13. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 3: Kissaristiäise


 Jos es ol viäl kartal, mist o kyse, ni lues osa 1 ja osa 2.
↓ Ja jos Laitilan murre on vaikeaa ymmärtää, tämänkin tekstin voi lukea alempaa selvällä suomen kielellä ↓

Eletti siis heinäkuu 2018 viimässi päevi. Mul ol alkan torelline kati-pelastusoperaatio ja tiätenki semsse aikka, ko ei olis ollu aikka mihinkkä ylimäärässe. Eli mää tei töit siäl Salakuljettajas 65 tuntti viikos ja tyämatka ol pual tuntti per suuntta. Mull ol oma kiss hoirettavan ja sijaiskiss kesytettävän. Elokuu aikan ol tarkotus siirttä pikku hilja omaisuus (ja kati kans) Turu pualel. Ja kaike lisäks koko aikk ol jottai 30 astet lämmint.

Eli tiivistettyn, mää oli koto vuorokaures semmottis 8-10 tuntti, ja siit ajast olis ollu hyvä nukku mahrollisimma paljo. Mää tiäsi, ett mää tarvittisi louku, mutt mää e ehtis hakke semmost missä välis. Ja ko en ollu koska eres moist loukku nähny, mää tiäsi tarvittevan kans ohjeistukse sen käyttöhö. Niinpä mää yriti vaa saara ruuall sen kati pysymä siin aluell, enne ko mää saisi louku sinn.

Mää kävi kahrest päeväs viämäs vett ja märkkäruakka siihe kantokopall ja sin mummomökeill: aamukarvenuksell enne ko mää lähri töihi ja sitt sillo ko mää tuli yämyähä takas kotti. Samall mää vähä kiärteli ja jutteli mukavi. Meill ol tämä kissa kans kuitenki synkannu nii hyvi, ni mää toivosi, ete se olis ollu iha ykspualist sialuje sympatia.

Torsta-perjanta välisen yän siis tämä mustvalkone kiss pääs liapattama karkku. Perjanta-lauvantai välisen yän mää sai sitt hänest näköhavainno, ko taskulampu valo osus häne silmihi: siell hän piileskel pusikoss juuriki mummomöki viäres. Mut ko mää yriti lähesty, hän katos taas pimeytte. Nii mää kiikuti toise kantokopa siihe mummomökkie lähettyvil suajasse paikka ja kriiseili itteksen, ett millo mul o aikka hakke sinn oikkia loukk.

Sunnunta mul ol töist vapat, mut enhä mää saanu kettä kiines, ett olisi jostai louku hakenu. Ja juu, ol vapaapäev, mut heräsi kahreksalt, ko pit viärä ruakka sin metikkö. Takasi päi tulles rappukäytäväss naapuri mummo pysäytt mu ja kysys, ett onk mull katt karonnu, ko mull o auto viäress se yks kantokopp. Mää seliti lyhykäisest, ett mikä täsä o homma nimi. Tämä mummo sitt kertos, ett hän ol nähny ketu menevä meiä parkkipaika poikk must kissaraato suus. Se ol käyny haistelemas sitä kantokoppaki.

Mul jät syrän pari lyäntti välist.

Samas mää muisti, ett mää oli keväl pari kertta nähny meiä pihapiiris kapise ketu menevä. Tai ei se vissi kauhia kapine ollu, jos se ol pystyn kissa nappama. Mut LUAJA KIITOS mummo ol nähny tämä perjanta-aamust tapahtuneks, ja mää oli sillo seoraavan yän nähny tämä mu kissa. Eikä siin ketu saalistamas katiss ollu kuulem lainkka valkost, ett huh helpotus. Mut jonku must kiss ol sen hampaissi joutun. Voi raukk.

Tämä tiaro valos mää nappasi vuarokautte enemmä aikka nipistämäll viäl vähä lissä yäunist: ny mää kävi enne ja jälkke töit kiärtelemäs laajemmi aluet ja kattomas, ett löyränk mää sen mustvalkose kissa kuallen jostai ketu kolost.

