11. elokuuta 2017

Kolme sanaa muuttaa kaiken


Joskus rakkaus syttyy ensisilmäyksellä,
mutta tämä rakkaus teki tuloaan kauan.

Menivät samaan piiloon, kun pelasivat kirkonrottaa ala-asteen välitunnilla.
Istuivat ruokalassa samaan pöytään, mutta eivät tietenkään koskaan vierekkäin.
Poimivat koulumatkalla evästä omenapuusta, joka taipui korkean aidan ylitse.

Katseiden vaihtoa, perhosia vatsassa, ystävänpäiväkortteja ilman nimiä.
Välillä ihastus unohtui, hiipui kokonaan pois.
Mutta aina se tuli takaisin.
Joskus molemmille samaan aikaan,
toisinaan eri aikaan.
He etääntyivät, lähentyivät, etääntyivät.
Koko ajan kasvaen omiksi itseikseen.

Tämä rakkaus kyti kauan.
Odotti, että kumpikin olisi valmiita sille.
Ja sitten se roihahti.

Palaset loksahtivat paikoilleen.
He muodostivat täydellisen kombon.
Miten oli mahdollista, etteivät olleet löytäneet toisiaan aikaisemmin?

Mutta he eivät tuhlanneet aikaa sen miettimiseen.
Heillä oli tulevaisuus edessä. Molemmat tiesivät sen.
Molemmat niin varmoja tunteistaan ja niin varmoja toisistaan.

Ei aikaakaan, kun Ilari sanoi ne kolme sanaa:
Mä rakastan sua.”
Mikään ei periaatteessa muuttunut,
olihan se ollut selvää sanomattakin.
Mutta Iidan elämä muuttui tyystin.
Ilari oli oikeasti hänen.

Ja niin Ilari pääsi lukemaan Iidan lapsuuden päiväkirjat,
joihin oli kirjattu ylös jokainen heidän kohtaamisensa.
Ja Iida sai viimein varmistuksen,
että nimettömät ystävänpäiväkortit olivat Ilarilta.

Loppuelämä oli alkanut.
Kaikki, jotka heidät tunsivat, tiesivät sen.
Ja kaikki myös toivoivat sitä.
Tulisi suuret häät, kaksi koiraa,
lapsia, jos niitä olisi tullakseen.
Ja paljon omenapuita takapihalle.

Seuraavaksi Iida oli se, joka pääsi sanomaan sanat,
jotka muuttivat kaiken:
Me saadaan vauva.”
Oli yhdeksän kuukautta aikaa etsiä loppuelämän talo.
Talo, jossa he kasvattaisivat lapsensa,
ja jossa lapsenlapset lomailisivat.
Talo, jossa he eläisivät loppuelämänsä.
Ei tarvitsisi enää muuttaa eikä murehtia.

Sitten se romahti päälle.
Murskasi alleen.
Kaikki oli muuttunut.
Taas vain kolmen sanan takia.
Hän on kuollut.”
Aivan kuin yhdellä iskulla olisi pahoinpidelty henkihieveriin.
Kyyneleet nousivat silmiin valtavalla paineella.
Sydän tykytti, rinnasta pisti.
Sattui. Sattui enemmän, kuin mikään koskaan.

Ahdistus, raivo ja suru kuristuivat Iidan ympärille.
Hän pelkäsi peukalon kokoisen vauvansa puolesta.
Hän ei voinut kuin itkeä, huutaa ja kiroilla.
Niin kauan kesti, että he saivat toisensa.
Ja niin pian kaikki olikin ohi.

Elämä oli nostanut Iidan niin ylös,
onnen huipulle.
Mutta vaadittiin vain yksi onnettomuus.
Kukaan ei voinut ymmärtää hänen surua,
kukaan ei saanut hänen itkua loppumaan.

Koko kroppa eli tunteessa mukana.
Tai ennemmin alkoi kuolla surun mukana.
Yhtenä iltana Iida alkoi vuotaa verta.
Suru pusersi hänestä ulos viimeisimmänkin toivon kipinän.
Valitettavasti sait keskenmenon.”
Iida putosi pohjalle.

Mutta unissaan hän ei ollut rikki, yksin eikä surun murtama.
Hän oli Ilarin kanssa. He odottivat vauvaa. He suunnittelivat muuttoa.
Kun Iida heräsi, hän putosi pohjalle uudestaan. Ja uudestaan.
Hän ei voinut hyväksyä, että elämä olisi tällaista.
Näin epäreilua.
Eikä siitä voisi valittaa äidille, opettajalle tai eduskunnalle.
Tällaiselle epäreilulle pelille kukaan ei tekisi mitään.
Kukaan ei voisi tehdä mitään.

Vähitellen katkeruus ja viha jäivät taka-alalle.
Tilalle tuli sataprosenttinen suru.
Suru, joka söi tyttöä sisältä.

Hän käänsi katseita kaikkialla.
Hän oli tyttö, joka oli menettänyt kaiken.
Eikä kukaan osannut kohdata häntä.
Iida hukkui kyyneliinsä joka päivä.

Ajan myötä alitajuntakin alkoi käsittää tapahtuneen.
Useimmiten nukkuessaankin Iida tiesi todellisuuden.
Kun Ilarin onnettomuudesta oli 192 päivää,
ja keskenmenosta 185 päivää,
Iida heräsi vihdoin päivään, jolloin hän ei itkenyt kyyneltäkään.

Hän suri, mutta ei itkenyt.
Hän oli nähnyt Ilarista unta. Jälleen kerran.
Unessa Ilari oli ollut vain läsnä,
kuunnellut ja lohduttanut.
Ja juuri ennen Iidan heräämistä,
hän oli silittänyt poskea ja kuiskannut:
Saat olla onnellinen.”

Ehkä Iida sittenkin vielä selviäisi tästä.
Ehkä hän pääsisi elämässä eteenpäin.
Hän päätti olla kiitollinen.
Hän oli kokenut aidon rakkauden.

Iida ei tiennyt, mitä elämässään seuraavaksi tapahtuisi,
mutta minne ikinä hän menisi, mitä ikinä tekisi,
hän tiesi, että Ilari kulkisi aina hänen mukana.
Ja että joskus tulevaisuudessa,
hänen pihansa olisi täynnä omenapuita.

