13. joulukuuta 2017

Joulumieli

Piia kaatoi ”Maailman paras äiti” -kuppiinsa kaupan takahuoneessa vähän palaneen makuista kahvia. Sitten hän istuutui pöydän ääreen kuuntelemaan työkavereidensa juttuja: jouluun oli vain pari viikkoa, joten kaikki keskustelivat toinen toistaan hienommista joulusuunnitelmistaan sekä lasten lahjalistoista. Piia huokaisi syvään, ja mietti, miksi kaiken piti olla niin helvetin kallista.
          Hän muisti vielä liian selvästi omat lapsuutensa joulut. Kun kuusen alta tuli hänelle joka kerta kahdesta kolmeen pakettia. Jos paketteja oli kolme, yksi niistä oli tarkoitettu hänelle ja hänen veljelleen yhteiseksi lahjaksi. Ja niin Piia oli monesti ajatellut, haaveillut, miten yltäkylläistä elämää hän eläisi aikuisena, ja miten onnellisia hänen lapsensa olisivatkaan. Miten erilaisen, paremman, lapsuuden hän tarjoaisi omalle jälkikasvulleen.
          Niinpä niin. Nyt ikää oli mittarissa 27 vuotta. Yhtäkään yltäkylläistä päivää hän ei ollut elänyt. 4-vuotias Sampo oli ympyröinyt jo marraskuun alussa lelulehdestä lahjoja, joita toivoisi saavansa Joulupukilta. Ainutkaan lahja ei ollut alta kolmeakymmentä euroa. Syksyllä koulun aloittanut Serafia oli saanut uusia kavereita, ja siten myös saanut tietää, mitkä jutut jokaisella 7-vuotiaalla tytöllä pitäisi olla. Listalla oli yhtä monta toivetta, kuin Piialla oli hampaita suussa.

Päivä kaupan hyllyjä täyttäessä oli ollut jotenkin erityisen hirveä. Työvuoron jälkeen Piia mietti, miten monta kertaa hän oli kuullut työkavereidensa ja asiakkaiden keskustelevan joulusta. Koko vouhotus paheni päivä päivältä ja piinasi hänen mieltään jatkuvasti. Hänen lastensa kavereilla olisi taas paras joulu ikinä, mutta hänen lapsillaan olisi ikimuistoinen joulu aivan toisella tavalla: joulu, josta ei voisi hehkuttaa kenellekään.
          Piia haki kotimatkalla Sampon päiväkodista, ja kotiin saapuessaan Serafia hyppeli iloisena vastaan:
          ”Kato, mitä mä voitin!”
          ”Mitä sä nyt jo teet kotona?”
          ”Päästiin ajoissa! Kato!”
          Tyttö heilutti innoissaan jotain kolmen lyijykynän pakettia. Lyijykynien varsissa oli glitteriä.
          ”Hieno on”, Piia kommentoi ja auttoi samalla Sampoa riisuuntumaan haalareistaan. ”Miksi sä tuollaisen sait?”
          ”Meillä oli koulussa pikkujoulut ja siksi meillä oli kilpailuja, ja mä voitin piirtämisessä!” Sera hihkui.
          ”Vai niin”, Piia naurahti.

Lapset säntäsivät Sampon huoneeseen. Piia meni keittiöön tekemään ruokaa. Kanasuikaleiden paistuessa pannulla hän otti kännykän käteen. Äiti oli laittanut viestiä:
          ”Tuletteko jouluaattona minun luokse vai sopiiko tulla silloin teille?”
          Piiaa raivostutti. Se tästä nyt vielä puuttuisikin, että hän veisi Seran ja Sampon joulun viettoon mummilaan, joka oli ahdas 26 neliöinen yksiö. Piia ei vastannut äidilleen mitään, vaan naputteli viestin Sampon isälle Latelle:
          ”Mitä oot ostanut Sampolle lahjaksi?”
          Oli turha odottaa, että se äijä olisi hankkinut Seralle mitään, vaikka hän oli ollut kolmen vuoden ajan Seran isäpuoli.
          ”Lisää junarataa ja oikean kokoisen toppahaalarin”, kuului lyhyt vastaus.
          Piiaa vitutti entistä enemmän. Hän tiesi, että Late oli saanut junaradan osia isoveljensä perheeltä käytettynä. Ja minkä takia Sampo ei ollut saanut tätä ”oikean kokoista” haalaria jo kolme kuukautta sitten, kun sille oli alkanut olla käyttöä? Late ei ollut hyvä raha-asioissa. Hän ei koskaan maksanut Piialle enempää, kuin oli pakko. Mies ei tajunnut, että hänen poikansahan tässä kärsi.

