24. tammikuuta 2019

Asetukset minussa, osa 1


Siitä oli nyt 28 päivää, kun olin vihdoinkin lähtenyt Suomesta. Kaksikymmentäkahdeksan päivää siitä, että olin uskaltautunut vihdoinkin irroittautua kaikista odotuksista ja oletuksista. Halusin tai en, irroittauduin samalla oikeastaan kaikista ihmissuhteistani. Vaikka en minä kovin kauas lähtenytkään.
          Olin Ahvenanmaan satamassa telttamajoituksessa. Olin ollut jo viikon armottoman flunssan kourissa. Kuukausi oli vaihtunut huhtikuuksi, ja rannassa tuuli koko ajan. Aika pitkälle olin kuitenkin selviytynyt varusteideni ja kerrospukeutumiseni kanssa. Olin myös pakannut pienen lääkearsenaalin mukaani – olin osannut aavistaa, että näin kävisi. Että minun pitäisi sinnikkäästi värjötellä ulkosalla.

Ahvenanmaan itsenäistymisestä oli jo yli 30 vuotta. Vuonna 1999 Ahvenanmaa oli myös laittanut rajat kiinni – koskien myös turismia. Lähtökohtaisesti Ahvenanmaalle näytti pääsevän vain adoption kautta, mutta minä nyt olin jo 29-vuotias. Kukapa minua enää adoptoisi!
          Ainoastaan Maarianhaminan satama ja kaksi pienempää satamaa olivat portteina saarivaltioon. Saaren päätös kuohutti edelleen aika ajoin muita valtioita, mutta pääosin Ahvenanmaan annettiin olla rauhassa: siinäpä se sitten oli. Vaikka merenpinta oli laskenut tasaiseen tahtiin, eli Ahvenanmaan pinta-ala oli kasvanut pikkuhiljaa ainakin 80-luvulta lähtien, se oli edelleen kuitenkin niin pieni valtio, että jos meri peittäisi sen alleen, muilla mailla saattaisi mennä tovi, ennen kuin edes tajuaisivat sen huuhtoutuneen kartalta.
          Saarivaltion ”rajat kiinni” -päätös ei ollut oikeastaan mitenkään liikuttanut muiden maiden taloutta, mutta silti siitä jaksettiin kyräillä. Vienti ja tuonti suoritettiin samaan tapaan avoinna olevien satamien kautta, mutta rannasta ei vain ollut asiaa lähteä seikkailemaan sisämaahan. Siksi minäkin olin satamassa telttani kanssa. Vastaanottokeskus sijaitsi jossain lähellä, mutta sinnekään ei ollut pääsyä tuosta noin vain.
          Mitään varmuuttahan minulla ei ollut siitä, millaista Ahvenanmaalla olisi. Tai että pääsisinkö edes satamaa pidemmälle. Minä olin syntynyt vuonna 2003, eli Ahvenanmaa oli jo siihen mennessä ollut neljän vuoden ajan niin sanotusti sulkeutunut. En ollut siis koskaan käynyt Ahvenanmaalla. Mutta minä halusin sinne. Mediassa oli vain kerrottu huhuja ja teorioita siitä, millaisen yhteiskunnan Ahvenanmaa kätki rajojensa sisälle. Toivoin, että edes osa huhuista pitäisi paikkansa, jotta en pettyisi kovin pahasti. Tosin, vielä enemmän toivoin, että pääsisin edes satamaa pidemmälle.