24. heinäkuuta 2017

Mummon päiväkirja: Enkel muutt mu naapurihi

Kesä alus mää pääti pittä kesäloma. Tai no mää ole ollu jotta kymmene vuat eläkkel, ni periattes mää ole lomal vähä koko aik. Mut ajatteli otta loma täst arjest. Ete ain tarvis katell samoi naamoi ja käyrä samois kaupois. Kesäsi naapurikki ova nii pali kovaäänisemppi ja täsä talos ei koska nukut kaikk sama aikka. Ja ku mää ole nii herkkäunine. Mut nii. Mu loma jäi pitämät, ku ei asia oikke menny suunnitelmie mukka.

Ensteks mää ajatteli, et jos lähtisi käymä iha vaa jossai täsä lähistöl: Uureskaupunkis, Turus tai Raumall. Kai mää ole se vertta mukavuurehalune. No ukis ei ol oikke mittä, mitä mää e olis jo nähny. Turus ja Raumalki o aika usse käytty. Mu lapse ehrottiva, et olisi lähten ulkomail, tai eres ruattilaival. Mut emmää ny senttä nii kauas viit lähte! Yksi ainaka. Enhä mää ossa eres puhu mittä kiäli.

Nii mää sit oli lährös pääkaupunkseurul mun siskoll, ja meinasi iha tol mu piänel koslal lähte ajele. Mä ole kuullu, ett autoll pittä ajel välill pirempiäki matkoi. Vähä niin ko autol liikuntta! No ei mittä, mää pakkasi foortti ja lähri ajelema. Mää pääsi jonku kilometri, ja sit kuulu nii kauhia pauke ja kolin, et mää oikke peljästysi. Ja sit auto ei kulken enä mihinkkä. No siin ol se loma sitt.

Mää perusi koko reissu, ku ajatteli, et ny mun tarvi alkka säästämä pennossi, et saara toi foortti taas tiän pääll. Sisko sit tul tän Laitla juhannukses. Käytti oikke tanseis! Mul ol viiko jala kippiän, sen vertta ol viäntti!

Mut palata viäl tähä mu kosla. Se oli ollu melkke kaks kuukaut tosa kerrostalo pihal. Mää hinauti se siihe, ku tiäsi, et nyt pittä tehrä joku iso remontt, eikä mul ol sellasse vara! Tai olis varma, mut emmää tällast autohomma luakittel nii pahaks onkelmaks, et tarvis koske mun paham päevä rahoihi. Nee raha orottava sitä, ett tule oikkiaste tosi paha päev.

Tosa yks päev mää sit tuli kaupast, ja semne nuar miäs jäi pitämä mul meijä alaove auk. Mää kiitteli kovast, ja sit tämä nuarherr esittäytys. Se ol Tuukka joku. Mul men sen sukunim iha ohitte. Tuukka kertos muuttanees justiisa meijä talo. Se tarjoutus kantama mun ostoksekki kotiovell. Kyl mää yllättysi. Tomssi nuari en ol tähä ikkä mennes viäl montta tavan. Siin ku yhres käveltti yks kerros ylöspäi, mää kysyi, et mitä hän sit oikke tekke. Tuukka kertos, et hän o töis hualttoasemall, ja et kaike vapaa-aikans hän huseera autoje paris. Mää sit mainitti, et mää e ymmär autoist mittä, ja mun foorttin o ny kaks kuukaut seissy pihal.

No, seoraavan päevän Tuukka ilmestys mu ove ta, ja kysy, et jos hän kattois sitä mun autto. Mää toppuutteli, et ku ei mul ol viäl vara sitä korjat. Tuukka lupail, et hän kattois iha ilmatteks ja kertois sit, paljok sen korjaamine tekis. Illal se tul uuresta ove ta, ja ilmot, et hän saa korjatuks sen satasel! Kuulem autokorjaamoll moine maksais jotta viissatta euro, mut hän sais osa halvall suhteitte kaut. Mää oli iha et onk toi pojanklopp tosisas? Kysyi, et jääkk hänell mittä kätte. Tuukka totes et ei hän mittä tartte, ku kyl naapurei pittä autta.

Mää ole ny ollu erityise hyväll pääll ja martoissaki oltti iha halttiois, et kumne kloppi mu naapuri o muuttan! Meirä talos muut pakkaava olema nii omituissi, et iha hyvä saar joku hyvätapane nuor herr tän. Ehkä mää viä loppukesäst lähre ny jossai käymä, ku ei toho foortti mennykkä pualt omaisuut. Kyll elämä o välill nii pali hiano!

7. heinäkuuta 2017

Tuire

Oli vuosi 1967. Perjantai-ilta. Olavi lähti tapansa mukaan lähikapakkaan muutamalle. Pienen pitäjän ainoassa juottolassa oli aina samat naamat. Olavi istuutui baaritiskille miettimään elämän syntyjä syviä, mutta hänen huomionsa kiinnittyi väkisinkin surumieliseen neitoon. Kuppilan nurkassa istui vaisun oloinen nuori nainen. Hänellä oli repaleiset vaatteet, vähän likaiset kasvot. Tyttö taisi pyyhkiä kyyneleen silmäkulmastaan. Olavi osasi olla myötätuntoinen mies. Lisäksi neito oli kaunis. Kyllä sellaiselle kelpaisikin olla olkapäänä.
          Tyttö esittäytyi Tuuliaksi, vaikka hänen oikea nimensä oli Tuire. Hän ei ollut koskaan pitänyt nimestään. Nyt hänellä oli mahdollisuus olla joku muu. Olavi päätti tarjota tytölle yösijaa. Pääsisi raukka pesullekin.