Tosin, hän ei ollu enää vaa ”kiss” tai ”kisu” tai ”katt”. Mull ol syntyn nii suur tunnesire siihe paisekorvaha, ett mää oli miättin hänell nimekki valmiks. Ett jos hänell ei olekka omistaja, ja mää pääse aroptoimaha häne. Ja ko mää e siis tiänny, ett olik hän poik vai flikk, ni mää oli miättin kaks vaihtoehto.

Mää oli hunteeranu tämä näi, ett jos mää e olis löytän tyäpaikka sielt Salakuljettajast eli Old Smugglerist, mu ja tämä kissa tiät eivä olis koska kohranne. Ni site mää oli päättän, ett jos hän olis poik, hänest tulis Smugge tai tuttavallisemmi Smukke. Ja jos hän oliski flikk, ni hänest tulis Zala. Ko meill Salakuljettajas kaik ol hyvi salast, ko ol myäs Salapuar ja Salakapakk ja näi pois päi. Ja ko mu oma kiss ol Zella, ni Zala menis paremmi yhte ku Sala. Mut ko mää e tiänny, ett kumpi hänest tulis, ni mää puhusi Zala-Smuggest.

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 3: Kissanristiäiset

Elettiin siis heinäkuun 2018 viimeisiä päiviä. Minulla oli alkanut todellinen kissan pelastusoperaatio ja tietenkin sellaiseen aikaan, kun ei olisi ollut aikaa mihinkään ylimääräiseen. Eli tein töitä Wanhassa Salakuljettajassa 65 tuntia viikossa ja työmatkani oli puoli tuntia per suunta. Kotona oli oma kissa hoidettavana ja sijaiskissa kesytettävänä. Elokuun aikana oli tarkoitus siirtää vähitellen omaisuus (ja kissat myös) Turun puolelle. Ja kaiken lisäksi koko ajan oli jotain 30 astetta lämmintä.

Eli tiivistettynä, olin kotona vuorokaudessa noin 8-10 tuntia, ja siitä ajasta olisi ollut hyvä nukkua mahdollisimman paljon. Tiesin tarvitsevani loukun, mutta tiesin myös, etten ehtisi hakea sellaista missään välissä. Ja koska en ollut koskaan edes nähnyt tällaista loukkua, tiesin tarvitsevani myös ohjeistuksen sen käyttöön. Niinpä yritin vain saada ruoalla sen kissan pysymään siinä alueella, ennen kuin saisin loukun sinne.

Kävin kahdesti päivässä viemässä vettä ja märkäruokaa siihen kantokopalle ja sinne mummonmökeille: aamulla aikaisin, ennen kun lähdin töihin, ja yömyöhään, kun tulin takaisin kotiin. Samalla vähän kiertelin ja juttelin mukavia. Meillä oli tämän kissan kanssa kuitenkin synkannut niin hyvin, että toivoin, ettei se olisi ollut ihan yksipuolista sielujen sympatia.

Torstai-perjantai välisenä yönä siis tämä mustavalkoinen kissa pääsi livahtamaan karkuun. Perjantai-lauantai välisenä yönä sain hänestä näköhavainnoin, kun taskulampun valo osui hänen silmiinsä: siellä hän piileskeli pusikossa juurikin mummonmökin vieressä. Mutta kun yritin lähestyä, hän katosi taas pimeyteen. Niinpä vein toisen kantokopan siihen mummonmökkien lähettyville suojaiseen paikkaan ja kriiseilin itsekseni, että milloin minulla olisi aikaa hakea sinne oikea loukku.

