Älä tule paha kakku, osat 3 & 4

Lue osat 1 & 2 täältä

Kirjoitukseni olivat menneet penkin alle enkä saanut opiskelupaikkaakaan, koska en pystynyt keskittymään pääsykokeisiin pänttäämiseen. Kuten en oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Lukion jälkeen hain töitä ja muutin omilleni, jotta minusta edes tuntuisi siltä, että elämä jatkuisi ja että siinä olisi jotain järkeäkin. Ja kyllä siinä olikin: syksyllä tapasin Jeron.
          Jero oli minua kolme vuotta vanhempi, miehekäs ja aikuinen. Olin innoissani siitä, että elämästäni oli tullut aikuismaista: Jero vei minua oikeille treffeille, kävimme molemmat töissä ja asuimme omillamme. Emmekä me riidelleet – ja se oli aivan mahtavaa.
          Sinna oli muuttanut entistä kauemmaksi minusta: hän kun ei ollut murehtinut kenenkään pojan perään ja oli saanut hyvän opiskelupaikan. Näimme siten entistä harvemmin. Aleksi puolestaan oli kadonnut elämästäni tyystin. Elämästäni, mutta ei päästäni – vieläkään. En itse asiassa tiennyt, asuiko Aleksi vielä kaupungissa tai että oliko hän saanut edes koulua loppuun.

Helmikuussa olimme tapailleet Jeron kanssa muutaman kuukauden – olin jopa vienyt hänet äidilleni näytille. Viimeksi olin vienyt vuosia sitten Aleksin näytille. Jero oli ollut myös äitini mieleen. Aikuisuus tuntui hyvältä. Olimme ajautuneet parisuhteeseen. Ja suhde oli vakaa, tasapainoinen. Meillä ei ollut syytä riidellä. Luotin Jeroon, hän luotti minuun ja olimme melkein kaikesta samaa mieltä. Pahin riitamme oli ollut tyyliin, että tilaisimmeko pizzaa vai kebabia krapulapäivänä.
          Yhtenä viikonloppuna Jero lähti työkavereidensa kanssa risteilylle, ja minä olin linnoittautunut omaan asuntooni: olin taas hakemassa opiskelemaan – tällä kertaa toivottavasti paremmalla menestyksellä – joten minun tarvitsi lukea pääsykokeisiin. Kahdelta yöllä sain Aleksilta viestin. En ollut kuullut hänestä – eikä hän minusta – kolmeentoista kuukauteen. Tai olimme varmaan kuulleet jotain huhuja toistemme tekemisistä puolin ja toisin. Viimeksi viime kesänä olimme vielä joskus nähneet toisemme ohimennen kaupungilla. Mutta yhteyttä emme olleet pitäneet millään lailla.
          ”Moi, mitä kuuluu?” luki Aleksin viestissä.
          ”Ei. Älä tule. Ei nyt. Ei taas”, ajattelin, vaikka sydämeni pamppaili jännityksestä.
          Aleksi oli heikko kohtani. Kaikki syrjään painetut tunteeni olivat hetkessä takaisin. Kolmelta yöllä Aleksi koputti oveeni. Hän oli kalju. Hän oli aloittanut varusmiespalveluksen kuusi viikkoa sitten. Hän oli juonut, mutta hän ei ollut kovin humalassa. Hän pahoitteli kaikkea sitä, miten oli kohdellut minua. Todennäköisesti Aleksi tarttui käteeni täysin vilpittömästi, mutta minä en pystynyt olemaan paikoillani. Suutelin häntä.
          Sinä yönä olimme ensimmäistä kertaa ikuisuuteen seksin jälkeen sylikkäin, mutta yöksi Aleksi ei jäänyt. Aamulla puoli kuudelta hän lähti, vaikka olin rennosti ilmaissut, että yöksikin voisi jäädä. Ja että aamulla voitaisiin ottaa uusinta.

Kolme päivää myöhemmin lopetin suhteeni Jeron kanssa. Siksi, etten kestänyt olla hänen seurassaan tietäen, että olin pettänyt hänen luottamuksensa, ja siksi, että seurustelu Jeron kanssa tuntui väärältä Aleksia kohtaan. Vaikka ei Aleksi tainnut tietää minun seurustelevan – tai siis seurustelleen – eikä Aleksi edelleenkään halunnut minusta mitään enempää. Sinna oli ihmeissään, miksi olin eronnut näin yhtäkkiä, mutta en kehdannut kertoa edes hänelle, mitä oli tapahtunut.
          Seuraavana viikonloppuna laitoin Aleksille viestiä.
          ”Ootko tänä viikonloppuna lomilla?”
          ”Joo.”
          Viesti oli lyhyt ja tyly, joten päätin vaihtaa kysymykseni tyylin yhtä kylmäksi:
          ”Uusinta?”
          ”Mikäs siinä.”
          Minua ärsytti suunnattomasti, että taas ja edelleen Aleksi oli niskan päällä. Miksi minä olin aina se, joka vonkasi hänen peräänsä? Miksei hän vongannut koskaan minun perääni?

Sinä viikonloppuna tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Aleksi tuli luokseni ja halusi jutella. Hän ei lähtenyt heti riisumaan minua. Ei. Hän ehdotti yhteenpalaamista. En meinannut uskoa häntä, mutta hän oli tosissaan. Olin aivan puulla päähän lyöty – en ollut osannut odottaa mitään tällaista. Varsinkaan Aleksin tylyjen viestien jälkeen. Mutta niin me palasimme yhteen. Me toden totta palasimme vihdoin ja viimein yhteen. En ollut osannut edes enää haaveilla moisesta. Nyt seurustelin vihdoinkin Aleksin kanssa. Hän oli minun.
          Aleksi kuitenkin ehdotti, että pitäisimme matalaa profiilia: hän kun ei halunnut ihmisten puhuvan hänen yksityiselämästään. Joten toisaalta mikään muu ei muuttunut kuin se, että minun ei tarvinnut jakaa Aleksia. Tosin, hänen kimpussaan silti riitti tyttöjä, kun kukaan ei tiennyt hänen olevan minun.

