10. tammikuuta 2020

Tositarina tunnearvosta

Tarina on myös luettavissa Laitilan murteella

Kiinnyn kauhean helposti tavaroihin ja pieniin sekalaisiin esineisiin. On siis hyvinkin mahdollista, että elän joskus kissojen kanssa talossa, johon on kerätty kaiken maailman rojua ja romua – ihan vain siksi, että annan tunnearvoa liian helposti asioille. Minulla on esimerkiksi Hesburgerin kuponki, joka on mennyt vanhaksi 2010. Löydän sen aina jostain noin parin vuoden välein. Viimeksi keväällä törmäsin siihen ja ajattelin, että jos nyt vain heittäisin tämän roskiin. Mutta sitten mietin, että: "Hei, jos tämä kaveri on selvinnyt tähän asti, niin kyllä kai sen nyt pitää saada kymmenen vuotta rikki!"

Tämä on tarina erityisesti yhdestä esineestä, jolle olin rakentamassa ihan itse tunnearvoa ja jolla paljastui olevan enemmän tunnearvoa, kuin olin tiennytkään.

Äitini vanhemmat, ukki ja mummi siis, asuivat maatilalla Laitilassa. Se oli mummin synnyinkoti, ja vuosien saatossa joka nurkkaan oli kerääntynyt vaikka minkälaista roinaa. Lapsena seikkailin kaksi vuotta nuoremman siskoni, Roosan, kanssa pisin pihaa ja rakennuksia: koko ajan kartoitettiin paremmin ja paremmin, mitä löytyy mistäkin.

Vierashuoneen kolmannen kaapin lattialla oli mummin koiratossut, jotka mummi otti käyttöön aina talvisin. Tuvan vanhanaikaisen puisen sohvan sisältä löytyi kaikki mummin langat ja keskeneräiset käsityöt. Tuvan nurkassa oli kaappi, jonka nurkassa puolestaan oli keppi, jonka avulla ukki venytteli iltaisin. Olohuoneeseen, jota ei käytetty, ei saanut mennä, koska siellä oli kylmä ja paljon lasitavaraa. Mummin vaatehuoneessa oli hienoimmat mekot ojennuksessa ja takanurkassa oli salkku, jossa oli vanha kirjoituskone. Pääsimme joskus kirjoittelemaan sillä, mutta usein saimme kirjainten sakarat ristiin ja jumiin, ja sitten ei enää kirjoiteltukaan. Ukkin ja mummin makuuhuone oli äidin vanha makuuhuone, ja sieltä kaapeista löytyi äidin kirjekavereilta saadut kirjeet ja vanha päiväkirja. Ne olen lukenut monta kertaa läpi (salaa tietysti) ja näin sain tietää, kuka on Richard Gere.


Navetassa oli traktori, jonka istuimelle kiivettiin salaa. Siellä oli myös jonkinlainen puntari ja punnukset siihen. Vintillä oli hylättyjä huonekaluja, kirjoja, lasipulloja ja vanha värttinä, johon ei uskallettu koskea, ettei kävisi niin kuin Ruususelle. Sitten kun meidän pienin sisko, Senja, oli tarpeeksi vanha kävelemään, hänet otettiin vintille mukaan. Meillä oli tapana pukea päälle ukkin ja mummin vaatteita, ja sieltä vintiltä löytyivät mummin juhlakengätkin. Niitä kun mentiin kokeilemaan, jäätiin aina heti kiinni, koska alakertaan kuului korkojen kopina.

Vanhassa kanalassa ei ollut juuri mitään, mutta siitä huolimatta kävimme siellä välillä katselemassa paikkoja. Uudemmassa kanalassa oli enemmän nähtävää. Muun muassa meidän vanhat koulukirjamme löysivät tiensä aina sinne. Taaimmaisessa nurkassa oli turkoosit lastenvaunut, joita oli käytetty aina ollessamme Laitilassa, silloin kun me olimme aivan pieniä. Kanaloiden välissä oli luumupuita, paljon nokkosia ja pieni tilkku ruohosipulia, jota me kävimme napostelemassa.

Pirtissä oli järkyttävän paljon suksia, ukkin oma työpaja, ihan ensimmäinen pyöräni ja uskokaa tai älkää, mutta myös sellainen punainen poljettava ralliauto! Oli vain vähän harmillista, että sen kanssa ei päässyt kauhean kovaa menemään, kun piha oli vain nurmikkoa ja sepeliä. Ukki aina ihmetteli, että miksi tarvitsee joka paikassa käydä ja könytä jopa perunakellari ja autotallikin läpi. Viileässä perunakellarissa oli nyt yksinkertaisesti kauhean kiva käydä, jos ulkona oli kuuma kuin saunassa. Ja autotallissa puolestaan majaili hieno, vanhanaikainen kahden istuttava pulpetti!