Sunnuntaina minulla oli töistä vapaata, mutta enhän minä saanut ketään kiinni, että olisin voinut jostain hakea loukun. Ja niin, oli vapaapäivä, mutta heräsin kahdeksalta, koska piti viedä ruokaa sinne metsikköön. Takaisin päin tullessa rappukäytävässä naapurin mummo pysäytti minut ja kysyi, että onko minulta kissa kadonnut, koska autoni vieressä oli se yksi kantokoppa. Selitin tiivistetysti, mikä tässä oli homman nimi. Tämä mummo sitten kertoi, että hän oli nähnyt ketun menevän meidän parkkipaikan läpi musta kissanraato suussaan. Se oli käynyt haistelemassa sitä kantokoppaakin.

Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä.

Samassa muistin, että olin keväällä pari kertaa nähnyt meidän pihapiirissä kapisen ketun liikkuvan. Tai ilmeisesti se ei ollut kauhean kapinen, jos se oli pystynyt kissan nappaamaan. Mutta LUOJAN KIITOS mummo oli nähnyt tämän tapahtuneeksi perjantaiaamuna, ja olin silloin seuraavan yönä nähnyt tämän etsimäni kissan. Eikä siinä ketun saalistamassa kissassa ollut kuulemma lainkaan valkoista, eli huh helpotus. Mutta jonkun musta kissa oli sen hampaisiin joutunut. Voi raukkaa.

Tämän tiedon valossa nappasin vuorokauteen enemmän aikaa nipistämällä vielä vähän lisää yöunista: nyt kävin ennen ja jälkeen töitä kiertelemässä laajemmin aluetta ja katsomassa, että löydänkö sen mustavalkoisen kissan kuolleena jostain ketun kolosta.

Tosin, hän ei ollut enää vaan ”kissa” tai ”kisu” tai ”katti”. Minulle oli syntynyt niin suuri tunneside siihen paisekorvaan, että olin miettinyt hänelle nimetkin jo valmiiksi. Että jos hänellä ei olekaan omistajaa, ja pääsen adoptoimaan hänet. Ja koska en tiennyt, oliko hän poika vai tyttö, olin miettinyt kaksi vaihtoehtoa.

Olin ajatellut tämän näin, että jos en olisi löytänyt työpaikkaa sieltä Salakuljettajasta eli Old Smugglerista, minun ja tämän kissan tiet eivät olisi koskaan kohdanneet. Siten olin päättänyt, että jos hän olisi poika, hänestä tulisi Smugge tai tuttavallisemmin Smukke. Ja jos hän olisi tyttö, hänestä tulisi Zala. Koska meillä Salakuljettajassa kaikki oli hyvin salaista, koska oli myös Salapuoti ja Salakapakka ja näin poispäin. Ja koska oma kissani on nimeltään Zella, niin Zala menisi paremmin yhteen kuin Sala. Mutta kun en tiennyt, että kumpi hänestä tulisi, niin puhuin Zala-Smuggesta.

______________________________
Jatkuu!

Tämä kuva kiss ei liity tapauksehe. Hä o ollu mu sijaiskatt. Nykyä assu veljes kans hyväss koriss.

7. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 2: Syrämme särkymine


Lues ensmäne osa ensmäitteks täst linkist!
↓ Ja tämä toinen osa löytyy alempaa myös suomen kielellä 

Siin sitt ko mää ajoi kotti kohre yhre aikka yäll, ja auto sisäll klepsuttel ympyrä kiss, jonk mää oli tiän poskest napan mukka, ol taas niinko iha pikkase epätorelline olo. (Sama tappa ko toukokuus 2018 ko mää nappasi tiän poskest kaks koera kyyttihi.) Sitt tämä kaver tul mu sylihi ja tek siihe pesä. Mul tul nii onnekas olo, ett mää silt istumalt pääti, ett jos häne omistajatas ei löyr, mää ota häne ittellen ja sijaiskotihomma saava jäärä. Se ol suur päätös se, ko mää ole vannottan, ett mull o pysyväst vaa yks kiss.