Niin elämäni eteni seuraavasti: viikolla kävin töissä ja luin pääsykokeisiin, viikonloppuisin, kun Aleksi oli lomilla, näimme toisiamme. Pääsykokeisiin oli helppo lukea arkisin, kun tiesin Aleksin olevan äijien ympäröimänä todennäköisesti keskellä metsää: kaukana kaikista niistä ämmistä, jotka yrittivät häntä ärsyttävän tyrkyillä tavoilla.
          Ensimmäinen riitamme tuli jo parin viikon jälkeen, kun Aleksi sai tietää Jerosta ja minun pettäneen tätä hänen kanssaan. Hän ajatteli, että kun kerta olin pettänyt Jeroa, niin miksi en pettäisi häntäkin. En millään saanut häntä ymmärtämään, että minun tunteitani häntä kohtaan ei voinut edes verrata siihen, mitä minun ja Jeron suhde oli ollut.
          Lisäksi riitelimme muutenkin joka viikko: minä kun olisin halunnut viettää koko viikonlopun Aleksin kanssa, ja Aleksi taas olisi halunnut olla kavereidensa kanssa ryyppäämässä ja olla vain yöt kanssani. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ja minä olin mustasukkainen niistä tytöistä, joita Aleksilla oli ollut tässä välissä. Aleksi puolestaan oli mustasukkainen Jerosta, vaikka en ollut eron jälkeen ollut missään yhteydessä Jeroon.

Kahden kuukauden jälkeen ilmoitin Aleksille, etten voisi jatkaa tätä niin sanottua seurustelua. Se stressasi minua niin paljon ja imi minusta kaikki voimat. Minun piti keskittyä lukemaan pääsykokeisiin. Minun piti saavuttaa elämässäni jotain. Pelkkä työ tavaratalossa ja oleminen Aleksin salatyttöystävänä ei riittänyt minulle.
          Ja niin kuin minä olin luullut, että kunhan Aleksi olisi minun, en tarvitsisi mitään muuta. Ei se ollutkaan niin. Olisin halunnut olla julkisesti hänen. Ja että hän olisi julkisesti ollut minun. En olisi halunnut hänen olevan niin kiinni päihteissä. Halusin sitoutumista, todellista rakkautta, sataprosenttista luottamusta. Mutta sitä en voinut saada Aleksin kanssa. Ajassa ei päässyt taaksepäin.

______________________________

Baarin tanssilattialle ryntäsi porukkaa, kun jokin tämänhetkinen hittikappale alkoi soida. Viitoin Sinnalle, että lähden hakemaan juotavaa. Olin liian selvinpäin katsellakseni humalaisia. Pujottelin hyppivien ja tanssivien ihmisten välistä. Yksi riehakas tanssija astui varpailleni, toinen huitasi kylkeeni. Ärtymykseni vain kasvoi. Sitten yksi nuori poika, joka yritti näyttää hienoa tanssiliikettä tyttöringille, menetti tasapainonsa ja tönäisi minua. Vahingossa tietenkin. Horjahdin jonkun selkää vasten.
          ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi”, hoin refleksin omaisesti.
          ”Tilda? Moi!”
          Tuttu ääni. Nostin katsettani. Siinä hän taas oli. Aleksi. Aivan samannäköisenä kuin ennenkin, vaikka ikää oli nyt 31 vuotta.
          ”Ei oo totta! Moi!”
          Äänensävyni iloisuus yllätti jopa minutkin. Enpä olisi arvannut, että ilahtuisin näin Aleksin näkemisestä, vieläpä jossain juottolassa. Olin viimeksi 22-vuotiaana hairahtanut häneen ja viitisen vuotta sitten olimme käyneet syömässä ja vaihtamassa kuulumisia.
          ”Mitä sä täällä teet?” Aleksi kysyi riemastuneena.
          ”Sitä samaa mäkin mietin. No ei, Sinna houkutteli mukaansa”, naurahdin. ”Entä sä?”
          ”Ai Sinnakin on täällä! Mä tulin serkun kanssa”, Aleksi vastasi ja pyörähti ympäri: ”Mihin se nyt meni... Muistatko vielä Jessen?”
          ”Joo totta kai!”
          Olin hämilläni siitä, miten aikuinen ja asiallinen Aleksi oli. Hän vaikutti iloiselta ja ulospäinsuuntautuneelta ihmiseltä. En ollut nähnyt Aleksia vuosikausiin, mutta jossain alitajuntani syövereissä hän oli ollut aina – sen olin hyväksynyt. Mutta nyt Aleksi oli mielessäni ja edessäni yhtä kirkkaana kuin se, että minun pitäisi maanantaina hakea Saara tuntia aikaisemmin esikoulusta, jotta ehtisimme hammaslääkäriin. Viimeksi, kun olimme tavanneet Aleksin kanssa, Saara oli ollut noin vuoden ikäinen ja minä vielä muka-onnellisessa avioliitossa.
          ”Voinko mä tarjota sulle juotavaa?”
          ”Mikäs siinä, tiskille mä tässä yritinkin, ennen kuin kävin sun päälle!”

