He
olivat tavanneet laivalla viime keväänä. Mikael oli ollut työkavereidensa
kanssa risteilemässä, Tiia puolestaan tyttökavereidensa kanssa juhlimassa
synttäreitään. Tiia oli ollut vasta 19-vuotias, juuri valmistumassa
ylioppilaaksi. 37-vuotias Mikael puolestaan oli työskennellyt jo vuosia
rakennusalalla ja tienannut ilmeisen hyvin. Heidän seurueensa olivat kohdanneet
laivan tanssibaarissa. Mikael oli heti tarjonnut Tiialle synttäridrinkin, ja
niin juttu oli alkanut luistamaan.
Mikael kertoi pitävänsä Tiian
lookista. Häntä kiehtoi Tiian sinivioletiksi värjätty pitkä tukka, räväkkä
pukeutuminen ja hymy, joka sai hänen sydämensä tykyttämään. Tiia ei ollut
koskaan pitänyt siitä, kun miehet olivat kehuneet häntä; he kuulostivat aina
niin lipeviltä mielistelijöiltä. Mikael oli toista. Hän oli kypsä herrasmies. Kun
hän kertoi pitävänsä Tiian tyylistä ja ihastuneensa heti Tiian hymyyn, Tiian
sydän alkoi tykyttää. Mies ihaili Tiian rohkeaa hiusväriä ja kuvaili tätä merenneitotukaksi. Mikael oli lihaksikas, komea ja hauska. Hänellä oli
huoliteltu tumma parta ja tummat hiukset. Lisäksi hän tuoksui uskomattoman
hyvältä.
Mikael
oli oikeasti kiinnostunut tutustumaan Tiiaan. Hän halusi tietää Tiiasta kaiken,
ja Tiia oli valmis kertomaan itsestään kaiken. He jäivät pöydän ääreen
keskustelemaan aivan kaikesta: lempiruuista edesmenneisiin lemmikkeihin. Kun
Tiia kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan ja aikeistaan muuttaa omaan yksiöön
kesällä, Mikael laski kätensä hänen reidelleen ja sanoi, että hän voisi auttaa
Tiiaa sopivan asunnon etsimisessä. Tiia ei ollut koskaan harrastanut yhden
illan juttuja, mutta Mikaelin mukaan hän olisi ollut valmis lähtemään vaikka
heti. Mikael ei kuitenkaan
ehdottanut yötä samassa hytissä, vaan että he tapaisivat seuraavana päivänä
laivan ravintolassa päivällisen merkeissä. Tiia oli ollut epävarma
suostuessaan, koska Mikael oli niin paljon vanhempi. Tiia oli häneen verrattuna
vielä ihan lapsi. Hänhän asuikin vielä vanhemmillaan. Mutta Mikael ei antanut
periksi, ja niin Tiia myöntyi ja alkoi himmata juomistaan. Hänen pitäisi olla
seuraavana päivänä toimintakunnossa ja mahdollisimman viehättävänä.
Seuraavana aamuna valtava
epävarmuus kalvasi Tiiaa. Mitä heidän välisestä suhteesta muka edes voisi
tulla? Mikael oli niin paljon vanhempi, että Tiiahan tuntisi itsensä vain
tyhmäksi tämän rinnalla. Ja miten oli mahdollista, ettei Mikaelilla ollut jo
vaimoa, tai seitsemää ex-vaimoa? Haaliko hän vain tyttöystäviä?
Tiia
kuitenkin lähti kohti laivan ravintolaa. Hän näki komean uroksen odottamassa
häntä, ja hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Sitten Mikael nosti katseensa.
Hänen kasvoilleen levisi niin aito hymy, että Tiialla alkoi veri kohista
suonissa. Tiia ei tiennyt, miten saisi suhteen toimimaan, mutta se oli varmaa,
että hän ei päästäisi tuota miestä ikinä elämästään.
Pian ylioppilasjuhlien jälkeen
Tiia löysi Mikaelin avustuksella asunnon läheltä keskustaa, ja hän aloitti työt
lähikaupassa. Mikael asui naapurikaupungissa, mutta harvemmin hän oli kotonaan:
Mikael teki reissutöitä maanantaista torstaihin. Kun hän pääsi irrottautumaan
töistä, hän oli koko viikonlopun Tiian luona. Mikael vei Tiiaa syömään, leffaan
ja konsertteihin. Paljon he myös vain oleilivat kotona. Mikael oli mullistanut
Tiian käsityksen seksistä. Tiia ei ollut koskaan ennen saanut oikeaa orgasmia.
