Tarina on myös luettavissa Laitilan murteella
Kiinnyn kauhean helposti tavaroihin ja pieniin sekalaisiin esineisiin. On siis hyvinkin mahdollista, että elän joskus kissojen kanssa talossa, johon on kerätty kaiken maailman rojua ja romua – ihan vain siksi, että annan tunnearvoa liian helposti asioille. Minulla on esimerkiksi Hesburgerin kuponki, joka on mennyt vanhaksi 2010. Löydän sen aina jostain noin parin vuoden välein. Viimeksi keväällä törmäsin siihen ja ajattelin, että jos nyt vain heittäisin tämän roskiin. Mutta sitten mietin, että: "Hei, jos tämä kaveri on selvinnyt tähän asti, niin kyllä kai sen nyt pitää saada kymmenen vuotta rikki!"
Tämä on tarina erityisesti yhdestä esineestä, jolle olin rakentamassa ihan itse tunnearvoa ja jolla paljastui olevan enemmän tunnearvoa, kuin olin tiennytkään.
Äitini vanhemmat, ukki ja mummi siis, asuivat maatilalla Laitilassa. Se oli mummin synnyinkoti, ja vuosien saatossa joka nurkkaan oli kerääntynyt vaikka minkälaista roinaa. Lapsena seikkailin kaksi vuotta nuoremman siskoni, Roosan, kanssa pisin pihaa ja rakennuksia: koko ajan kartoitettiin paremmin ja paremmin, mitä löytyy mistäkin.
Vierashuoneen kolmannen kaapin lattialla oli mummin koiratossut, jotka mummi otti käyttöön aina talvisin. Tuvan vanhanaikaisen puisen sohvan sisältä löytyi kaikki mummin langat ja keskeneräiset käsityöt. Tuvan nurkassa oli kaappi, jonka nurkassa puolestaan oli keppi, jonka avulla ukki venytteli iltaisin. Olohuoneeseen, jota ei käytetty, ei saanut mennä, koska siellä oli kylmä ja paljon lasitavaraa. Mummin vaatehuoneessa oli hienoimmat mekot ojennuksessa ja takanurkassa oli salkku, jossa oli vanha kirjoituskone. Pääsimme joskus kirjoittelemaan sillä, mutta usein saimme kirjainten sakarat ristiin ja jumiin, ja sitten ei enää kirjoiteltukaan. Ukkin ja mummin makuuhuone oli äidin vanha makuuhuone, ja sieltä kaapeista löytyi äidin kirjekavereilta saadut kirjeet ja vanha päiväkirja. Ne olen lukenut monta kertaa läpi (salaa tietysti) ja näin sain tietää, kuka on Richard Gere.
Kiinnyn kauhean helposti tavaroihin ja pieniin sekalaisiin esineisiin. On siis hyvinkin mahdollista, että elän joskus kissojen kanssa talossa, johon on kerätty kaiken maailman rojua ja romua – ihan vain siksi, että annan tunnearvoa liian helposti asioille. Minulla on esimerkiksi Hesburgerin kuponki, joka on mennyt vanhaksi 2010. Löydän sen aina jostain noin parin vuoden välein. Viimeksi keväällä törmäsin siihen ja ajattelin, että jos nyt vain heittäisin tämän roskiin. Mutta sitten mietin, että: "Hei, jos tämä kaveri on selvinnyt tähän asti, niin kyllä kai sen nyt pitää saada kymmenen vuotta rikki!"
Tämä on tarina erityisesti yhdestä esineestä, jolle olin rakentamassa ihan itse tunnearvoa ja jolla paljastui olevan enemmän tunnearvoa, kuin olin tiennytkään.
Äitini vanhemmat, ukki ja mummi siis, asuivat maatilalla Laitilassa. Se oli mummin synnyinkoti, ja vuosien saatossa joka nurkkaan oli kerääntynyt vaikka minkälaista roinaa. Lapsena seikkailin kaksi vuotta nuoremman siskoni, Roosan, kanssa pisin pihaa ja rakennuksia: koko ajan kartoitettiin paremmin ja paremmin, mitä löytyy mistäkin.