Sinä iltana Tuulia nousi Olavin auton kyytiin, ja tämän jälkeen Tuiresta, tai sen koommin Tuuliastakaan, ei kukaan kuullut pitkään aikaan yhtään mitään. Tosin eipä häntä kukaan kaivannutkaan. Sijaiskodin vanhemmat olivat tehneet katoamisilmoituksen pari vuotta sitten, kun Tuire oli kadonnut yön aikana. Mutta aktiiviset etsinnät oli lopetettu vain muutaman kuukauden jälkeen, koska pidettiin todennäköisempänä, että Tuire oli karannut kotoa. Pohjois-Suomessa näkyi vielä siellä täällä katoamisilmoituksia, joissa oli Tuiren kuva. Mutta Tuire oli suunnannut etelään, koska tiesi, ettei hänen sijaisvanhempiaan kiinnostaisi järjestää maanlaajuista etsintää.
          Tuire oli ollut sijaisvanhemmillaan vain viisi kuukautta, joten vahvoja tunnesiteitä ei ollut ehtinyt syntyä. Lapsia oli talossa muutenkin niin paljon, että oli ylipäänsä ihme, että sijaisvanhemmat muistivat hänen nimensä. Karjalaiset olivat sitä paitsi pitäneet Tuirea häiriintyneenä. He olivat yrittäneet kitkeä Tuiresta pahaa pois paastolla, kirkollisilla menoilla sekä rukoilemalla. Vieraille oli aina selitetty, että ”kuinka vaikeat lähtökohdat Tuirella on”.
          Tuire oli syntynyt vuonna 1952. Hän karkasi sijaiskodistaan vain 13-vuotiaana vuonna 1965. Sinä vuonna hän oli saanut rohkeutta lähteä yöhön ja päättää omasta elämästään.

Vuonna 1967, kun Olavi tapasi Tuulian, hän oli 45-vuotias. Olavin talo sijaitsi maaseudulla, peltojen ympäröimänä. Hän oli saanut talon ja maat perintönä isältään. Hulttiopoika oli kierrellyt maailmaa, ja muuttanut alle nelikymppisenä takaisin kotikonnuilleen. Tarkoituksena oli ollut asettua aloilleen, löytää morsmaikku ja perustaa perhe.
          Seitsemässä vuodessa Olavi oli tajunnut, että ne kylän naiset, joita ei oltu vielä rengastettu, olivat joko liian nuoria, vanhoja piikoja tai sitten ”petolinnun perseen näköisiä”. Työnteko oli polttanut hänet loppuun, rahat olivat huvenneet, eikä hänellä ollut ollut enää varaa lähteä takaisin maailmaa kiertämään. Hän oli yrittänyt myydä taloa, mutta ei sitä vähän ränsistynyttä mörskää kukaan ostanut. Kaikki halusivat kaupunkiin.
          Niin Olavi oli huomannut olevansa oravanpyörässä, ja viina oli alkanut maistua.

Sinä perjantai-iltana Olavi oli ajanut pienessä hutikassa kapakkaan. Takaisinpäin ajaessa hän oli jo selvästi humalassa. Matkalla kohti kotia hän tiedusteli, miten tyttö maksaisi kyydistä. Neitokainen vain hymähteli vaikeana, ja Olavi tuumi, ettei tästä mitään tulisi. Mutta Tuulia oli kaunis kuin mikä. Nauru oli iloinen ja pulppuava. Hän saattoi olla melko nuorikin, tai sitten jopa kolmenkymmenen. Mutta naisiltahan ei sopinut ikää kysyä.
          Ehkäpä nautitusta väkijuomasta johtuen Olavin päässä säntäili vain ajatuksia siitä, miten hän pääsisi neidon kanssa samaan petiin. Hän ei ollut pitkään aikaan kokenut naisen kosketusta. Kun he pääsivät kotipihaan, Olavi oli päättänyt tarjota likalle vähän pirtua. Ehkäpä hänestä tulisi siten vähän... Avoimempi.

Olavi ei ollut ennen tehnyt moista. Hän tarjosi epävarmasti yömyssyä, mutta tyttö kieltäytyi. Olavi yritti kehua neidon kauneutta, mutta Tuulia vain kiitti ja suuntasi heti sohvalle. Pettyneenä Olavi viskaisi yövieraalleen peiton.
          Olavin rohkeus ei riittänyt. Hän meni keittiöön, istahti pöydän ääreen ja naukkaili vähän ilolientä piristääkseen mieltään. Viina tykytti päässä, ja silmäluomet alkoivat lepsua. Keittiön kaapit näyttivät keinuvan hänen edessään.
          Pian Tuulia pyysi oven suulla vettä. Olavi osoitti likalle kaapin, josta tämä löytäisi lasin. Tuulia oli riisunut rintaliivinsä. Hänen nänninsä näkyivät paidan läpi, kun hän ohitti Olavin. Sitten tyttö kumartui ottamaan kraanasta vettä. Olavi tunsi etumuksensa kovettuvan, eikä sitäkään ollut tapahtunut pitkään aikaan. Hän nousi rymyten ylös, horjahti vähän ja tarttui tyttöä pakaroista. Vaikka Olavi oli kovassa humalassa, hän tiesi sen, että todennäköisesti ämmä alkaisi huutamaan. Mutta ei. Tyttö taisi tyytyä kohtaloonsa.

Tuirea ei kaivattu, eikä etsitty. Tuuliana häntä ei olisi osattu edes etsiä. Hän oli ollut vain 13-vuotias, kun oli karannut sijaiskodistaan. Hän oli liftannut pitkän matkan pohjoisesta etelään. Ja hän oli pitänyt visusti omana tietonaan sen, miten oli maksanut kyydeistä. Siksi Tuulialle ei ollut tullut yllätyksenä se, kun Olavi oli alkanut vihjailla vastapalveluksesta autossa.
          Tuuliaa ei niinkään hävettänyt se, miten hän oli maksanut kyydeistä ja yöpaikoista. Hän piti historiansa salassa ennemmin siksi, koska hän tiesi, että hänellä olisi enemmän arvoa, jos hän olisi... Vähän käytetty. Ja niin Tuulia oli salannut vielä Olavilta oman nimensä ja ikänsäkin. Näin hän koki pitävänsä asioita hallinnassaan.

Oli vuosi 1974, kun poliisi teki nimettömän vihjeen ansiosta etsinnän Olavin taloon. He löysivät itkeskelevän naisen vintiltä, jossa huoneen maksimikorkeus oli 150 senttimetriä. Näky oli kauhea. Tyttö oli riutunut ja ruhjeilla. Päällään hänellä oli likainen rikki revitty mekko. Tyttö kertoi kyynelehtien nimekseen Tuulia. Hän oli ollut seitsemän vuotta Olavin ”emäntänä”, niin kuin Olavi oli omasta mielestään vitsikkäästi sanonut.
          Löydetty nainen ei kuitenkaan ollut talon karuin näky. Pihamaalta löytyi kahden vastasyntyneen jäänteet alkeellisista haudoista. Maakellarista löytyi puolestaan taaperoikäisen ruumis. Lapsi oli ollut maksimissaan vuorokauden kuolleena. Hän oli ollut selvästi vaikeasti kehitysvammainen. Kauhistunut virkavalta vei Tuulian sairalaan tutkittavaksi ja lähti etsimään Olavia pidätettäväksi.