Mikael sai hänet kiihottumaan yhdellä kosketuksella. Ja hän sai Tiian tulemaan
monta kertaa peräkkäin.
Kuitenkin Tiiaa
vaivasi aina arkisin se, että hän näki loppujen lopuksi Mikaelia aika vähän.
Hän mietti, että muuttuisiko tämä rytmi vasta sitten, kun Mikael jäisi
eläkkeelle? Hän olisi halunnut olla Mikaelin kanssa joka päivä ja tehdä
yhdessäolosta arkista. Nyt kun he näkivät niin harvoin, piti aina olla jotain
vähän spesiaalimpaa tekemistä.
Syksyllä he olivat tapailleet
puolisen vuotta. Mikael oli taas Tiialla, kun hän yhtäkkiä ilmoitti lauantaina,
että hänen pitäisi lähteäkin jo sinä iltana ajamaan uudelle työmaalle.
”Mitä
varten sun tarvitsee sunnuntaisinkin painaa duunia?!” Tiia suuttui.
He
eivät olleet nähneet lainkaan viime viikonloppuna, joten Tiia oli ollut jo
valmiiksi ärtynyt.
”Yrittäjällä
nyt vain on tällaista... Kulta hei...”, Mikael kuiskutteli ja halasi Tiiaa
takaapäin.
”Tällaistäkö
tämä on aina?!” Tiia riuhtaisi itsensä irti Mikaelin otteesta.
”No
ei nyt välttämättä aina. Kyllähän tässä jonkun tarvitsee rahaa tehdä.”
”Aivan,
ku mä oon pelkkä kassaneiti. Sitä paitsi, mihin sitä rahaa tarvitse hamstrata,
kun ei sulla ole koskaan aikaa käyttää sitä mihinkään!”
”Älä
jaksa...”, Mikael turhautui.
”Mä
oon ihan tosissani! Sun elämä vaan valuu hukkaan, kun teet vaan töitä.”
”Ehkäpä
mä haluan tehdä töitä. Ehkä mä tykkään siitä!”
”Tykkäät
enemmän tehdä töitä kuin olla mun kanssa?”
”Mä
en sanonut niin”, Mikael istahti sohvalle.
”Tajuatko,
ettei tämä voi mennä näin! Ei tämä toimi, jos sä vaan teet töitä ympäri
vuorokauden.”
Mikael
hieroi naamaansa ja totesi:
”No
onneksi se ei ole sun homma päättää, kuinka paljon mä teen töitä.”
”Mitä?”
”Mä
en jaksaisi tällaista. Mä haluaisin vapaa-ajallani rentoutua ja olla!”
”Nii
ja koska sä teet niin hulluja työpäiviä, niin mun pitäisi vain miellyttää sua,
silloin kun ilmestyt tänne! Ehkä mullakin on joskus rankkaa, ja mä haluaisin
sulta tukea. Mutta sä oot aina töissä!”
”Joo
sun elämä on kyllä niin rankkaa”, Mikael naurahti.
Tiia
mulkaisi Mikaelia, nappasi takkinsa ja lähti ovet paukkuen.
Tiian ajatukset hakkasivat
tuhatta ja sataa, kun hän juoksi rappuset alas. Ehkä hänen ei olisi pitänyt
sanoa mitään, jospa Mikael ottaakin hatkat? Ei. Hän oli enemmän kuin
tyytyväinen, että oli vihdoinkin avannut suunsa. Ei heillä voi olla mitään
parisuhdetta, jos hän aina vain passaa ja paijaa toista. Tiia juoksi
ulko-ovesta ulos ajatussumussa. Sitten hän pysähtyi, koska ei tiennyt minne
jatkaa. Lähtisikö hän tien yli, oikealle vai vasemmalle? Kiertäisikö hän vain
korttelin ja menisi sitten nöyränä takaisin?
Tiia
katseli ympärilleen ja näki vanhuksen, joka oli menossa ylittämään läheistä
suojatietä. Vanhus kulki vähän kyyryssä, vanha verkkapuku päällään. Hänestä ei
oikein ottanut selvää, oliko hän mies vai nainen. Tiia kuuli, kuinka mopopojat
kaasuttivat lähistöllä. Seuraavaksi kolme mopoa ilmestyi kulman takaa. Tiia
juoksi vanhuksen luokse, huusi ”Varo!” ja kiskaisi vanhuksen takaisin
kävelytielle. Mopopojat kaahasivat heidän ohitseen.