Aika kului, mummi siunattiin haudan lepoon, ukki muutti kerrostaloon keskustaan, ja meistä tuli jossain kohtaa aikuisia. Mummin kuolemasta oli mennyt yhdeksän vuotta, kun torpan myymistä alettiin suunnitella. Aloitettiin suursiivous ja rakennusten tyhjentäminen, joka kesti vuoden päivät.

Ensitöikseni hain sen kirjoituskoneen mummin vaatehuoneesta. Mukaani tarttuivat myös muun muassa vanhoja värikkäitä kattiloita, pari kahvikuppia, lasitavaraa, ukin veistämä puinen taulu, äidin vanha herätyskello, kaikki ne mummin langat, pikkuinen keinutuoli ja pieniä toimimattomia öljylamppuja, joihin sain vihdoinkin koskea (luvan kanssa). Ja kuinka paljon tavaraa oli pistettykään piiloon! Luulin, että olin kaiken löytänyt ja kaiken nähnyt, mutta esimerkiksi mummin komerosta löysin ensimmäistä kertaa ikinä keltavihreän retropannun. Lupasin sille pannulle, että se ei ainakaan minun elinaikanani tule olemaan piilossa enää päivääkään, ja nyt se pannu on päässyt esille keittiöön.


Mummilla oli ollut myös lankakori, jonka äiti oli napannut talteen minua varten. Sieltä pohjalta löytyi juuri oikean kokoiset, yhdellä lempivärilläni tehdyt valmiit ja viimeistellyt villasukat. Se oli oikein hyvä ajankohta tälle löydölle, koska minulta oli juuri kulunut kahdet sukat puhki. En tiedä, kenelle ne sukat olivat oikeasti tehty, mutta minulle tuli (tietysti) sellainen fiilis, että edesmennyt mummini puhuu haudan takaa: ”Laps raukk, koko aik palele ja suka kuluva puhk. Täsä sull viäl yhre suka.”

Sieltä korista löytyi myös punaiset sukan varret, joita oli ruvettu tekemään viiden vuoden ikäisen Senjan jaloille, ja pellavan väriset sukan varret, jotka oli olleet menossa isommille jaloille. Niistä pellavanvärisistä sukan aluista viimeistelin Senjalle joulusukat sillä punaisella langalla, josta mummi oli ollut kutomassa hänelle sukkia. Näin ollen sukat periaatteessa löysivät perille – mitä nyt kymmenen vuotta myöhässä.


Niin sitten vuoden jälkeen talolle löytyi ostaja, ja luopumisen hetki lähestyi. Kävin äitini kanssa monta kertaa samaisen keskustelun:
"Haluan sitten sen pulpetin sieltä autotallista", ilmoitin.
"Mitä sä sillä muka tekisit? Se on kauheassa kunnossa, ruosteinen ja rikki. Ja sitä paitsi, mihin sä muka sen edes laittaisit, kun se on niin julmettoman kokonenkin?" äiti kauhisteli.
"Kyllä mä jotain keksin. Sitä ei jätetä sinne."

Ja niin isäpuoleni toi meidän eteiseemme sen pulpetin. Se oli pölyn ja lian peitossa. Haalistuneen keltaisen ja hirveän viherharmaan värinen. Se toinen pulpetin kansi ei auennut lainkaan, ja toinen kansi puolestaan avautui melkoisella metelillä. Sen jalat olivat hapertuneet, ja ne sotkivat lattian. Siinä oli kamala kulunut tarra, jossa oli joku hampaanpesuohje lapsille.


Tarkoitukseni oli palkata kämppikseni restauroimaan se pulpetti, mutta kun se pulpetti oli seissyt kaksi kuukautta meidän eteisessä, toinen ystäväni otti entisöinnin asiakseen. Olen tuntenut Kutilan 7-vuotiaasta, ja hänen vanhemmillaan on perinteinen maalikauppa. Niin se sitten yksi kerta ilmestyi meille kahville, mukanaan värikarttoja ja hiomapaperia. Hän ohjeisti, miten minun tulisi hiota se pulpetti. Isäpuoleni puolestaan otti tehtäväkseen korjata ruosteiset saranat. Hän puhdisti ne, hitsasi rikkinäisen saranan ja maalasi ne kaikki mustiksi.

Hillitsin itseni, enkä valinnut kahdeksaa eri kirkasta väriä pulpettiin. Otin valkoista ja hopeaa. Ja niin meillä sitten alkoi Kutilan kanssa keskellä olohuonetta monta viikkoa kestävä projekti, kun saimme suurinpiirtein kerran viikossa aikataulut sopimaan yhteen. Yhteensä kuusi kertaa sitä pulpettia sitten maalattiin. Minä sain osallistua vain pohjamaalin sutimiseen, koska en kuulemma ollut tarpeeksi hyvä maalaamaan muutoin! Siinä sitten meillä oli yleensä yksi koira ja kaksi kissaa seuraamassa tätä hanketta. Yhdellä kerralla oli kaksi koiraa ja kaksi kissaa.