Asiat vuotivat julkisuuteen nopeasti. Pienessä pitäjässä tiesivät kaikki talon löydöksistä jo saman päivän aikana. Kylässä kun ei juuri koskaan oltu nähty hälytysajoneuvoa, saatika useampaa sellaista. Pian koko maa oli kauhuissaan ja media kuohui. Tuulian henkilöllisyys pidettiin salassa, Olavi puolestaan oli ryöpytyksen keskipisteessä. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla. Erityisesti kansaa puhutti poliisin antama raportti, jonka mukaan Olavi oli ollut ymmällään kuulusteluissa ja väittänyt olleensa täysin tietämätön talon tapahtumista. Olavi oli viety mielenterveystutkimuksiin, koska hän ei vaikuttanut ymmärtävänsä käytöksensä ja tekojensa vakavuutta.

Olavia ei päästetty puhumaan Tuulialle. Heidät pidettiin erillään turvallisuussyistä. Olavi vaikutti olevan sekoamispisteessä. Järkyttynyt kai siitä, että kaikki asiat olivat tulleet ilmi. Virkavallan keskuudessa pohdittiin sen mahdollisuutta, että Olavi olisi oikeasti mielisairas, ja että hän olisi sulkenut pois mielestään muistoja. Niitä pahoja asioita, joita oli tehnyt. Tämä teoria näytti pitävän paikkansa.
          Tutkimuksissa selvisi, että toinen vastasyntyneistä oli kuollut sydänvikaan. Toinen vauva ja maakellarista löytynyt lapsi olivat tapettu. Taaperoikäiseksi arvioitu lapsi olikin jo 5-vuotias. Poliisit alkoivat kuulustella Olavia kuolleiden lasten kohtalosta, mutta Olavi väitti viimeiseen saakka, että molemmat vauvat olivat kuolleet luonnollisesti. Kun poliisit sitten kysyivät maakellarista löytyneestä lapsesta, Olavi vaikutti kuulevansa ensi kertaa lapsen kohtalosta. Hän sai totaalisen hermoromahduksen. Olavi ei uskonut 5-vuotiaan tyttärensä, Kristiinan, kuolleen. Hän epäili, että poliisit yrittivät vain kiduttaa häntä. Repiä palasiksi niin, että hän tunnustaisi kaikki kauheudet, mitä viranomaiset halusivat hänen myöntävän.

Ounasteltiin, että Olavi oli menettänyt totaalisesti järkensä, eikä hän enää palaisi tähän maailmaan. Hän joutuisi todennäköisesti vankimielisairaalaan. Kului viikkoja, ennen kuin Tuulian oikea henkilöllisyys selvisi. Tämän vuoksi Tuuliakin joutui kuulusteluihin, joissa hän kertoi puolustuksekseen Olavin halunneen hänen olevan Tuulia. Hän väitti, ettei enää ollut edes muistanut olleensa alun perin Tuire.
          Eräs toimittaja, nimeltään Eeva, kiinnostui nuoren naisen historiasta. Hän halusi selvittää Tuiren oikean perheen, ja tehdä jymyjutun Tuiren tarinasta ja siitä, kun hän kohtaa usean vuoden jälkeen sukulaisensa. Johtolangat veivät hänet pohjoiseen pariskunnan luokse. Pariskunnan, joka oli toiminut lyhyen aikaa Tuiren sijaisvanhempina. Eeva kertoi Tuiren löytymisestä, ja odotti ilon kyyneleitä. Pariskunta oli varmasti ollut huolissaan kaikki nämä vuodet. Mutta ei. Eevan mielenkiinto heräsi entisestään, kun Karjalaiset suorastaan kavahtivat kuullessaan Tuiren nimen.

Tuire oli 3-vuotias, kun hän joutui ensimmäistä kertaa sijaiskotiin. 5-vuotiaana toisen kerran, 7-vuotiaana kolmannen kerran. Sitten hän asui pidemmän ajan äidillään, kunnes hänet 12-vuotiaana sijoitettiin Karjalaisten perheeseen.
          Tuiren äiti, Kristiina, oli yksinhuoltaja ja tunnettiin paremmin nimellä Stiina. Hän oli saanut lapsen aivan liian nuorena. Ja koska lapsen isä ei ollut kuvioissa, eikä isästä ollut edes varmuutta, hänen seuransa ei ollut haluttua. Stiinan oli ollut vaikeaa saada töitä, ja hänen elämänsä oli suistunut entistä enemmän raiteiltaan. Miehet halusivat hänet vain yhdeksi yöksi, korkeintaan pariksi viikoksi. Rahasta oli koko ajan pula. Lapsi tarvitsi koko ajan jotain. Ja Stiina tajusi nuoruutensa valuvan hukkaan.
          Usein Stiina halusi Tuiresta eroon, mutta aina, kun Tuire oli ollut pidemmän ajan sijaiskodissa, Stiina ahdistui ajatuksesta, että Tuire kasvatettaisiin kieroon. Joksikin uskovaiseksi, joka alkaisi myös halveksia äitiään. Kun Tuire 6-vuotiaana kidutti hyönteisiä lääketieteen nimissä, Stiina tiesi, että sijaisperhe oli tuhonnut hänen tyttärensä. Vuotta myöhemmin Tuire piti lemmikkieläimenään kuollutta kissaa. Stiina oli varma, että Tuire oli tappanut kissan, ja laittoi siksi miesystävänsä antamaan tytölle selkäsaunan. Se hyvä kyllä tytössä oli, että hän alkoi varhain elättää itse itsensä. Vähän kyseenalaisin keinoin, mutta eipä se kauheasti Stiinaa kiinnostanut.

