Tarinavyyhti-blogin neljäs vuosi oli huomattavasti hiljaisempi kuin edeltävät vuodet. Perinteiseen tapaan käyn kuitenkin blogin syntymäpäivän kunniaksi läpi kuluneen vuoden tarinat!
Blogin neljäs vuosi starttasi 6-osaisella Älä tule paha kakku -jatkiksella. Se käsittelee rakkautta, pakkomielteisyyttä ja alkoholismia. Inspiraatio tarinan kirjoittamiseen lähti siitä ajatuksesta, että minkälaisia seurauksia voi olla sillä, kun ihminen onkin rakastunut mielikuvaan ihmisestä eikä itse ihmiseen? Miten myrkyllisesti ihminen voi vaikuttaa toiseen ihmiseen? Mitä seurauksia voi olla, kun halutaan vain väkisin se elokuvamainen rakkaustarina, eikä päästetä irti?
Tositarin tunnearvost -murreteksti sai alunperin alkunsa vanhasta pulpetista, joka asui 20 vuotta isovanhempieni autotallissa. Lopulta kuitenkin päädyin laajentamaan tarinaa: kerroin lapsuudestani, isovanhempieni hiipuneesta maatilasta, ajankulumisesta sekä kaikista isovanhempieni tavaroista, jotka löysivät uuden loppuelämän kodin luotani. Kirjoitin tästä tekstistä myös "suomenkielisen" version: Tositarina tunnearvosta.
Tänäkin vuonna julkaisin kaksi kirjettä. Toinen oli Laitilan murteella kirjoitettu Kiri rakkal isäpualell, jonka kirjoitin isäpuolelleni hänen 50-vuotissyntymäpäiväkseen. Isäpuoleni tuli elämääni minun ollessa 13-vuotias, joten on kaikin puolin mahtavaa, ja ehkä vähän yllättävääkin, millainen side välillemme on muodostunut. Toinen kirje oli puolestaan Kirje kissalleni Zellalle. Se sai inspiraation, kun yhdessä kohtaa silmiini osui somessa jatkuvasti väittelyitä siitä, saako lemmikin omistaja puhua itsestään äitinä/isänä tai lemmikistään lapsena. (Zella on minun vauvani, oli muut sitten mitä mieltä tahansa.)
Eläinsuojelutöiden lisääntyminen elämässäni näkyi blogissani. Syksyllä kirjoitin entisen sijaiskissani Vilman kesyyntymisestä. Hän asui luonamme 10 kuukautta, ja tuo teksti kertoo myös paljon sijaiskotina toimimisesta. Puolestaan tositarina meille adoptoidusta villiintyneestä kissasta Lilystä kohosi koko blogin luetuimmaksi tekstiksi. Näyttökertoja tuli jopa kaksi kertaa enemmän, kuin mitä edeltävä luetuin teksti oli. Lilyn tarina todistaa sen, että jokainen kissa ansaitsee mahdollisuuden. Aluksi Lily asui petauspatjan alla ja hyökki, jos tulin liian lähelle. Nykyään hän ei saa tarpeekseen rapsutuksista.
Rakkaudestani-teksti sai alkunsa, kun kassavuorossa kirjoittelin itselleni ylös sanoja ja lyhyitä lauseita. Yritin päästä aivan toisenlaisen ihmisen pään sisälle. Riitaisissa, väkivaltaisissa parisuhteissa on aina kaksi puolta. Asetuin siihen näkökulmaan, että mitä voisi ajatella henkilö, joka ulkopuolisten silmissä olisi niin sanotusti suhteen pahis. Kassavuorot inspiroivat minut myös kirjoittamaan tekstin Kirje toiselle puolelle. Pandemia-aika ja työskentely kaupassa paljastivat minulle ihmisistä myös niitä pahimpia puolia. Murehdin keväällä paljon niitä vanhuksia, jotka pelkäsivät ja olivat yksinäisiä.