__________________________________________________

Annemari suki lyhyitä hiuksiaan aloilleen eteisen peilin edessä.
          ”Äiti! Kato! Voinko mä pyytää joulupukilta vielä tällaista!” Ariel hyppi vieressä ja näytti uusinta barbie-nukkea lelulehdestä.
          ”Sulla on noita jo 12 kappaletta...”, Annemari hymähti.
          ”Ei oo tällaista!”
          ”Sulla on kaksi kättä, eli kaksi riittäisi.”
          ”Eikä riitä!” 8-vuotias Ariel kauhistui.
          ”Voi kulta rakas. Maailmassa on lapsia, joilla ei ole ainuttakaan barbieta”, Annemari totesi ja lisäsi ripsiväriä kumartuen lähemmäs peiliä.
          ”Niin jossain Afrikassa.”
          ”On niitä lapsia täällä Suomessakin.”
          Ariel jähmettyi paikoilleen:
          ”Ei kai?!”
          ”Kyllä vain. Kuule, nyt takki päälle niin mennään! Jarno on varmaan jo pihassa odottamassa”, Annemari hoputti tytärtään, vaikka ei ollut itse päättänyt, minkä kaulahuivin kietoisi kaulaansa.

Päivä kului nopeasti, vaikka tunnelma olikin kireä ja kiireinen. Kauppakeskus oli ollut aivan piukassa: kaikki olivat jouluostoksilla. Annemari oli tyytyväinen, että tämä olisi heidän toiseksi viimeinen jouluostosreissu. Edessä olisi vielä viimeinen juuri ennen joulua: ruokakaupparuljanssi.
          Illalla Annemari meni peittelemään Arielin sänkyyn.
          ”Äiti?”
          ”No mitä kulta?”
          ”Voitaisiinko me antaa mun leluja niille lapsille, joilla ei ole leluja?”
          Sydän oli pakahtua rakkaudesta ja liikutuksesta.
          ”Totta kai”, Annemari hymähti ja nielaisi orastavan itkunsa. ”Oletko varma, että haluat tehdä niin?” hän jatkoi ja silitti tyttärensä päätä.
          ”Joo. Musta se olisi kivaa!”

Arielin toive konkretisoitui heti, sillä tyttö käytti koko seuraavan päivän lelujensa läpikäymiseen. Innostus tarttui Annemariinkin, ja hän alkoi koluta Arielin kaapista kasseihin kaikki pieneksi jääneet vaatteet.
          Illalla Annemari istui sohvalla läppäri sylissään. Hän selaili paikkakunnan ja lähialueiden Facebook-ryhmiä.
          ”Mikset vain vie noita johonkin kierrätyskeskukseen?” Jarno huokaisi, istahti vaimonsa viereen ja heitti jalat sohvapöydälle.
          ”Ei kun me halutaan antaa näitä ilmaiseksi, ja oikeasti niitä tarvitseville!” Annemari puuskahti.
          ”Mitä sä sitten meinaat? Etsit jostain Facebookin kätköistä köyhän näköisen ihmisen?” Jarno naurahti ja nappasi Annemarin kainaloonsa.
          ”No hah hah. Mä ajattelin, että jos pistäisin ilmoituksen tähän ryhmään, että meillä olisi tällaista tavaraa ja vaatetta annettavana, ja että haluttaisiin antaa sitä oikeasti tarvitsevalle.”
          ”Ei kukaan kehtaa kommentoida tuollaiseen julkisesti”, Jarno myhäili.
          ”Ei niin pöljä”, Annemari tuhahti. ”Mä kirjoitankin, että muhun saa ottaa yhteyttä sähköpostitse tai yksityisviestillä.”