Monen mutkan kautta Eeva sai Stiinan yhteystiedot. Tuiren äiti asui rappeutuneessa kerrostalossa, jonka rappukäytävältä löytyi kaljapulloja, roskapusseja ja ilmeisesti virtsaakin yhdestä nurkasta. Oven avasi nelikymppinen nainen, joka yritti näyttää parikymppiseltä. Asunnossa haisi vahvasti tunkkainen tupakka sekä halpa hajuvesi. Neljä kouluikäistä lasta kirmasi Eevan ohitse. Stiina teki heti selväksi, että vain puolet niistä oli hänen omiaan. Loput olivat ärsyttäviä naapurin kakaroita.
          Stiina ei kauhistunut, kun Eeva alkoi puhua Tuiresta. Hän yllättyi. Hän oli ajatellut, että kun Tuire oli kadonnut vain 13-vuotiaana, luonto olisi korjannut heikomman jo talteen. Eeva ymmärsi heti, ettei Stiinalla ollut ollut järin lämmintä suhdetta tyttäreensä.

Stiina oli ollut humalassa, kun hän oli nähnyt Tuiren viimeistä kertaa. Silloin oli ollut meneillään sellainen ajanjakso, että Stiina oli ollut paljon juhlimassa. Sitä paitsi, Tuiresta oli tulossa rasittava teini, joten eipä Stiinaa kauheasti kiinnostunut edes näyttäytyä kotona. Lisäksi Stiinaa ärsytti katsoa tytärtään. Tuire alkoi olla kauniimpi kuin hän, ja Tuirella oli sellaiset sievät ja terhakkaat tissit. Sellaiset Stiinallakin oli joskus ollut. Ennen Tuirea.
          Hän muisteli heidän riidelleen pahasti. Tuire oli inttänyt taas kerran tietoja isäehdokkaistaan. Stiina kertoi niin avoimesti tuntemattomalle ihmiselle elämästään, että Eeva uskaltautui tiedustelemaan lisää. Montako isäehdokasta Tuirella oli ollut, miksi Tuire oli ollut niin kiinnostunut isästään, miksi Stiinan ja Tuiren välit olivat menneet niin kylmiksi niin varhain? Lopulta Eeva meni liian pitkälle, ja Stiina hääsi hänet väkivalloin ulos asunnostaan.

Olavi vannoi viimeiseen asti, että haudatut vauvat olivat kuolleet luonnollisesti. Hän myös vaati saada nähdä Kristiinan. Hän ei uskonut, että Kristiina olisi kuollut. Saatika tapettu. Viranomaiset puolestaan epäilivät, että Olavi ei vain halunnut muistaa kauheita tekojaan. Hän oli seonnut tyystin. Lisäksi Olavi oli alusta asti vaatinut saada tavata Tuulian, mutta siihenhän poliisi ei ollut suostunut. Ryöpytystä oli kestänyt jo pari kuukautta, ja Tuulia oli vihdoin siirretty turvakotiin.
          Kaikki näytti olevan jo selvää, kunnes toimittaja palasi pohjoisesta ja otti yhteyttä poliisiin. Eevan tietojen ja Stiinan kertomusten perusteella ruvettiin selvittämään lisää taustoja. Tutkittiin biologista polveutumista ja tehtiin veritutkimus. Pian oli hyvin selvää, että Tuire oli Olavin tytär.

Kun poliisit alkoivat ristikuulustella Olavia lisää uusien tietojen myötä, mies sai sydänkohtauksen ja joutui osastolle. Hän väitti päiviä, että häntä yritettiin viilata linssiin entistä enemmän. Hän kertoi heidän eläneen vain onnellista perhe-elämää. Välillä surun murtamina menehtyneiden lasten takia, mutta pääsääntöisesti kuitenkin onnellisina. Hän väitti olevansa täysin tietämätön ja ymmällään tästä kaikesta. Hän ei ollut aikaisemmin kuullutkaan nimeä Tuire, eikä hän ollut tiennyt tytön oikeaa ikää. Eikä hän todellakaan tiennyt, miksi tyttö olisi ollut vangittuna vintille, ja kuka olisi surmannut heidän lapsensa.
          Raskain askelin poliisit menivät kertomaan uusista tiedoistaan Tuirelle, mutta tyttö oli lähtenyt turvakodista. Eikä kukaan tiennyt, että minne. Kauhistuttava tieto insestistä yritettiin pitää salassa, mutta tieto vuoti julkisuuteen hyvin pian.
          Olavin teot kuvottivat ja vihastuttivat. Olaville haluttiin kuolemanrangaistus, mutta Suomen laki ei antanut periksi. Olavi sai kovan vankilatuomion. Ja koko kansan vihat niskoilleen.

Jouduttuaan vankilaan, Olavi oli odottanut Tuulian tulevan katsomaan häntä. Mutta kun naista ei kuulunut eikä näkynyt, Olavi oli päätellyt Tuulian pitävän häntä Kristiinan tappajana.
          Olavilla oli liikaa aikaa ajatella neljän seinän sisällä, ja ajan kuluessa hän ehti käydä monta ja monenlaista mahdollisuutta läpi. Vuoden kuluttua Olavi oli 53-vuotias, kuihtunut, parrakas, erittäin vaitonainen mies. Vain varjo siitä miehestä, mitä hän oli joskus ollut.
          Olavi olisi halunnut pyytää anteeksi Tuulialta heidän välistä suhdettaan, jos Tuulia toden totta oli hänen tyttärensä. Hänen oli edelleen vaikea uskoa sitä todeksi. Ja yhä edelleen Olavi olisi tahtonut puhua Tuulian kanssa. Aluksi Olavi oli ollut varma, että joku oli käynyt heidän kotonaan ja tappanut Kristiinan. Mutta kun Tuulia ei ollut ottanut häneen yhteyttä, eikä ilmeisesti ollut tehnyt elettäkään saadakseen Olavin pois vankilasta, Olavi oli väkisinkin alkanut miettiä muita mahdollisuuksia. Mutta miksi ihmeessä Tuulia olisi tappanut Kristiinan?

Kun tuli vuosi siitä päivästä, kun Olavi oli joutunut vankilaan, hän sai nimettömän kirjeen. Kirjeessä luki näin:
          ”Muistatko äitini, Stiinan? Kristiinan? Jätit mut sen juopon kanssa kahden. Kosto on suloinen.”
          Olavi ei ollut edes tiennyt, että Stiina oli tullut raskaaksi heidän yhden yön suhteesta 50-luvun alussa. Mutta Tuire tiesi Olavin, ja oli etsinyt häntä kaksi vuotta, ennen kuin oli löytänyt tämän. Ainoana tavoitteenaan vain  tuhota Olavi. Ja tuhotakseen isänsä, hänen oli ollut ensin pakko tehdä tämän unelmista totta.
          Mikään ei ollut sattumaa.