No, siin me tultti kotipiha ja mää rapsutteli tätä paisekorvat. Mää jäti häne hetkeks autto, ko mun pit men hakema kantokopp. Ko koton ol Zella ja Vilma, ni mää e olis voinu vaa kantta sylissän sin uut katti. Siin olis ollu iha perinteise kisstappelu ainekse käsill.

Ko mää meni takasi pihall, kisu ol tehny pesä pelkäjä paikall. Mää avasi ove ja oti häne syli, ja oli laittamas hänt kantokoppa. Ei mull sitt tullu lainkka miäle, ett tämä ei meniskä niinko Strömssös. Ko mu miälest mull ol tämä kati kans tullu jo nii vahva molemmipualine kännink: mää oli ko Lumikk, jok puhu eläinte kiält. Mut ni. Totkai hän sai kauhia sätky nähressäs kantokopa – ollu vissi ennenki semses – ja nii se katt liapatt auto al ja siält seurava auto al, ja sit hän ol hävinny pimeytte. Mää nappasi ruakka kätte ja lähri hiljakses perä – ete hän ny vaa tuntis tulevans jahratuks.

Mää asusi siis tuolloi Naantalis, semse U-kirjaime mallise karu pääs. Tämä U-mallise tiä ulkokaarel ol rakennettun kerrostaloi, mut siin sisäkaarttel ol mettä ja omakotitaloi. Yhres talos asus ihmissi, ja muu oliva asumattomi. Siin ol semne iso komia näköne mut aiva ränsistynny tönö, jok näytt iha kummitustalolt. Ja sit siin aluel ol puire suajas piän sisäpiha, jonk ympäril ol kaks mummomökki ja yks piharakennus. Kaikk nämä asumattoma talo oliva semssi, ett niis ol maan rajas semssi aiva piäni ovi, jok oliva auk. Niist ko kurkkas, ni näk vaa aiva pirust roina ja roska, kanamunakennoist lähtie. Ni jotenki mää tiäsi, et kyl se kiss johonki siihe aluel asettu piiloho.

Varmuure vuaks mää jäti sen kantokopa siihe mu auto lähell ja laito sin ruakka. Sit mää kävi suihkus, ruakkisi mun tyyjön jo asuva kissa, ja kuuklaili läpi kaik karkurihomma ja feisbuuk-ryhmä. Kukka ei ollu missä ilmottan kaippavans sen näköst katti.

Mää meni sit viäl kahe jälkke yäll uurestas kattelema, ett tuliskos tää kisu sittenki yäks sisäll.
”Kisuu, älä ny särje mu syränt”, mää huuteli, ko en muutka keksin.

Mut ei mittä näköhavaintto. Kurkku kurist ja vähä itkett, ko hunteerasi, ett mitä jos se oliki jonku vapaste ulkoileva katt, ja ny se o kilometrie pääss omast revirist. Ja viel hirvittävämppä, jos se örrättä mu lähimettä. Jää vaikk auto all! Tai ai kauhi, jos se ei olekka leikattu, ja joku tule ja pistä sil pullassi uuni. Tai ett se käy pistämäs kaik lähitianoo vapaste ulkoileva flikk-kati paksuks!

Mää rymysi metikös ja pelkäsi aiva halvatust niit hylätyi tönöi. Mu taskulampu valo osus yhte akkuna, ja mää säikähri itteän nii ett mää horjahdi, astui koera paska ja sain nokkose pistokse sääre.

”Kaikke määki ruppe yhre kissa tähre”, mää miäti.
Juu-u. Voi ko olis siin vaihes tiänny, ett mitä kaikke mää se ette viäl teenkä.