Seuraavana iltana Annemarilla oli monta viestiä ja sähköpostia läpikäytävänä. Ariel oli laitettu nukkumaan ja Jarno katsoi televisiota.
          ”Nämä kaksi vaikuttavat oikeasti olevansa avun tarpeessa”, Annemari sanoi Jarnolle luettuaan kaikki yhteydenotot.
          ”Millaisia ne muut sitten on?”
          ”Niissä selitellään kauheasti. Esimerkiksi pari äitiä on ilmaisen roinan perässä, vaikka heillä on taaperoikäisiä poikia.”
          ”Ei ole sitten viitsinyt edes valehdella, että oma 2-vuotias poika olisi 7-8-vuotias tyttö”, Jarno nauroi.
          Annemarille alkoi tulla jo tuskahiki. Niin, kuinkahan moni näistäkin valehteli silmät kirkkaina.
          ”Millaisia ne potentiaaliset avun tarvitsijat on?” Jarno kysyi.
          ”Toinen on yksinhuoltajaäiti, tuorehko leski. Nainen jäi perinnöttä, koska miehen kuolinpesä meni velkoihin. Toinen tapaus on puolestaan sellainen, että perheen isä on vain saanut pätkätöitä ja tämä äiti on taistellut melkein vuoden syöpää vastaan.”
          ”Ai jaa, oho. Näytä”, Jarno tokaisi.
          Hetken kuluttua Annemari tajusi, että Jarno katsoi vain nimet etsiäkseen nämä ihmiset Facebookista.
          ”Musta on vähän epäilyttävää”, Jarno totesi skeptisenä ja näpytteli kännykkäänsä.
          ”No ei noin voi ajatella! Miten mä ikinä löydä jonkun, jota tarvitsisi oikeasti auttaa?”
          ”Nii-in. No et tästä ainakaan. Katso tämän yh-mutsin facea.”
          Annemari otti Jarnolta puhelimen. Naisella oli yllättävän paljon kuvia ja päivityksiä julkisina. Nopealla selailulla kävi ilmi, että nainen oli kesällä ostanut monen sadan euron puhelimen, kaksi kuukautta sitten hän oli ottanut viimeisimmän tatuointinsa ja viime viikonloppuna hän oli ollut jossain keikalla.
          ”Voi vittu”, Annemari kuiskasi ja palasi takaisin selaamaan sähköpostejaan.

__________________________________________________

Heidi oli vienyt 4-vuotiaan Mion ryhmikseen, ja lähtenyt sitten 2-vuotiaan Nean kanssa perhekahvilaan. Heidi oli ymmärtänyt vasta vuosi sitten, miten hieno idea perhekahvila oli. Hän pääsi juomaan kahvia rauhassa, lämpimänä, kun Nealla oli leikkikavereita.
          ”Moi!” perhekahvilan vastaava Satu huusi heti, kun Heidi avasi oven. ”Peremmälle, peremmälle! Moi Nea! Tuolla onkin sua jo odotettu!”
          Satu oli aina iloinen. Hänellä oli itsellään kolme lasta. Hän oli mukana MLL:n, paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen sekä jonkun kyläyhdistyksen toiminnassa. Vuoden kuluttua hän siirtyisi takaisin työelämään. Heidi oli loputtoman ihmeissään Satun tarmosta. Hänellä itsellään oli vain kaksi lasta eikä hän ollut missään muussa kuin omassa perhearjessa mukana.
          Satu ohjasi Heidin kahvibuffetin ääreen.
          ”Mitäs mitäs, teitä ei oo pariin viikkoon näkynyt!”
          ”Joo pari peräkkäistä flunssaa ja sitten vain ylitsepääsemätön väsymys, tiedät varmaan”, Heidi naureskeli ja niisti nenänsä.
          ”Joo, todellakin tiedän!” Satu nauroi.
          Heidi oli aika varma, ettei Satu todellakaan tiennyt. Satu ei ollut koskaan ollut väsyneen näköinen, eikä hän koskaan valittanut väsymystä tai edes haukoitellut.

Tällä kertaa Heidillä oli onneksi heittää pari euroa vapaaehtoismaksua kahvista. Hän oli syksyllä monta kertaa juonut vain vaivihkaa yhden kupillisen, koska ei ollut kehdannut juoda enempää maksamatta.
          Heidi istahti pöytään, jossa oli pari valmiiksi tuttua äitiä – juttelemassa tietenkin joulusta. Heidän seurassaan istui äiti, jota Heidi ei ollut aikaisemmin nähnyt ja joka ei ilmeisesti saanut lainkaan suunvuoroa.
          ”Me vietetään aatto minun vanhemmilla ja joulupäivä miehen vanhemmilla.”
          ”Ai, että! Meillä tänä vuonna tulee molemmat isovanhemmat aatoksi meille.”
          ”Herran jestas, sulla onkin sitten paljon ruoanlaittoa edessä!”
          ”Älä muuta sano! Onneksi ensi vuonna sitten rampataan sukuloimassa.”
          ”Mites teillä?” naiset kiinnittivät huomion Heidiin.
          ”No, tuota, eipä mitään erityistä... Ruokaa, lahjoja, ihan kotosalla”, Heidi vastaili ympäripyöreästi.
          Heidän joulunsa poikkesi tyystin näiden rouvien jouluperinteistä. Mutta Heidi ei sitä viitsinyt enempää avata. Kyllähän hänkin ostaisi joulupöytään kahdeksaatoista ruokalajia ja lapset saisivat kaiken lahjalistoiltaan, jos heillä vain olisi varaa sellaiseen joulunviettoon. Tosin, siinäkin oli se ero, että Mio oli toivonut Joulupukilta vain leluautoja, legoja ja kauko-ohjattavan auton. Näiden naisten lapsien toivelistat olivat helposti kolme A4:sta pitkiä.