26. kesäkuuta 2017

Tarinavyyhti 1 vuotta: inspiraatiot osa 4


Blogin 1-vuotiaan taipaleen kunniaksi kesäkuun aikana on menty läpi, mistä jokainen runo, novelli ja jatkis on saanut alkunsa, ja mistä olen saanut inspiraation kirjoittaa ne. Lyriikat ja murretekstit voi kuunnella nyt SoundCloudista!



Maaliskuussa on endometrioosiviikko ja ”Endotar” oli sitä viikkoa varten tehty lyriikka. Endometrioosi on yksi yleisimmistä naistentaudeista ja yksi yleisimmistä lapsettomuuden aiheuttajista, mutta sen diagnoosiviive 6-9 vuotta. Koin tärkeäksi asiaksi kuuluttaa, että tällainen kurja sairaus on olemassa. Tämä oli (ja on edelleen) minulle myös henkilökohtainen asia, sillä tuolloin keväällä minulla epäiltiin endometrioosia. Diagnoosini varmistui kesän alussa. Endotar-runo ei kuitenkaan kerro omasta sairastamisestani.

Endometrioosi ei monelle sano yhtään mitään, mutta esim. Endometrioosiyhdistyksen sivuilta löydät nopeasti vastauksia päällimmäisiin kysymyksiisi. (Kun sairaus on enemmän ihmisten tietoisuudessa, sitä sairastavat saavat nopeammin diagnoosin ja hoitoa!) Nyt kesän aikana starttaa Moona-blogi, johon endometrioosia sairastavat kertovat omia kokemuksiaan, oireitaan ja niin edelleen. Autan vapaaehtoisena blogin kirjoittajakaartia kielenhuollossa sekä sisällön tuottamisessa.




Tämä novelli ottaa kantaa eläinrääkkäykseen, ja se kertoo tarinan kissan näkökulmasta. Kannatan kissojen adoptoimista eläinsuojeluyhdistyksiltä, ja olemme avopuolisoni kanssa adoptoimassa kissan syksyllä. Olen siis aikoja päiviä sitten tykännyt eri eläinsuojelu- ja kissayhdistysten Facebook-sivuista, joten olen lukenut kissojen tarinoita ja niiden ongelmista paljon. Suunnittelin kissahahmot jo syksyllä, mutta sain vasta kevään aikana aikaiseksi kirjoittaa tämän. Ei hätää, tarinalla on onnellinen loppu. Mutta korostan, että onnelliset loput tällaisissa tarinoissa ovat harvinaisia.



Kehitin keväällä tällaisen uuden ”formaatin” Laitilan kielisille teksteille. Tällainen ”negismummo” taitaa olla sivupersoonani! :D Yksinkertaisesti kirjoitin ylös asioita, jotka keväässä ärsyttävät yleisesti ihmisiä ja erityisesti tällaista mummelia, jonka muovailin tähän päähenkilöksi.





Alun perin inspiraatio tähän lähti siitä, kun viestittelin opiskelijakaverini kanssa koulun kampusradiosta. Heitin ilmoille ajatuksen, että voisin tulevana lukuvuotena tehdä jotain radio-ohjelmaa siihen aikaan, kun kukaan muu ei halua tehdä eikä kukaan ole kuuntelemassakaan. Tämän jutun perään kirjoitin: ”Oon täyte.” Ja siinä se sitten oli. Kirjoitin tämän muistiin, ja kuukauden päästä lähdin suunnittelemaan tarinaa näiden kahden sanan ympärille. Lopputuloksena voimabiisi, joka kertoo sokeasta rakkaudesta, luopumisesta ja omaksi itseksi kasvamisesta.





Minua kiehtoo aikamatkustus ja aikaparadoksit. Olen Doctor Who -fani, ja se sarja yllättää minut aina kerta toisensa jälkeen. Sarjassa Doctor sanoo ajasta, että: ”It's more like a big ball of wibbly-wobbly, timey-wimey... stuff.” Doctor Who:sta ja aikamatkustukseen liittyvistä elokuvista inspiroituneena kirjoitin paradoksitarinan. Tämä(kin) todennäköisesti tulee saamaan jatkoa!

Lue lisää:

19. kesäkuuta 2017

Tarinavyyhti 1 vuotta: inspiraatiot osa 3


Vuosipäivän kunniaksi mennään läpi vuoden aikana kirjoitetut tarinat, ja mistä ne ovat saaneet alkunsa. Lyriikat ja murretekstit voi nyt myös kuunnella SoundCloudista!



Syyskuun 2016 lopussa ovellamme kävi Jehovan todistajia, joiden kanssa juttelin hyvyydestä ja pahuudesta. Samana iltana uutisissa oli aiheena eutanasia. Sain valtavan inspiraation kirjoittaa tarinan, jossa on periaatteessa kaksi päähenkilöä. Toinen, joka on tehnyt paljon syntiä, ja toinen, jonka elämä on pelkkiä hyveitä. Tai ainakin niin, että ensivaikutelmat hahmoista olisivat hyvä ja paha.

Tästä kaksiosaisesta novellista olisin voinut kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Tein paljon taustatyötä ja kiinnyin hahmoihin. Alan edelleen itkemään, jos luen tämän tarinan. Mielestäni tämä novelli on blogin helmi. Ehkä siksi, että kirjoitin sitä niin kauan ja sydänverta vuodattaen.


Halusin kirjoittaa taas murteella. ”Kaikk o vintivänti” on itsenäinen jatko-osa ”Öissi miättei”-murretekstille. Tähänkin murremonologiin innoittajia olivat taas ystävieni taaperoikäiset lapset. ”Kaikk o vintivänti” kertoo lapsista, lapsiperheen arjesta sekä äitiydestä. Humoristisesti tietenkin. Kokosin tosielämän tarinoita ja hetkiä ystäviltäni, ja muistelin omia kokemuksiani lapsenvahtina. Taustoitukseksi menin läpi myös ihan perinteisiä nettikeskusteluita!