”Kiitos!”
vanhus sanoi silmät kirkkaina.
Hän
ei ollut kantasuomalainen, sen kuuli puheen nuotista heti. Tiia oli myös melko
varma, että vanhus oli nainen. Mummeli, joka pukeutui todella
sukupuolineutraalisti.
”Sinä.
Sinä pelastit minut”, vanhus totesi ääni väristen.
Mummo
hengitteli syvään ja hänen kätensä tärisivät. Hän oli säikähtänyt kunnolla.
”Mihin
olit menossa? Tarvitsetko... Tarvitsetko apua?” Tiia päätti kysyä.
Eihän
hän voinut jättää järkyttynyttä mummoa yksin kadun varteen.
"Kotiin.
Asun ihan... vieressä. Tuolla. Tuo talo”, vanhus osoitti läheistä taloa.
Hän
puhui selvästi suomea, mutta kuitenkin tavallaan huonoa suomea. Tiia otti mummoa
käsikynkästä ja lähti taluttamaan tätä kohti vanhaa kerrostaloa. Hän ei ollut
aikaisemmin tehnyt mitään näin sankarillista, joten väkisinkin hän mietti, että
tästä täytyisi kyllä tehdä päivitys sosiaaliseen mediaan.
”Sinä
estät oman onnesi”, mummo totesi tyynen rauhallisesti heidän kävellessään kohti
mummon kotia.
Tiia
oli hämillään, ja mummo toisti toisen kerran samaisen lauseen. Tiia ehti
miettiä, että puhuiko mummo itselleen, mutta ei.
”Miten?”
Tiia kysyi.
”Tunnen sen. Niin tapahtuu.”
Mummo
mutisi – ilmeisesti itsekseen – vielä lisää jotain kohtalosta. Tiian onneksi he
olivat jo kerrostalon alaovella. Tiia halusi mummuraisesta nopeasti eroon.
Vanhus oli kerrassaan karmiva. Kotiovessa luki Berry, ja mummo alkoi kaivaa
avaimia taskustaan. Tiia totesi, että hän lähtisikin tästä sitten kotiin.
”Sinä
pelastit minut. Olen velkaa”, vanhus sanoi ja viittoi jotain. "Kiitollisuus!"
”Et
suinkaan!”
”Minä
autan, kun sinä tarvitset apua.”
”Ai.
Kiva”, Tiia naurahti hermostuneena ja lähti kävelemään rappusia alas.
”Hei
hei toistaiseksi, Tiia-neiti”, mummon sanat kaikuivat rappukäytävässä.
Kadulla
Tiia tajusi, ettei hän ollut kertonut nimeään.
Tiia käveli mietteliäänä takaisin
kotitaloaan kohti. Hän näki kadun toisella puolella Mikaelin hortoilevan
parkkeerattujen autojen takana.
"Mikael!”
Tiia huusi ilahtuneena.
Mikael
nosti kätensä ja lähti autojen välistä kohti Tiiaa. Tajuamatta, että katua
pitkin ajava kuorma-auto ei yhtään nähnyt hänen ilmestyvän parkissa olevan
pakettiauton takaa. Tiia ehti huutaa Mikaelin nimen, ja samassa auto jo tönäisi
Mikaelia. Kuorma-auto ei onneksi ajanut järin lujaa, mutta sen verran kovaa se
osui Mikaeliin, että tämä kaatui maahan ja löi päänsä. Tiia juoksi Mikaelin
luokse. Mikael oli tajuton. Kuorma-auton kuljettaja nousi autosta ja soitti
samantien hätäkeskukseen. Ambulanssi tuli hetkessä paikalle, ja Tiia vaati
päästä mukaan.
Mikaelin pää kuvattiin
sairaalassa, ja kävi ilmi, että hänellä oli ilmeisesti vain aivotärähdys. Hänet
päätettiin pitää tarkkailussa vähän aikaa. Mikael nukkui sairaalan vuoteella,
ja Tiia piteli tätä kädestä. Herran jestas, miten hän ehti jo säikähtää. Hän ei
olisi päässyt yli siitä, jos Mikael olisi kuollut ja heidän viimeiseksi
keskusteluksi olisi jäänyt typerä riita. Tiia katseli miestä, joka oli nukkuessaankin
ylitsepääsemättömän seksikäs. Perhoset sinkoilivat vatsassa, vaikka he olivat
tapailleet jo puoli vuotta.