Olen aina ollut puhelias ja ulospäinsuuntautunut persoona. Ja olen aina saanut siitä myös kritiikkiä. Puhemäärääni, puhenopeuttani ja äänenvoimakkuuttani on kritisoitu niin kauan kuin jaksan muistaa. Silti joka tilanteessa tukeudutaan siihen, että kiusallisia hiljaisuuksia ei tule, koska ekstrovertti-ihminen hoitaa puhumisen. Usein puhutaan siitä, millaista introverttien elämä on. Mutta ei ekstroverteilläkään se elämä yhtä juhlaa ole. Tämän vuoksi kirjoitin tekstin Liian sosiaalinen.
Endometrioosiviikon 2020 kunniaksi Antti Tuiskun Rahan takii -biisi sai uudet lyriikat: Endon takii. Sairastan endometrioosia, jota hoidetaan pääasiassa hormoneilla. Hormoneilla on lukuisia fyysisiä ja henkisiä haittavaikutuksia, joten halusin tuoda ilmi, miten vaikeaa tätä sairautta on lääkitä ja hoitaa.
Nyt blogilla starttaa viides vuosi. Novelli-, runo- ja murreteksti-ideoita olisi valmiina, mutta aikaa kuluu myös kirjaprojekteihin. Tähtään siihen, että edes kerran kuussa minulla olisi tarjota tännekin jotain uutta luettavaa. Kiitos, kun tuette ja luette!
Kuluneena vuonna blogiin tuli kirjoitettua paljon vähemmän, koska aikaa kului kirjaprojekteihin ja eläinsuojelutyöhön. Yksi pääsyy ajankäyttöni muutoksiin on se, että aloitin Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n tiedottajana & blogivastaavana aika tasan vuosi sitten. Seuraavaksi löysin itseni sijaiskotitiimistä ja vuoden vaihteessa hyppäsin vielä hallitukseenkin. Nykyään siis viikosta 10-30 tuntia kuluu eläinsuojelutyön parissa, ja kissoihin liittyviä tekstejä tulee työstettyä ja kirjoitettua jatkuvasti.
Viimeisen vuoden aikana olen kirjoittanut Dewi ry:n blogiin, Dewilleen, nämä tekstit: Dewille kylvää kissatietoutta, Vapaaehtoistyö eläinsuojeluyhdistyksessä, Tule mukaan eläinsuojeluyhdistyksen toimintaan, Kissan FIV-positiivisuus, Kissapopulaation synnystä ja Kissan aktivointi.
Psst! Lisäksi teen yhdistyksen jäsenkirjeen, joten kannattaa liittyä jäseneksi.
Ihanaa kesää!
Toivottaa Linda alias Villasukkakirjailija
Tämä kirje on osoitettu kissalleni Zellalle, jonka adoptoin syyskuussa 2017. Perheeseemme kuuluu myös toinen kissa Lily, jonka adoptoimme toukokuussa 2019.
Valmistauduin hiljalleen tuloosi. Mietin kaikki vaihtoehdot läpi, että olenko valmis tähän ja olenko tarpeeksi hyvä sinulle. Odotin sinua niin paljon jo silloin, kun sinä et ollut saanut vielä edes alkuasi.
Sydämeni meinasi pakahtua onnesta, kun vain mietin sitä, että jossain kohtaa olisit kanssani. Kuinka me osaisimme kommunikoida paremmin kuin ihmiset keskenään, ja kuinka sinä näyttäisit maailmalle, että kissatkin oppivat vaikka ja mitä, kun niille annetaan yhtä paljon aikaa, kuin esimerkiksi koiralle. Kuinka me olisimme tiimi ja yhdessä auttaisimme ja kesyttäisimme muita kissoja. Ja niinhän siinä kävi.
En ole hetkeäkään mieltänyt itseäni sinun omistajaksi. Olen sinun äitisi. On ihmisiä, joista on ihan hirveän väärin, että puhun itsestäni äitinä, ja että puhun sinusta hän-muodossa. Mutta kai nyt, jos puhun sinusta ja käytän sinä-muotoa, voin ihan hyvin käyttää sinusta myös hän-muotoa.
Joidenkin mielestä olen lapseton vässykkä, jolle kissat ovat lapsien korvike. On kuitenkin tutkittu juttu, että tunneside lemmikkiin voi olla yhtä vahva kuin ihmiseen. He eivät näe samalla tavalla asiaa kanssani. Äitiys on asia, joka opettaa rakastamaan ehdoitta. Ja minä tiesin vasta sinun tulosi myötä, mitä on rajaton rakkaus. Sinun onnesi meni kaiken edelle.
