12. marraskuuta 2018

Ero


En mä pysty hengittämään.                                                          
                            Tuntuu, että kuolen.
Mutta kyllähän mä hengitän,

                                              enkä mä tähän kuole.


                                                                             Miksi unohdan sen koko ajan?


Joka aamu alkaa itkulla,                                             
päivät samalla kaavalla.                                             
              
Joskus itku jatkuu iltaan,                                              
joinain päivinä vähän helpottaa.                                                            

                                                        Miten tämän saa loppumaan?


Miten tunteet voi olla niin vahvoja,
että niiden voima pysäyttää kaiken?


Välillä tuntuu siltä,                                                                                                                   
että mua voisi puukottaa.                               
            
                                                                                      Mä en tuntisi mitään.


Miksi mun henki ei kulje?                                                         
Mitä jos sittenkin kuolen?                                 


               Särkyneen sydämen oireyhtymä.
                                                                        Jos sydämeni sittenkin lakkaa lyömästä?


Valo on tunnelin päässä,                                                                                                
kyllä mä sen tiedän.                                                                                                     

                                       Mun tarvitsisi vain koko ajan se nähdä.



Universumille kiitos Netflixistä.                                                                                                                                  


31. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 6: Onnelline lopp



↓ Teksti on kirjoitettu sekä Laitilaksi että suomeksi ↓

Lauvanta-aamust mää sitt pakkasi Murre mukka, kävi viämäs loukul ruakka ja lähri Aune* tyyhö. Aune ol hunteeran, ett olik Murre lähten flikastelema, vaikk oliki palli leikattun, ko ei ollu katti näkyn ei kuulun. Mää varotteli Aunet siit ketust ja sanosi, ett ei paranis pääst Murre silviissi ulkoilema.

Mun pit sinä päevän menn hoitama muutto ettippäi, mut totkai mää jäi kaffel, ko Aune pyys. Siin meniki sit pualtoist tuntti. Me puhutti kissoist, koulust, töist, perhejäsenist, miähist, eroist, ystävist, häne korist, mun uurest korist, muutoist… No aiva kaikest. Mää olisi ollu siäl varma koko päevä, mutt ko aikataulu ol mikä ol.

Lauvantan mää siivosi uutt kämppä ja sitt siirryi taktisest Uuttekaupunkkihi, ko sunnunta-aamust mun pit men kirkko. Juu, mää pääti kääntty jo Jumala puale täsä kiss-asiass. No ei mar: mu yhrell pikkusiskoll ol rippjuhla. Voit kuvitell, kui pali mul naoretti, ko sukulaise kysyivä kuulumissi ja mää kerroi mu pelastusoperaatiost. Mutt jotenki mul ol alkanu jo usko loppuma: mää oli varm, ett ei se kiss sinn loukku men. Se ol tasa tarkka nähny, ko mää oli Murre käyny hakemas siit loukust. Rupes tuntuma silt, ett mää rava siäll iha turhampäitte. Vaikk jokane yä mää oli näkevinän jonki eläväise liikahteleva pusikoss.

Elokuu ensmäsen maanantan mul pit ol töit, mut ko ol nii kurja keli, ni sunnunta sain tiaro, ett voin pittä vapatakki. Mää pisti kaike pelihi saaraksen muuttoloota pakattu mahrollisimma pali. Iltapäeväl vein roski ja siin samal ajatteli poikkeuksellisest käyr vähä loukull päi kävelemäss.

Suureks yllätykseks, mää näi Zala-Smugge mummomöki seinustall, aiva louku viäress. Mull men pasma sekasi ja yriti kaikill tavoill iknoorat häne läsnäolo. Mää jäi kauemmas seorama, ett mitä tapahtu. Mutt mittä ei tapahtun. Zala-Smugge vaa tönött louku viäres eikä eres haistellu ruakka.

Nii mää sit kiärsi sin mökkie keskel sisäpihal. Zala-Smugge huamas munt, ja mää meni kyykky noi kymmene metri päähä. Mul ol käres raksui. Mää siristeli silmi ja puhui mukavi. Ja mitä se kiss tek? No hävis talo taa. Mä pysyi paikallan ja pääti, ett jumaliste, mää ole täs ny vaik koko tämä vapaapäevä! No, eihä siin kaua menny, ko jala rupesiva jo puutuma.