On tuo aikamoista kuunneltavaa”, kolmas hiljaisena pysynyt nainen sanoi Heidille, kun kaksi muuta lähtivät leikittämään lapsiaan.
          ”Nii-in”, Heidi vastasi ja ajatteli, että tämä nainen taisi olla vähän enemmän hänen kanssaan samalla aaltopituudella.
          Nainen puhkesi puhumaan ja Heidin aavistus varmistui:
          ”Vähän surullista kuunnella tuollaista jouluvouhotusta, kun itse tuskailee, että miten lapsilla olisi sellainen joulu, että siitä kehtaisi kertoa kavereillekin. Mulla ei ole edes miestä, niin pitäisi kaikki itse järjestää omasta pienestä palkasta.”
          ”No juu, näinhän se on. Tai no, meillä nyt lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät ihan ymmärrä”, Heidi hymähti ja oli vähän hämmentynyt siitä, miten avoimesti nainen puhui tuntemattomalle ihmiselle.
          ”Niin niin. Mulla taas esikoinen on jo koulussa. Oon alkanut käydä täällä kuopuksen kanssa ilmaisen kahvin perässä, jos mulla ei ole päällekkäin työvuoroa”, nainen naurahti.
          Heidi pohti, etteivät he välttämättä olleetkaan niin samalla aaltopituudella. Hänellä itsellään oli heti omantunnon tuskia, jos oli jättänyt perhekahvilassa vapaaehtoismaksun maksamatta. Nainen jatkoi selostamista:
          ”Bongasin tänään tavaratalon mainoslehtisestä hyviä alennuksia. Me varmaan lähdetään käymään siellä, sitten kun tuo napero malttaa lähteä.”
          ”Ai jaa, jaa jaa”, Heidi nyökytteli ja etsi katseellaan Neaa. Sitten jostain mielenhäiriöstä hänkin kertoi itsestään jotain: ”Meilläkin on tänään ohjelmassa jouluostoksia, varmaan käydään könyämässä kirpputoreja.”
          Nainen purskahti nauruun. Hän luuli Heidin heittävän läppää. Heidi ei viitsinyt korjata tilannetta.
          ”Hei, näin meidän kesken kerron sulle, mihin itse sorruin viikonloppuna. Joku nainen ilmoitti Facebookissa, että hän lahjoittaisi tyttärensä vaatteita ja leluja apua tarvitsevalle. Pistin sille pitkän sähköpostin ja käytin vähän värikynää, että olisi nyt jotain roinaa saanut ilmaiseksi. Väitin jopa olevani tuore leski”, nainen nauroi ja jatkoi: ”Mutta ehei. Ei se vastannut mitään! On siinä otsaa. Ja ihan kuin meille nyt olisi kelvannut jotkin nukkaiset vaatteet tai sitten lastenkirjat, joihin oli kirjoitettu hänen tyttärensä nimi.”
          Heidi nyökytteli ja naurahteli. Nainen jatkoi pauhaamista raha-asioista ja joulun järjestämisen vaikeudesta. Heidi ei voinut kuin vain ihmetellä naisen asennetta. Nainen selvästi piti itseään köyhänä, vaikka hänellä oli vasta huolletut tekoripset silmissä ja molemmilla lapsilla omat huoneet. Heidi itse oli säästääkseen lopettanut hiusten värjäämisen ja oli antanut oman maantienharmaan hiusvärin kasvaa koko päähän. Vielä vuosi sitten heidän koko perhe oli nukkunut samassa makuuhuoneessa, mutta nyt Heidi ja Kimi olivat antaneet Miolle ja Nealle lastenhuoneen. Heidän parisänky oli kerrostalokaksion olohuoneen nurkassa.