Minulla oli inspiraatio kirjoittaa pitkä runo, joka kertoo tarinan, eikä vain kuvaile esimerkiksi jotain vuodenaikaa. Minulla taitaa olla jokin taipumus kirjoittaa surullisia tarinoita. Mutta en tiedä parempaa fiilistä, kun joku tulee kertomaan minulle liikuttuneensa lukiessaan kirjoittamaani tarinaani. Että jokin, mitä minä olen kirjoittanut, saa aikaan niinkin vahvan reaktion, että lukija alkaa itkemään! Minun oli itsekin vaikea lukea ja äänittää tämä lyriikka SoundCloudiin, koska rupesin aina kyynelehtimään kesken lukemisen :D

Kehitin riimikaavaksi AABBC. Yllätyin, millaisen suosion tarina sai! Väistämätön vääryys kertoo isän menettämisestä ja eräänlaisesta pakkoneuroosista. Hyvä ystäväni menetti oman isänsä meidän ollessa 11-vuotiaita, joten tässä tarinassa tunnetilojen pohjana on ollut ystäväni omakohtainen kokemus.





Vainoharha on 4-osainen jatkokertomus, jonka jokaisessa osassa on kaksi näkökulmaa, jotka vuorottelevat. Kaikissa osissa toisena päähenkilönä on 67-vuotias Kauko, joka käyttäytyy perin omituisesti.

Yksi siskoistani pyysi talvella 2016, että kirjoittaisin kauhua. Tällä ajatuksella lähdin alunperin kirjoittamaan Vainoharhaa. Alunperin Vainoharhan piti olla myös vain 1-osainen kertomus. Mutta kirjoitettuani ensimmäisen osan alkukohtauksen, joka on oikeasti tapahtunut minulle kesällä 2015, kun istuin ystäväni kanssa syömässä. (Jep, nyt sinun on pakko lukea ainakin ensimmäinen osa, että tiedät, mitä silloin siis tapahtui!) Mutta sitten minulle syttyi idea kokeilla kirjoittaa kahdesta eri näkökulmasta. Niinpä aloin luoda vahvempaa henkilöhahmoa Kaukosta.

Lukijat kiinnostuivat Kaukosta, ja lähdin entistä syvemmälle Kaukon mielenmaailmaan, ja kirjoitin toisen osan. Ja kolmannen. Ja neljännen. Suunnitteilla on joskus kirjoittaa vielä viideskin!



Ystävänpäivän kunniaksi parhaalle ystävälle suunnattu runo. Tai ehkä ennemmin sanoitus. Tästä voisi hyvin tehdä joskus kappaleen. Inspiraationa oli tietenkin paras ystäväni. Haluan pitää blogin sisällön mahdollisemman monipuolisena, joten kirjoitin tämän lyriikan ”nuorisotyyliin”, jos näin voi sanoa :D



Lue lisää:
Inspiraatiot osa 1
Inspiraatiot osa 2

12. kesäkuuta 2017

Tarinavyyhti 1 vuotta: inspiraatiot osa 2


Blogi täytti viime lauantaina, 10. kesäkuuta, vuoden! Kesäkuun postauksissa kerrotaan tarinat tarinoiden takaa.



Kertomus siitä, kun entinen koulukiusattu kohtaa vanhat koulukiusaajansa. Tämä oli myös alunperin kirjoitettu luovan kirjoittamisen kurssille. Mutta opettajalle palauttamani raakile oli vain pintaraapaisu, koska merkkimäärä oli niin pieni. Blogia varten kirjoitin yksityiskohtaisemman ja paremmin kuvailevan tarinan. Pidin kuitenkin kiinni kaavakertomuksesta, jonka opettaja oli antanut tehtäväksi. En tosin tiedä, pysyinkö hyväksytyissä rajoissa.

Opettajan antamat ohjeet kaavakertomukseen olivat: 1. ajatus, 2. aseman kuvas (näköhavainto), 3. odotus tulevasta, 4. repliikki, 5. liikkeen kuvaus, 6. takauma, 7. maiseman kuvaus, 8. muisto, 9. kuulohavainto, 10. paluu nykyhetkeen, 11. dialogi, 12. huoli tulevasta (ajatuksenvirtaa), 13. tunne, 14. perille saapuminen, 15. odotus ratkeaa, 16. hajuaistimus ja 17. odotus ratkeaa.

Aihe itsessään on periaatteessa aina ajankohtainen. Halusin kirjoittaa draamaa. Sellaisen kasvutarinan, jossa päähenkilöstä tulee voittaja. En ole järin hyvä kirjoittamaan onnellisia loppuja, mutta tässä pyrin määrätietoisesti kohti onnellista loppua. Ja että tarina antaisi toivoa.



Loru, joka kertoo nimensä mukaisesti taaperoiden unelmasta. Kesällä 2016 kahdella ystävälläni oli 1-2-vuotiaita lapsia. Kerran katselin puolitoistavuotiaan kummipoikani touhuja pyykkituvassa, kun hän konttasi pyykkinaruilla roikkuvien lakanoiden alta yhä uudestaan ja uudestaan ja naureskeli itsekseen. Eivätkä lakanat edes tulleet niin alas, että ne olisivat osuneet häneen...

Niinpä aloin kirjoittaa itselleni ylös näiden taaperoiden touhuja. Miten yksinkertaiset arkiset asiat olivat heille parasta mahdollista viihdettä. Lisäksi tiedustelin ystäviltäni, että mitä heidän lapsensa tykkäävät tehdä ja mistä he innostuvat. Näiden pohjalta kirjoitin runon, millaista elämä olisi, jos taapero saisi päättää.





Tämä oli blogin ensimmäinen murremonologi. Murteella kerrottuna tavallisetkin jutut ovat hauskoja. Kirjoitan Laitilan murteella, koska se on ainut murre, jonka voisin sanoa osaavani. Omasta suustani kyllä tupsahtelee milloin mitäkin murresanoja ja -nuotteja, mutta Laitilan murre on tutuin, sillä äitini puoleinen suku on kotoisin Laitilasta. Pienenä ajattelin, että äitini puhuu omien vanhempiensa kanssa jotain omaa kieltä, koska en ymmärtänyt tätä murretta lainkaan! Jossain vaiheessa tajusin itsekin käyttäväni ”laitilankielisiä” sanoja, ja luulin vieläpä puhuvani ihan suomea.

Tämä murreteksti sai alkunsa siitä, kun mietin kaikkia niitä asioita, joita elämässä pitää tehdä. Ja miten paljon aikaa kaikkeen menee! Ja ihan vain lisätäkseni vettä myllyyn, hahmotin monologin puhujaksi noin 30-vuotiaan naisen, joka odottaa kaksosia.