Huoneen
ovi oli auki, ja Tiia kuuli, kuinka kerroksen toimistolla joku naisääni sanoi:
”Tulimme
katsomaan miestäni, Mikael Rantasta.”
Tiia
valahti valkoiseksi. Tunto hävisi kaikista raajoista.
”Ai
hei! Puhuimmekin puhelimessa. Mikaelin tila on vakaa, mutta pyydän hänen
lääkärinsä paikalle. Odottakaa hetki”, joku pirteä hoitaja vastasi. ”Hei,
Mikael Rantasen vaimo ja lapset ovat täällä. Tulisitko... Okei, selvä. Hienoa.”
Tiia
lamaantui kauhusta. Sitten hän kuuli hoitajan puhuvan lisää:
”Lääkäri
tulee pian. Mikael on huoneessa numero kaksi.”
Tiian
oli pakko ottaa jalat alle. Yhtäkkiä lamaannuttava kauhu oli vaihtunut
sataprosenttiseksi adrenaliiniksi. Hän huitaisi sinivioletit hiuksensa
kasvojensa eteen, laski katseen kohti lattiaa ja pinkaisi käytävälle:
vastakkaiseen suuntaan, missä hoitajien aula oli.
Tiian elämä oli hetkessä
kääntynyt ylösalaisin. Hän ehti juuri ja juuri päästä kotiin, kun Mikael jo
soitti hänen peräänsä. Mies pyyteli anteeksi, kertoi rakastavansa Tiiaa. Hän ei
kuulemma tiennyt, miten kertoa asioista. Niin Tiialle kävi ilmi yhdessä
puhelussa, että Mikaelilla oli vaimo. Mikaelilla oli kaksi lasta. Mikael ei
tehnyt reissutöitä, vaan Mikael teki aivan normaalia työpäivää toisessa kaupungissa. Kaupungissa, jossa hän asui vaimonsa ja lastensa kanssa.
Mikael pyysi anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen.
”Mikä
sun avioliiton tulevaisuus on?”
”Rehellisesti
sanottuna... Mä olen jo pitkään halunnut erota. Meidän parisuhde kuoli jo kauan
sitten, kun sille ei annettu koskaan aikaa. Koko elämä pyöri vain lasten,
sukuloinnin ja töiden ympärillä.”
”Onko
sun vaimo samaa mieltä? Tietääkö se musta?”
”Ei
tiedä. Mutta kyllä se varmasti on huomannut saman.”
Mikael oli väittänyt vaimolleen tekevänsä viikonlopputöitä, käyvänsä koulutuksissa ja miesten reissuissa. Tiia oli ymmällään, miten Mikaelin vaimo oli päästänyt tuollaisen miehen niin usein niin kauas viereltään. Mikael kertoi, että he olivat olleet yhdessä jo parikymppisistä asti. Klassinen tapaus siitä, että parisuhdetta oli pidetty itsestäänselvyytenä, ja se oli vain kuihtunut kasaan.
Mikael oli väittänyt vaimolleen tekevänsä viikonlopputöitä, käyvänsä koulutuksissa ja miesten reissuissa. Tiia oli ymmällään, miten Mikaelin vaimo oli päästänyt tuollaisen miehen niin usein niin kauas viereltään. Mikael kertoi, että he olivat olleet yhdessä jo parikymppisistä asti. Klassinen tapaus siitä, että parisuhdetta oli pidetty itsestäänselvyytenä, ja se oli vain kuihtunut kasaan.
”Joku
yrittää soittaa, odota”, Tiia keskeytti Mikaelin selitykset. ”Ai, se on joku
tuntematon numero.”
”Mikä
se numero on?” Mikael kysyi.
Tiia
meni vähän hämilleen kysymyksestä, mutta luetteli sitten numerot. Mikael totesi
vaikeana, että se oli hänen vaimonsa puhelinnumero. Hetkessä käynnissä oli
toinen kaaos: vaimo tiesi, että Mikaelilla oli suhde. Ja vielä pahempaa: vaimo
tiesi, että toinen nainen oli Tiia.
”Miten
se tietää meistä? Mistä se minut tietää?!” Tiia alkoi säntäillä ympäri
asuntoaan.
”En
tiedä! Se ei sanonut mulle mitään”, Mikaelinkin äänestä kuului paniikki.
