6. lokakuuta 2019

Tositarina: Sijaiskissani Vilman kesyyntyminen


Ennen Vilmaa olin toiminut viiden kuukauden ajan sijaiskotina. Siinä ajassa kotini kautta oli kulkenut viisi kissaa. Lyhynkäisyydessään kaava oli tämä: kissat olivat eristyksissä kylpyhuoneessa, ensimmäisten madotusten ja rokotusten jälkeen he siirtyivät vähitellen muualle asuntoon (riippuen siitä, miten he reagoivat omaan kissaani Zellaan & tämän yli-innokkuuteen), yritin tehdä heidän kanssa tuttavuutta ja käytin heidät steriloitavana & tehosterokotteella. Kuukauden jälkeen kissoja sai jo silittää, ja he olivat rennosti ihmisten seurassa. Kodinetsintä oli täysillä päällä, ja pian kodit jo löytyivätkin.


Sitten tuli Vilma. Hänet oli loukutettu Maskusta, reilu 50 kissan populaatiosta. Tuosta loukutusoperaatiosta voi lukea Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry:n blogista, Dewillestä. Vilma löydettiin noin 12-viikkoisena. Yleensä kissanpennut löydetään joko yhtenäisenä pentueena tai vähintään kaksin kappalein. Siten kissanpennut pääsevät useimmiten edes yhden tutun kanssa samaan paikkaan tervehtymään ja kesyyntymään. Vilman matka oli kuitenkin startannut valitettavan itsenäisesti. Hänet löydettiin yksinään.

Jos Vilma olisi ollut nuorempi & kesympi, hän olisi todennäköisesti saanut kodin tuosta noin vain. Mutta koska Vilma oli pieni sähinkäinen ja populaatiokissa, hän muutti Dewi ry:n sijaiskotiin. Viiden viikon jälkeen hain Vilman meille, sillä ensimmäisellä sijaiskodilla oli muutto tiedossa lähitulevaisuudessa eikä Vilma olisi voinut muuttaa heidän mukanaan uuteen asuntoon.

Vilma oli pieniäänisin miukuja, jonka olin koskaan tavannut. Hän miukui ja sähisi sekaisin, eikä tuntunut itsekään tietävän, kumpaa ääntä olisi pitänyt pitää milloinkin.


Ensimmäiset 14 päivää hän pysytteli saunassa, jossa hän sai olla aivan rauhassa. Vilma ei osoittanut mitään mielenkiintoa oven ulkopuolelle, vaikka Zella oli ensimmäisestä päivästä asti kujerrellut kylpyhuoneen oven takana kutsuen leikkimään. Zella odotti kuuliaisesti ulkopuolella, kun esim. kävin antamassa Vilmalle ruokaa. Mutta parin viikon jälkeen Zella oli vain päättänyt sännätä Vilman luokse. Minä pysähdyin niille sijoilleni ja pidätin hengitystäni Zellan hypellessä ylälauteella kyhjöttävän Vilman eteen. Nenät koskivat. Ei sähinää. Helpotus.

Kolmen viikon jälkeen Vilma alkoi liikkua öisin. Reilu neljän viikon jälkeen hän poistui paikalta ensimmäistä kertaa kävellen nähtyään minut. Siihen asti hän oli siis pinkaissut pakoon: kiitäen lattian rajassa siten, kuin jalkojen tilalla olisi olleet pyörät. Se oli hänen yleisin liikkumistyylinsä. Kiitomato.

Kahden kuukauden jälkeen Vilma oli niin perso ruualle, että hän alkoi syödä nähteni. Jos siis en liikkunut, katsonut häntä liian pitkään tai puhunut hänelle. Siihen asti hän oli alkanut syödä vasta sitten, kun en ollut enää näköetäisyydellä.


Vielä kolmen kuukaudenkin jälkeen Vilma vierasti puhettani. Sain kyllä puhua, mutta en saanut kohdistaa puhettani hänelle. Jos Vilma ja Zella olivat vierekkäin, puheeni oli niin kauan fine, kun se oli tarkoitettu Zellalle. Tuohon aikaan tajusin myös sen, että Vilma oli oppinut nimensä. Eräänä päivänä istuin olohuoneessa, ja Zella ilmestyi olohuoneen edustalle. Ehdin kysyä "mihis sä olet Vilman jättänyt?" ja samassa näin, kun Vilma pinkoi Zellan takana eteisestä makuuhuoneeseen turvaan. Aloin jopa miettiä, että pitäisikö Vilman nimi vaihtaa, kun sana "Vilma" sai hänet toistuvasti juoksemaan sängyn alle.

Pikkuhiljaa Vilma alkoi leikkiä itsenäisesti – hänestä kuoriutui varsinainen peto, joka tuhosi pienet lelut. Tietenkin vain silloin, kun olin poissa kotoa tai nukkumassa tai kun hän luuli, etten näe. Sadan päivän jälkeen alkoi olla normaalia nähdä Vilma. Vaikkakin edelleen, jos olin liian lähellä häntä, kun hän söi (esimerkiksi siis vaikka samassa huoneessa), hän nappaili ruokaa suuhunsa kantoon ja meni kauemmaksi syömään. Yleensä matolle.