Vierashuoneen kolmannen kaapin lattialla oli mummin koiratossut, jotka mummi otti käyttöön aina talvisin. Tuvan vanhanaikaisen puisen sohvan sisältä löytyi kaikki mummin langat ja keskeneräiset käsityöt. Tuvan nurkassa oli kaappi, jonka nurkassa puolestaan oli keppi, jonka avulla ukki venytteli iltaisin. Olohuoneeseen, jota ei käytetty, ei saanut mennä, koska siellä oli kylmä ja paljon lasitavaraa. Mummin vaatehuoneessa oli hienoimmat mekot ojennuksessa ja takanurkassa oli salkku, jossa oli vanha kirjoituskone. Pääsimme joskus kirjoittelemaan sillä, mutta usein saimme kirjainten sakarat ristiin ja jumiin, ja sitten ei enää kirjoiteltukaan. Ukkin ja mummin makuuhuone oli äidin vanha makuuhuone, ja sieltä kaapeista löytyi äidin kirjekavereilta saadut kirjeet ja vanha päiväkirja. Ne olen lukenut monta kertaa läpi (salaa tietysti) ja näin sain tietää, kuka on Richard Gere.
Navetassa oli traktori, jonka istuimelle kiivettiin salaa. Siellä oli myös jonkinlainen puntari ja punnukset siihen. Vintillä oli hylättyjä huonekaluja, kirjoja, lasipulloja ja vanha värttinä, johon ei uskallettu koskea, ettei kävisi niin kuin Ruususelle. Sitten kun meidän pienin sisko, Senja, oli tarpeeksi vanha kävelemään, hänet otettiin vintille mukaan. Meillä oli tapana pukea päälle ukkin ja mummin vaatteita, ja sieltä vintiltä löytyivät mummin juhlakengätkin. Niitä kun mentiin kokeilemaan, jäätiin aina heti kiinni, koska alakertaan kuului korkojen kopina.
Vanhassa kanalassa ei ollut juuri mitään, mutta siitä huolimatta kävimme siellä välillä katselemassa paikkoja. Uudemmassa kanalassa oli enemmän nähtävää. Muun muassa meidän vanhat koulukirjamme löysivät tiensä aina sinne. Taaimmaisessa nurkassa oli turkoosit lastenvaunut, joita oli käytetty aina ollessamme Laitilassa, silloin kun me olimme aivan pieniä. Kanaloiden välissä oli luumupuita, paljon nokkosia ja pieni tilkku ruohosipulia, jota me kävimme napostelemassa.
Pirtissä oli järkyttävän paljon suksia, ukkin oma työpaja, ihan ensimmäinen pyöräni ja uskokaa tai älkää, mutta myös sellainen punainen poljettava ralliauto! Oli vain vähän harmillista, että sen kanssa ei päässyt kauhean kovaa menemään, kun piha oli vain nurmikkoa ja sepeliä. Ukki aina ihmetteli, että miksi tarvitsee joka paikassa käydä ja könytä jopa perunakellari ja autotallikin läpi. Viileässä perunakellarissa oli nyt yksinkertaisesti kauhean kiva käydä, jos ulkona oli kuuma kuin saunassa. Ja autotallissa puolestaan majaili hieno, vanhanaikainen kahden istuttava pulpetti!
Vanhassa kanalassa ei ollut juuri mitään, mutta siitä huolimatta kävimme siellä välillä katselemassa paikkoja. Uudemmassa kanalassa oli enemmän nähtävää. Muun muassa meidän vanhat koulukirjamme löysivät tiensä aina sinne. Taaimmaisessa nurkassa oli turkoosit lastenvaunut, joita oli käytetty aina ollessamme Laitilassa, silloin kun me olimme aivan pieniä. Kanaloiden välissä oli luumupuita, paljon nokkosia ja pieni tilkku ruohosipulia, jota me kävimme napostelemassa.