Otin retkikeittimeni esille ja ryömin teltasta ulos. Katselin ympärilleni lämmittäessäni ruokaa. Satama ei nyt ollut järin kaunista katseltavaa, mutta olivatko ne koskaan? Mikään ei näyttänyt sen erikoisemmalta kuin Suomessakaan. Kauempana korkean verkkoaidan takana näkyi sataman työntekijöitä. Tavallisen näköisiä miehiä. Muutama nainenkin.
          Istuin retkikeittimeni ääressä, kun Edda Olsson kaartoi satamaan uudenkarhealla autollaan. Jakkupukuun ja korkokenkiin pukeutunut nainen nousi autosta ja käveli luokseni. Hän oli jo kahdesti käynyt tenttaamassa minua. Virkavalta puolestaan oli käynyt kolmesti paikalla. Ei niinkään häätämässä, vaan hätyyttämässä. Olin jo alkanut epäillä vastaanottokeskuksen olemassaoloa.
          ”Hyvää huomenta”, Edda Olsson totesi asiallisella äänellään.
          ”Huomenta”, vastasin ystävällisesti.
          Yllätyin itsekin, miten tukkoinen ääni minulla oli. Otin paperia taskustani ja niistin.
          ”Flunssako iskenyt?”
          ”Joo”, vastasin niistämisen lomasta.
          ”Emme oikein tiedä, mitä tekisimme sinun kanssasi.”
          ”Miksi teette tästä näin vaikeaa?” hymähdin.
          ”Emme halua tänne elätettäviä. Ihmisten pitää olla luotettavia, varmasti sitoutuneita”, Edda vastasi suoraan.
          ”Eli testaatte tällä hetkellä minua, kauanko jaksan sinnitellä täällä”, naurahdin ja niistin taas.
          ”Tämä täytyy pitää haastavana projektina, ettei tänne ala valua porukkaa enempää.”
          Myhäilin vain tyytyväisenä. Tiesin, että ahvenanmaalaiset eivät tuosta noin vain tuuppaa minua mereen, joten toinen vaihtoehto olisi, että he hakisivat minut putkaan. Silloin pääsisin jo satamaa pidemmälle.
          Jälleen kerran Edda Olsson kannusti minua jatkamaan matkaani Ruotsiin ja ylisti maan kulttuuria ja nähtävyyksiä. Mutta hän oli selvästi vaikuttunut siitä, miten kovasti halusin juuri heidän maahansa. Nainen poistui, ja minä jäin syömään.

Odotin vielä kaksitoista päivää, kunnes Edda Olsson saapui kahden muun naisen kanssa satamaan.
          ”No niin, nyt tämä saa riittää. Tule.”
          Olin pakkaamassa telttaani, mutta Edda heilautti kättään:
          ”Minä järjestän jonkun hakemaan ne.”
          Istuuduin auton takapenkille ja aloin samantien hikoilla. Minulla oli toppavarustus päälläni. Nainen vieressäni pyysi saada sormenjälkeni. Hänellä oli sylissään tabletti ja siinä auki tiedosto, johon oli jo kirjoitettu nimeni: Alma Heikkinen.
          Nainen täytti loput tiedot ja antoi tabletin sitten minulle luettavaksi.
          ”Lue huolellisesti. Tämä voi olla pääsysi Ahvenanmaalle.”
          Asiakirjassa oli vaatimuksia, joihin minun pitäisi suostua päästäkseni Ahvenanmaan kansalaiseksi. Kaksi suurinta vaatimusta oli, että en saisi poistua maasta kymmeneen vuoteen, ja että en saisi kertoa mitään Ahvenanmaan asioita ulkomailla asuville. Eli toisin sanoen en voisi kertoa mitään elämästäni suomalaisille tutuilleni.
          Suostuin kaikkiin ehtoihin. Olin säästänyt tätä varten jo kuusi vuotta. Paiskinut töitä kuin mielenvikainen. Enää en perääntyisi, vaikka mikä olisi. Tunsin itseni astronautiksi, joka olisi lähtenyt kuuhun tietäen, ettei enää koskaan palaisi takaisin.

Minut vietiin vastaanottokeskukseen, joka oli todella lähellä satamaa. Vastaanottokeskus muistutti enemmän yksinkertaista minimalistista hotellia. En tiennyt, olivatko kaikki muut huoneet täynnä vai typötyhjiä. Myöhemmin samana päivänä sinne tuotiin tavarani. Ruokaakin sain huoneeseen asti. Olin ikään kuin vankilassa, mutta minusta tuntui hyvältä. Huoneen ikkunasta näin kauempana pienen kaupungin keskustan. Kivijalkamyymälöitä ja värikkäitä taloja. Aivan kuin jossain satukirjassa. Olin pakahtua onnesta. Vielä kun pääsisin tuonne asti.