Mu yllätykseksen Zala-Smugge ilmestys möki toiselt pualel, ja mun ol pakko sinnitell, vaik pohkes alko tunttu suaneveto. Ja mun o viälki vaikkia usko tätä, mutt se ei näyttän kauhiast eres epäröivä, ko se vaa tul mu tyyjö. Eikä se tullu eres syämä vaa hakema rapsutuksi. Sialuje sympatia ol ku oliki molemmipualist! Mää oti Zala-Smugge syli ja kanno häne louku suul. Sitt mää oroti, ett hän men syämä vapaehtosest ja vast sit mää sulji louku ove verkkasest.

Mää soiti taas Turu eläinhoitola, jok ol juur menos kii. Mää sai ohjeistukse, ett mää veisi Zala-Smugge eläinsairaalaha, ja he hakisiva häne sitt siält huame. Nii me sitt lähretti ajama Raissio pualel Eläinsairaala Vettorihi. Me juteltti koko matk, ja mää kerrosi hänell, ett mää ole Linra, ja ett jos hänell ei ol kotti, ni hän pääse muuttama meill. Ja ett meill hän sais sit siskokses Zella.

Mää toitoti eläinhoitolal ja sit kans sairaalal, ett mää sitt aroptoi häne, jos omistaja ei löyr. Mu syrän vähä nyrjäht, ko hoitaja kiatos Zala-Smugge pyyhkesse ja vei häne poies. Seoraavan aamun ko soiti sairaalaha, sain tiättä, ete siru ollu löytyn. Toivo heräs. Eikä hänell ollu mittä pahast vial: muutama kuallu punkki ihos kiines, hirvittäv määr puremi korvis, nirhaumi vattas ja taisteluarppi naamas. Ja sain tiättä, ett hä o flikk. Hänest tulis Zala.

Mut ko eläinhoitola laitto feisbuukki kuva hänest, omistaja löyrys alle tunnis. Oliha se hyvä jutt, mutt… Kyllähä se sattu.

Mu onneksen Zala-Smugge ol ollu karkumatkall ussema viiko, eli mää e ollu ryästän hänt. Hänt ol kaivattu, ja häne kisskaver ol itkie etsin hänt pisi kämppä. Zala-Smuggel ol poja nimi, ko hänt ol pentun luulttu kolliks.

Ja nii Zala-Smugge, tai siis tämä kiss, pääs takas kotti. Mää muuti Turu pualel. Kesä lopus, tyät Salakuljettajass lopus. Kettu pualesta pyäri erelle siin kerrostaloje pihoill. Vesikriisist ja heltteist selvitti – ny kesä kuumuus o muisto vaa. Aune luan mää aijo käyr uurestanki kaffell.

Se saatto ol mu elämän ressaavint aikka, mut mää tekisi sen kosk vaa uuresta. Yhä erelle mää nää Zala-Smuggest uni. Semssi uni, jois mää eti hänt, ja semssi uni, jois hän assu meill. Ja mitä mää voi kaike tämä jälkke sanno?
1. Mää en enä ikin olet, ett saissi kissa tost noi vaa kantokoppaha.
2. Sit ko mull o vara, mää perusta kissatalo, joho mää voi viär turva kissoi (jokk mää löyrä tai kitnappa), jos mul ei ol aikka het lähte kuskama niit eläinhoitola.
3. Pysähry sääki ko näes kati tiä reunass. Siäll o vapaste ulkoilevi katei, mutt siäll o myäs eksynei lemmikei, hyljättyi kesäkisui ja luantto syntynei kissoi, jokk tarvitteva appu. Anneta yhress kans kissoje elämäll arvo.

*nimi muutettu

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 6: Onnellinen loppu


Lauantaiaamuna pakkasin Murren mukaani, kävin viemässä loukulle ruokaa ja lähdin Aunen luokse. Aune oli pohtinut, että oliko Murre lähtenyt tyttöjen perään, vaikka olikin pallit leikattu, koska kissaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Varoittelin Aunea siitä ketusta ja sanoin, että ei paranisi päästää Murrea siihen tapaan ulkoilemaan.