Vaihdoimme kuulumisia ensin tiskillä. Juttua riitti, joten siirryimme istumaan salin puolelle, koska diskon puolella oli vaikea kuulla toisen puhetta.
          Aleksi oli saanut itseään niskasta kiinni ja perustanut oman yrityksen. Hän oli viime tapaamisemme jälkeen tavannut Janitan, ja he olivat saaneet pari vuotta sitten pojan, Benjaminin. Olin aivan puulla päähän lyöty: Aleksista oli tullut isä. Eikä tämä ollut edes järin tuore uutinen enää. Aleksi oli saanut lapsen, ja väkisin mielessäni kävi ajatus: minä en ollut Aleksin lapsen äiti. Tosin, olin minäkin saanut Saaran jo kuusi vuotta sitten.
          Aleksilla oli puhelin täynnä kuvia pojastaan, ja minä puhuin Saarasta. Keskustelumme sivusi myös Saaran isää, jonka kanssa olin ollut naimisissa, kun olimme Aleksin kanssa viimeksi tavanneet. Olin eronnut Maxista jo pari vuotta sitten.
          Menimme takaisin tiskille. Musiikki oli niin kovalla, että tiskillä Aleksi laski päätään puhuakseen suoraan korvaani:
          ”Mä maksan vielä nää. Mitä saisi olla?”
          Aleksin ominaistuoksu. Se puski hänen kaulastaan läpi hajuvedenkin. Erotin sen selvästi. Haistoin sen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Tuoksun, joka oli ollut minulle vuosia sitten kuin huumetta. Se ei ollut muuttunut, vaikka Aleksille oli tullut vuosien mittaan viisitoista senttiä pituutta lisää ja komea parta. Siis siihen nähden, että muistin hänet edelleen minun kanssa samanpituisena täysin babyfacena jäbänä.
          En osannut reagoida nostalgiseen tunnetilaani, joka mylvi pääni sisällä, enkä siihen, että Aleksin naama oli niin lähellä minua. Niinpä minä, ehkä pienestä humalatilastakin johtuen, painoin sormellani Aleksin nenää ja sanoin ”tööt”.

Yhtäkkiä muistin elävästi, kuinka 14-vuotiaana Aleksin kotona olin uskaltautunut ensimmäistä kertaa olohuoneeseen katsomaan televisiota, kun Aleksin vanhemmat eivät olleet kotona. Aleksi oli laittanut pyörimään lempielokuvansa, mutta minä olin ollut aivan liian täpinöissäni poikaystävästä pystyäkseni keskittymään elokuvan katseluun. Olimme istuneet sohvalla ja Aleksi oli ottanut minut hieman epävarmasti kainaloon. Olimme pitäneet toisiamme kädestä, vaikka kätemme olivat olleet hiestä nihkeät. Olin miettinyt koko ajan, miten olisin siinä kainalossa. Miten olisin näyttänyt pieneltä ja sievältä, ja että miten olisin päässyt suutelemaan häntä – ensimmäistä kertaa ikinä.
          Olin nostanut päätäni ja katsonut Aleksiin. Hän oli hymyillyt, hänen tuoksunsa oli ollut sellainen poikamainen, vähän makea. Olisin halunnut maistaa häntä, mutta en ollut uskaltanut edes pussata poskelle. Aleksi oli jäänyt vain tuijottamaan minua hymyssä suin, joten minä olin paniikkireaktiona painanut sormellani hänen nenäänsä ja sanonut ”tööt”, jotta kiusallisesta tilanteesta oli päästy eroon. Aleksi oli revennyt nauramaan, ja niin minäkin. Naurunremakan jälkeen Aleksi oli antanut minulle suukon suoraan suulle.
          Muistin edelleen, kuinka hän oli ensisuudelmani jälkeen sanonut minulle: ”Oot tosi kaunis.” Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Aleksi oli uskaltautunut sanomaan minulle niin kasvotusten.

Aleksi nauroi nenätööttäykselleni ja tilasi sitten meille juotavaa.
          Menimme juomien kanssa istumaan ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme vähän lisää vanhoja. Kuinka Aleksi oli änkyttänyt ensimmäiset viisi kertaa, kun olimme tavanneet ja kuinka minä olin kaatanut kynsilakkaa heidän matolleen.
          Mieleeni alkoi virrata lisää muistoja seurusteluajoiltamme. Hauskoja ja romanttisia muistoja, mutta myös sellaisia, että alkoi ihan hävettää, kuinka typerä teini olin ollut, erityisesti Aleksia kohtaan.
          ”Sinna varmaan miettii, missä olen”, totesin.
          Minua hävetti, enkä myöskään halunnut Sinnan bongaavan minua Aleksin seurasta. Tiesin edelleen, mitä Sinna olisi tähän sanonut. Nykyään Sinna tiesi hyvinkin paljon siitä ajasta, mitä oli tapahtunut silloin, kun olin etääntynyt hänestä. Kun olin lakannut puhumasta hänelle asioitani.
          ”Joo, munkin pitää etsiä Jesse. Hei oli tosi kiva nähdä!”
          Hymyillen käännyin lähteäkseni, mutta Aleksi nappasi minua vielä käsivarresta kiinni. Käännyin ja hän puhui suoraan korvaani niin, että tunsin hänen lämpimän hengityksensä:
          ”Ja hei Tilda, oot todella kaunis. Tänäänkin.”
          "Ei. Älä tule. Ei taas", ajattelin, mutta perhoset jylläsivät jo vatsassani.

______________________________

Älä tule paha kakku, osat 1 & 2

Minä jätin hänet. Tai hän jätti minut. En edes tiedä, miten päädyin tähän. Miten jaksoin. Mistä sain voimaa jatkaa. Rakastin häntä. Rakastan edelleen. Erostamme on nyt puoli vuotta. Kuusi pitkää kuukautta. Emme ole kertaakaan puhuneet sen jälkeen, kun Aleksi lähti meiltä haettuaan yhden t-paitansa, parit sukat ja kännykkänsä varalaturin.