Kerran juoksin paniikissa pesemään Zellan naamaa, kun sillä oli maalia nenän päässä. Toisella kerralla Zella kipitti pulpetin ylitse, kun maali oli vielä märkää. Nappasin Zellan kainaloon ja juoksin pesemään sen kaikki tassut. Kutila puolestaan alkoi paikata maalipintaa, ja hänen avovaimonsa Sini hinkkasi hopeisia tassunjälkiä lattioilta!


Niin se pulpetti sai uuden elämän. Siitä tuli kauniin värinen, ja pidin ne uudistetut saranat mustina. Pistin saranat muuten ihan itse paikoilleen: ensimmäiseksi tietenkin ihan päin metsiä. Ja voin kertoa, että huonekaluilla ei selvästikään ole ainakaan ennen vanhaan ollut niin väliä, että ovatko ne symmetrisiä vai ei. Meinaan, että jokainen sarana oli erilainen! Kaikkea en ruvennut korjaamaan. Jalkojen tuessa näkyy edelleen kulumaa, joka oli muovautunut siihen vuosien saatossa, kun oppilaat ovat siinä istuneet. Sisäosia en halunnut maalauttaa. Sillä pulpetilla on mustepullopidikkeet, ja joskus toiseen pulpettiin on kaatunut paljonkin mustetta. Pulpettien sisäkansista löytyy edelleen pienten lasten piirustuksia. Ja enhän minä vain voinut maalata piiloon Kyöstin, Juuson ja Erkin nimikirjoituksia!


Siinä vaiheessa, kun maalaaminen oli vielä kesken, tulin jutelleeksi isäni kanssa tästä. Että ukin ja mummin torppa oli myyty, ja että entisöin sitä pulpettia.
"Oletko tosissasi? Että se pulpetti on sun luona?" isä nauroi.
Ei se meinannut uskoa. Sitten hän kertoi, että hän oli sen pulpetin sinne autotalliin tuonut. Hakenut sen lakkautetusta kyläkoulusta. Kun hänen piti se entisöidä ja tehdä siitä minulle ensimmäinen koulupöytä. Mutta sitten se oli vain jäänyt. Ja sitten hän oli ajatellut, että se pulpetti olisi minulle jo liian pieni.

Katinkontit, hyvin minä siihen mahdun! (Mahdun – ihme kyllä – istumaan myös siihen taaperoille tarkoitettuun punaiseen keinutuoliinkin.) Nyt se pulpetti on työpöytänäni – vihdoinkin. Eihän se odottanut, kun melkein kaksikymmentä vuotta siellä kylmässä autotallissa. Mutta nyt sillä on edessä paremmat päivät. Ihan niin kuin myös kirjoituskoneella, kahvipannulla, öljylampuilla ja monella muulla tavaralla!

Alun perin tarina on kirjoitettu Laitilan murteella 8/2019

10. marraskuuta 2019

Kiri rakkal isäpualell

Bonuspappa, niinko ne Ruatti pualell sanova. Kyllhä mull isä o, eli toisaalttas sää oles tullukki mu elämähä iha bonuksen. Sää tiäräs, ett sää oles mull yht lai isä, mutt täsä mää halua korosta sitä, ett oikkiaste sää oles isäpual. Ett sull ei ol ollu mittä automaattist isä rakkaut muhu, eikä mull liioi mittä valmiks asennettu rakkaut suhu.

Ei varma kellekkä ihanteelline irea ruvet isäpualeks kolmell flikall, joist vanhi ol simmottes just murrosiä kynnyksell. En ossa sanno, millo mää aloi pitämä sua enemp isäpualen ko äiree miäsystävän. Sää teis kyll hianost alust ast meill selväks teoillas, ett sää es ot vaa äiteet, vaa koko paketi. Mää ole kerton monell tarina siit, kummottes me tultti ensmäst kertta koko porukall sun taloll yäks, ja sää olis vaihtan su golf-huane meiä likkoje kammariks ja rakentan meill itte sängy.

Mu miälest o kauhia haoska, ett mite hyvi sää oles ottan paikkas meijä isän. Ko periaattessaha sää olisis hyvi voinu nisäkkän vaa tappa ja syär meirä, ko mee ei ol su pentujas!

Ilma sunt mää e ois saanu tiättä, ett sienestämine o kivat touhu, ett mää ole aika surkkia keilama, ett perhe kans o kiva viättä aikka, ett ruakka ei ain tarvi tehrä sama kaava mukka ja ett ravu ova parast ruakka ikä! Ilma sunt mää e myäskä ois saanu velje.