Vuosina 2014-2015 asuin kerrostalon 7. kerroksessa. Joka ilta, kun menin nukkumaan, varmistin, ettei parvekkeella ollut ketään. Vaikka olin SEITSEMÄNNESSÄ kerroksessa. Muutin toiselle paikkakunnalle, ja vieläpä neljä kerrosta alemmaksi, mutta tuota pelkoa ei ollut enää. Vuoden asuttuani kolmannessa kerroksessa ja nähtyäni pari kertaa painajaista siitä, että minua vainottiin, sain inspiraation kirjoittaa tästä pelostani kauhutarinan.

Novellin nimikin kertoo, mistä on kyse. Olin tosin niin peloissani tätä kirjoittaessa, että kirjoitin tarinaa eteenpäin vain päiväsaikaan. Voisi sanoa, että kirjoitin niin creepyn tarinan, että oma pelkoni tuli takaisin :D Tarkistan nykyään joka ilta nukkumaan mentäessä, että parvekkeen ovi sekä ulko-ovi ovat lukossa!

5. kesäkuuta 2017

Tarinavyyhti 1 vuotta: inspiraatiot osa 1


Blogi täyttää tässä kuussa 1 vuotta! Seuraavissa neljässä postauksessa käydään läpi Tarinavyyhdin tekstit ensimmäisen vuoden ajalta. Esittelen tekstit lyhyesti, ja kerron mistä olen saanut inspiraation niiden kirjoittamiseen.



Näistä kahdesta tekstistä tämä sitten lähti. Molemmat ovat lyhyehköjä kertomuksia, ja nimet kertovat jo paljon. Olen jo harkinnut moneen kertaan, että poistaisin nämä kaksi ensimmäistä tekelettä. Mutta nyt kun luin nämä pitkästä aikaa tätä postausta varten, minulle syttyi inspiraatio kirjoittaa näille jatkoa!

Kirjoitin nämä itse asiassa koulua varten. Opiskelen journalismia ammattikorkeassa ja viime kesänä suoritin luovan kirjoittamisen kurssin. Valikoin opettajan antamista otsikkovaihtoehdoista nämä. Kyllä vain, jonkinlainen inspiraatio syttyy samantien, jos minulle heittää otsikon, aiheen tai teeman. Merkkimäärät rajoittivat mielikuvitustani, mutta en kuitenkaan kauheasti muutellut tekstejä blogia varten.

Alunperin perustin blogin, jotta sukulaiseni ja ystäväni voisivat käydä sieltä vähän lueskelemassa, mitä kirjoittelen koulua varten. Suunnittelin rustailevani kurssin jälkeen samantyyppisiä lyhyitä kertomuksia, joita minun piti kirjoitella lämpimikseni. Mutta motivaatio ja innostus kasvoivat, ja aloin vähitellen käyttää blogiin ja sen kirjoittamiseen enemmän ja enemmän aikaa.



Siepatun pakomatkassa on tällä hetkellä kolme osaa. Ensimmäinen osa julkaistiin jo blogin alkumetreillä. Tässä seikkailuissa on jännitystä, kauhua, ehkä vähän scfiä.

Itse asiassa ensimmäinen osa on kokonaisuudessaan uneni vuodelta 2014. Muistan usein uneni, ja niissä on todella hyviä juonia ja juonenkäänteitä! Siepatun pakomatkan ensimmäisessä osassa muutin tietenkin henkilöiden nimiä ja muutin lopun. Unessa muistin mitä oli tapahtunut, ja mitä minun kannattaisi tehdä toisin. (Ymmärrät tuon virkkeen paremmin, kun olet lukenut vähintään ensimmäisen osan.)

Tälle tarinalle kyseltiin jatkoa jo viime kesänä. En ollut suunnitellut kirjoittavani jatkoa, mutta mietin sitä talvella paljon. En tiedä, olinko nähnyt taas unta aiheesta, mutta tammikuussa heräsin keskellä yötä, ja minulla oli yhtäkkiä selvä visio, mitä toisessa osassa tapahtuisi. Helmikuussa toista osaa kirjoittaessa suunnittelinkin jo kolmatta osaa, ja niin huhtikuussa julkaisin kolmannen osan. Siepatun pakomatka on rikkonut omia rajojani, sillä kolmeosainen jatkis on kirjoitettu preesens-muodossa!


Koko blogin romanttisin rakkausnovelli. Mutta tietenkin myös yksi traagisimmista tarinoista. Tämäkin novelli sai alkunsa unestani. Heräsin heinäkuisena aamuna aivan totaalisen rakastuneena ihmiseen, jota ei ole olemassa. Tai ehkä on, mutta en itse henkilökohtaisesti tunne. Heti aamusta olin motivoitunut kirjoittamaan tästä jonkinlaisen rakkaustarinan. Mutta mitä enemmän uneani mietin, sitä nopeammin muistikuvani hälvenivät. Ja siitä syntyi vielä suurempi inspiraatio kirjoittaa tällainen tarina.

Sinä päivänä -novelli oli käänteentekevä juttu siinä mielessä, että kun linkkasin tämän henkilökohtaiselle Facebook-sivulleni, kehuja alkoi sadella toden teolla. Merkittävintä tässä oli se, että sain eniten kehuja 20-25-vuotiailta jätkiltä ja kyseessä oli kuitenkin rakkausnovelli! Vieläkin mahtava fiilis tästä. Sain rohkeutta tehdä blogille oman Facebook-sivun sekä Instagram-tilin. Enää blogi ei ollut vain tuttujen luettavana, vaan lukijakunta kasvoi kasvamistaan.



Edeltävän rakkausnovellin jälkeen minulle taisi jäädä rakkausmoodi päälle. Tämä oli runo vauvalle. Jo edesmenneellä läppärilläni oli paljon videoklippejä parhaan ystäväni lapsen vauvavuodesta. Katselin niitä ja kirjoitin tämän runon niiden fiilisten perusteella. Kun paras ystäväni sai lapsen vuonna 2014, pitelin usein vauvaa tuntitolkulla sylissäni ja hoin tälle: ”Olet niin rakastettu”, niin kuin Lily Potter sanoo pojalleen Harry Potterille. Nerd alert.


Lue lisää:
Kirjoja, lankoja, leluja, toimisto- ja askartelutarvikkeita. Langat nyt -20%!