          Ystäväni erosi viime viikolla. Kulutimme hyppytuntia hengailemalla lukion aulassa. Hän kysyi minulta itkua pidätellen, että kuinka hyvin olen päässyt yli Aleksista. Että ajattelenko eksääni koskaan? Valehtelin, että joskus silloin tällöin, kun esimerkiksi hän tulee kaupungilla vastaan.

          Halusin olla malliesimerkki, koska totuus olisi ollut liian kurjaa kuultavaa. Ei vastaeronneelle ystävälle voi sanoa, kun omasta erosta on kuitenkin jo puoli vuotta, että: ”Musta tuntuu vieläkin siltä, että en pääse koskaan yli.”

Erosimme keväällä, kun lukion ensimmäinen vuosi oli loppusuoralla. Olin aika varma, ja olen edelleen, että jos ero olisi tapahtunut jo syksyllä, tai edes talvella, olisin varmaan jättänyt koulun kesken. Tai joutunut käymään lukiota neljä vuotta saadakseni lakin. Tosin, edelleen aika ajoin ajattelin sitä, että valmistumiseni saattaisi venähtää vuodella. Olin niin poikki. Ihan koko ajan.
          Aloin vasta nyt tajuta, että eromme taisi oikeasti olla lopullinen. Tähän asti olin jaksanut elää haaveilemalla joka ilta yhteenpaluustamme. Olin viimeiset kuusi kuukautta tarponut sen ajatuksen voimalla. Nyt ajatus oli alkanut menettää vakavasti otettavuuttaan. Yli vuoden ajan Aleksi, hänen kotinsa ja hänen perheensä olivat olleet minulle jo enemmän kuin rutiini. En ollut osannut päästää irti. En edes halunnut päästää.

Eniten minua vitutti se, että kaikki olettivat minun päässeen yli. Ja jos jotenkin kävi ilmi, että olin edelleen paskana, sitä ihmeteltiin. Miksi en olisi saanut surra? Olin menettänyt elämäni rakkauden. Tietenkin ymmärsin sen, että kukaan läheiseni ei halunnut ajatella minua vielä 80-vuotiaana itkemässä Aleksin perään kiikkustuolissa. Mutta siihen nyt oli vielä pitkä matka.
          Äiti oli alusta asti ladellut minulle hirveitä kliseitä. Olin viimeksi kuukausi sitten avautunut äidille tunteistani, ja sen jälkeen päättänyt, että en tekisi sitä enää ikinä. Kun sanoin äidille, että minua itkettää ja ahdistaa melkein koko ajan, äiti sanoi: ”Se on vain tunne. Se menee ohi.” Ja kyllä minä tiedän, että tunteita tulee ja tunteita menee. Mutta eihän tuollaista sanota silloinkaan, kun joku on vastarakastunut tai joltakulta on läheinen kuollut? Niinpä. Jotkut tunteet ovat pysyviä.

Otin varaslähdön syyslomaan – äidin luvalla – ja hyppäsin bussiin heti, kun oli mahdollista. Kahden tunnin kuluttua olin parhaalla ystävälläni Sinnalla. Olin viimeksi ollut siellä kesällä. Kahteen otteeseen. Kaukana kotikaupungin pikkupiireistä. Eikä ollut mahdollisuutta törmätä Aleksiin.
          Sinna oli tullut meille, silittänyt päätäni ja valvonut kanssani öitä, kun Aleksi oli käynyt hakemassa tavaransa. Kun erostamme oli tullut virallista. Periaatteessa olimme eronneet jo puolitoista viikkoa aikaisemmin, mutta sen puolitoista viikkoa olin vielä ajatellut, että kyllä tämä tästä.
          Sinna oli oikea ystävä. Kun minä rakastuin Aleksiin, Sinna oli kaikesta kanssani samaa mieltä Aleksista. Kun erosimme, Sinna osasi olla aivan samaa mieltä kanssani Aleksista, vaikka en edes itse tiennyt, mitä ajattelin hänestä. Sinna yritti parhaansa mukaan takoa minuun elämäniloa.
          Kesällä sysäsin pois mielestäni kaiken kouluun liittyvän. Vain sinä aikana, kun Sinna oli meillä, liikuin oikeasti ulkona. Toisaalta, halusin kaikista eniten nähdä Aleksin, mutta kuitenkin olin kuluttanut kesälomani ja vapaa-aikani enimmäkseen piilotellen kotona, koska en todellakaan halunnut nähdä Aleksia. Kesän alussa, aivan liian pian eromme jälkeen, olin kahdesti nähnyt Aleksin liian lyhyen aikavälin sisään. Molemmilla kerroilla hän oli ollut kalja kädessä ja onnensa huipulla. Aleksille oli alkanut tulla uusia ystäviä, jo täysi-ikäisiä frendejä, ja nykyään hän oli vain näiden kyydissä heittämässä lenkkiä harvasen päivä. Koko kaupunki oli Aleksin reviiriä.
          Kesän kauhun hetket olivat ne kerrat, kun näin Aleksin ja ne kerrat, kun olin näkevinäni hänet. Loppukesästä, kun Sinna oli raahannut minut puoliväkisin kaupungille, näin parin korttelin päässä tummahiuksisen pojan. Hänellä oli tuttu vihreä huppari. Samanlainen olemus kuin Aleksilla. Olin kauhusta jäykkä, vaikka kävelin hitain askelin lähemmäs poikaa. Mietin kuumeisesti, oliko se Aleksi, ja jos olisi moikkaisinko? Yritin saada Sinnan kääntymään toiseen suuntaan, mutta Sinna ei suostunut. Onnekseni se ei ollut Aleksi. Mutta edelleen uppouduin usein ajattelemaan Aleksin vihreää hupparia, jonka olin ylipuhunut hänet ostamaan. Olin ollut kyllästynyt siihen, että hän oli käyttänyt vain mustaa ja harmaata. Eromme jälkeen hänellä oli ollut jatkuvasti vihreä huppari päällä. Ja nyt syksylläkin, kun jouduin kävelemään koulumatkallani ammattikoulun ohitse, näin Aleksin, tai ainakin Aleksia muistuttavan pojan, tupakkapaikalla vihreässä hupparissa. Muistikohan Aleksi sitä, että minä olin valinnut sen hupparin? Oliko hupparilla hänelle tunnearvoa?