Vilman kesyyntyminen oli hidasta ja varovaista. Sitten tuli ensimmäinen varsinainen pyrähdys:
111 päivän jälkeen hän alkoi hengailla tuoleilla (tähän mennessä hän oli pysytellyt lattian rajassa)
112 päivän jälkeen näin ensimmäistä kertaa Vilman takaapäin (tähän mennessä hän oli kulkenut minut nähdessään turvallisesti pylly seinää päin)
114 päivän jälkeen hän kierähti ensimmäistä kertaa nähteni selälleen (kissasta vatsan näyttäminen on suuri luottamuksen osoitus)
116 päivän jälkeen hän hyppäsi sänkyyn, vaikka tiesi minun olevan siellä


Kuten populaatiokissat yleensä, Vilma osasi arvostaa ruokaa. Puolen vuoden jälkeen hänestä oli kuoriutunut kissa, joka rakasti ruokaa yli kaiken. Ruokaa saadessaan hän oli niin onnessaan ja haltioissaan, että hän puski ruokakuppia, Zellaa, seinää, tuolin jalkaa ja välillä jopa kättäkin. Silittäminenkin oli pienissä määrin ok, jos ruokaa oli naaman edessä. Vilma tiesi hyvin, mitä tarkoitti, jos kysyin: "Onko nälkä?" tai "Laitettaisiinko ruokaa?" Hän vastasi miukumalla herttaisella vauvaäänellään. Ja näin meille syntyi jokailtainen keskustelu tästä samasta aiheesta.

Vilma hengaili siellä missä me muutkin, ja sain jo puhua hänelle. Toisinaan Vilma kävi välillä öisin sängyssäkin tsekkaamassa, että mikä meininki. Kun tuli vieraita, Vilma katosi sängyn alle, mutta "jo" tunnin jälkeen hänen uteliaisuutensa voitti, ja vieraat saattoivat tuntea takaraivoissaan pienen kissan tuijotuksen.

200 päivän jälkeen Vilma ei enää pelännyt ulko-ovea. Toisin sanoen, hän ei pinkonut sängyn alle piiloon, kun ulko-ovi kävi. Näillä tienoin hän tuli ensimmäistä kertaa nukkumaan sänkyyni kääriytymällä pieneksi palloksi kylkeeni kiinni. Tässä oli kyllä kyse jostain yksittäisestä mielenhäiriöstä, sillä normaalia oli se, että Vilma tuli sänkyyn vain silloin, kun Zella oli sängyssä myös, ja silloinkin hän pysytteli jalkopäässä – niin reunalla kuin vain pystyi.


Dewillä kissoille aletaan etsiä yksilöllisesti loppuelämän kotia. Yleensä siinä vaiheessa, kun kissa näyttää tarpeeksi rentoutumisen merkkejä. Vilma oli hitaasti lämpenevä, varovainen ja epäilevä tapaus, mutta hän oli selvästi kiintynyt Zellaan ja uskalsi tulla ihmisten lähelle Zellan kanssa. Zella kun on äärimmäisen ihmisrakas (luulee kenties olevansa yksi ihmisistä), joten katsoimme, että Vilma edistyisi parhaiten Zellan seurassa, vaikka joku ehkä haluaisikin adoptoida näin aran ja ujon kissan. Vilman virallinen kodin etsintä aloitettiin sinä päivänä, kun hän oli asunut meillä 205 päivää.

Vilma oli kissa, joka välillä herätteli minua öisin nuolaisemalla polvestani tai näykkäämällä pakarastani tai pohkeestani. Se oli koomista, sillä hän oli herttaisin ja ujoin kissa, jonka tiesin. Hänen äänensä oli kuin kissanpennulla, ja tunnistin mitä erisävyiset miu-äänet tarkoittivat. Totta kai, olisin ollut valmis adoptoimaan hänet. Hän ja Zella olivat niin kiintyneitä toisiinsa, ja olihan Vilma asunut meillä jo niin kauankin. Monta kertaa maanittelin Vilmalle: "Voisitko pliiiiis alkaa luottaa muhun?" ja "Vilma kiltti, mä adoptoin sut heti, jos sä vaan haluat."


Mutta tiesin, ettei Vilma halunnut jäädä meille. Hän ei alkanut luottaa minuun. Siinä missä muut, jopa täysin vieraat ihmiset, saivat ruokkia häntä kädestä ja ohittaa hänet niin, ettei hän kääntänyt edes katsettaan, me kaksi junnasimme paikoillamme. Vilma kyllä haki ruokaa kädestäni, mutta meni kauemmaksi  turvaan – syömään. Ja jos olin kulkemassa makaavan Vilman ohitse, hän lähti karkuun tai vähintään nousi istumaan ja oli valmis pakenemaan henkensä edestä.

Jotain negatiivisia muistijälkiä minussa oli. Ehkä kyse oli eläinlääkärireissusta, joka tehtiin siinä 80 päivän hujakoilla, kun olin joutunut jallittamaan hänet kantokoppaan. Mutta kun Vilma oli huomattavasti rennompi ja reippaampi muiden ihmisten, kuin minun kanssani, tiesin, että hänen loppuelämän kotinsa ei voisi olla meidän luonamme.

Sitten Vilmaa tuli katsomaan ihminen, joka tiesi, että Vilmalle pitäisi antaa aikaa. Kun nainen oli päättänyt odottaa istuen eteisen lattialla, että Vilma tulisi sanomaan moikat, mietin, että olisimmeko vielä huomisaamunakin tässä odottelemassa Vilmalta päätöksiä. Yllätyksekseni Vilma ei ignooranut, ei lähtenyt syömään raksuja eikä mennyt piiloon. Se olisi ollut tavanomaista. Jos Vilma olisi ollut lapsi, hän olisi ollut juuri sellainen, joka ei puhu koskaan silloin, kun pyydetään sanomaan jotain. Kolmen vartin kiertelyn ja kaartelun jälkeen Vilma meni haistamaan kättä. Hän suostui jopa syömään naisen vieressä. 299 päivän jälkeen oli varmaa, että Vilma oli löytänyt hänelle oikean ihmisen. Oikean, pysyvän kodin ja perheen.