__________________________________________________

Toi nyt on paskin lahjaidea ikinä!” Piia raivosi äidilleen heidän eteisessään.
          ”Kyllähän lasten nyt pitää kunnon jouluruuat saada”, äiti pisti hänelle vastaan.
          Piia oli juuri tullut töistä. Lapsenvahtina ollut äiti oli jo takki päällä tekemässä lähtöä, mutta sitten hän oli alkanut taas paasata Piialle joulusta ja jouluruuista.
          ”Hei haloo, kyllä ne nyt mieluumin haluaa avata käärepapereista mieluisia lahjoja, kuin syödä jotain vitun laatikoita.”
          ”Leluja tulee ja menee. Sera ja Sampo on sen ikäisiä, että joulun tv-ohjelmat ja perhehetki jouluruokien ääressä jää jo niiden mieleen”, äiti puolustautui.
          ”No voi nyt helvetti”, Piia pyöräytti silmiään.
          ”Siitähän joulussa on kyse! Yhdessä vietetystä ajasta!”
          ”Ei lapset ajattele noin.”
          ”Sitten sä opetat ne ajattelemaan”, äiti tiuskaisi ja lähti menemään.
          Piia oli täydessä raivossa.
          ”Saatanan kääkkä”, hän manasi ääneen.
          Äiti ei ymmärtänyt, että nykypäivän lapsilla joulunviettoperinteet olivat aivan erilaisia kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Ja eivät he hänenkään lapsuudessaan mitään huippujouluja olleet viettäneet: joo, ruokaa kyllä oli, mutta koskaan pukki ei tuonut mitään sellaista, jota olisi ollut kiva esitellä kavereille.

Piia makasi sohvalla ja selasi puhelimellaan vuoroin Facebookia ja vuoroin Instagramia. Sera oli omassa huoneessaan, Sampo viihdytti itse itseään konttaamalla pisin olohuoneen lattiaa kaksi jotain ukkelia kädessään.
          Piiasta tuntui sietämättömältä. Häntä vitutti kaikki. Lelut Sampon käsissä oli saatu mummilta, siis Piian äidiltä, joka oli ne jostain alelaarista tai kirpputorin ilmaiskorista noukkinut. Sera oli koulun pihalla liukastunut ja onnistunut saamaan toppahousujensa polviin reiät. Heidän kotinsa muovilattiamatossa oli hirveän näköisiä painaumia ja värjäymiä. Piialla oli ollut jo kaksi viikkoa sellainen juurikasvu, ettei hän olisi lainkaan halunnut katsoa itseään peilistä. Olohuoneen verhot olivat hänen äitinsä vanhat, aivan liian rumat ja tummat. Piia oli haaveillut jo pitkään vaaleasta ja valoisasta olohuoneesta. Mutta siihen oli vielä pitkä ja kallis matka edessä.
          Keittiöstä kuului lasin pirstoutuminen. Piia hyppäsi ylös sohvalta ja ryntäsi keittiöön. Serafia oli ollut ottamassa vettä ja tiputtanut lasinsa.
          ”Voi vittu! Vitun vittu! Mitä sun päässä liikkuu?!”
          Sera seisoi tuolilla lavuaarin edessä ja piti katseen maassa.
          ”Taas yksi joululahja vähemmän!” Piia raivosi.
          Sera loikkasi tuolilta alas ja juoksi hänen ohitseen omaan huoneeseensa.
          Piia otti talouspaperia telineestä kuivatakseen ensin lattiaa ja noukkiakseen suurimmat sirpaleet. Hän polvistui lattialle. Kyyneleet valuivat poskille. Hänestä tuntui hirveältä. Hän oli paska mutsi, joka huusi lapsilleen ja jolla ei ollut varaa järjestää kivaa joulua.

__________________________________________________

Heidi kierteli kirpputorilla etsien vielä miehelleen Kimille jotain joululahjaa. Tänä vuonna hän oli hankkinut aivan kaikki lahjat käytettyinä, mutta lahjat olivat myös parempia kuin koskaan aikaisemmin: hän oli tehnyt aivan loistavia löytöjä! Heidi oli syksymmällä ajatellut, että joulukuussa rahat olisivat todella tiukilla, mutta niin ei ollut. Hän oli jo kesällä haalinut ensimmäiset lahjat kirpputorilta, kuusta ei aiottu hankkia ja joulupöytään tehtäisiin vain sellaisia ruokia, joita myös varmasti lapset söisivät.
          Heidi löysi loossin, joka oli täynnä poikien vaatteita.
          ”Onpas siinä komea villapaita”, joku viereen tullut nainen kommentoi, kun Heidi piteli vaatekappaletta edessään.
          ”Niin on, harmi vain, että se on liian pieni meidän pojalle”, Heidi hymähti ja laski paidan takaisin.
          ”Jaa, minkä kokoinen se on?”
          ”110.”
          ”Ai että! Mä taidan sitten ottaa sen. Lapsenlapsi käyttää 104 ja 110. Ei kerrota kellekään, että ostan joululahjan käytettynä”, nainen iski silmää.
          ”Ei kerrota ei, mä olen kuule hankkinut kaikki lahjat käytettyinä”, Heidi kuiskasi ja naurahti perään.