Alkoholista oli jo kesällä muodostunut ratkaisu tähän fiilikseeni, ja sama homma jatkui syyslomallakin. Halusin juoda alkoholia niin paljon, että unohtaisin Aleksin. Hänen katseensa, äänensä, tilannekomiikkansa, huulensa, kosketuksensa, hymynsä, naurunsa. Kaiken. Ja kun olin vetänyt pääni täyteen, sain nukuttua heräämättä. Eron jälkeen moni yö oli kulunut siten, että makasin koko yön ajatusteni vankina. Nukahtelin pieniksi pätkiksi, ja joinain öinä kirjoitin Aleksille kirjeitä ja runoja.
          Ensimmäisen yön eron jälkeen valvoin kokonaan ja kirjoitin kuusisivuisen kirjeen Aleksille. Kirjeen, jota en koskaan lähettänyt. Kuten en mitään muitakaan tekeleitäni.
          Menimme Sinnan kanssa ensimmäiseksi katsomaan elokuvan, jonka ensimmäisen osan olin katsonut Aleksin kanssa. Meidän oli ollut tarkoitus mennä yhdessä katsomaan kakkososa, mutta tässä sitä oltiin. Ilman Aleksia. Illalla päädyimme kotibileisiin, ja ymmärsin hyvin pian, että Sinna yritti saada minulle laastarin. Hän tutustutti minut ensitöikseen poikaan, joka oli kyllä söpö ja mukava, mutta ahdistuin. Halusin vain Aleksin. Karkasin pojan luota ja etsin Sinnan. Sinna oli juuri keskustelemassa kahden jätkän kanssa ja esitteli minut näille. Haistoin tutun tuoksun. Sama deodorantti kuin Aleksilla. Halusin lähteä, mutta en halunnut pilata Sinnan iltaa. Talossa oli onneksi kylpyhuone ja kaksi erillistä vessaa, joten lukittauduin niistä yhteen.

Sinna oli tehnyt nimestäni verbin. Minä kuulemma tildailin usein. Tildailla tarkoitti sitä, että pohtii, ajattelee ja miettii asioita liikaa tai liian äkkipikaisesti, useimmiten epämiellyttävin seurauksin. Vastapainona oli sinnailu. Sinnailla tarkoitti sitä, ettei ajattele ollenkaan. Minun olisi pitänyt osata enemmän sinnailla. Mutta aloin niin sanotusti tildailla heti, kun kuulin jonkin Aleksia muistuttavan kappaleen, näin jonkin Aleksia muistuttavan asian tai haistoin tuoksun, joka toi jollain tavalla Aleksin mieleeni. Eli pystyäkseni sinnailuun, minun olisi pitänyt olla kuuro, sokea ja hajuaistiton lobotomiapotilas.
          Syysloma läheni loppuaan, eikä Sinnan äiti päästänyt meitä mihinkään, vaikka meillä oli pettämätön peitetarina keksittynä. Sinna päätti laittaa saunan lämpeämään. Hän tiesi, etten ollut käynyt saunassakaan minun ja Aleksin eron jälkeen. Minulla oli monta muutakin asiaa, joita olin jättänyt tekemättä eromme jälkeen. Näin ollen ero ei tuntunut niin kaukaiselta. Sinna puolestaan halusi pyyhkiä Aleksi-muistojani pois.
          Aleksi oli himosaunoja, joten saunoimme heillä ollessamme paljon. Minulle puolestaan tuli huono olo saunassa, joten olin siellä aina korkeintaan vartin. Nyt Sinnan kanssa olin yhtä putkeen puoli tuntia. Se oli oikea saavutus. Olisin halunnut kertoa siitä Aleksille. Aleksi oli ainut, joka oikeasti ymmärsi, miten iso juttu tällainenkin oli. Hän oli iät ja ajat virnuillut minulle, kun en ollut kestänyt olla saunassa kauempaa. Mutta enhän minä voinut ilmoittaa tästä Aleksille. Sen jälkeen, kun Aleksi oli lähtenyt meiltä tavaroidensa kanssa, olin laittanut yhteensä viisi viestiä parin viikon sisällä. Hän oli vastannut niistä vain kahteen. Toiseen ”ok” ja toiseen nauruhymiöllä. Vuoden päivät Aleksi oli ollut elämässäni läsnä joka päivä. Nyt välimme olivat niin jäiset, että en uskaltanut moikata hänelle. Kerran olin moikannut, eikä hän ollut moikannut takaisin. Kyllä minä sen tiesin, että minun pitäisi etsiä joku toinen, jolle kertoa tällaisista. Minä halusin, että minulla olisi joku, joka osaisi kirjoittaa minusta romaanin. Ja minä halusin, että se joku olisi Aleksi.