313 päivän jälkeen Vilma muutti pois. Se oli Zellalle erityisen kova paikka  sydämeen sattuu, kun pelkästään muistelen sitä itkua. Mutta Zella sai uuden siskon, Lilyn. Ja tällä kertaa pysyväksi siskokseen. Vilmis puolestaan sai siskokseen Iitun, joka puhuu sanomalla "meh" ja "mäh".

Muutto uuteen ympäristöön auttoi Vilmaa. Hän höpöttää ihmiselleen paljon, ja miu-äänten lisäksi hän käyttää erilaisia nah-, kurr- ja pur-ääniä. Häntä saa silitellä joka puolelta, ja hän on jopa oppinut "anna tassu" -tempun. Vielä Vilmalla on edessä valjaisiin opettelua. Ehkä hänestä tulee vielä sylikissakin ainakin hän viihtyy ihmisen vieressä sohvalla ja sängyssä. Kaiken kaikkiaan Vilmasta tuli onnellinen sisäkissa, jonka ainutlaatuisuus on kuoriutunut esiin vähitellen. 


Tsekkaa myös:



25. elokuuta 2019

Tositarin tunnearvost


Mää kiinny kauhia helposte tavaroihi ja tilpehöörihi. Se o siis hyvinki mahrollist, ett mää elä joskus kattie kans taloss, joho o kerättyn kaike maailma roju ja romu – iha vaa siks, ett mää anna tunnearvo liia helposte asioill. Mull o esimerkiks Hespurkeri kuponk, jok o menny vanhaks 2010. Mää löyrä se ain josta noi pari vuare välei. Viimeks kevääll törmäsi siihe ja hunteerasi, ett jos tämä ny vaa heittäis roskihi. Mutt sitt ajatteli, ett: ”Hei, jos tämä kaver o selvinny tähä ast, ni kyll kai ny pitä saar kymmene vuatt rikk!”

Tämä o tarin erityisest yhrest esinest, jol mää oli rakentamas iha ite tunnearvo ja jol paljastus oleva enemp tunnearvo ko mää oli tiännykkä!

Mu äiti vanhemma, ukki ja mummi siis, asuiva maatilal Laitlas. Se ol mummi synnyikoti, ja vuosie saatoss joka nurkkaha ol keräntyn vaik minklaist roina. Mookelin mää seikkaili mu kaks vuatt nuaremma sisko, Roosa, kans pisi piha ja rakennuksi: koko aik kartotetti pareve ja pareve, mitä löyty mistäki.

Viaraskamari kolmanne kaapi lattiall ol mummi koertossu, jok mummi ott käyttöhö ain talvisi. Tuva vanh-aikkase puise sohva sisält löyrys kaikk mummi lanka ja keske-eräse kutomukse. Tuva nurkass ol kaapp, jonk nurkass pualestas ol kepp, jonk avull ukki venyttel iltasi. Olohuanesse, jota ei käytet, ei saanu men, ko siäl ol kylm ja pali lasitavara. Mummi vaatekontturiss ol fiinimä koltu ojenuksess ja takanurkass salkk, josa ol vanh kirjotuskone. Me päästi joskus kirjottelema sill, mutt usse me saatti ne kirjaintte sakara risti ja jumi, ja sitt ei enä kirjotettukka. Ukki ja mummi kamar ol äite vanh kamar, ja siält kaapeist löytys äite kirjekavereilt saaru kirje ja vanha päevkirja. Ne mää ole luken mont kertta läpitte (sala tiätyst) ja näi mää sai tiättä, kuka o Rikhart Kere.


Navetas ol traktor, jonk istunpallil kiivetti sala. Siäll ol kans jonklaine puntar ja punnukse siihe. Vintill ol hyljättyi mööpelei, kirjoi, lasipulloi ja vanh värttin, joho ei uskaltan koske, ete käy nii ko Ruususell. Sitt ko meiä piän sisko, Senja, ol tarppeks vanh kävelemä, häne otetti vintill mukka. Me pruukatti pukki pääll ukki ja mummi roitei, ja siält vintilt löytyivä mummi juhlapopukki. Niit ko me mentti kokeilema, jäätti ain heti kiines, ko alakertta kuulus korkoje kopin.

Vanhas kanalass ei ollu juur mittä, mutt siit hualimatt siäll käytti välil kattelemas paikoi. Uuremmas kanalass ol enemp nähtävä. Muu muass meiä vanha koulukirja löysivä tiäns ain sinn. Taaimmaises nurkass ol turkoosi lastevaunu, joit oltti käytetty ain Laitlas olles, sillo ko me oltti oltu aeva piäni. Kanaloire väliss ol luumupuit, hemmetiks nokkossi ja piän tilkk ruahosipuli, jota me käytti natustelemass.

Pirtiss ol järkyttävä pali suksi, ukki oma tyäpaja, mu iha ensmäne pyär ja uskoka tai älkkä, mut myäs semne punane poljettava ralliauto! Ol vaa vähä harmiloist, ett sen kans ei päässy kauhi kova menemä, ko ol vaa nurmikko ja sepelöitty piha. Ukki ain ihmettel, ett kui varte tarvi joka paekas käyr ja könyt jopa perunkellar ja autotalliki läpittes. Viiliäs perunkellariss ol ny yksinkertasest kauhi kiva käyr, jos ulkon ol kuuma ko saunass. Ja autotalliss pualestas majail hiano, vanh-aikkane, kahre istuttav pulpett!


Aika kulus, mummi siunatti haora leppo, ukki muutt kerrostaloho keskusta, ja meist tul jossai kohta aikussi. Mummi kualemast ol menny yhreksä vuatt, ko aletti suunnitel torpa myymist. Alotetti suursiivous ja rakennuste tyhjentämine, jok kest vuare.