Sää oles myäs ikä ko vahinkos opettan munt enemp arvostama ruakka ja rakastama syämist. Su ansiost mull o senttä jonkilaist tiätämyst kaaroist, ja sult mää ole oppin se, ett asioi ei tartte vaa suaritta, vaa ne voi tehrä myäs site, ett o itell haoska samall. Sää oles opettan se, ett ai joskus tartte unhohta kiire ja ressi, ja pysähty. Antta aikka asioill, tehrä homma hualellisest ja nautti hetkist, ni niill o enemp merkityst.

Mull o kauhi ikäv su vanhat talo, jost tul mull kans toine koti. Semne paikk, jonn mää ai tuli haukkama happe, ko eläm tuntus kaatuva pääll, syrän särkys tai ko tarvitti aikka itellen. Siält talost mull o parhaimma perhemuisto, ja siks must o kauhi kiva, ett mu uures koris o ny mööpelei ja tavaroi siält huushollist. Se o jotenki kotosa.

Sää oles kiltei ja epäitsekkäi ihmne, jonk mää tiärä ja tunne. Sää es antan mull elämä, mutt sää oles tehny mu elämästän nii pali paremma. Sää oles tehny meijä kaikkie flikkoje elämäst paremma. Kiitoksi siit.


Rakkaurel Hulda Hualeto eli Linda


Isäpuolelleni elokuussa 2019 hänen 50-vuotissyntymäpäivänään

23. lokakuuta 2019

Rakkaudestani


Sinä halusit minut.
Vaikka en ikinä ollut silitellyt säästöpossua.
Silloin tällöin taskuni pohjalta löysin ryttyrahoja kuittien seasta,
eurojaskakuponkini muistin uusia kerran kuussa.
Halusit minut, vaikka pullokuitit olivat jääneet asumaan lompakkooni.
Lompakkooni, jota olin kantanut mukanani kauemmin
kuin ainuttakaan parisuhdettani.
Ensitreffeillä tarjosin sinulle ärräkahvit.

Sinä hinguit vierelleni.
Vaikka edes bussissa vieruspaikkani ei ollut kenellekään kelvannut.
Hajusteet yrittävät tukehduttaa kanssamatkustajat.
Eivätkä vain bussissa.
Mutta silti tupakanhaju on liikaa.
Bussimatkoilla kirjoitin sinulle runoja kännykkäni muistioon.
En ollut rikas enkä komea,
enkä vastannut viesteihisi tarpeeksi nopeasti.
Mutta olin parhaani mukaan romanttinen
ja reilu rakastaja.

Sinä tahdoit minut kanssasi saman katon alle,
saman peiton alle.
Tossun alle.
Kannoin kaiken, minkä omistin,
Ikea-kassien kahvat eivät tuntuneet missään kovettuneissa kämmenissäni.
Asettelit keittiön kaapin ylähyllylle jouluaiheisen servettipakkaukseni,
joka oli asunut kanssani jo neljässä eri osoitteessa.
Teit tilaa kirjahyllyyn saadaksesi isäni tunnuslevyn paraatipaikalle,
vaikka sen olisi voinut yhtä hyvin vain pudottaa parvekkeelta.
Rakastin sinua silti.

Näin paljon vaivaa antaakseni enemmän,
ollakseni enemmän.
Tarjotakseni koffin sijasta edes keskihyllyn viinejä.
Vaihtaakseni pakastepizzat luomunaudan sisäfileeseen,
joka maistuu suussani samalta kuin muutkin lihat.

Olit saanut minut sulloutumaan joka päivä kauluspaitaan,
ja luopumaan minuudestani.
Kannoin sinua sormessani,
vaikka minusta lupaus olisi riittänyt.
Tein töitä vain kohdellakseni sinua kuin kuningatarta,
tein ohessa itsestäni onnettoman.
Olin kuristuksissa.
Silti sinä puhkesit itkuun,
kehtasit vertailla minua muihin miehiin kuin ostopäätöksiä.
Aivan kuin sinä olisit tehnyt huonon valinnan.
Olin ollut huono ostos.

Sormus ei tehnyt lupauksestasi kestävämpää.
Koit, että minä hallitsin sinua,
vaikka sinä olit muuttanut minut.
Et olisi ollut luontoretki, risteily, roadtrip tai lomareissu.
Olisin kulkenut kanssasi koko matkan, jokaisen matkan.
Sinulle minä olin pelkkä kapakkakierros.

Tartuin vielä käteesi, tunsin itseni säälittäväksi.
Sinä riuhdoit itsesi irti ja huusit.
Solvatessasi minua näin sinun lävitsesi.
Sillon tiesin. Et pärjäisi ilman minua.
Lattialla maatessasi rakastit minua taas enemmän kuin koskaan.
Typerä huora.