: vaikka oli ollut kiehtovaa kosketella naista ja antaa Livin täyttää minut mielihyvällä, ahdistus takoi takaraivoani. Tiedostin itsekin, että pelkäsin vain jonkun saavan tietää siitä. Pelkäsin muiden luulevan minun olevan lesbo. Pelkäsin olevani lesbo. Se oli typerää: kyllähän minä sain olla kiinnostunut kummasta sukupuolesta tahansa – tai vaikka molemmista!

Vuorokausirytmini oli käännähtänyt vinksalleen, joten vaikka kello tuli yli puolenyön, minua ei väsyttänyt lainkaan. Olin monta tuntia vain potenut omantunnon tuskia ja identiteettikriisiä. Kellon tullessa kolme, minä päätin repäistä uudelleen: nappasin puhelimeni, avasin Noman esittelemän sovelluksen ja tilasin seuraa. Noma oli tilannut sitä kautta monta hyvää panoa. "Pistetään nyt samalla koko pakka sekaisin!" ajattelin. Saisinpahan vertailupohjaa. Minulla oli tähän varaa. Tulevaisuudessa muistaisin tämän viikonlopun seksiviikonloppuna, jolloin etsin itseäni ja omaa seksuaalista suuntautumistani. Näin se oli!

          Vain parikymmentä minuuttia myöhemmin ovelleni saapui uros. Parikymppinen hyvin treenattu pakkaus. Kun Evaldiksi esittäytynyt nuorimies suuteli kaulaani ja hivutti kätensä riisumaan housujani, olin vielä aivan omissa maailmoissani: minä olin ollut Alma Heikkinen, masentunut, ahdistunut, paskaduunia tekevä, oravanpyörään jumittunut rätti. Olin viimeisen vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan palauttaa itsessäni tehdasasetukset. Nyt minä olin Alma Heikkinen, onnellinen, itsevarma, kenties lesbo tai ainakin biseksuaali, omasta tahdosta lapseton kirjallisuusalan ammattilainen. Ihminen, joka oli eilen harrastanut lesboseksiä ystävänsä kanssa, ja joka tänään oli tilannut miehen kotiinsa. Eikä kukaan tuominnut minua – en edes minä. 

______________________________

Jatkuu!