______________________________

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 2: Sydämen särkyminen

Siinä sitten kun ajoin kotia kohti yhden aikaan yöllä, ja auton sisällä kuljeksi ympäriinsä kissa, jonka olin tien poskesta napannut mukaani, oli taas melkoisen epätodellinen olo. (Samaan tapaan kuin toukokuussa 2018, kun nappasin tien poskesta kaksi koiraa kyytiini.) Sitten tämä kaveri tuli syliini ja teki siihen pesän. Minulle tuli niin onnekas olo, että siltä istumalta päätin, että jos hänen omistajaansa ei löydy, otan hänet itselleni ja vapaaehtoistyö sijaiskotina saisi jäädä. Se oli suuri päätös, koska olen vannottanut, että minulla on pysyvästi vain yksi kissa.

Niinpä me tulimme kotipihaan, ja rapsuttelin tätä paisekorvaa. Jätin hänet hetkeksi autoon, koska minun piti mennä hakemaan kantokoppa. Koska kotona oli Zella ja Vilma, en olisi voinut vain kantaa sylissäni sinne uutta kissaa. Siinä olisi ollut ihan perinteisen kissatappelun ainekset käsillä.

Kun menin takaisin pihalle, kissa oli tehnyt pesän pelkääjän paikalle. Avasin oven ja otin hänet syliin. Olin laittamassa häntä kantokoppaan, eikä mielessäni käynyt lainkaan se vaihtoehto, että tämä ei menisikään niin kuin Strömsössä. Koska mielestäni minulle oli tullut tämän kissan kanssa jo niin vahva molemminpuolinen ymmärrys: olin kuin Lumikki, joka puhuu eläinten kieltä. Mutta niin. Totta kai hän sai kauhean sätkyn nähdessään kantokopan – oli ilmeisesti ennenkin ollut sellaisessa – ja niin se kissa livahti auton alle ja sieltä seuraavan auton alle, ja sitten hän oli hävinnyt pimeyteen. Nappasin raksuja kouraani ja lähdin hiljalleen hänen peräänsä – ettei hän nyt vain tuntisi tulevansa jahdatuksi.

Asuin siis tuolloin Naantalissa, sellaisen U-kirjaimen mallisen kadun päässä. Tämän U-mallisen tien ulkokaarella oli rakennettuna kerrostaloja, mutta siinä sisäkaarteella oli metsää ja omakotitaloja. Yhdessä talossa asui ihmisiä, ja muut olivat asumattomia. Siinä oli sellainen iso komean näköinen, mutta aivan ränsistynyt tönö, joka näytti ihan kummitustalolta. Ja sitten siinä alueella oli puiden suojassa pieni sisäpiha, jonka ympärillä oli kaksi mummonmökkiä ja yksi piharakennus. Kaikki nämä asumattomat talot olivat sellaisia, että niissä oli maan rajassa aivan pieniä ovia, jotka olivat auki. Niistä kun kurkisti sisään, näki vaan aivan tolkuttomasti roinaa ja roskaa, kananmunakennoista lähtien. Jotenkin tiesin, että kyllä se kissa johonkin siihen alueelle asettuisi piiloon.

Varmuuden vuoksi jätin sen kantokopan autoni lähelle ja laitoin sinne ruokaa. Sitten kävin suihkussa, ruokkisin luonani jo asuvat kissat, ja googletin läpi kaikki karkuri-sivustot ja Facebook-ryhmät. Kukaan ei ollut missään ilmoittanut kaipaavansa sen näköistä kissaa.

Menin sitten vielä kahden jälkeen yöllä uudestaan katselemaan, että tulisiko tämä kisu sitten yöksi sisätiloihin.
”Kisuu, älä nyt särje mun sydäntä”, huutelin, kun en muutakaan keksinyt.

Ei näköhavaintoa. Kurkkuani kuristi ja vähän itketti, kun mietin, että mitä jos se olikin jonkun vapaasti ulkoileva kissa, ja nyt se oli kilometrien päässä omassa reviiristään. Ja vielä hirvittävämpää, jos se kuolee lähimetsääni. Jää vaikka auton alle! Tai voi kauhea, jos se ei olekaan leikattu, ja joku uros tulee pistämään sille pullan uuniin. Tai että se käy itse pistämässä kaikki lähiseudun vapaasti ulkoilevat tyttökissat paksuiksi!