Heidi jatkoi hiljalleen eteenpäin katsellen jokaisen pöydän ja hyllykön kerrallaan. Iäkkäämpi nainen kulki samaa tahtia, joten juttelu jatkui. Naisen nimi oli Eija. Hän oli 55-vuotias ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Eija näytti 70-vuotiaalta meikittömänä toppavaatteissaan. Hänellä oli kaksi lasta sekä kaksi lastenlasta, jotka olivat 4- ja 7-vuotiaat.
          ”Mun tyttäreni saisi ihan hirveän hepulin, jos saisi tietää, että olen hankkinut muksuille lahjoja kirpputoreilta!” Eija naurahti.
          ”Miksi ihmeessä!” Heidikin naurahti.
          ”Sanoppa se... Minä ehdotin, että tekisin heille kunnon jouluruuat, mutta ei kelpaa ei. On se kumma. Raha-asiat ovat koko ajan kuralla eikä ruoka kelpaa...”, Eija huokaisi ja lisäsi heti perään: ”Anteeksi nyt kauheasti, kun tällä viissiin puhun omasta jälkeläisestä!”
          ”Ei se mitään, hyvä se on joskus avautua”, Heidi hymyili ja tuumi itsekseen, että naisella ei varmaan kauheasti ollut läheisiä, joille puhua omista tunteistaan.
          ”Niin kai. Kiitos, kun kuuntelet”, Eija tokaisi ja pudotti vahingossa lattialle pehmolelun.
Heidi nosti lelun ylös, ja Eija kertoi sairastavansa MS-tautia. Heidi tiesi sairauden nimeltä, mutta ei juurikaan sen oireista tai hoidosta. Eija innostui kertomaan sairastelustaan, kun he jatkoivat kirpputorin kiertämistä.

Molempien maksettua ostokset, kävi ilmi, että he asuivat samalla kerrostaloalueella. Se ei yllättänyt Heidiä, kun hän oli kuullut Eijan elävän eläkkeen turvin. Heidän kerrostaloalueensa oli kaupungin halvin. Heidi tarjoutui kävelemään Eijan kanssa samaa matkaa kohti kotia: ulkona oli kuitenkin vähän liukasta ja olihan heillä sama reitti kuljettavana.
          ”Hei, mulle tuli mieleen, että haluaisitko sä ottaa vastaan Miolle pieneksi jääneitä vaatteita? Mio täyttää jo tammikuussa viisi, ja sen vaatteet alkaa olla jo kokoa 116.”
          Eija pysähtyi ja katsoi Heidiä silmät lasittuneina.
          ”No enhän minä nyt voi...”
          ”Höpön höpön, totta kai voit!”
          ”Mutta sinä voisit saada niistä ihan rahaakin!”
          ”No joitain euroja. Kyllä joulumieli tuntuu paremmalta kuin raha.”
          Niin mutta rahalla saisi ruokaa. Kunnon jouluruuat vaikka!”
          ”Kyllä me pärjätään, älä sinä sitä murehdi. Sitä paitsi me ollaan jo valmiiksi suunniteltu, että joulupöytään riittää kinkku, lihapullat ja rosolli. Sellaisia, mitä lapsetkin syö varmasti.”
          ”No selvä se sitten on... Sinä viet kyllä joulumielen aivan uudelle tasolle!”

__________________________________________________

Annemarin auttamisyritykset olivat vetäneet pahasti vesiperän. Hän oli saanut niin paljon valheellisia viestejä, ettei siinä ollut edes mitään järkeä. Muutamalla klikkailulla somessa oli käynyt ilmi, ettei yksikään viestin laittaja ollut oikeasti hätää kärsivä. Moni selvästi halusi ilmaista tavaraa vain yrittääkseen myydä niitä eteenpäin. Miten puhtaasta auttamisestakin oli tullut niin vaikeaa!
          Tasan yksi ihminen oli ollut oikeasti vilpitön, sillä hän oli laittanut Annemarille viestiä kertoakseen Hope ry:stä, joka auttoi vähävaraisia lapsiperheitä. Annemari ja Ariel olivat vieneet Ikea-kasseissa tavarat yhdistykselle.