Minun piti sinä päivänä mennä hoitamaan muuttoa eteenpäin, mutta totta kai jäin kahville, kun Aune pyysi. Siinä menikin sitten puolitoista tuntia. Puhuimme kissoista, koulusta, töistä, perheenjäsenistä, miehistä, eroista, ystävistä, hänen kodistaan, minun uudesta kodistani, muutoista… Eli aivan kaikesta. Olisin ollut siellä varmaan koko päivän, mutta kun aikataulu oli mikä oli.

Lauantaina siivosin uutta asuntoa ja sitten siirryin taktisesti Uuteenkaupunkiin, koska sunnuntaiaamuna minun piti mennä kirkkoon. Joo, päätin kääntyä jo Jumalan puoleen tässä kissa-asiassa. No en sentään: yhdellä pikkusiskollani oli rippijuhlat. Voitte kuvitella, kuinka paljon minulle naurettiin, kun sukulaiset kysyivät kuulumisia ja kerroin pelastusoperaatiostani. Mutta jotenkin oli alkanut jo usko loppumaan: olin varma, että ei se kissa sinne loukkuun menisi. Se oli tasan tarkkaan nähnyt, kun olin käynyt hakemassa Murren siitä loukusta. Rupesi tuntumaan siltä, että hypin siellä ihan turhaan. Vaikka jokainen yö olin näkevinäni jonkin pienikokoisen eläimen liikahtelevan pusikossa.

Elokuun ensimmäisenä maanantaina minulla piti olla töitä, mutta kun oli niin kirja keli, sain sunnuntaina tiedon, että voisin pitää vapaatakin. Pistin kaiken peliin saadakseni muuttolaatikoita pakatuksi mahdollisimman paljon. Iltapäivällä vein roskia ja siinä samalla ajattelin poikkeuksellisesti käydä vähän loukulla päin kävelemässä.

Suureksi yllätykseksi näin Zala-Smuggen mummonmökin seinustalla, aivan loukun vieressä. Menin ihan pois itsestäni ja yritin kaikilla tavoilla ignoorata hänen läsnäolonsa. Jäin kauemmaksi seuraamaan, että mitä tapahtuu. Mutta mitään ei tapahtunut. Zala-Smugge vain seisoi paikallaan loukun vieressä eikä edes haistellut ruokaa.

Niin minä sitten kiersin sinne mökkien keskelle sisäpihalle. Zala-Smugge huomasi minut, ja menin kyykkyyn noin kymmenen metrin päähän. Kädessäni oli raksuja. Siristelin silmiä ja puhuin mukavia. Ja mitä se kissa teki? No hävisi talon taakse. Pysyin paikallani ja päätin, että jumankauta, olen tässä nyt vaikka koko tämän vapaapäivän! No, eihän siinä kauaa mennyt, kun jalat rupesivat jo puutumaan.

Yllätyksekseni Zala-Smugge ilmestyi mökin toiselta puolelta, ja minun oli pakko sinnitellä, vaikka pohkeessa alkoi tuntua suonenveto. Ja vieläkin minun on vaikea uskoa tätä, mutta se ei näyttänyt kauheasti edes epäröivän, kun se vain tuli luokseni. Eikä se tullut edes syömään, vaan hakemaan rapsutuksia. Sielujen sympatia oli kuin olikin molemminpuolista! Otin Zala-Smuggen syliini ja kannoin hänet loukun suulle. Sitten odotin, että hän meni syömään vapaaehtoisesti ja vasta sitten suljin oven hitaasti.

Soitin taas Turun eläinhoitolaan, joka oli juuri menossa kiinni. Sain ohjeistuksen, että veisin Zala-Smuggen eläinsairaalaan, ja he hakisivat hänet sitten sieltä huomenna. Niin me sitten lähdettiin ajamaan Raision puolelle Eläinsairaala Vettoriin. Juttelimme koko matkan, ja kerroin hänelle, että olen Linda, ja että jos hänellä ei ole kotia, niin hän pääsee muuttamaan meille. Ja että meillä hän saisi sitten siskokseen Zellan.