Pirtissä oli järkyttävän paljon suksia, ukkin oma työpaja, ihan ensimmäinen pyöräni ja uskokaa tai älkää, mutta myös sellainen punainen poljettava ralliauto! Oli vain vähän harmillista, että sen kanssa ei päässyt kauhean kovaa menemään, kun piha oli vain nurmikkoa ja sepeliä. Ukki aina ihmetteli, että miksi tarvitsee joka paikassa käydä ja könytä jopa perunakellari ja autotallikin läpi. Viileässä perunakellarissa oli nyt yksinkertaisesti kauhean kiva käydä, jos ulkona oli kuuma kuin saunassa. Ja autotallissa puolestaan majaili hieno, vanhanaikainen kahden istuttava pulpetti!
Aika kului, mummi siunattiin haudan lepoon, ukki muutti kerrostaloon keskustaan, ja meistä tuli jossain kohtaa aikuisia. Mummin kuolemasta oli mennyt yhdeksän vuotta, kun torpan myymistä alettiin suunnitella. Aloitettiin suursiivous ja rakennusten tyhjentäminen, joka kesti vuoden päivät.
Ensitöikseni hain sen kirjoituskoneen mummin vaatehuoneesta. Mukaani tarttuivat myös muun muassa vanhoja värikkäitä kattiloita, pari kahvikuppia, lasitavaraa, ukin veistämä puinen taulu, äidin vanha herätyskello, kaikki ne mummin langat, pikkuinen keinutuoli ja pieniä toimimattomia öljylamppuja, joihin sain vihdoinkin koskea (luvan kanssa). Ja kuinka paljon tavaraa oli pistettykään piiloon! Luulin, että olin kaiken löytänyt ja kaiken nähnyt, mutta esimerkiksi mummin komerosta löysin ensimmäistä kertaa ikinä keltavihreän retropannun. Lupasin sille pannulle, että se ei ainakaan minun elinaikanani tule olemaan piilossa enää päivääkään, ja nyt se pannu on päässyt esille keittiöön.
Ensitöikseni hain sen kirjoituskoneen mummin vaatehuoneesta. Mukaani tarttuivat myös muun muassa vanhoja värikkäitä kattiloita, pari kahvikuppia, lasitavaraa, ukin veistämä puinen taulu, äidin vanha herätyskello, kaikki ne mummin langat, pikkuinen keinutuoli ja pieniä toimimattomia öljylamppuja, joihin sain vihdoinkin koskea (luvan kanssa). Ja kuinka paljon tavaraa oli pistettykään piiloon! Luulin, että olin kaiken löytänyt ja kaiken nähnyt, mutta esimerkiksi mummin komerosta löysin ensimmäistä kertaa ikinä keltavihreän retropannun. Lupasin sille pannulle, että se ei ainakaan minun elinaikanani tule olemaan piilossa enää päivääkään, ja nyt se pannu on päässyt esille keittiöön.
Mummilla oli ollut myös lankakori, jonka äiti oli napannut talteen minua varten. Sieltä pohjalta löytyi juuri oikean kokoiset, yhdellä lempivärilläni tehdyt valmiit ja viimeistellyt villasukat. Se oli oikein hyvä ajankohta tälle löydölle, koska minulta oli juuri kulunut kahdet sukat puhki. En tiedä, kenelle ne sukat olivat oikeasti tehty, mutta minulle tuli (tietysti) sellainen fiilis, että edesmennyt mummini puhuu haudan takaa: ”Laps raukk, koko aik palele ja suka kuluva puhk. Täsä sull viäl yhre suka.”
Sieltä korista löytyi myös punaiset sukan varret, joita oli ruvettu tekemään viiden vuoden ikäisen Senjan jaloille, ja pellavan väriset sukan varret, jotka oli olleet menossa isommille jaloille. Niistä pellavanvärisistä sukan aluista viimeistelin Senjalle joulusukat sillä punaisella langalla, josta mummi oli ollut kutomassa hänelle sukkia. Näin ollen sukat periaatteessa löysivät perille – mitä nyt kymmenen vuotta myöhässä.
Sieltä korista löytyi myös punaiset sukan varret, joita oli ruvettu tekemään viiden vuoden ikäisen Senjan jaloille, ja pellavan väriset sukan varret, jotka oli olleet menossa isommille jaloille. Niistä pellavanvärisistä sukan aluista viimeistelin Senjalle joulusukat sillä punaisella langalla, josta mummi oli ollut kutomassa hänelle sukkia. Näin ollen sukat periaatteessa löysivät perille – mitä nyt kymmenen vuotta myöhässä.