Ens töiksen mää haesi se kirjotuskone mummi vaatekontturist. Mun mukka tartus myäs muu muas vanhoi värikkäi kattiloi, pari kaffekuppi, lasitavara, ukki veistämä puine taul, äite vanh herätyskell, kaikk ne mummi lanka, pikkane keinustool ja piäni toimimattomi öljlampui, joihi mää sai vihroinki koske (luva kans). Ja kui pali tavara ol pistettykkä huutim pualehe! Mää luuli, ett mää oli kaike löytän ja kaike nähny, mutt esimerkiks mummi kontturist mää löysi ensmäst kertta ikä keltaviherkäise retropannu. Mää lupasi sill pannull, ett se ei ainaka mu elinaikan tul olema piilos enä päeväkä, ja ny se pann o päässy framill köökkihi!


Mummill ol ollu kans lank-kori, jonk äite ol napan taltte mua varte. Siält pohjalt löyrys just oikkia kokkose, mu yhrell lempivärill tehry valmi ja viimeistelly tilluka. Se ol oikke hyvä ajankoht täl löyröl, ko mult ol justis kulun kahre suka puhk. En tiär, kenell ne suka oliva oikkiaste teht, mutt mull tul (tiätyst) semne fiilink, ett mu eresmenny mummi puhhu mull haora takka: ”Laps raukk, koko aik palele ja suka kuluva puhk. Täsä sull viäl yhre suka.”

Siält korist löyrys kans punase suka varre, joit ol ruvettu tekemä viire vuare ikäse Senja konteill, ja pellavavärise suka varre, jok oli ollu menos isommil koivill. Niist pellavavärisist suka aluist mää viimeisteli Senjall joulusuka sill punasell lankall, jost mummi ol ollu kutomass hänell sukki. Näi olle suka periaattes löysivä perill – mitä ny kymmene vuatt myähäs.


Nii sit vuare jälkke taloll löytys ostaja, ja luapumise hetki lähestys. Mää kävi äiten kans mont kertta samase keskustelu:
Mää halua sitt se pulpeti sielt autotallist”, mää ilmoti.
Mitä sää sil muka tekissi? Se o kauhias kunnoss, ruasteine ja rikk. Ja sitä paitt, mihi sää muka sen eres laittaissi, ko se o nii julmettoma kokkonenki?” äit kauhistel.
Kyll mää jottai keksi. Sitä ei jätet sinn.”

Ja nii mu isäpualen toi meijä etesse sem pulpeti. Se ol pöly ja paska peitoss. Haalistune keltasse ja hirviä vihriäharma färine. Se toine pulpeti kans ei auennu lainkka, ja toine kans pualestas avautus melkosel metelill. Sen jala oliva hapertune ja sotkiva lattia. Siin ol kamal kulunu tarr, josa ol jokku hamppapesuohje lapsill.


Mun ol tarkotus palkat asunkaver restauroima se pulpett, mutt ko se pulpett ol kaks kuukautt seissy meijä eteses, mu toine ystäv ott entisöimise asiakses. Mää ole tunten Kutila seittemävuotiast, ja häne vanhemmillas o perinteine maalkaupp. Nii se sitt yks kert ilmestys meill kaffel, mukanas färikartoi ja hiommpaperi. See ohjeist munt, kummottes mun tartte hiot se pulpett. Mu isäpualen pualestas ott tehtäväkses korjat ruasteise sarana. See putsas ne, hitsas rikkinäise sarana ja maalas ne kaikk mustiks.

Mää hillitti itten, enkä valinnu kahreksa eri kirkast väri pulpettihi. Oti valkost ja hoppia. Nii meill sitt alko Kutila kans keskell olohuanet mont viikko kestävä rojekti, ko saatti suurim piirtte kerra kuus aiktaulu sopima yhte. Yhtesse kuus kertta sitä pulpetti sitt maalatti. Mää sai osallistu vaa pohjamaali sutimisse, ko en kuulem ollu tarppeks hyvä maalama muuto! Siin sitt meill ol ylens yks koer ja kaks katti seoramas tätä hanket. Yhrell kerral ol kaks koera ja kaks katti.

Kerra mää juaksi panikiss pesemä Zella naama, ko sil ol maali nokam pääss. Toisell kerrall Zella kipitt pulpeti ylitte ko maal ol viäl märkkä. Mää nappasi Zella kainaloho ja juaksi pesemä sen kaikk käpälä. Kutila pualestas alko paikat maalpintta, ja häne morsmaikkus Sini hinkkas hopeissi käpäläjälkki lattioilt!


Nii se pulpett sai uure elämä. Siit tul kauni färine, ja mää piri ne uuristetu sarana mustin. Mää muute iha itte pisti sarana paikoilles: ensmäitteks tiätty iha päi metti. Ja voin kertto, ett mööpeleill ei selvästikkä ol ainaka enne vanha ollu nii väli, ett ovak ne symmetrissi vai ei. Meina jokane saran ol erilaine! Kaikke mää e ruvennu korjama. Kontitte tues näky erelle kuluma, jok ova muovautunu siihe vuasitte saatoss, ko oppila ova siin istunu. Sisäossi mää e halunnu maalautta. Sill pulpetill o mustepullopirikke ja joskus toisse pulpetti o kaatun paljonki mustet. Pulpetitte sisäkansist löyty erelles piäntte mukulitte töherryksi. Ja emmää vaa voinu maalat piilo Kyösti, Juuso ja Erki nimikirjotuksi!