Arielin auttamisen ja antamisen ilo oli tarttunut Annemariin ja Jarnoonkin, ja niin he olivat päättäneet tehdä vielä pieniä joulukoreja jaettavaksi tutuilleen.
          Kaksi päivää ennen joulua Annemari, Jarno ja Ariel ajoivat pisin kaupunkia korien kanssa. Koreissa oli glögiä, suklaata ja itsetehtyä sinappia. Korin saivat Arielin parhaan ystävän vanhemmat, Arielin kummit, Annemarin entinen työkaveri, Annemarin työkaveri, joka oli jäänyt äitiyslomalle vain pari viikkoa aikaisemmin, Jarnon toinen työntekijä, Arielin entinen perhepäivähoitaja, Annemarin kirjanpitäjä ja Jarnon täti. Yksi kori jäi ylitse, koska Jarno ei ollut muistanut, että hänen toinen työntekijänsä oli jo lähtenyt joulun viettoon ulkomaille.
          He joivat Jarnon tädin luona kahvit. Kun kolmikko lähti tädin luota takaisin parkkipaikalle, he näkivät kauempana iäkkäämmän rouvan pudottavan kauppakassinsa. Annemari otti samantien juoksuaskeleita rouvan luokse auttaakseen tavaroiden keräämisessä. Naisen oli selvästi itse vaikea kyyristyä, ja hänen kätensäkin tärisivät. Ariel juoksi Annemarin kiinni, Jarno puolestaan käveli hillitysti heidän perässään.
          ”Anteeksi, voidaanko me auttaa?”
          ”No jos te vain viitsitte... Kiitos”, nainen vastasi varovasti hymyillen. ”On tämäkin nyt, kun ei mikään pysy käsissä!”
          Onneksi Annemarilla ja Jarnolla ei ollut kiire, sillä rouva alkoi jutustella heidän kanssaan enemmänkin. Ariel kiskoi äitiään hihasta vähän väliä, mutta Annemari yritti jättää tyttärensä käytöksen huomiotta. Hetken kuluttua, kun rouva kuunteli Jarnoa, Annemari kyykistyi Arielin eteen ja kuiskasi:
          ”Mitä me ollaan puhuttu tästä, kun aikuiset puhuvat keskenään?”
          Ariel taipui aivan Annemarin korvaan kiinni ja kuiskasi:
          ”Voisinko hakea sen viimeisen korin?”
          Annemari hymyili niin, että kyyneleet kihosivat silmiin.
          ”Totta kai”, hän kuiskasi ja suukotti Arielia nenään. ”Jarno, anteeksi, että keskeytän, mutta voisitko antaa Arielille auton avaimet?”
          ”Onpas sinulla kaunis nimi!” rouva ehti kommentoida, ennen kuin hämmentynyt Jarno ehti kaivaa taskustaan avaimet.
          Pian Ariel juoksi sellofaaniin paketoitu kori sylissään takaisin heidän luokseen. Naisen poskelle vierähti kyynel liikutuksesta, kun Ariel ojensi hänelle joululahjan. Mutta vielä onnellisempi oli Ariel, joka näki, millaisen tunnereaktion hän sai eleellään aikaan.
          Annemarilla oli jouluisin fiilis vuosiin. Joulu oli tänä vuonna saanut kokonaan uuden merkityksen.

__________________________________________________

Serafia soitti Eijalle aatonaattona. Tyttö kuiski puhelimeen, että voisiko hän ja Sampo tulla mummilaan. Taustalla kuului hälinää. Eija mietti tuskissaan, että oliko Piialla taas hävinnyt todellisuuden taju. Tytär oli kuitenkin jo melkein vuoden päivät onnistunut elämään melkein kuin normaali kansalainen. Eija puki toppavaatteet päälleen ja lähti kävelemään kilometrin päähän, jossa Piia ja lapset asuivat.
          Oven avasi Eijan yllätykseksi Seran isä.
          ”Piiaa!” mies huusi samantien peremmälle asuntoon, eikä sen enempää noteeranut Eijan läsnäoloa.
          Piia tuli ovelle ja huokaisi syvään:
          ”Mitä sä täällä teet?”
          ”Tulin hakemaan Seran ja Sampon”, Eija ilmoitti.
          ”No et sä nyt vittu hae lapsia, kun kerrankin Vesku on täällä.”
          ”Ei, mä en jaksa nyt yhtään tätä vääntämistä”, Eija sanoi ja käveli sisälle asuntoon.
          Hän suuntasi ensin Seran huoneeseen pakkaamaan. Piia tuli perässä kuin varjo.
          ”Hei nyt lähdet menee täältä!”
          ”Piia, nyt on sellainen homma, että lapset tulee jouluksi mun luokse. Tai sitten mä soitan lastensuojeluun ja sieltä tulee joku tunnin sisällä puhalluttamaan teidät”, Eija totesi naama vakavana, vaikka ei yhtään tiennyt, miten viranomaiset olisivat oikeasti toimineet.
          Piia vaikeni ja mittasi äitiään katseellaan. Eija tiesi Piian miettivän, oliko hän tosissaan vai ei. Eija oli itse aika varma siitä, että hän oli tosissaan. Seran ja Sampon ollessa pienempiä hän oli kerta toisensa jälkeen pelastanut Piian pitämällä asiat omana tietonaan. Nyt hän ei jaksanut edes yrittää puhua Piialle järkeä. Hän oli jo sentään ikääntyvä sairas nainen.
          Seran isää, Veskua, ei näyttänyt kiinnostavan yhtään, vaikka Sera ja Sampo tekivät lähtöä. Eija ajatteli, että puhuisi sitten illemmalla Seran kanssa siitä, miltä tytöstä tuntui nähdä oma isä pitkästä aikaa. Eijalle itselle oli selvää, ettei Vesku Seran takia ollut kylään tullut.