Uutena vuotena olin juomassa. Taas. Meitä oli pieni porukka, ja melkein kaikkiin heistä olin tutustunut Aleksin kautta. He olivat olleet joskus tämän hyviä ystäviä. Nykyään Aleksilla oli uudet kuviot, ja minulla hänen vanhat kaverinsa. Kun vuodenvaihde alkoi lähestyä, heitin toppatakin ylleni ja menin istumaan pihalle. Sytytin tupakan, vaikka en pitänyt röökin hajusta tai mausta. Tupakoin vain humalassa. Sekin oli yksi keino yrittää päästä ahdistuksesta eroon.
          Muistelin tupakkaa polttaessani, miten onnellinen olin ollut vielä vuosi sitten. Olimme Aleksin kanssa yhdessä katselleet ilotulitusta, hän oli pitänyt minua kädestä ja suudellut minua heti, kun vuosi oli vaihtunut. Kuinka onnellinen olinkaan ollut vuoden alussa, mutta en ollut ymmärtänyt sitä, koska minulle ei riittänyt mikään. Mietin, kuinka ironista tämä olikaan: minulla oli jo unelmani, kaikki tarvittava, mutta en ymmärtänyt silloin, että minulla oli jo kaikki, mitä tarvitsin. Enkä saisi sitä enää koskaan takaisin. Vaikka minun ja Aleksin välit olisivat vielä lämmenneet, niin suhteemme ei ikipäivänä olisi palannut samalle viivalle.

______________________________

Seuraavana uutena vuotena olin taas juhlimassa kavereiden kanssa. Kello oli kymmenen, juhlinta oli ylimmillään. Olin vaivihkaa livahtanut ulos käsissäni puhelin ja siideri. En taaskaan tiennyt, miten olin päätynyt tähän. Oli kulunut vuosi, ja jumitin edelleen samassa tilanteessa. Luin Aleksin uusimman viestin:
          ”Ollaan menossa baarii joskus keskiyön jälkee”
          ”Laittele koodia, jos on aikaa nähdä”, vastasin.
          Yritin vaikuttaa mahdollisimman rennolta. Huolettomalta. Tiesin, että olisin vaikuttanut vielä rennommalta, jos olisin odottanut edes tunnin, ennen kuin olisin vastannut Aleksille. Perhoset liihottivat ihoni alla, mutta ahdistus kouri sisäelimiäni. Olin oppinut sen, että Aleksi oli nykyään kuin... lintu. Jos olin vain hiljaa ja odotin kättä ojentaen, hän tuli luokseni. Jos liikahdin, hän liihotti pois. En saanut olla liian innokas. Ja tätä vertauskuvaa miettien ymmärsin myös sen, että en ikinä saisi lintua jäämään luokseni. Tai jotta saisin sen jäämään, en voisi enää liikkua. En voisi enää elää.
          Nyt pidin vain pääni kylmänä. Olin totuttanut itseni ajatukseen, että kyse oli vain seksistä. Ei muuta. Aleksi oli tehnyt sen jo kesällä selväksi monta kertaa: ei sanomalla sitä suoraan, mutta emme me muutakaan yhdessä tehneet. Ajattelin, että se riitti minulle. Eihän minulla olisi ollut aikaakaan mihinkään parisuhteeseen: nytkin minun olisi pitänyt olla lukemassa kevään kirjoituksiin, eikä juomassa kavereiden kanssa. Sitä paitsi, tämä kylmä järkevä ajattelutapani otti takapakkia aina alkoholin vaikutuksen alaisena. Nytkin kun olin juonut, ajattelin vain sitä, miten paljon rakastinkaan Aleksia.

En minä sentään kokonaista vuotta ollut pelkästään itkenyt sikiöasennossa peiton alla Aleksin perään. Viime keväänä oli ihastunut ensimmäistä kertaa eromme jälkeen – tosin orastava suhde oli kaatunut heti, kun sen olisi pitänyt edetä suutelua pidemmälle. Tai ehkä olin katkaissut yhteydenpidon osittain myös siksi, että olin saanut kuulla jostain Aleksin kännisäädöstä ja vaipunut taas masennukseen. Mutta olin ainakin aika ajoin yrittänyt nousta ylös tästä suosta.

Viime kesänä otin roimasti takapakkia. Tai silloin se oli tuntunut askeleelta kohti tavoitettani – eli kohti Aleksia. Silloin aloimme taas Aleksin kanssa pitää yhteyttä.
          Olin ollut kavereiden kanssa pussikaljalla, ja Aleksi oli ollut kaverinsa kyydissä ajelemassa. Hän oli moikannut oma-aloitteisesti, joten tuntia myöhemmin – salaa kavereiltani – olin laittanut hänelle viestiä, että oliko hän vielä kaverinsa kanssa ajelemassa, ja että voisinko saada kyydin kotiin. Se oli ainut tekosyy, jonka olin hiprakassa keksinyt, päästäkseni lähestymään Aleksia. Enhän minä nyt oikeasti ollut halukas lähtemään jo yhdeksältä kotiin. Sitä paitsi kotiin oli vain pari kilometriä. Mutta olin keksinyt myös, että jos Aleksi ihmettelisi kyydin tarvetta, syyttäisin päänsärkyä. Sehän tekisi samalla minusta vähän kuin neidon hädässä.
          Aleksi oli vastannut yllättävän nopeasti – olin suhteemme loppumetreillä tottunut tuntien vastausviiveeseen. Hän oli lähtenyt kaverinsa kanssa käymään kauempana, joten olin vastannut kasuaalisti saavani kyydin muualta. Ja olin oikeastikin jättänyt illanvieton kesken lähtenyt kotiin, sillä suru oli taas tullut puseroon.