Tiiasta
tuntui, että seinät kaatuvat päälle, joten hän lähti ulos. Ulos päästyään hän
kuuli, kuinka joku naisääni huusi: ”Tiia! Odota!” Korttelin päässä huitoi
fiinin näköinen silmälasipäinen nainen. Vaaleanruskeat hiukset olivat tiukalla
nutturalla. Sen oli pakko olla Mikaelin vaimo. Tiia lähti tukka hulmuten
karkuun.
Muutaman korttelin juostuaan Tiia
näki Berryn mummon laahustavan kadulla.
”Mihin
Tiia-neidillä kiire?” vanhus pysäytti Tiian.
”Pakoon”,
Tiia vastasi hengästyneenä ja kuikuili taakseen.
”Minä
autan. Minä velkaa!” mummo riemastui.
Kadun
varteen pysähtyi juuri paikallisbussi, ja mummo osti sekä itselleen että
Tiialle bussiliput. Tiia lähti mummon matkaan, koska tuntemattoman, vähän hämärän, mummon seura oli selvästi parempi vaihtoehto, kuin poikaystävän vaimon kohtaaminen. Hän meni istumaan mummon viereen ja päätti avata suunsa:
”Mistä
sinä tiedät minun nimeni?”
Hän
mietti kauhulla sitä, että millaisen hullun matkaan hän oli nyt lähtenytkään.
Mutta toisaalta, mikä vain oli parempi vaihtoehto tässä tilanteessa.
”Tiesin
vain”, mummo vastasi mystisesti huonolla suomellaan.
”Kerro
nyt! Tämä on aika pelottavaa”, Tiia naurahti hermostuneena.
”Tunsin
sen.”
Bussi
ajoi kauemmas ja kauemmas keskustasta, kun Tiia ja vanhus supisivat
penkkirivien välissä. Tiia ei tiennyt mitä uskoa, kun vanhus väitti olevansa
feri. Feri oli ilmeisesti jonkinlainen uskonto. Mummo kertoi nimekseen Willow
Berry, ja että hän oli harjoittanut jo pienestä asti feri-traditiota. Hän
selitti niin paljon huuhaata, että Tiian oli vaikea pysyä perässä. Jotain
ihmisen tulemisesta haltijaksi ja jotain maailmojen välillä kulkevista
shamaaneista. Luonnosta, jumalista, henkimaailmoista.
”Nyt
noustaan pois”, mummo katkaisi oman puhetulvansa.
He olivat jossain tien varressa,
ympärillä peltoa ja metsää. Tiia lähti kävelemään Willowin perässä kapeaa
hiekkatietä, joka kulki pellon ja metsän rajalla. Mummo ei näyttänyt enää
yhtään niin säälittävältä huonoryhtiseltä vanhukselta, kuin vielä muutama tunti
sitten. Willow kertoi olevansa alunperin Iso-Britanniasta kotoisin. Hänen oli
pitänyt muuttaa sieltä pois, koska hän oli halunnut käyttää taitojaan eri
tavalla kuin muut. Tiialle ei käynyt ilmi, että miten eri tavalla Willow käytti
”taitojaan”, mutta siksi muut feriä harjoittavat olivat suuttuneet Willowille.
Suomeen Willow oli päätynyt siksi, koska hänellä oli ollut selittämätön tunne.
Energia-aukko oli vetänyt häntä puoleensa. Ja niin Willow Berry oli etsinyt
kodin mahdollisimman läheltä sitä. Willow perusteli koko ajan paranevaa ryhtiään ja nopeutuvaa kävelytahtiaan sillä, että hän sai energiaa ulottuvuuden aukosta. Tiia alkoi pudota entistä enemmän kärryiltä,
kun Willow selitti sieluista, energioista ja ulottuvuuksista.
”Mitä
sinä haluat kaikista eniten tässä maailmassa?” Willow kysyi yhtäkkiä.
”Eniten?
No, olla Mikaelin kanssa", Tiia vastasi sen enempää miettimättä.
”Miten
sinä voisit olla Mikaelin kanssa?”
”No
tuota... Hänen vaimostaan pitäisi päästä eroon”, Tiia nauroi.
”Niin.
No. Ei ruveta tappamaan.”
”En
minä sitä tarkoittanut! Mutta... En tiedä...”
”Mitä
tekisit, jos pääsisit ajassa taaksepäin?”
Tiia
nauroi, mutta Willow katsoi häntä vakavasti.
”No
tuota... Joko menisin sen verran ajassa taaksepäin, että varottaisin itseäni ja
Mikaelia, että hänen vaimonsa saa vihiä. Tai sitten menisin sen verran kauas,
että estäisin jollain tavalla Mikaelin avioliiton.”