Tarvoin metsikössä ja pelkäsin aivan hitosti niitä hylättyjä taloja. Taskulamppuni valo osui yhteen ikkunaan, ja säikähdin itseäni niin, että horjahdin, astuin koiran paskaan ja sain nokkosen pistoksen sääreen.

”Kaikkeen määkin rupean yhden kissan tähden”, mietin.
Juu-u. Voi kun olisi siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea vielä teenkään sen kissan eteen.

______________________________
Jatkuu!

2. lokakuuta 2018

Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 1: Meirä kohtaamine


 Lue alempaa sama teksti suomen kielellä 

Tämä o tositarin välittämisest, kateist, eläinsuajelust sekä -rakkaurest. Tai oikkiaste, tämä taitta ol tarin siit, mite hullu kissnaese syntyvä.


Ko mää hankkisi oma kissa, se ol ensinnäki pitkä harkinna tulos. Meill ko ei ikin ol ollu katei. Pari kala vaa. Ja mää ole piänen suarastas vihan katei – koera ko ova olle nii pali paremppi, ko niit o ain saanu silittä, ja ne ova tehne muutaki ko vaa syäne ja nukkune. Mut sitt tavattuan pari oikke mukava katti mu kisskuume rupes oireilema.

Toukokuus 2016 mää tei paikallislehte jutu siit, mite löytöeläi-hoitola toimiva. Mää tapasi Leyser-Kopra Turu eläinhoitolalt ja oppisi kissoist vaikk ja mitä lissä ja sain tiättä, ett katei hyljätä yli pari kymment tuhat vuares. Sillo mää oppisi myäs sen, ett ei kissoi kyl paranis pääst ulkoilema vapaste, ko niilki voi sattu jottai, ne voiva ärsyttä naapurei kuseskelemall ympärins, ja ne voiva aiheutta epätoivottui katei, jos ova leikkaamattomi. Mää oli kyll jo enne tätä tapaamist päättän, ett jos mää oma kissa homma, nii se ei kyl yksi ulos pääsis. (Ko mää varma istuissi sit ove eres vaa orottamas ja pohtimas, ett kai sil o kaikk hyvi ja millo se tule takas kotti.)

Leyser-Kopra tapaamise myät mul syntys toine haave: mää kouluttaisi mu oma kati niines, ett se auttais muit kissoi kesyntymä ja meist tulis eläinsuajeluyhristykse sijaiskot.

No juu, kesäll 2018 mää asusi Naantalis ja mull ol Zella, jost ol tullu varsi ihmisrakas ja fiksu kaver. Hän ossa sano moro takas, antta tassu, heittä yläfemma, men maate, hypät, noust istuma ja näi pois päi. Ja me oltti Dewi ry:n sijaiskoti, eli jo parist haaveest ol tullu totise tott. Meill ol asun kuukaure päivät järjestyksessän kuures sijaiskiss, Vilma, joka ol suuripiirttei puale vuare ikkäne ja ark ko mikä. Mää oli kesä alus löytän tiän Naantali saaristo, tarkalle ottae Teersalo, sellasse ravintola töihi ko Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerikski sitä sanotti.

Se ol sit heinäkuu viimäne torsta, ko mää Teersalost ajeli kotti päi yämyähä. Auto valo osuiva taas kerra kiiluvi silmihi, ja mää huamasi kati tönöttävä tiä reunas. Ja mää tei samat, ko mää tee ain nähressän kati yksi ulkosall: mää pysährysi ja oti kissaraksui kourallise – ko mull o niit pussilline autoss tämssi tilanteit varte – ja meni tarjoama niit hänell. Tämä kiss tul het mun lua ja söi kärest ja anto silittä. Mää hunteerasi, ett kyll tämä taitta ol jonku vappast ulkoileva katt, ko selväst ol tottun ihmissi. Mut mää pääti kuitenki tarkista häne kuntons, jote mää nosti häne ylös ja aseti takapenkill. Kaver hyppäs het ulos, ett ei hän kyll viaraitte ämmie mukka lähre. Mut ko mää heiti raksui takapenkil, hän men sinn uurestas ja iha vapaehtosest.