Sinä yönä minä ja Aleksi viestittelimme ensimmäistä kertaa kunnolla eromme jälkeen. Aleksin aloitteesta vieläpä. Tai no, hän kysyi, pääsinkö kotiin. Päädyimme viestittelemään kuulumisia, sitten riitelimme ja lopulta päädyimme vink-hymiöiden täyttämään keskusteluun aamuneljältä. Aleksi oli juonut, minun humalatilani oli jo kadonnut. Olisin yli kaiken halunnut hehkuttaa tästä Sinnalle, mutta en tehnyt sitä. Tiesin, mitä mieltä Sinna ja kaikki muutkin ystäväni olisivat olleet tästä.
          Seuraavana päivänä tapasin Aleksin syrjäisellä parkkipaikalla. Jätimme minun skootterini ja hänen moponsa siihen, menimme metsään viltin kanssa ja harrastimme seksiä. Oli kesäkuu, mutta vain 15 astetta lämmintä. Riisuimme vain housut. Olisin halunnut vuodattaa onnen kyyneleitä. Rakastin hänen naamaansa, kun hän tuli. Mutta heti, kun hän oli tullut, nousin ylös ja puin päälleni. Koska kyse oli pelkästä seksistä, emme voineet jäädä syleilemään – vaikka en olisi mitään muuta tahtonut niin paljon kuin vain jäädä Aleksin kainaloon. Mutta en uskaltanut edes kokeilla vierekkäin makoilua. Olin sitä paitsi päättänyt taktikoida: ensinnäkin minulla tarvitsi olla sellainen tunne, että olen tilanteen herra, ja toisekseen, jos en haluaisi lusikoida, Aleksi saattaisi tajuta kaipaavansa sitä.

Kesän aikana me tapasimme näissä merkeissä useammankin kerran. Kesän lopussa Aleksi täytti 18. Minä olin täyttämässä vasta marraskuussa. Aleksi sai ajokortin ja auton, ja hän kävi yhtenään baareissa. Olin mustasukkainen, koska Aleksi kyyditsi usein jotain tyttöjä – ja vieläpä ilmaiseksi. Syyskuussa minulla oli ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset, joihin olin lukenut kesän mittaan jota kuinkin. Englannin kirjoitukseni menivät aivan puihin, koska olin niin kauheassa tunnemyrskyssä sinä maanantaiaamuna viikonlopun jäljiltä. Olin mennyt avaamaan suuni. Suuttunut Aleksille mustasukkaisuuden puuskissani. Välimme olivat katkenneet. Ja sain Englannista B:n.

Toisaalta elämäni oli rauhallisempaa ilman Aleksi-kuvioita: minun ei tarvinnut esittää mitään eikä minun tarvinnut olla koko aikaa valmiina Aleksia varten. Mutta toisaalta elämäni oli niin paljon pahempaa: tulevaisuuteni oli yksi iso musta läikkä. En tahtonut mennä sitä kohti, mutta aika ajoi minua sinne väkisin.
          Jouluaattona olin laittanut Aleksille hyvän joulun toivotuksen. Sen lähetettyäni kamppailin ristiriitaisten tunteiden kanssa. Toki halusin enemmän kuin mitään muuta Aleksin vastaavan minulle jotain mukavaa takaisin. Aina parempi, jos hän pyytäisi kaikkea anteeksi ja kertoisi haluavansa palata yhteen. Mutta toisaalta osa minusta jo toivoi tämän tuskan loppuvan: jos Aleksi ei vastaisi lainkaan tai laittaisi minulle jotain tylyä takaisin, kuten että älä enää viestittele mulle, voisin ehkä vihdoinkin tosissani yrittää päästä hänestä yli. Kun kännykkäni piippasi tuntia myöhemmin, ajattelin hetken, että: ”Älä tule. Älä tule ja sekoita koko pakkaa. Älä pakota minua aloittamaan kaikkea alusta.” Mutta kun viestissä luki hyvän joulun toivotus hymiön kera, asenteeni muuttui hetkessä. Se oli menoa. Taas.

Niinpä vuodenvaihteen juhlinnan lomassa oli taas tarkoitus tavata. Olimme jo joulun pyhien jälkeen kerran nähneet.
          Nyt näimme kaupungin laidalla. Minä tietenkin joustin ja joustin. Olin odottanut häntä pakkasessa kolme varttia. Kun hän vihdoin saapui, harrastimme seksiä tammikuun kylmänä yönä seisaalteen metsässä. Minä nojasin puuta vasten, kun Aleksi otti minut takaapäin. Seksi tuntui hyvältä ja rakastin sitä, että Aleksi koski minuun. Mutta humalastani huolimatta ajauduin siinä tilanteessa ajattelemaan sitä, että herran jumala, miten olin aloittanut vuoteni. Missä oli itsekunnioitukseni? Kuka minä olin? Tämä oli jo kolmas vuodenvaihde, joka meni perseelleen.

Rämpiessäni Aleksin perässä pois metsästä, täräytin hänen takaraivolleen kysymyksen, joka oli kalvannut mieltäni erostamme asti – eli nyt jo melkein kaksi vuotta:
          ”Rakastaksä mua vielä?”
          Aleksi pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. En kestänyt odottaa vastausta, joten jatkoin:
          ”Mä en halua jakaa sua. Mut jos se on sun ehtosi, sun pitää päästää mut menemään.”
          ”En mä sua pidättele.”
          ”Nyt sä et vastannut mihinkään.”
          ”Tilda, mitä sä oikein haluat musta? En mä halua seurustella”, Aleksin äänensävy kiristyi.
          ”Mä haluan sut kokonaan tai en mitään”, täräytin sen enempää ajattelematta.
          Säikähdin itsekin suorasukaisuuttani. Olisin halunnut ottaa sanat takaisin, olisin halunnut pysyä tässä järjestelyssä saadakseni edes siivun Aleksista. Mutta sanottu mitä sanottu. En voinut perääntyä. Ja parempi niin.
          ”Sit sun kannattaa varmaan jatkaa elämääs”, Aleksi sanoi ja jatkoi matkaansa.
          En pystynyt liikkumaan. Aloin nyyhkyttää. Aleksi vain käveli pois päin, vaikka varmasti huomasi minun pysähtyneen. Hän varmasti kuuli minun itkevän, mutta hän ei reagoinut mitenkään, vaan hävisi näkyvistä. Hetken päästä kuulin hänen autonsa käynnistyvän. Olisin halunnut soittaa Sinnalle, mutta en voinut. Olimme etääntyneet, koska olin salaillut häneltä niin paljon asioita. Enkä minä ollut pitkään aikaan pystynyt olemaan kenellekään kunnolla ystävä.