Niin sitten vuoden jälkeen talolle löytyi ostaja, ja luopumisen hetki lähestyi. Kävin äitini kanssa monta kertaa samaisen keskustelun:
"Haluan sitten sen pulpetin sieltä autotallista", ilmoitin.
"Mitä sä sillä muka tekisit? Se on kauheassa kunnossa, ruosteinen ja rikki. Ja sitä paitsi, mihin sä muka sen edes laittaisit, kun se on niin julmettoman kokonenkin?" äiti kauhisteli.
"Kyllä mä jotain keksin. Sitä ei jätetä sinne."
Ja niin isäpuoleni toi meidän eteiseemme sen pulpetin. Se oli pölyn ja lian peitossa. Haalistuneen keltaisen ja hirveän viherharmaan värinen. Se toinen pulpetin kansi ei auennut lainkaan, ja toinen kansi puolestaan avautui melkoisella metelillä. Sen jalat olivat hapertuneet, ja ne sotkivat lattian. Siinä oli kamala kulunut tarra, jossa oli joku hampaanpesuohje lapsille.
"Haluan sitten sen pulpetin sieltä autotallista", ilmoitin.
"Mitä sä sillä muka tekisit? Se on kauheassa kunnossa, ruosteinen ja rikki. Ja sitä paitsi, mihin sä muka sen edes laittaisit, kun se on niin julmettoman kokonenkin?" äiti kauhisteli.
"Kyllä mä jotain keksin. Sitä ei jätetä sinne."
Ja niin isäpuoleni toi meidän eteiseemme sen pulpetin. Se oli pölyn ja lian peitossa. Haalistuneen keltaisen ja hirveän viherharmaan värinen. Se toinen pulpetin kansi ei auennut lainkaan, ja toinen kansi puolestaan avautui melkoisella metelillä. Sen jalat olivat hapertuneet, ja ne sotkivat lattian. Siinä oli kamala kulunut tarra, jossa oli joku hampaanpesuohje lapsille.
Tarkoitukseni oli palkata kämppikseni restauroimaan se pulpetti, mutta kun se pulpetti oli seissyt kaksi kuukautta meidän eteisessä, toinen ystäväni otti entisöinnin asiakseen. Olen tuntenut Kutilan 7-vuotiaasta, ja hänen vanhemmillaan on perinteinen maalikauppa. Niin se sitten yksi kerta ilmestyi meille kahville, mukanaan värikarttoja ja hiomapaperia. Hän ohjeisti, miten minun tulisi hiota se pulpetti. Isäpuoleni puolestaan otti tehtäväkseen korjata ruosteiset saranat. Hän puhdisti ne, hitsasi rikkinäisen saranan ja maalasi ne kaikki mustiksi.
Hillitsin itseni, enkä valinnut kahdeksaa eri kirkasta väriä pulpettiin. Otin valkoista ja hopeaa. Ja niin meillä sitten alkoi Kutilan kanssa keskellä olohuonetta monta viikkoa kestävä projekti, kun saimme suurinpiirtein kerran viikossa aikataulut sopimaan yhteen. Yhteensä kuusi kertaa sitä pulpettia sitten maalattiin. Minä sain osallistua vain pohjamaalin sutimiseen, koska en kuulemma ollut tarpeeksi hyvä maalaamaan muutoin! Siinä sitten meillä oli yleensä yksi koira ja kaksi kissaa seuraamassa tätä hanketta. Yhdellä kerralla oli kaksi koiraa ja kaksi kissaa.
Kerran juoksin paniikissa pesemään Zellan naamaa, kun sillä oli maalia nenän päässä. Toisella kerralla Zella kipitti pulpetin ylitse, kun maali oli vielä märkää. Nappasin Zellan kainaloon ja juoksin pesemään sen kaikki tassut. Kutila puolestaan alkoi paikata maalipintaa, ja hänen avovaimonsa Sini hinkkasi hopeisia tassunjälkiä lattioilta!