Seuraavana päivänä ovelleni ilmestyi Lyyra Söderlund. Hän oli sosiaalityöntekijä, joka oli aivan uudenlaisen työrupeaman edessä. Lyyran työnkuvaan oli kuulunut perheiden auttaminen ja tukeminen, mutta nyt hänet oli työllistetty minun kotouttajaksi.
          Lyyran hiukset olivat hattaran väriset: pastellin vaaleanpunaiset. Mutta vastapainoksi tälle heleydelle hänen molemmat käsivartensa oli tatuointien peitossa. Ja ylähuulta koristi medusa-lävistys. Hän asui yksin, omisti koiran ja ikää hänellä oli mittarissa 26 vuotta. Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä olisi tehnyt kanssani, koska Ahvenanmaalle kotoutettiin aniharvoin ulkomaalaisia. Niinpä hänen toimenkuvansa muistutti lähinnä todella ystävällistä matkaopasta.

Lyyran turvin sain oman pienen asunnon, työpaikan vaatekaupasta ja pääsin tutustumaan Ahvenanmaalaiseen yhteiskuntaan. Olin mediasta ja keskustelupalstoilta saanut käsityksen, että Ahvenanmaalla naiset ovat oikeasti tasavertaisia miesten kanssa, ja että elämä on vain... sujuvampaa. Tämä piti osittain paikkansa – osittain vain siksi, että Ahvenanmaa oli vieläkin enemmän. Naisena olo oli suorastaan etuoikeus. Ainakin minun periaatteillani, sillä en halunnut lapsia, eikä Ahvenanmaalla kukaan odottanut tai olettanut minun niitä hankkivankaan. Lapsia hankittiin, jos hankittiin, mutta yleisempää oli adoptoida niitä. Se oli minulle uutta ja erikoista. Suomessa kun tapasin uuden ihmisen, jouduin aina seuraavan kolmen kysymyksen syyniin: 1. ”Onko sulla lapsia?” 2. ”Miksi ei?” ja 3. ”Milloin aiot hankkia?” Ahvenanmaalla kukaan ei kysellyt lapsista. Joku saattoi kysyä parisuhdetilastani. Mutta kun kerroin olevani 29-vuotias sinkku, kukaan ei voivotellut, säälinyt, kysellyt syitä eikä alkanut keskustella jostain tutun tutustaan, joka olisi juuri minulle hyvä kumppani.
          Vaikka minä olin uusi, täysin vieras ahvenanmaalaisten keskuudessa, minut otettiin vastaan iloisesti ja aidosti. Enää olisi vain puuttunut, että olisin saanut poskisuudelmia tervehdykseksi. Onneksi niin tuttavallista meininki ei kuitenkaan ollut. Sen verran suomalainen olin pohjimmiltani, että se olisi ollut liikaa.

Ystävystyin siis nopeasti uusien työkavereideni kanssa, töissä oli kivaa ja uusi kotini oli ihana, vaikkakin vähän simppeli. Hetkessä olin unohtanut telttailuni satamassa, vaikka se oli tuntunut silloin niin merkittävältä etapilta elämässäni. Kuukauden jälkeen tuntui siltä, että satama-ajasta oli jo ikuisuus aikaa.
          Lyyra oli merkittävässä roolissa sopeutumiseni kannalta. Hänen kauttaan sain ensimmäiset sellaiset ystävät, joita näin vapaa-ajallakin. Aluksi siksi, että Lyyra vei minut mukanaan kahvilaan, baariin tai missä ikinä hän tapasikaan muita ystäviään. Jonkin ajan kuluttua sekä Noma että Liv ottivat minuun jo oma-aloitteisesti yhteyttä ja pyysivät mukaansa.