Siin vaihess ko maalaamine ol viäl keske, tuli jutelleks meijä ukko kans täst. Ett ukki ja mummi torpp o myytty, ja ett mää entisöi sitä pulpetti.
Oleks tosissas? Ett se pulpett o sun luon?” ukko naor.
Ei se meinannu usko. Sitt se kertos, ett see o se pulpeti sinn autotallihi tuanu. Hakenu sem lakkautetust kyläkoulust. Ko häne pit se entisöir ja tehrä siit mull ensmäne koulupöyt. Mutt sitt se ol vaa jääny. Ja sitt hän ol meinannu, ett see o mull jo liia piän.

Katinkonti, hyvi mää siihe mahru! (Mää mahru – ihme kyll – istuma myäs siihe mukulill tarkotettu punasse keinustooliinkki.) Ny se pulpett o mu tyäpöytän – vihronki. Eihä se orottan ko melkke kakskymment vuatt siäll kylmäss autotalliss. Mutt ny sill o eres paremma päevä. Iha niinko kirjotuskonell, kaffepannull, öljlampuill ja monell muull tavarall!


11. elokuuta 2019

Älä tule paha kakku, osat 5 & 6

Lue ensin osat 1 & 2 sekä osat 3 & 4

Seisoin Saaran huoneen oven takana. Tyttö oli juuri töninyt minut pois huoneestaan. Tiesin, että en olisi saanut 15-vuotiaan pomottaa minua sillä tavoin. Mutta en viitsinyt suuttua ja pahentaa hänen oloaan entisestään. Saaralla oli sydänsuruja, enkä minä osannut lohduttaa häntä. Tuntui kuin sydämeni olisi puristuksissa nyrkin sisällä. Minun rakas tyttöni. Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Minä tiesin sen niin selvästi. Muistin sen niin elävästi. Ja olin niin pahoillani, etten voinut sanoa mitään, mikä helpottaisi sinun oloasi.
          Minä vain toivoin yli kaiken, että sinun kohdallasi se ei olisi niin rajua. Että sinä pääsisit yli ja rakastuisit johonkuhun toiseen. Ennemmin rakastuisit useasti ja särkisit sydämesikin useasti, kuin roikkuisit loppuelämäsi yhdessä, jota et koskaan saisi.

Viikonloppuna tapasin Sinnan pitkästä aikaa, kun menimme yhdessä Viini & ruoka -messuille. Kiertäessämme kojuja vaihdoimme kuulumiset viimeisten kahdeksan kuukauden ajalta. Sinnan poika, 9-vuotias Jaakko, oli murtanut kätensä jääkiekkotreeneissä, ja 7-vuotias Paula oli voittanut piirustuskilpailun. Lasten isä ja Sinnan aviomies Marko oli pari kuukautta sitten palannut töihin syövän nujertamisen jälkeen.
          Kun pääsimme istumaan pöydän ääreen, kerroin surunmurtamasta Saarasta ja siitä, miten toivottomalta minusta tuntui. Pohdimme yhdessä, miten voisimme parantaa Saaran fiilistä. Ensihätään ajattelimme yhdessä pitää Saaran kanssa tyttöjen illan – sillä tavalla ”coolisti”. Haukkuisimme kaikki miehet pystyyn ja söisimme paljon hyvää ruokaa. Mielessäni kävi, että antaisin Saaran juoda ensimmäisen siiderinsä, mutta tulin heti toisiin aatoksiin: en halunnut opettaa tytärtäni siihen, että alkoholia pitäisi juoda suruun. Olin itse ollut tuon ikäisenä melkoinen alkoholisti Aleksi-angsteissani.
          Saaran sydänsurujen myötä keskustelumme Sinnan kanssa sivusi väkisinkin minun eroprosessiani Aleksista. Se oli ollut aika rajua. Sen jälkeen, kun olimme törmänneet baarissa yhdeksän vuotta sitten, olimme olleet jonkin aikaan ihan ystäviä Aleksin kanssa. Olimme tavanneet suhteellisen säännöllisesti, ja tietenkin tapelleet ja ratkoneet vanhoja kaunoja. Jonkin ajan kuluttua näkemisemme olivat tyrehtyneet, kun Aleksi oli muuttanut perheensä kanssa pois paikkakunnalta. Eikä Aleksi koskaan ollut lähtenyt mukaan sosiaalisen median maailmaan – hän oli aina halunnut olla vähän kapinallinen, mutta ei tietenkään myöntänyt sitä edes tässä iässä.

Messuviikonlopun jälkeen pohdin monta päivää Aleksia. Päätin laittaa hänelle viestiä, vaikka en tiennyt yhtään, oliko numero edes käytössä enää. Vastaus tuli melkein heti. Sovimme tapaamisen.
          Kun istuin ravintolan terassilla vastapäätä Aleksia, oloni oli taas erittäin epätodellinen. Molemmilla oma elämä ja kaunat unohdettuina. Tai niin minä luulin. Kun puhuimme lapsistamme – Aleksilla oli 11-vuotiaan Benjaminin lisäksi nykyään 5-vuotias Ilona eri naisen kanssa – kerroin myös Saarasta, joka näytti huolestuttavasti jatkavan äitinsä jalanjälkiä. Ja näin ollen me, nelikymppiset aikuiset, oikeasti saimme riidan aikaiseksi vielä asioista, jotka olivat tapahtuneet yli 20 vuotta sitten. Kun Aleksi ilmaisi, että tein väärin jättäessäni hänet silloin, kun hän oli intissä, minä loukkaannuin niin, että nappasin käsilaukkuni ja lähdin terassilta.