Mää laito valo pääll ja tutkisteli tätä katti. Se ol mustvalkone. Valkoses kohta naamas näkys kuivunut vert, arppi ja sit semssi uurttei arvist, jokk oliva jo paranema päi. Kaveri korva oliva täynn jottai piäni paisei, ötököitte puremi kaiketi. Ne näyttivä nii ällöttävilt, ete olis halun koske, ja sisäpualel korvi en saanu katto lainkka. Mää hunteerasi, ett kiss ei ol vähä aikka omistajas nähny tai jos o, ni omistaja ei kyll kiinnost kattis sit yhtä.

Niinpä mää istusi takas kuski paikal ja laito ove kiines. Hetke aikka oroti, ett saak se kiss iha kauhia kohtaukse, ko tajua olevas suljetuss tilass. Mut ei sunkka. Ko auto läks liikkel, hän rupes kulkema ympär autto ja kattelema akkunoist – eikä siis mitenkä hysterisest vaa iha uteliasuuttas vaa.

Yhres kohta ei kuulun enä mittä liiket, ni mul tul pelko persauksi, ett ei kait se mukul ol koht mu polkimie all. Käänsi päät kattoaksen takapenkill ja jumaliste mää säikähri. Kaver ol mu penki selkänoja pääl kattelemas, ett mihi päi me oikke olla menos. Sit se heitt etutassu mu olkapääll ja niines me jatketti matka. Kell ol reippast yli puale yä ja mää hunteerasi, ett mahroink mä otta kyyttini kati vai papukaija.

Lues sitt osa 2: Syrämme särkymine

______________________________


Tositarina pelastusoperaatiosta, osa 1: Meidän kohtaaminen

Tämä on tositarina välittämisestä, kissoista, eläinsuojelusta sekä -rakkaudesta. Tai oikeastaan, tämä taitaa olla tarina siitä, miten hullut kissanaiset syntyvät.

Kun hankin oman kissan, se oli ensinnäkin pitkän harkinnan tulos. Meillä kun ei ollut koskaan ollut kissoja. Pari kalaa vaan. Ja pienenä suorastaan vihasin kissoja – koirat kun ovat olleet niin paljon parempia, kun niitä on aina saanut silittää, ja ne ovat tehneet muutakin kuin vaan syöneet ja nukkuneet. Mutta sitten tavattuani pari oikein mukavaa kissaa, kissakuumeeni alkoi oireilla.

Toukokuussa 2016 tein paikallislehteen jutun siitä, miten löytöeläinhoitolat toimivat. Tapasin Leyser-Kopran Turun eläinhoitolalta ja opin kissoista vaikka ja mitä lisää, ja sain tietää, että kissoja hylätään yli kaksikymmentä tuhatta vuodessa. Silloin opin myös sen, että kissoja ei kannattaisi päästää ulkoilemaan vapaasti. Niillekin voi sattua jotain, ne voivat ärsyttää naapureita merkkaamalla reviiriään virtsaamalla ja ne voivat aiheuttaa epätoivottuja kissoja, jos ovat leikkaamattomia. Olin kyllä jo ennen tätä tapaamista päättänyt, että jos hankin oman kissan, en päästäisi sitä yksin ulos. (Koska todennäköisesti istuisin sitten oven edessä vain odottamassa ja pohtimassa, että onkohan sillä kaikki hyvin ja milloinkohan se tulee takaisin kotiin.)