Sera ja Sampo olivat heti iloisempia, kun pääsivät mummilaan. Eija meni keittiökomeroon ja laittoi uunin päälle.
          ”Mitä sä teet?” Sera ilmestyi hänen taakseen.
          ”Laatikoita ja muita jouluruokia valmiiksi.”
          ”Voinko mä auttaa?”
          ”Totta kai!”
          ”Mä kans!” Sampo juoksi riemuiten keittiöön.
          Eija teki lasten kanssa peruna- ja porkkanalaatikoita. Kun uuni oli vapaa, Eija laittoi sinne sulamassa olleen kilon kinkkurullan kypsymään.
          ”Täällä on tosi jouluisaa”, Sera sanoi yhtäkkiä.
          ”Ai millä tavalla?” Eija hymyili ja mietti, miten he kolme mahtuivatkin niin hyvin touhuamaan hänen minimaalisessa keittiössään.
          ”Tuoksuu sellaiselta. Ja sulla on punaiset verhot ja pöytäliinat.”
          ”Ja olohuoneessa on se pikkuinen joulupukki seisomassa!” Sampo lisäsi.
          Eija inhosi sitä polvenkorkuista pukin hirvitystä, mutta hän tiesi lasten rakastavan sitä yli kaiken.

Kun keittiössä oli häärätty melkein kaikki huomista varten valmiiksi, Eija ehdotti, että he kävisivät vielä ulkona ennen nukkumaanmenoa:
          ”Käytäisiin ihan nopeasti tuossa naapuritalossa vain”, hän perusteli.
          ”Miksi?” Sera kysyi.
          ”Leikitään vähän tonttuja!”
          Hetkessä lapset olivat innostuneet ja jo pukemassa eteisessä. Eija pakkasi muovikassiin muutaman peruna- ja porkkanalaatikon.
          Ulkona oli pimeää, kun he hiippailivat tonttujen lailla viereiseen kerrostaloon. Heidi asui perheineen toisessa kerroksessa. Eija jäi rappusiin ja osoitti Seralle ja Sampolle oven, jonka taakse heidän pitäisi asettaa laatikot ja sitten soittaa ovikelloa. Ja koska he olivat tonttuja, he ottaisivat nopeasti jalat alleen!
          Sampoa alkoi jännittää liikaa, ja hän hiipi mumminsa perässä ensimmäiseen kerrokseen. He kuulivat, kun Sera soitti ovikelloa ja sitten kuuluivat vain juoksuaskeleet.

Mummi, keitä ne oli, keille me vietiin ruokaa?” Sampo kysyi pihalla ja tarttui Eijaa kädestä kiinni.
          ”Ne oli sellaisia ihmisiä, joita oli kiva ilahduttaa.”
          ”Mistä sä tiedät, että ne ilahtuivat?” Sera kysyi.
          ”Kyllä mummi tietää”, Eija vastasi salaperäisesti. ”Kukapa ei ilahtuisi, kun ruokaa tulee oven taakse?”
          ”Totta!” Sampo virnisti.
          ”Voitaisiinko me tehdä näin ensi joulunakin? Viedään vaikka kaikille naapureille ruokaa!” Sera innostui.
          ”Joo!” Sampo yhtyi. ”Oli jännää!”
          Eija katsoi hymyillen lapsenlapsiaan. Häntä suretti Piian touhut ja asenne. Hän pelkäsi, että Piian ajatusmaailma tarttuisi vielä Seraan ja Sampoon. Onneksi hän tiesi paremmin kuin koskaan aikaisemmin, että maailmassa oli hyviä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka antoivat omastaan, vaikka heillä itselläänkään ei ollut paljoa.
          ”Tiedättekö mitä?” Eija kysyi.
          ”No?” lapset kysyivät yhtä aikaa.
          Sera muovaili lumipalloa lapaset käsissään, Sampo piti edelleen Eijaa kädestä ja yritti napata suuhunsa lumihiutaleita.
          ”Mummi toivoo, että te muistatte tämän tunteen, ja että me oikeasti tehdään näin uudestaan. Katsokaas, se riittää, että joulu on kerran vuodessa, kunhan joulumieli on vuoden jokaisena päivänä.”