Pauhasin sekä eläinhoitolalle että sairaalalle, että adoptoisin hänet, jos omistajaa ei löytyisi. Sydämeni vähän nyrjähti, kun hoitaja kietoi Zala-Smuggen pyyhkeeseen ja vei hänet pois. Seuraavana aamuna, kun soitin sairaalaan, sain tietää, ettei sirua ollut löytynyt. Toivo heräsi. Eikä hänellä ollut mitään pahasti vialla: muutama kuollut punkki ihossa kiinni, hirvittävä määrä puremia korvissa, nirhaumia vatsassa ja taisteluarpia naamassa. Ja sain tietää, että hän on tyttö. Hänestä tulisi Zala.

Mutta kun eläinhoitola laittoi Facebookiin kuvan hänestä, omistaja löytyi alle tunnissa. Olihan se hyvä juttu, mutta… Kyllähän se sattui.

Onnekseni Zala-Smugge oli ollut karkumatkalla useamman viikon, eli en ollut ryöstänyt häntä. Häntä oli kaivattu, ja hänen kissakaverinsa oli itkien etsinyt häntä heidän kodissaan. Zala-Smuggella oli pojan nimi, koska häntä oli pentuna luultu kolliksi.

Ja niin Zala-Smugge, tai siis tämä kissa, pääsi takaisin kotiin. Minä muutin Turun puolelle. Kesä loppui, työt Salakuljettajassa loppuivat. Kettu puolestaan pyörii edelleen siinä kerrostalojen pihoilla. Vesikriisistä ja helteistä selvittiin – nyt kesän kuumuus on muisto vain. Aunen luona aion käydä uudestaankin kahvilla.

Se saattoi olla elämäni stressaavinta aikaa, mutta tekisin sen koska vain uudestaan. Yhä edelleen näen Zala-Smuggesta unia. Sellaisia unia, joissa etsin häntä, ja sellaisia unia, joissa hän asuu meillä. Ja mitä voin kaiken tämän jälkeen sanoa?
1. En enää ikinä oleta, että saisin kissan tuosta noin vaan kantokoppaan.
2. Sitten kun minulla on varaa, perustan kissatalon, johon voin viedä turvaan kissoja (jotka löydän tai kidnappa), jos minulla ei ole aikaa lähteä heti kuskaamaan niitä eläinhoitolaan.
3. Pysähtykää te kaikki muutkin, kun näette kissan tien reunassa. Siellä on vapaasti ulkoilevia kissoja, mutta on myös eksyneitä lemmikkejä, hylättyjä kesäkisuja ja luontoon syntyneitä kissoja, jotka tarvitsevat apua. Annetaan yhdessä myös kissojen elämälle arvoa.

*nimi muutettu

24. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 5: Toine kitnappaus


↓ Jokainen osa on kirjoitettu ensin Laitilaksi, sitten suomeksi ↓

Nii mu loukustan löytys väär kiss. Mull ol vartt aikka, enne ko pit lähte ajama töihi. Mää meni siihe häki lua ja miäti, ett mitä halvattu mää ny tämä kans tee. Siin vaihees olis ollu torella tarppellist omista talo. Tai samantiä kissatalo, joho viärä ain näit katei, joit mää löyrä (tai ryöstä). No, mää avasi varkkate se ove ja hetke aikka toivoi, ett jospa tää kaver juaksis suara tiät kotti. Sil ol kaulapant ja kulkune siin, nii mää tiäsi, ett kyll sil koti o. Jossai.

Mutt ei, hän ol tullu ruua peräs sin loukku, ja sitt hän men ruua peräs siihe kantokoppaha, jok mul ol siin louku lähell. Mää katosi silmä suuren, ett onk tämä ny tosika enä. Näit katei vaa tule ja tule! Noh, ei mittä, mää laito louku takas kohrill ja oti tämä suhteellise iso kollikissa kantto. Mää rymysi takas tiäl ja törmäsi siihe mu naapuri mummo. Se ol innossas, ko näk mun kantava kissa mukanan. Mää laski kantokopa alas ja huakkasi syvä, ett ei tullu oikkia katti.