Hillitsin itseni, enkä valinnut kahdeksaa eri kirkasta väriä pulpettiin. Otin valkoista ja hopeaa. Ja niin meillä sitten alkoi Kutilan kanssa keskellä olohuonetta monta viikkoa kestävä projekti, kun saimme suurinpiirtein kerran viikossa aikataulut sopimaan yhteen. Yhteensä kuusi kertaa sitä pulpettia sitten maalattiin. Minä sain osallistua vain pohjamaalin sutimiseen, koska en kuulemma ollut tarpeeksi hyvä maalaamaan muutoin! Siinä sitten meillä oli yleensä yksi koira ja kaksi kissaa seuraamassa tätä hanketta. Yhdellä kerralla oli kaksi koiraa ja kaksi kissaa.
Kerran juoksin paniikissa pesemään Zellan naamaa, kun sillä oli maalia nenän päässä. Toisella kerralla Zella kipitti pulpetin ylitse, kun maali oli vielä märkää. Nappasin Zellan kainaloon ja juoksin pesemään sen kaikki tassut. Kutila puolestaan alkoi paikata maalipintaa, ja hänen avovaimonsa Sini hinkkasi hopeisia tassunjälkiä lattioilta!
Niin se pulpetti sai uuden elämän. Siitä tuli kauniin värinen, ja pidin ne uudistetut saranat mustina. Pistin saranat muuten ihan itse paikoilleen: ensimmäiseksi tietenkin ihan päin metsiä. Ja voin kertoa, että huonekaluilla ei selvästikään ole ainakaan ennen vanhaan ollut niin väliä, että ovatko ne symmetrisiä vai ei. Meinaan, että jokainen sarana oli erilainen! Kaikkea en ruvennut korjaamaan. Jalkojen tuessa näkyy edelleen kulumaa, joka oli muovautunut siihen vuosien saatossa, kun oppilaat ovat siinä istuneet. Sisäosia en halunnut maalauttaa. Sillä pulpetilla on mustepullopidikkeet, ja joskus toiseen pulpettiin on kaatunut paljonkin mustetta. Pulpettien sisäkansista löytyy edelleen pienten lasten piirustuksia. Ja enhän minä vain voinut maalata piiloon Kyöstin, Juuson ja Erkin nimikirjoituksia!
Siinä vaiheessa, kun maalaaminen oli vielä kesken, tulin jutelleeksi isäni kanssa tästä. Että ukin ja mummin torppa oli myyty, ja että entisöin sitä pulpettia.
"Oletko tosissasi? Että se pulpetti on sun luona?" isä nauroi.
Ei se meinannut uskoa. Sitten hän kertoi, että hän oli sen pulpetin sinne autotalliin tuonut. Hakenut sen lakkautetusta kyläkoulusta. Kun hänen piti se entisöidä ja tehdä siitä minulle ensimmäinen koulupöytä. Mutta sitten se oli vain jäänyt. Ja sitten hän oli ajatellut, että se pulpetti olisi minulle jo liian pieni.
"Oletko tosissasi? Että se pulpetti on sun luona?" isä nauroi.
Ei se meinannut uskoa. Sitten hän kertoi, että hän oli sen pulpetin sinne autotalliin tuonut. Hakenut sen lakkautetusta kyläkoulusta. Kun hänen piti se entisöidä ja tehdä siitä minulle ensimmäinen koulupöytä. Mutta sitten se oli vain jäänyt. Ja sitten hän oli ajatellut, että se pulpetti olisi minulle jo liian pieni.
Katinkontit, hyvin minä siihen mahdun! (Mahdun – ihme kyllä – istumaan myös siihen taaperoille tarkoitettuun punaiseen keinutuoliinkin.) Nyt se pulpetti on työpöytänäni – vihdoinkin. Eihän se odottanut, kun melkein kaksikymmentä vuotta siellä kylmässä autotallissa. Mutta nyt sillä on edessä paremmat päivät. Ihan niin kuin myös kirjoituskoneella, kahvipannulla, öljylampuilla ja monella muulla tavaralla!
Alun perin tarina on kirjoitettu Laitilan murteella 8/2019
Alun perin tarina on kirjoitettu Laitilan murteella 8/2019