”Hauskaa!”
mummo riemastui. ”Estä se!”
Tiia
oli aivan pihalla. Willow keskittyi tekemään jotain. Tuuli alkoi humista,
puiden lehdet havisivat. Tiia katseli hätääntyneenä ympärilleen. Aiheuttiko
mummo kaiken tämän?
”Kulje
näiden puiden välistä. Kutsu minua, kun haluat takaisin”, Willow osoitti.
”Miksi?
Mitä tapahtuu?”
”Voit
palata vuoteen 2000. Vuoteen, jolloin Mikael oli vasta alkanut seurustelemaan
nykyisen vaimonsa kanssa.”
Tiiaa
huvitti tilanne, johon oli joutunut. Hän ei uskonut hetkeäkään mummon
aikamatkustussepityksiä, joten hän asteli kahden männyn välistä. Hän kääntyi
sanoakseen mummolle, että: ”Okei, mitä sitten?” Mutta mummo oli kadonnut.
Puutkin olivat pienempiä, ja niitä oli vähemmän.
”En
kai mä nyt oikeasti...”, Tiia ajatteli.
Hän suuntasi takaisin
asfalttitielle, mutta bussipysäkit olivat kadonneet. Hän lähti kävelemään
autotietä pitkin keskustaa kohti peukalo pystyssä. Jos hän oikeasti oli
vuodessa 2000, miten hän muka löytäisi Mikaelin täältä? Oliko Mikael asunut
vuonna 2000 vielä täällä? Eihän hän tiennyt Mikaelin historiasta juuri mitään.
Ja sen minkä hän tiesi, saattoi olla ihan puppua. Ja miten hän muka pääsisi
takaisin? Miksi Willow oli tehnyt hänelle näin?!
Tiia
sai liftattua itselleen kyydin, ja keskustassa hän tajusi, että kyllä hän
oikeasti oli mennyt ajassa taaksepäin. Kaupunki oli samanlainen, mutta jotenkin
niin erilainen. Tiia laskelmoi, että vuonna 2000 Mikael oli 20 vuotta. Tiia
muisteli, että Mikael oli ainakin väittänyt asuneensa tässä kaupungissa vielä
valmistumisensa ja asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen. Hän oli ollut
jossain työmaalla töissä. Tiia suuntasi kirjastoon lukemaan lehtiä saadakseen
selville, että missä tällä hetkellä rakennettiin jotain pidempiaikaista
projektia. Se oli ainut oljenkorsi, joka hänellä oli. Sitten hän etsi kirjaston
koneelta lisää tietoa. Muutaman tunnin kuluttua hän tiesi, minne suunnata,
mutta kello oli paljon. Hänen piti saada itselleen yösija.
Tiia
päätyi yökerhoon, jossa hänen oli tarkoitus tutustua ihmisiin ja saada kutsu
jonnekin jatkoille. Baarissa soi hyvinkin erilainen musiikki, kuin se mihin
Tiia oli tottunut. Tiia joi maltillisesti muutaman ja liittyi opiskelijoiden
seurueeseen.
”Sunkin
pitää tulla meille jatkoille!” vaati yksi tyttö, joka oli jo pitkin iltaa
ihastellut Tiian rohkeaa hiusvärivalintaa.
Aamulla
Tiia heräsi täysin tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Kello oli jo 11. Tiia
nousi ylös ja suuntasi heti kohti ulko-ovea. Kun hän puki kenkiä jalkaan,
vessasta tuli tyttö, joka oli hänet alunperinkin kutsunut mukaan.
”Hei
oota. Mä tuun mukaan, täytyy saada jotain rasvaista ruokaa”, tyttö kuiski.
Tyttö oli nimeltään Melissa. Hän
oli todella sosiaalinen tapaus kauheassa krapulassakin. Tiia yritti parhaansa
mukaan pysyä mystisenä, koska hänellä ei olisi ollut aikaa alkaa selostaa
kaikkea tapahtunutta eikä mielenkiintoa keksiä itselleen taustatarinaa.
”Tule
nyt!” Melissa aneli ja rukoili Tiiaa mukaansa pitsalle.
”Ei
kun mulla on asioita hoidettavana...”, Tiia hymyili kohteliaasti.