Leyser-Kopran tapaamisen myötä minulle syntyi toinenkin haave: kouluttaisin oman kissani niin, että se auttaisi muita kissoja kesyyntymään ja meistä tulisi eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskoti.

Summa summarum, kesällä 2018 asuin Naantalissa ja minulla oli Zella, josta oli tullut varsin ihmisrakas ja fiksu kaveri. Hän osaa tervehtiä, antaa tassua, heittää ylävitosen, mennä maahan, hypätä, nousta istumaan ja niin edelleen. Ja me olimme Dewi ry:n sijaiskoti, eli kaksi unelmaani oli käynyt toteen. Meillä oli asunut noin kuukauden päivät järjestyksessään kuudes sijaiskissa, Vilma, joka oli suurin piirtein puolen vuoden ikäinen ja arka kuin mikä. Olin kesän alussa löytänyt tieni Naantalin saaristoon, tarkalleen ottaen Teersaloon, sellaiseen ravintolaan töihin kuin Wanha Salakuljettaja. Old Smugglerinakin se tunnettiin.

Oli heinäkuun viimeinen torstai, kun ajoin yömyöhään Teersalosta kotia kohti. Auton valot osuivat taas kerran kiiluviin silmiin, ja huomasin kissan istuvan tien reunassa. Ja tein samat niin kuin teen aina, kun näen kissan yksin ulkosalla: pysähdyin ja otin kissan raksuja kourallisen – sillä autossani on pussillinen niitä valmiina tällaisia tilanteita varten – ja menin tarjoamaan niitä hänelle. Tämä kissa tuli heti luokseni, söi kädestä ja antoi silittää. Mietin, että kyllä tämä taitaa olla jonkun vapaasti ulkoileva kissa, koska hän oli selvästi tottunut ihmisiin. Mutta päätin kuitenkin tarkistaa hänen kuntonsa, joten nostin hänet ylös ja asetin takapenkille. Kaveri hyppäsi heti ulos, että ei hän kyllä vieraiden akkojen mukaan lähde. Mutta kun heitin raksuja takapenkille, hän meni sinne uudestaan ja ihan vapaaehtoisesti.

Laitoin valon päälle ja tutkiskelin tätä kissaa. Se oli mustavalkoinen. Valkoisessa kohtaa naamassa näkyi kuivunutta verta, arpia ja sellaisia uurteita arvista, jotka olivat jo paranemaan päin. Kaverin korvat olivat täynnä jotain pieniä paiseita: ilmeisesti ötököiden puremia. Ne näyttivät niin kuvottavilta, etten olisi halunnut koskea, ja sisäpuolelle korviin en saanut katsoa lainkaan. Ajattelin, että kissa ei ole vähään aikaan omistajaansa nähnyt tai jos on, niin omistajaa ei kyllä kiinnosta kissansa hyvinvointi yhtään.

Niinpä istuin takaisin kuljettajan paikalle ja laitoin oven kiinni. Odotin hetken aikaa, että saako tämä kissa ihan kauhean kohtauksen, kun tajuaa olevansa suljetussa tilassa. Mutta ei sentään. Kun auto lähti liikkeelle, hän rupesi kulkemaan ympäri autoa ja katselemaan ikkunoista – eikä siis mitenkään hysteerisesti vaan ihan uteliaisuuttaan vaan.

Yhdessä kohtaa ei kuulunut enää mitään liikettä, joten mieleeni hiipi pelko, että ei kai se pentu ole kohta polkimieni alla. Käänsin päätä katsoakseni takapenkille ja jestas, miten säikähdinkään. Kaveri oli penkkini selkänojan päällä katselemassa, että mihin päin me oikein olemme menossa. Sitten se heitti etutassut olkapäälleni, ja niin me jatkoimme matkaa. Kello oli reippaasti yli puolen yön, ja mietin, että olinko ottanut kyytiini kissan vai papukaijan. 

______________________________

Lue osa 2, Syrämme särkymine, tästä linkistä