Siin sitt ko mää oli jääny suustan kiines tämä naapuri kans, ni lähell puskas rapis. Zala-Smugge! Se ol menos kattoma sin loukku – varma ol siis kuullu, ko tämä harma katti ol alkan pitän melkost meteli mu nähressäs. Mutt Zala-Smugge pysähtys ko seinä, ko se näk meiä ihmiste toljottava sitä haltiossan. Ja sarasosasekunnis se ol taas karonnu näkyvist. Mää melkke itki ilost, ko sai varmuude, ett hän o viäl eloss. Ja ett hän erelle liikku siin lähistöll! Mut louku paikka pit vaihta, ko tää herr kiss ol ollu vähä ressantuneenas siäll loukuss. Siit ol lähten nii pali karva, ett siäl maas o varma viäl ens vuare elokuuski harma läntt.

Kiire vilkka mää kävi viämäs tämä komia kokose kati mun kylppäri eristyksihi ja soiti Turu eläinhoitola: no yllätys, kukka ei ollu kaivan tämän näköst kissa. Mää lupasi, ett lauavantain mää kiirättäissi kissa sitt sinn, jos mää e sitä enne löyr naapurustost omistaja.

Mul ol töiss nii pali naurettu sitä, ett mitä jos Zala-Smugge oliki vaa sillo viikko sit ollu tavallisse tappa iltalenkil, ja mää meni häne kitnappama. (Mut tätä mää e pitän kauhia torennäkösen, ko Zala-Smugge ol ottan nii pali osuma.) No, voit kuule arvat, kui pali ne sitt naoro, ko mää meni töihi ja kerroi, ett ny mull o iha satavarmast jonku toise katti kaapattunas. Se ol jo nii koomist, ett mää oli jo alkkan suunnitell kirjottavan murreteksti täst kaikest.

Töis kaffepaussil mää meni taas kerra kaikk karkurihomma ja feisbuuki ryhmä läpitte. Kukka ei ettin tämä näköst kissa – interneti ihmeellises mailmas ainaska. Illal yämyähä, torsta-perjanta välise yän, mää kirjoti käsi kuustoist klappu, jois luk kuta kuinkki näi: ”Hei! Onk su vaaleva harm katt karoksiss? Ei hättä, hä o kunnoss! Soit…” ja sit siin ol mu numero ja etunim. Niit klapui mää sitt kävi teippamas jokase kerrostalo ulk-ovehe siin meiä lähell. Yks mummo kattel huvittunen parvekkeltas toisest kerroksest, ett mitä mää touhu siihe aikka yäst. Mää kerroi loukust ja kysysi, ett tiättäk hän kettä, jol ois vaalevaharma katt. Ei tiänny. Mää hunteerasi, ett kyll nykyaja mummo saisiva flatkutta enemp, ni tiätäisivä eres, ett kene katei tääll huini.

Viimäse klapu mää teippasi vesipistesse – ko siis erelle ol menos se vesikriis, ja sen vuaks ol tullu vesipistei sinn ja tänn ja tonn. Ja vesikriisist puhe olle: peseytymist ei ollu kukka kieltän. Juamist ja ruualaitto varte vett pit vaa keittä – jos sitä vett ny ylipääns tul viä kraanast. Kaikill ei tullu senkä vertta. No, perjanta-aamust must tuntus, ett mää ala hajot. Kirjamellisest. Mu iho alko rikkoutu kaikist taippeist ja kaikist kohrist, mihi mää koski tai mihi jok osus. En tiär, johtuk se sit siit vesikriisist vai siit, ett mää kävi ressist nii ylikiarroksill!

Mutt tää kollikiss ol ihan. Ja jumalattoma kokkone – mun kolm-neli kilose kati näyttivä aiva pennuilt häne verrattun. Hän tykkäs munst het, ja mää miäti jo sitäki, ett voi halvattu, jos sen omistaja ei sittenkä löyry, ni mun pittä aroptoira hänekki. Mul ol taas tullu joki ihmeelline yhtekuulumise tunn. Sil vissi varma oikkioist kitnappajistaki tunttu?