______________________________

Tarinavyyhti 3 vuotta: Sanoa ääneen

Vielä viimeinen katsahdus kuluneen vuoden sisältöön! Tässä osassa käydään läpi ns. ”mielipidenovellit”, vaikka kaikki eivät tänä vuonna novelleja olekaan. Mielipidenovellilla tarkoitan tarinaa, jolla otetaan kaunokirjallisuuden verhon takaa kantaa johonkin aiheeseen.

Kesällä 2018 kirjoittamiseni kärsi pahasti, kun tein 60 tuntista työviikkoa. Kesän ainoana vapaaviikonloppunani olin juhlimassa ystävieni kanssa ja tulin kuulleeksi ensimmäistä kertaa OG Ulla-Maijan biisin Ratasessarit. Koska kykenen puhumaan nopeasti, minua kiehtoi OG Ulla-Maijan tahti. Tästä sain sitten inspiraation: halusin kirjoittaa räpin, jonka äänittäisin ja samalla testaisin, kuinka nopeasti pystyn puhumaan. Tiesin, että minun piti kirjoittaa aggressiivista ämmäräppiä, jotta puhenopeuteni pääsisi kunnolla vauhtiin. Niinpä Tapaksä mut vai mä sut? -teksti päätyi ottamaan kantaa parisuhdeväkivaltaan, ja puhenopeudekseni yltyi 5,64 sanaa sekunnissa.

Keväällä 2018 opintoni ammattikorkeassa olivat loppusuoralla ja revin itselleni viimeisiä opintopisteitä kasaan tekemällä radionovelleja Turun ammattikorkean Tutka-radioon. Tätä varten kirjoitin yhden täysin uuden novellin, Asetukset minussa, jonka osat 1 ja 2 kuultiin radiossa jo tuolloin. Kirjoitin puoli vuotta myöhemmin kolmannen osan tarinalle, jotta se sai paremman päätöksen. Tarina ottaa pitkälti kantaa stereotypioihin ja erityisesti naiseuteen liittyviin paineisiin. Kirjoittaessani tarinan ensimmäistä osaa, olin aivan kypsä kyselyihin, että miksei minulla ole jo lapsia tai että milloin minulle tulisi lapsia. Niinpä aloin miettiä tarinaa, jossa naiselta ei odotettaisikaan lasten hankkimista ja jossa ajatusmaailma olisi muutenkin vähän toisinpäin. Että mitä jos kumppanin varakkuudella ei olisikaan merkitystä, vaan ennemmin sillä, että tällä olisi mahdollisimman paljon läheisiä, joista olisi apua lapsenhoidossa ja niin edelleen.

Kiero kohtalo -novellin kirjoitin jo kesällä 2017, mutta ehdin editoida sen julkaisukelpoiseksi vasta vuoden 2018 lopussa. Lähdin silloin pari vuotta sitten suunnittelemaan novellia, jossa olisi aikasilmukka ja ulottuvuuden aukko. Ajatus tästä oli syntynyt jo kesällä 2016, kun tein Vakka-Suomen Sanomiin Kummitustarinoita-juttusarjaa ja kävin Kustavissa sellaisessa paikassa, jossa puhuttiin olevan ulottuvuuden aukko. Olin jo kirjoittamassa novellia, kun tajusin kirjoittavani kohtalosta kierompaa kuin olin alun perin tarkoittanutkaan. Miksi avioliitot kuihtuvat? Eikö ole loogista, että keski-ikäinen mies kiinnostuu nuoremmasta naisesta, joka muistuttaa hänen vaimoaan heidän alkuhuuman ajoilta? Niinpä.

Kesällä 2018 lähdin suunnittelemaan jatkista, joka olisi vähän samantyylinen kuin Myrkyllinen ihminen -jatkis. Eli paljon erilaisia henkilöitä, joiden elämät jotenkin linkittyvät toisiinsa. Älä puutu -jatkis kun ottaa kantaa juurikin siihen, että milloin asioihin pitäisi puuttua, ja kenen pitäisi puuttua, jos kukaan ei ole puuttunut? Tästä mieleeni palautui hahmo, joka oli kova mummo puuttumaan asioihin – hyvällä tavalla. Olin aloittanut jo tämän stoorin kirjoittamisen, kun tajusin, että voisin kirjaimellisesti herättää henkiin Helvin, joka seikkailee Elämän tarkoitus harhateillä -novellissa, jonka olen kirjoittanut ja julkaissut syksyllä 2016. Ehkäpä juuri Helvin ansiosta Älä puutu on blogin luetuin jatkis.

Jo jonkin aikaa muistikirjassani on lukenut ”mitä näet”. Ajatuksena siis se, että miten jostain ihmisestä – tutustakin sellaisesta – näkee jotain, mutta ei kuitenkaan näe pintaa syvemmälle tai ei näe sitä traumaa tai huonoa itsetuntoa, joka piilee ulkokuoren alla. Sinä näet minussa kertoo monenlaisia sukupuolikokemuksia ja ottaa kantaa seksuaaliseen häirintään, mutta myös moneen muuhun naiseuden niin sanottuun painolastiin. Teksti sai loistavan vastaanoton, ja lisäksi entinen psykologian opettajanikin otti minuun yhteyttä: hän pyysi lupaa saada linkittää runoni mukaan sosiaalipsykologian kirjaan, johon hän oli kirjoittamassa sukupuoleen liittyvää tekstiä.

Näin kolmas blogivuosi on loppuun taputeltu. Nyt kohti neljättä vuotta!
Kiitos, että luette ja tuette. <3

Löydät lisää tarinoita tarinoiden takaa inspiraatio-tunnisteella