Noora Raitanen Lapseton äiti -blogissaan on kirjottanut hyvin tästä aiheesta, vaikka hän ei lemmikkejä "Kuka on äiti" -tekstissään käsittelekkään:
"Äitiys. Se on moniulotteista. Sitä ei määrittele raskaus, synnytys, lapsen ikä, lapsen kuolema tai perhesuhteet. Jokainen on äiti, joka niin kokee ja tuntee, eikä kenelläkään ole oikeutta kyseenalaistaa sitä."
Se ei ole keneltäkään pois, että koen olevani äiti. Päinvastoin. Se, että minä koen olevani äitisi, tarkoittaa sinulle täydellistä turvaa. Jos keskellä yötä meidän asuntomme syttyisi palamaan, minä pelastaisin ensisijaisesti teidät kissat. Ja parasta tässä on se, että löysimme perheeseemme miehen, joka on samaa mieltä tästä tärkeysjärjestyksestä. Jos tulipalon sattuessa hän heräisi ensin, hän todennäköisesti herättäisi minut, mutta vain siksi, että hän tarvitsisi apua pelastaakseen teidät.
Mutta siis, mitä varten kissaäitiys sitten sopii minulle paremmin, kuin ns. normaali äitiys?
1. Ensinnäkin, ymmärrän teitä kissoja paljon paremmin kuin ihmisiä.
2. Kissojen kasvattaminen ja opettaminen kelpo yksilöiksi on vähemmän työlästä kuin ihmisten kasvattaminen, eikä kuormita niin paljoa. En esimerkiksi tiedä, miten kestäisin sen, jos lastani kiusattaisiin koulussa.
3. Koen, että ihmislapsen kanssa minun tarvitsisi olla mallikansalainen, tasapainoinen ja kypsä aikuinen. Teille kissoille kelpaan tällaisena taiteilijasieluna!
4. Endometrioosin takia lasten hankkiminen ei ole minulle/meille välttämättä mikään sellainen asia, että nyt vain päätetään tehdä lapsi. Päätös siitä, että haluaisimme saada lapsia, saattaisi tarkoittaa vuosien kipuilua.
5. Endometrioosiani hoidetaan hormonilääkkeillä, joita joudutaan säätelemään ja vaihtelemaan koko elämäni ajan. Aina silloin tällöin kivut tai lääkkeiden haittavaikutukset aiheuttavat huonompia päiviä. Mutta onnekseni te ette niistä päivistä tai ajanjaksoista saa traumoja, vaan nautitte siitä, että voimme yhdessä köllötellä sängyssä vaikka koko päivän.
6. Käytän lähes tulkoon kaiken vapaa-aikani kirjoittamiseen, mutta se on teille ihan okei, kunhan saatte edes välillä ruokaa ja rapsutuksia.
Mutta olen myös huomannut, että sinussa ja Lilyssä on paljon samaakin, kuin ihmislapsissa.
1. En saa koskaan vessarauhaa.
2. Hiljaisuus huushollissa herättää äidinvaistoni: mitä rikollista olette tekemässä?
3. Tilaisuuden tullen käytte karkkikaapilla.
4. Teillä on Lilyn kanssa hyvinkin ihmismäinen sisarsuhde: olette mustasukkaisia toisistanne, ja leikkinne menevät toisinaan liian rajuiksi. Itku pitkästä ilosta, aina. Mutta kuitenkin nukutte joka yö yhteisessä pedissänne yöpöydälläni, toisen pitäessä toisen pyllyä tyynynään.
5. Teidän kanssanne toimii sama, kuin minuun toimi pienenä: "Nyt sää syöt, tai sää itket ja syöt" ja "Nyt se pää tyynyyn". Välillä saan kannella lattioille nukahtaneita kissoja petiin asti nukkumaan, ja sinne te aina jäätte jatkamaan unianne.