Mutta
kun he lähestyivät pizzeriaa, jonne Melissa oli menossa, Tiia huomasi ikkunasta
Mikaelin. Nuoren Mikaelin. Samassa hän tajusi, että ei hän voisi mennä puhumaan
Mikaelille. Sitten hän ja Mikael eivät voisi olla yhdessä vuonna 2017, koska
Mikael tajuaisi, että Tiia ei olisi vanhentunut päivääkään.
”Hei,
näetkö tuon jätkän tuolla?” Tiia vetäisi Melissan sivuun.
”Oho,
melkoinen namu!”
”No
niinpä!”
”Miksiköhän
tuon näköinen jätkä on yksin lounaalla?”
”En
tiedä, mene kysymään!”
”Hei,
mä olen ihan krapulaisen näköinen!”
”Älä
nyt, oot tosi nätti! Sillä on tollaiset raksamiehen kuteet. Se on varmaan sillä
läheisellä työmaalla töissä. Mene vaikka kysymään, että valmistuuko se rakennus
ajallaan!” Tiia tsemppasi.
”Enhän
mä nyt...”
”Noin
komeaa miestä et ole ikinä nähnyt!”
”Okei,
käyn eka vessassa.”
”Joo,
mä käyn asioilla. Nähdäänkö vielä tänään? Tuun vaikka illalla käymään, kerrot
sitten miten meni!”
Illalla Tiia suuntasi takaisin
Melissan asunnolle. Melissa oli täydessä täpinöissään laittamassa hiuksiaan.
Mikael oli pyytänyt häntä treffeille. Tiia riemastui. Melissa tuhoaisi Mikaelin
suhteen naiseen, jonka Mikael olisi muutoin vienyt vielä vihille.
Melissa
oli kerta kaikkisen upea ilmestys. Mustasukkaisuus kouraisi Tiiaa sydämestä ja
raateli keuhkoja, mutta hän peitti kaikki tunteet hymyilyn alle.
Tulevaisuudessa Mikael olisi kuitenkin hänen.
Tiia oli saanut tarpeekseen
vuodesta 2000 ja suuntasi takaisin metsän rajalle, jossa Willowin mukaan
sijaitsi energia-aukko ulottuvuuksiin.
Taivas
oli musta ja kirkas. Pieniä tähtiä näkyi kaikkialla.
”Willoooow!
Willow Berryy! Berryy! Willooow!” Tiia huuteli.
Mitään
ei tapahtunut. Ahdistus kietoutui Tiian ympärille yrittäen kuristaa hänet
hengiltä. Mitä jos hän ei pääsisi takaisin? Mitä jos hän jäisi tänne?!
”WILLOW!
WILLOW! WILLOW BERRY!” Tiia huusi niin paljon kuin ääntä lähti.
Valtava
tuulen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Tiia otti puusta tukea ja katseli
ympärilleen löytäkseen oikean puuvälikön. Hänellä ei ollut mitään hajua, mikä
näistä väleistä se oli. Tiia alkoi hädissään juosta puiden väleistä. Paniikki
sai hänen sydämensä takomaan. Tuskan hiki nousi pintaan. Tiia kompastui ja
kaatui kontalleen. Sekunnissa yö oli vaihtunut päiväksi, ja puut olivat
kasvaneet isoiksi. Mummo hymyili muikeana hänen edessään.
”Mun
pitää tietää, muuttuiko mikään!” Tiia huusi riemastuneena ja soitti heti
Mikaelille.
”Mikael
Rantanen.”
”Miks
vastaat noin virallisesti?” Tiia naurahti, mutta vakavoitui heti: ”Onko se sun
vaimo siinä...”
”Anteeksi,
kuka siellä on? En mä ole naimisissa.”
Tiian
käsi valahti alas, ja puhelin putosi mättäälle. Hän tajusi, että Mikaelilla ei
ollut ollut koskaan vaimoa. Eli Mikael ei ollut tullut koskaan aloittaneeksi
suhdetta hänen kanssaan. Eikä hänellä siis voinut olla kotiakaan, koska Mikael
oli hankkinut hänelle sen kerrostaloasunnon! Tiia lyyhistyi maahan ja alkoi
huutoitkeä. Kirosanat sinkoilivat kaikuen puiden välissä.
”Voi
tyttö...”, Willow myhäili. ”Ehkä hän rakastuu sinuun?”
Tiian
itku loppui kuin seinään. Niin tietysti. Hän valloittaisi Mikaelin uudestaan.