Kävellessäni kohti autoani, joka oli kadun varressa, tajusin, miten typerästi käyttäydyin. Aleksi vain edelleen aiheutti minussa jonkin taantumisen. Herran jumala, miten lapsellista, että nelikymppinen nainen suuttuu tällä tavalla julkisella paikalla ja lähtee vielä kiukuspäissään menemään. Mutta en kehdannut mennä takaisinkaan.
          Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan. Aleksi juoksi perääni. Ensimmäistä kertaa ikinä.
          ”Tilda! Odota!”
          Käännyin ja pyysin heti anteeksi:
          ”Sori oikeesti, mun käytös oli tosi lapsellista”, voihkaisin.
          ”Mun kans. Anteeksi.”
          ”Me ilmeisesti laukaistaan vaan toisissamme joku teinivaihde päälle”, hymähdin.
          ”Ehkä se on vaan intohimoa”, Aleksi nauroi.
          Naurahdin hermostuneesti. Sitähän se nimenomaan oli. Aleksi sai minut tuntemaan niin paljon.
          ”Mennäänkö vielä johonkin kahville?” Aleksi ehdotti.

Saimme melkein tyhjästä kahvilasta nurkkapöydän. Pöydän ympärillä oli kaksi tuolia ja kaksi pientä sohvaa. Istuuduin toiselle sohvalle, Aleksi toiselle. Kahvikuppien ääressä yritimme jatkaa keskustelua rakentavasti. Ja onnistuimmekin siinä.
          ”Miksi sä et muuten ole koskaan päässyt naimisiin asti?” kysyin.
          ”Onko se sellainen tavoite, joka pitäisi saavuttaa?”
          ”No ei, mutta kun sulla on kuitenkin ollut noiden lastesi äitien kanssa ihan vakavia suhteita.”
          ”Niin”, Aleksi vastasi ja hörppäsi kahvistaan. ”En mä kai voinut viedä vihille naista, jota en voinut sanoa rakastavani enemmän kuin mitään muuta.”
          ”No joo, ehkä lapset menee rakastamisessa edelle, mutta se on sellaista erilaista...”
          ”Hölmö”, Aleksi keskeytti minut.
          Nostin katseeni kahvikupista ja katsoin häntä. Aleksi nojasi kyynärpäillä polviinsa ja piteli kahvikuppiaan molemmilla käsillä. Hän hymyili ja oli vaiti.
          ”Ai”, totesin ja tunsin sydämeni sykkeen hakkaavan korvissani.
          ”Niin.”
          ”Mutta hetkonen... Oliko tossa kommentissa joku pieni syyllistämisvivahde? Että kun mä oon ollut naimisissa?”
          ”Eei. Tai ehkä vähän”, Aleksi virnisti.
          ”Mä oon vaan yrittänyt jatkaa elämääni”, vastasin tylymmin kuin oli tarkoitus.
          ”Niin mäkin.”

Minä en ollut koskaan miettinyt kunnolla kokonaiskuvaa Aleksin näkökulmasta. Kuinka usein Aleksi oli ajatellut, että: ”Tilda, älä tule.” En ollut ajatellut, että Aleksillakin oli koko ajan ollut tunne-elämä. Hän ei ollut ollut missään välissä tunteeton, vaikka minusta olikin usein tuntunut siltä. En ollut tajunnut, että Aleksi oli riutunut yhtä lailla.
          Minä olin rakastanut Aleksia koko ajan. Aleksi oli rakastanut minua koko ajan. Mutta miten ristiin olimmekaan menneet. Minä olin yrittänyt ajatella molempien parasta jättäessäni Aleksin, kun hän oli intissä. Kumpikaan meistä ei ollut avannut suutaan, kun olimme olleet väleissä 20-vuotiaina. Kumpikaan ei ollut uskaltanut sanoa mitään silloin, kun olimme hairahtaneet toisiimme 22-vuotiaina. Sitten minä olin tavannut Maxin. Eikä Aleksi ollut avannut suutaan silloin, kun minä olin ollut Maxin kanssa naimisissa Saaran ollessa vielä pieni. Enkä minäkään ollut avannut suutani, vaikka siihen aikaan mietin joka ilta Aleksin kosketusta ihollani ennen nukkumaanmenoa. Ja kun olimme ystävystyneet baaritapaamisen jälkeen yhdeksän vuotta sitten, en tietenkään ollut uskaltanut sanoa mitään, koska Aleksi oli ollut Benjaminin äidin kanssa yhdessä. Aleksi puolestaan oli katkaissut välit minuun valehtelemalla muutosta: oikeasti hän oli ajatellut tekevänsä kaikille oikein. Hän oli yrittänyt vielä korjata suhteensa Janitaan – siinä onnistumatta.

Istuimme Aleksin kanssa vaiti kahvikupit käsissämme, katseet lattiaan luotuina.
          ”Että sellaista”, tokaisin.
          ”Joo o.”
          ”Mitäs nyt sitten?” kysyin.
          Sydämeni takoi. Jokin minussa pelkäsi Aleksin vastausta. Niitähän minä olin aina kaikista eniten pelännyt. Aleksin sanoja. Ne pystyivät nostamaan minut niin korkealle, mutta ne pystyivät myös tallomaan minut henkihieveriin.
          Aleksi siirtyi viereeni istumaan. Hän hymyili vain. Tiesin, mitä hän oli tekemässä, joten painoin sormellani hänen nenäänsä:
          ”Tööt.”
          ”Oot niin hölmö”, Aleksi kuiskasi ja suuteli minua.