6. Minä luen sinua kuin avointa kirjaa. Sinä puhut kaikista tietämistäni kissoista eniten, ja tunnistan jokaisen äänähdyksesi. Tunnistan ilmeesi ja liikkeesi. Tiedän, milloin sinulla on nälkä, milloin vessahätä, milloin sinua väsyttää, milloin ärsyttää, milloin jännittää, ja milloin olet innoissasi. Tiedän, miltä kuulostat, kun tulet kantelemaan siitä, mitä Lily tekee, ja miltä kuulostat, kun olet murheissasi lauman hajoamisesta.
Olen aina ihmetellyt ihmisiä, joilla on lapsia. Että kuinka ne jaksavat, ja miten ne kestävät. Ennen sinua mietin, että kuinka kärsivällinen ja rakastava ihmisen tarvitsee olla, että se jaksaa kaiken sen valvomisen ja sen, että lapsi ajaa välillä ihan hulluuden partaalle.
Sitten sinä tulit, ja valvotit minua aluksi läpi yön. Olin ihan rikki. Miten paljon minua suorastaan vitutti. Mutta voi, miten paljon rakastin sinua silti. Vasta silloin tajusin, miksi vanhemmat jaksavat omia lapsiaan. Se on erilaista rakkautta.
Ja kun aika tasan kaksi vuotta sitten tulit kipeäksi, ja meinasit kuolla syliini, tajusin, mikä on pahin pelkoni.
Pahin asia, jonka ikinä tulen kohtaamaan, on se, kun sinä lakkaat olemasta.
Pelkkä ajatus siitä, ettet ole kanssani loppuelämääni, itkettää ja suututtaa. Mutta toisaalta olen valmis siihen kohtaloon, jos toisessa vaakakupissa on se vaihtoehto, että lähden täältä ennen sinua. En voisi tehdä sitä sinulle, en voisi jättää sinua. En tahdo ikinä järkyttää maailmaasi niin. Toisinaan kun sinulle on aivan liikaa se, että lähden töihin. Jäät itkemään oven taakse, vaikka kanssasi kotiin jää isä, Lily ja hoitokissamme Fiina. Kun minulla on loma tai useampi vapaapäivä, olet onnesi kukkuloilla, kun luulet, että olen nyt jäänyt kotiin hengailemaan kanssasi ikuisiksi ajoiksi. On siis ymmärrettävää, että petyt, kun minun tarvitsee taas lähteä töihin.
Joo, minä olen lapseton, mutta olen silti äiti. Koska sinä tulit ja opetit minulle, miten paljon voi toista rakastaa. Ystäviä tulee ja menee, miehiäkin saattaa tulla ja mennä. Mutta rakkaus sinuun ei lopu. Se ei edes horju.
Rakkaudella,
äitisi
Rakkaani.
Voi, kun tietäisit, mitä täällä tapahtuu. Voi, kun näkisit, tämän hulluuden.
En saanut tänäänkään kaupasta kaikkia ostoksia, jotka olivat listallani.
Nuoriso otti minusta kuvia, koska käytin kumihanskoja.
Yhdellä käytävällä perheenäidit olivat tukkineet käytävän ja jääneet vaihtamaan kuulumisia.
Yksi vanhus vältti hedelmäosastolla sormiensa nuolemisen nuolaisemalla suoraan pussia.
Nuoret miehet naureskelivat ikäihmisille, jotka väistelivät heitä.
Mies työhaalareissaan oli tullut kauppaan pelkän kaljakopan takia.
Lapsia oli kourallinen karkkihyllyn edessä hypistelemässä kaikkia pusseja ja askeja.
Samaan aikaan kuitenkin myymälän käytävillä näkyi niitä, jotka tähtäsivät samaan kuin minä.
Että ei tarvitsisi tulla enää tällä viikolla kauppaan.
Haluaisin jakaa näkemäni jonkun kanssa. Miettiä yhdessä tätä.
Miksi toiset eivät ajattele kanssaihmisiään?
Miksi kotona pysyminen on niin vaikeaa?
Tommy Tabermann joskus kirjoitti:
"Ihminen tarvitsee ihmistä,
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen."
Se pitää paikkansa.
Mutta kun asuu sentään jonkun kanssa, miksi se ei riitä nyt?
Olisi mukavaa, jos kanssani asuisi edes yksi ihminen.
Tai edes eläin.