Sosiaalisen median ansiosta Tiia
selvitti hetkessä, että Mikael oli kihloissa ja että hänellä oli kihlattunsa
kanssa jo 7-vuotiaat kaksoset. Kauhukseen Tiia huomasi, että Mikaelin uusi
nainen oli nimeltään Melissa. Ja naisen selfiet netissä paljastivat, että kyse
oli varmasti samaisesta naisesta, jonka Tiia oli vain hetki sitten tavannut.
Nainen, jonka hän oli tavannut oikeastaan 17 vuotta sitten.
”Auta
mua! Annan mun muuttaa asioita uudestaan! Tämä ei voi jäädä todellisuudeksi!
Willow kiltti!” Tiia aneli.
”Minä
maksoin velka jo”, mummo kohautti olkiaan.
”Ei,
älä. Päästä minut. Minä voin vaikka jäädä sinne! En häiritse sinua enää koskaan
uudestaan, Willow kiltti... Ole kiltti...”
”Jäädä?”
”Niin!”
”Niinhän
siinä käykin...” Willow totesi.
”Sopiiko
se siis?!”
”Tämä
on kovin viihdyttävää”, mummo virnisti niin, että entuudestaan ruttuinen naama
rypistyi entisestään. ”Mutta jos jäät, sinun täytyy hyvästellä nykyinen elämä.
Et saa olla yhteydessä mihinkään, mikä liittyy tähän elämään. Muuten tapahtuu
kauheita.”
”Minä
jätän kaiken taakseni!”
”Tajuat
siis. Vuonna 1998 olet syntynyt. Vuonna 2000 on olemassa 2-vuotias sinä. Te
ette saa kohdata koskaan. Kaksi sinun versiotasi. Parempi, jos vaihdat nimesi.
Ole joku uusi. Mekään emme saa tavata enää. Minä tapaan sinut ensimmäisen kerran vuonna 2017.”
”Minä
ymmärrän! Hyväksyn! Päästä minut!”
Niin Tiiasta tuli Tea. Ja hän
löysi Mikaelin. Nyt heillä oli vain vuoden ikäero. Kaikki oli niin kuin
silloin, kun he olivat tavanneet vuonna 2017 laivalla. Tosin Mikaelhan ei sitä
tiennyt. Elämä oli paljon parempaa. He saivat elää ja kokea yhdessä kaiken. Lyhyen ajan jälkeen Mikael kosi Teaa, ja parin vuoden kuluttua siitä
juhlittiin häitä. Vuonna 2006 syntyi heidän esikoisensa Emil, ja vuonna 2009
heidän kuopuksensa Ellen. He ostivat kauniin omakotitalon pieneltä
paikkakunnalta. Mikael teki paljon töitä, mutta Tea oli nyt sujut asian kanssa:
hänellä oli aikaa hoitaa kotia, lasten asioita sekä omia työkuvioitaan
vaatteiden myyntikonsulttina. Elämästä tuli arkista, mutta kuitenkin vakaata ja
varmaa. Onnellista.
Kunnes Mikael joutui onnettomuuteen.
Kunnes Mikael joutui onnettomuuteen.
Sairaalasta tuli soitto, että
Mikael oli ollut onnettomuudessa. Tea oli merkitty lähiomaiseksi. Tea pakkasi
lapset mukaansa ja lähti ajamaan yliopistolliseen sairaalaan. Siellä hänet
ohjattiin toiseen kerrokseen.
”Tulimme
katsomaan miestäni, Mikael Rantasta”, Tea totesi hoitajalle luukulla.
Epämiellyttävä,
omituinen tunne laskeutui Tean ylitse. Mutta ei Mikaelin takia.
”Ai
hei! Puhuimmekin puhelimessa. Mikaelin tila on vakaa, mutta pyydän hänen
lääkärinsä paikalle. Odottakaa hetki”, hoitaja vastasi. ”Hei, Mikael Rantasen
vaimo ja lapset ovat täällä. Tulisitko... Okei, selvä. Hienoa.”
Omituinen
tuntemus voimistui entisestään. Aivan kuin hän olisi kuullut tämän keskustelun
aikaisemminkin.
”Lääkäri
tulee pian. Mikael on huoneessa numero kaksi”, hoitaja osoitti käytävälle.
Tealle
tuli epätodellinen olo. Päässä ehti takoa sata ajatusta sekunnissa. Sitten hän
näki, kun Mikaelin huoneesta pujahti ulos nuori nainen, joka lähti kipittämään
kohti rappukäytäviä. Sinivioletit hiukset hulmuten.