Niin minä ja Aleksi löysimme vielä kerran toisemme uudestaan. Tapaamisemme venyi monen tunnin pituiseksi. Mutta emme menneet yöksi samaan paikkaan, vaikka se kutkuttikin – ja paljon. Menin illalla kotiin, jossa kärttyinen murrosikäinen tyttäreni oli lukittautunut omaan huoneeseensa.
          ”Moi, mitä kuuluu?” kurkkasin oven suusta.
          ”Ihan paskaa. Miks sä oot tollainen?”
          ”Millainen?”
          ”Oot naurettavan aurinkoinen. Lopeta.”
          Seisoin oven suussa hölmistyneenä. Olin yrittänyt olla niin varovainen ja neutraali, mutta tämä tunne vain paistoi läpi.
          ”No anteeks... Mitä jos katsottaisiin yhdessä leffa?”
          ”Ei kiinnosta. Mä en jaksa. Mitään. Tää on ihan paskaa.”
          ”Kyllä se...”, meinasin sanoa jotain todella kliseistä, mutta lopetin lauseeni kesken. ”No... Niinhän se on aika paskaa. Mutta ei toi auta mitään, että makaat sängyssä päivät pitkät.”
          Saara selvästi yllättyi sanoistani ja määrätietoisuudestani. Sain suostuteltua hänet olohuoneeseen, kun lupauduin tilaamaan pitsaa.

Mä oisin halunnut löytää 15-vuotiaana elämänkumppanini”, Saara totesi maatessaan sohvalla. ”Ois ollu siistiä sanoa sitten vanhana, että me löydettiin toisemme jo 15-vuotiaina.”
          ”Niin mäkin olisin joskus halunnut”, hymähdin. ”Mutta ei kaikilla voi mennä samalla lailla.”
          ”Niin. Löysithän säkin isän vasta yli parikymppisenä. Etkä kuitenkaan ollut sen kanssa ku jotain neljä vai viisi vuotta?”
          ”Vähän vajaa viisi vuotta. Mutta niin sen kuuluikin mennä. Mä uskon kohtaloon.”
          Saara tuhahti kommentilleni, mutta minä olin elämästäni ja tulevaisuudestani varmempi kuin koskaan ennen. Näin tämän kaiken kuului mennä. Nyt kun olimme Aleksin kanssa molemmat kasvaneet omiksi itseiksemme, olimme valmiita toisillemme. Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.
______________________________

"Bensku! Ilona! Täällä ois ruokaa!" huusin.
          Saara oli jo syönyt hätiköidysti ja ryntäili nyt ympäri asuntoa. Koko lauantaiaamu oli ollut yhtä säntäilyä. Hetken kuluttua Benjamin ja Ilona rymistivät rappuset alas.
          "Mul ei oo nälkä!" Ilona huusi.
          "Hyss, iskä on puhelimessa", hyssytin. "Söisitkö edes leipää?"
          "Ilona voi ihan hyvin syödä sitä, mitä muutkin", Aleksi ilmestyi keittiöön.
          Hän kävi suukottamassa minua niskaan, ja meni sitten auttamaan Saaraa auton pakkaamisessa. Olimme sopineet, että Aleksi lähtisi Saaran kantoavuksi, ja minä jäisin Ilonan ja Benjaminin kanssa kotiin. Minun pikkutyttöni aikoi tänään muuttaa pois kotoa. Toiselle paikkakunnalle. Tunnin ajomatkan päähän. Pois luotani.
          "Äiti! Missä mun hiustenkuivaaja on?!"
          "Kylppärissä varmaankin", kohautin olkiani, vaikka tiesin hyvin käyttäneeni sitä aamulla.
          "Sun on nyt pakko ostaa oma, koska se lähtee mun mukaan!" Saara huusi ja juoksi yläkertaan.
          "Lisään ostoslistaan!" huusi nauraen.

Syötyään Benjamin linnoittautui huoneeseensa pelaamaan. Muuta tuo 15-vuotias koltiainen ei enää tehnytkään. Ilona puolestaan säntäili Saaran perässä: vaikka hän oli innoissaan tästä muutoksesta, hän oli myös surullinen. Minä ja Saara olimme tulleet hänen elämäänsä silloin, kun hän oli ollut vasta viiden, joten Ilona oli alkanut pitää Saaraa oikeana siskonaan. Hän oli kuitenkin jo kolmisen vuotta asunut joka toisen viikon meillä. Benjaminia kun puolestaan näkyi tässä huushollissa vain joka toinen viikonloppu ja silloin tällöin arkipäivinä.
          "Me lähetään nyt!" Saara huusi eteisestä ja Ilona juoksi halaamaan.
          Menin itse perässä. Eteisessä seisoi nuori nainen laukku olallaan. Minun tyttäreni, jolla olisi seuraavaksi minusta riippumaton elämä. Oma, aikuinen elämä. Otin Saaran tiukkaan halaukseen.
          "Jos sä itket, mä itken", Saara kuiskasi.
          "Tiedät, että vollotan kuitenkin koko päivän", vastasin.
          "No niin määkin."

Aleksi tuli kotiin vasta illalla, kun olin saanut jo Ilonan unten maille. Tai omaan sänkyynsä ainakin. Olin itse majoittunut olohuoneen sohvalle viltin alle tutkailemaan kaikkia vanhoja valokuva-albumeja. Yhdellä aukeamalla vuodatin pari onnen kyyneltä, toisella aukemalla itkin hysteerisesti. Menin silti jokaisen albumin läpi ja annoin itselleni luvan koko tunnemyrskylle.
          "Heiii", Aleksi hymyili ja istahti viereeni napaten minut kainaloonsa.
          "Mun tekisi nyt jo mieli soittaa sille", sain sanottua kyynelieni välistä.
          "Noh noh. Soitat sitten huomenna. Kyllä tää tästä", Aleksi silitti hiuksiani.
          Itkin vielä vähän lisää Aleksin lohduttaessa, kunnes siirryimme itsekin yöpuulle. Ilonalla kun oli ollut jo jonkin aikaa ärsyttävä tapa herätä jo aamukuuden tai -seitsemän aikaa ja leikkiä "hiljaa".
          Sängyssä Aleksi hyväili minulle orgasmin. Hän oli liian väsynyt jatkamaan, joten pian mies oli jo unessa.
          Aleksi nukkui vieressäni selällään, ja minä silittelin häntä joka puolelta, mihin käteni vain ylsivät. Olin onnellinen. Tässä me olimme, vihdoinkin. Monen mutkan kautta.