Mutta minä olen ollut naimisissa television kanssa jo vuosia.
Itse kunkin olisi hyvä opetella olemaan yksin.
Elämän illassa se on kuitenkin edessä,
minä jos joku sen tiedän.
Kuitenkin rakkaani, olen kiitollinen, ettet ole enää täällä.
Ettet ole näkemässä tätä kauheutta.
Ettet ole stressaamassa, riittääkö ruokamme, pärjäämmekö keskenämme.
Eikä minun tarvitse pelätä, tarttuuko virus sinuun.
Elän aikaa, jolloin nuoriso ei pääse vaihtamaan ensisuudelmiaan,
ja jolloin työikäiset joutuvat oikeasti punnitsemaan taloudellisia valintojaan.
Kuka on säästänyt, kuka ei, miten tulla toimeen, kun ei olekaan töitä?
Onko säästäminen pahan päivän varalle ollut elämän pelkäämistä
vai sittenkin hyvä, kantava päätös?
Toiset lapset eivät pääse leikkipuistoihin leikkimään,
samaan aikaan toiset lapset laittavat kaupassa suuhunsa kaiken, minkä saavat käsiinsä.
Eivätkä yksinäiset pääse yksinäisyyttään pakoon.
Pariskunnat tajuavat, miten väärän ihmisen kanssa ovat lyöttäytyneet yhteen.
Nyt kun he eivät pääse töihin ja harrastuksiin pakoon toisiaan,
he huomaavat, etteivät kestä katsella toisiaan päivästä toiseen.
Mutta nyt heillä ei ole mahdollisuutta päästä toisistaan eroon.
Tämä on se aika, kun salasuhteet paljastuvat.
Aika, jolloin käy ilmi, jos rakkauden taustalla oli sittenkin raha.
Kansa jakautuu kahtia.
Ne, jotka lakkaavat elämästä voidakseen elää myöhemmin.
Ne, jotka eivät halua lakata elämästä.
Ilmeisesti ihmiskontaktit määrittelevät sen, onko elämä elämistä?
Minä en ilmeisesti ole elänyt pitkään aikaan.
Nuoruuden välinpitämättömyys näkyy selvemmin kuin koskaan.
Heitä ei pelota. He ovat kuolemattomia.
He luottavat, että aikuiset hoitavat.
Vanhemmat luottavat lapsiensa vastustuskykyyn ja yhteiskunnan arvojärjestykseen.
He luottavat lastensa saavan hoitoa, jos niikseen tulee.
He eivät ajattele sitä, montako ihmishenkeä he saavat kontolleen,
kun heidän lapsensa vie sairaanhoidon resursseja.
Nuoret tietävät saavansa avun, jos virus vie heidät sairaalaan.
He eivät tajua, että he vievät sen avun joltain toiselta pois.
Joltakulta vanhukselta, joka on pysytellyt kotona,
ja joka on saanut epäonnisesti viruksen käytyään kaupassa,
koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi käynyt hänen puolestaan.
Tyhmyydestä tai itsekkyydestä ei sakoteta vieläkään.
Nuori menee vanhan ohi,
vaikka nuori olisi ollut viikkojen ajan vain nuolemassa ovenkahvoja.
Rakkaani, tämä on hullua. Minua pelottaa.
Mutta kuolisin huolesta, jos minun tarvitsisi pelätä myös sinun puolestasi.
Toisinaan mietin vieressäsi lepäämistä.
Miten rauhallinen tapa se olisi lähteä täältä ja tulla viereesi.
Hapenpuute.
Toisaalta en voi saada tartuntaa nyt.
En tahdo kuormittaa ketään. En voi kuormittaa ketään.
Enkä tahdo kuolla yksin. En uskalla.
Rakkaani, miten paljon nyt sinua kaipaankaan.
Olisi joku, jonka kanssa yhdessä kokea tämä.
Joku, jota koskea.
Sillä tajusin tänään, etten tiedä, milloin minua seuraavaksi halataan.
Näenkö enää koskaan ketään tuttuani, juonko loppuelämäni kahvit yksinäni?
Onko elämäni viimeinen halaus jo tapahtunut?
En muista sitä.
Siitä on liian kauan aikaa.
Ilman pandemiaakin.