Täsä vaihess mu sillone 56 neliöine kaksio alko käyr piäneks. Mää aloi valmistel mu kamari siihe kuntto, ett jos ny seoraavaks loukus onki Zala-Smugge, ni mull tartte ol sitäki varte viäl karanteen. Ko en tiätenkä olis voinu tuupat katei sekasi sama tilaha: totkai ne olisiva ruvennu tappelema revirist, herr kiss ois saattan pistä mu leikkaamattoma sijaiskati paksuks, ja tiäs mitä ulk-kissa tartuttaisivakka mu sisäkissoill. Riskejä ol vaikk kui.

Perjantapäeväll mu puhelimen sois. Siält soittel yli kahreksakymppine Aune*, jolt ol kiss hukass. Hän ol kysyn joltai lapsilt, ett onk häne kattias näkyn, ja nämä lapse oliva ohjeistan häne siihe vesipisteel, jos ol mun jättämä klapp. No ei mittä, me sovitti, ett mää tua heti huame aamuste häne kattis takasi. Puhelu aikan mää naoreskeli miälessän, ett kyll täst nii pitä kirjotta se murretekst. Ja sitt viäl käve ilm, ett tämä kiss mu kylppäris ol nimeltäs Murre!


______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 5: Toinen kidnappaus


Niin loukustani löytyi sitten väärä kissa. Minulla oli vartti aikaa, ennen kuin piti lähteä ajamaan töihin. Menin siihen häkin luokse ja mietin, että mitä hittoa minä nyt tämän kanssa teen. Siinä vaiheessa olisi ollut todella tarpeellista omistaa talo. Tai saman tien kissatalo, johon viedä aina näitä kissoja, joita löydän (tai ryöstän). No, avasin hiljakseen sen loukun oven ja hetken aikaa toivoin, että jospa tämä kaveri juoksisi suoraa tietä kotiin. Sillä oli kaulapanta ja kulkunen siinä, joten tiesin, että kyllä sillä koti on. Jossain.

Mutta ei. Hän oli tullut ruoan perässä sinne loukkuun, ja sitten hän meni ruoan perässä siihen kantokoppaan, joka oli siinä loukun lähellä. Katsoin silmät suurena, että onko tämä nyt tosikaan enää. Näitä kissoja vaan tulee ja tulee! No eipä mitään, laitoin loukun takaisin kohdilleen ja otin tämän suhteellisen ison kollikissan kantoon. Könysin takaisin tielle ja törmäsin siihen naapurin mummoon. Se oli innoissaan, kun näki minun kantavan kissaa mukanani. Laskin kantokopan alas ja huokaisin syvää, että ei tullut oikeaa kissaa.

Siinä sitten kun olin jäänyt suustani kiinni tämän naapurin kanssa, yhtäkkiä lähellä puskassa rapisi. Zala-Smugge! Se oli menossa katsomaan sinne loukkuun – varmaan oli siis kuullut, kun tämä harmaa kissa oli alkanut pitää melkoista meteli minut nähdessään. Mutta Zala-Smugge pysähtyi kuin seinään, kun se näki meidän ihmisten tuijottavan sitä haltioissaan. Ja sadasosasekunnissa se oli taas kadonnut näkyvistä. Melkein itkin ilosta, kun sain varmuuden, että hän oli vielä elossa. Ja että hän edelleen liikkui siinä lähistöllä! Mutta loukun paikkaa piti vaihtaa, koska tämä herra kissa oli ollut vähän stressaantuneena siellä loukussa. Siitä oli lähtenyt niin paljon karvaa, että siellä maassa on varmaan ensi vuodenkin elokuussa harmaa läntti.

Kiireen vilkkaan kävin viemässä tämän komean kokoisen kissan kylpyhuoneeseeni eristyksiin ja soitin Turun eläinhoitolaan: no yllätys, kukaan ei ollut kaivannut tämän näköistä kissaa. Lupasin, että lauantaina kiidättäisin kissan sitten sinne, jos sitä ennen en löytäisi naapurustosta omistajaa.

Työkaverini olivat nauraneet niin paljon sitä, että mitä jos Zala-Smugge olikin vain silloin viikko sitten ollut tavalliseen tapaan iltalenkillä, ja minä olin mennyt hänet kidnappaamaan. (Mutta tätä en pitänyt kauhean todennäköisenä, koska Zala-Smugge oli ottanut niin paljon osumaa.) No, voitte varmaan arvata, kuinka paljon ne sitten nauroivat, kun menin töihin ja kerroin, että nyt kotonani on ihan satavarmasti jonkun toisen kissa kaapattuna. Se oli jo niin koomista, että olin alkanut jo suunnitella kirjoittavani murretekstin tästä kaikesta.