Sunnuntaina, kun Aleksi oli lähtenyt viemään Benjaminia äidilleen, soitin Saaralle. Hän oli pistänyt tuulemaan ja tyhjentänyt vuorokaudessa melkein kaikki laatikot. Huonekalut, jotka hänellä oli ollut muuttopakussaan, Aleksi oli koonnut eilisiltana.
          "Pari kaveria kävi jo eilen pyörähtämässä tässä ja tsekkaamassa asunnon. Auttoivat vähän tavaroiden järjestelemisessäkin sen jälkeen, kun Aleksi oli lähtenyt", Saara selosti.
          "Mitäh? Yötä myötenkö te siellä touhusitte?"
          "Täh? Ei? Ne tuli joskus seiskalta tähän."
          Pala nousi kurkkuuni, mutta en halunnut sanoa tyttärelleni ääneen ajatuksiani. Aleksi oli ollut eilen ainakin kaksi tuntia jossain.
          "Niin mutta mihin asti te mekastitte siellä?" yritin korjata keskusteluamme.
          "No kyllä ne ennen kymmentä lähti. Älä huolehdi, kyllä mä pärjään."
          "Niin pärjäät. Kyllä mä sen tiedän."
          Itsestäni en vain ollut niinkään varma.

Ajattelin, että minä taktikoisin. Että hankkisin ensiksi itselleni lisää todisteita. Tai ennemmin todisteita siitä, ettei minun tarvitsisi epäillä Aleksin rakkautta tai lojaaliutta. Mutta kun sunnuntai-iltana Ilona oli mennyt nukkumaan, ja Aleksi oli tekemässä keittiössä iltapalaa, minä töksäytin kysymykseni ulos:
          "Missä olit eilen illalla?"
          "Mitäh? Kuinka niin?" Aleksi vastasi huolettomasti, katsettaan nostamatta.
          "Älä yritä pelata itsellesi aikaa."
          Aleksin kädet alkoivat vapista. Pian hartiat hytkyivät, kun mies alkoi itkeä. Oikeasti itkeä. Ensimmäistä kertaa ikinä nähteni.
          "Mitä nyt?" hätäännyin.
          Kaikki kiukkuni ja määrätietoisuuteni oli kadonnut hetkessä. Aleksi herätti minussa hetkessä kaikki rakkauden, hellyyden ja huolen tunteet. Halasin häntä takaapäin ja painoin kasvoni hänen selkäänsä vasten.
          "Mä-mä oon niin pahoillani", Aleksi sai sanottua.
          Ja tunnevuoristoratani jatkui. Se kaikki rakkaus, joka oli vain muutamaa sekuntia aiemmin tulvinut minusta, oli kääntynyt hetkessä puhtaaksi ahdistukseksi.
          "Mistä?" kysyin, ja pidin halausotteestani kiinni.
          Toivoin, ettei hän sanoisi sitä. Toivoin, että kaikelle olisi hyvä selitys. Mutta hän sanoi sen. Hän myönsi mokanneensa. Hänellä oli toinen. Irrotin otteeni ja otin askeleita taaksepäin. Aleksi alkoi maanitella. Kyse ei ollut edes rakkaudesta. Hän oli vain puhtaasti pettänyt minua. Ajatellut peniksellään.

Ilona nukkui tyytyväisenä yläkerrassa, kun me tuntikausien ajan tappelimme ja itkimme vuorotellen. Aleksi onneksi ymmärsi, miten väärin hän oli tehnyt.
          "Jos sinä kerta rakastat minua ja olet niin helvetin onnellinen, miksi, MIKSI, sinä teit näin?!" itkin niin, että kyyneleet kirvelivät poskillani.
          "Kaikki oli kai jotenkin... Liian hyvin."
          Olin raivon vallassa. Miten masokistinen ihminen voi olla tehdäkseen itselleen näin? Ja kaikesta huolimatta hän kehtasi väittää rakastavansa minua. Aleksi kipitti perässäni, kun säntäsin makuuhuoneeseen. Pakkasin muutaman vaihtovaatteen ja hygieniatarvikkeet. Aleksi itki, pyyteli anteeksi ja yritti saada minut jäämään. Kello oli jo kolme aamuyöllä, kun käynnistin auton ja lähdin työkaverille toivoen, että saisin tämän hereille. Sinnaan en ollut voinut tukeutua enää vuosiin Aleksi-asioissani. Hän olisi varmaankin tuikannut Aleksin tuleen.

Pari kuukautta myöhemmin muutin kuitenkin takaisin kotiin. Osittain siksi, että muuttaminen olisi ollut niin vaivalloista ja koska tähän liittyi lapsiakin, joiden elämästä en olisi voinut niin vain lähteä. Mutta suurimmaksi osaksi siksi, että minä rakastin Aleksia yli kaiken. Olimme kulkeneet niin vaivalloisen matkan, että ei meidän rakkautemme kuolisi tuosta noin vain. Annoin anteeksi. Rakastin. Annoin Aleksin rakastaa minua.
          Puolta vuotta myöhemmin näin Aleksin puhelimen näyttöön ilmestyvän pari viestiä, jotka eivät olleet tarkoitettu minun silmilleni. Tunnereaktioni oli yllättävän laimea. Yksikään kyynel ei pyrkinyt poskilleni. Olin päättänyt kestää tämän. Menin keittiön yläkaapille, otin pullon viiniä ja kaadoin täyden lasillisen. Kyllä tästä vielä hyvä kakku saataisiin.