Töissä kahvitauolla menin taas kerran kaikki karkuri-ilmoitukset ja Facebook-ryhmät läpi. Kukaan ei etsinyt tämän näköistä kissaa – internetin ihmeellisessä maailmassa ainakaan. Illalla yömyöhään, torstai-perjantai välisenä yönä, kirjoitin käsin kuusitoista lappua, joissa luki näin: ”Hei! Onko vaaleanharmaa kissasi kadoksissa? Ei hätää, hän on kunnossa! Soita…” ja sitten siinä oli numeroni ja etunimeni. Niitä lappuja kävin sitten teippaamassa jokaisen kerrostalon ulko-oveen meidän lähellä. Yksi mummo katseli huvittuneena parvekkeeltaan toisesta kerroksesta, että mitä touhuan siihen aikaan yöstä. Kerroin loukusta ja kysyin, että tietääkö hän ketään, jolla olisi vaaleanharmaa kissa. Ei tiennyt. Ajattelin, että kyllä nykyajan mummot saisivat juoruilla enemmän, niin tietäisivät edes, että kenen kissoja täällä vaeltelee.

Viimeisen lapun teippasin vesipisteeseen – koska siis edelleen oli menossa se vesikriisi, ja sen vuoksi oli tuotu vesipisteitä ympäri kaupunkia. Ja vesikriisistä puheen ollen: peseytymistä ei kukaan kieltänyt. Juomista ja ruoanlaittoa varten vettä piti vain keittää – jos sitä vettä nyt ylipäänsä tuli vielä hanasta. Kaikille ei tullut senkään vertaa. No, perjantaiaamuna tuntui siltä, että alan hajota. Kirjaimellisesti. Ihoni alkoi rikkoutua kaikista taipeista ja kaikista kohdista, mihin koskin tai mihin jokin osui. En tiedä, johtuiko se sitten siitä vesikriisistä vai siitä, että kävin stressistä niin ylikierroksilla!

Mutta tämä kollikissa oli ihana. Ja jumalattoman kokoinen – kolme-nelikiloiset kissani näyttivät aivan pennuilta häneen verrattuna. Hän tykkäsi minusta heti, ja mietin jo sitäkin, että voi hittolainen, jos sen omistajaa ei sittenkään löydy, niin minun pitää adoptoida hänetkin. Minulle oli taas tullut jokin ihmeellinen yhteenkuulumisen tunne. Sillä tapaan varmaan oikeista kidnappaajistakin tuntuu?

Tässä vaiheessa silloinen 56 neliöinen kaksioni alkoi käydä pieneksi. Aloin valmistella makuuhuonettani siihen kuntoon, että jos nyt seuraavaksi loukussa olisikin Zala-Smugge, minulla tarvitsisi olla sitäkin varten vielä karanteeni. Koska en tietenkään olisi voinut laskea kissoja sekaisin samaan tilaan: totta kai ne olisivat ruvenneet tappelemaan reviiristä, herra kissa olisi voinut saattaa leikkaamattoman sijaiskissani raskaaksi, ja ties mitä ulkokissat tartuttaisivatkaan sisäkissoilleni. Riskejä oli vaikka ja kuinka.

Perjantaipäivällä puhelimeni soi. Sieltä soitteli yli kahdeksankymppinen Aune*, jolta oli kissa hukassa. Hän oli kysynyt joltain lapsilta, että onko hänen kissaansa näkynyt, ja nämä lapset olivat ohjeistaneet hänet siihen vesipisteelle, jossa oli jättämäni lappu. No, me sovimme, että toisin heti seuraavana aamuna hänen kissansa takaisin. Puhelun aikana naureskelin mielessäni, että kyllä tästä niin pitää kirjoittaa se murreteksti. Ja sitten vielä kävi ilmi, että tämä kissa kylppärissäni oli nimeltään Murre! 

*nimi muutettu

______________________________