Olin asunut Ahvenanmaalla virallisesti neljä kuukautta. Oli lauantaiaamu, syksy teki tuloaan. Auringonsäteet valaisivat koko pienen asuntoni. Makasin vielä sängyssä ja katselin kattoa. Hymyilin itsekseni. Olin ollut hereillä jo jonkin aikaa. Mutta tänä aamuna oli taas se tunne. Sellainen sanoinkuvaamaton onnen ja vapauden tunne. Olin saavuttanut elämässäni jotain niin upeaa. Olin ahvenanmaalainen, elämäni oli seesteistä eikä minun tarvinnut koko aikaa murehtia. Nyt kun olin irtautunut suomalaisesta elämästäni, sain mielenrauhan. Minä en hankkisi lapsia. Minulla oli oikeus olla lapseton, eikä se haitannut ketään. Paitsi ehkä jotain vanhoja tuttujani – joihin en aikonut olla enää yhteydessä. En edes äitiini, joka oli ollut yksi pahimmista voivottelijoista. Nyt oli minä ja minun elämäni. Minä tekisin jotain. Olisin kahdeksankymppisenä kiikkustuolissa hymyssä suin ja voisin katsoa taaksepäin ylpeänä elämäni aikajanaa. Saisin jotain aikaan, kun en koko aikaa murehtisi tulevaisuutta ja ikääntymistäni. Minä olin kokonainen juurikin näin!

Lauantaina lähdin Lyyran, Livin ja Noman kanssa illanviettoon. Kokoonnuimme Livin luokse, sillä hän asui lähimpänä pubia, joka oli muiden tyttöjen kantapaikka. Minustakin oli tulossa hyvää vauhtia kyseisen kuppilan kanta-asiakas. Kävin siellä arkisinkin kahvilla kirjan tai tabletin kanssa.
          Liv oli koonnut olohuoneen pöydälle juustoja, hilloja, viinirypäleitä ja pähkinöitä. Asetuimme olohuoneeseen ja avasimme ensimmäisen viinipullon. Juttelimme aivan kaikesta: politiikasta, julkkiksista, jonkun epäonnistuneista kulmakarvoista ja eksistä. Kävi ilmi, että Lyyra oli täysiverinen lesbo, Liville puolestaan kävi kumpi sukupuoli vain: hän kiinnostui ihmisestä, ei haaravälistä.
          Keskustelu soljui eteenpäin, ja sain tietää Noman olevan äiti. Tosin hänen 5-vuotias lapsensa asui isänsä kanssa, ja Noma maksoi elatustukea. Noma totesi tyttären olevan hänelle tärkeintä maailmassa, vaikka näki tytärtään keskimäärin vain kerran kuussa. Hetken aikaa olin kauhuissani oman pääni sisällä: miten huono äiti, miten vastuutonta, miten järkyttävää toimintaa! Sitten muistelin omaa edesmennyttä isääni. Vanhempani olivat eronneet minun ja veljeni ollessa vielä ihan pieniä. Olimme nähneet isää välillä joka toinen viikonloppu, välillä parin kuukauden välein. Silti isä ylisti, että olimme hänelle tärkeintä koko maailmassa. Olin uskonut häntä täysin. Hetkeäkään kyseenalaistamatta. Uskoin edelleen, että olimme olleet isälle aina ykkössijalla. Tämä oli selvästi joku suomalainen asetus minussa. Että jos äiti ei ollut sataprosenttisesti äidin roolissaan, hän oli huono äiti. Tästä, tai tästäkin, ajattelutavasta minä kasvaisin vielä jossain kohtaa ulos.
          Istuin jalat ristissä rahin päällä ja olin haltioissani siitä, että minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni tällainen ystäväporukka. Tosin viinillä saattoi myös olla osuutta tähän leijuvaan onnen tunteeseen.

"Saanko mä kysyä jotain sulta Alma?” Noma kysyi.
          Noma oli myyntipäällikkö Ahvenanmaan ainoassa kirjakauppaketjussa. Hänen tummat hiuksensa olivat aina nutturalla tai vähintään ponnarilla. Hänen molemmissa korvissaan oli industrial-lävistykset ja ranteen ympärillä teksti ikään kuin rannekoruna. Olin jo ainakin kahdesti kysynyt, mitä siinä luki, mutta en ikinä muistanut sitä.
          ”Kysy vaan”, naurahdin.
          ”Mä en oo vieläkään tajunnut, minkä ihmeen takia sä halusit niin kovasti tänne. Onko Suomi jotenkin ihan kauhea paikka?”
          Repesin nauramaan.
          ”Ei sentään. Mä vaan... No... Mun piti aloittaa alusta.”
          Oli vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi.
          ”Eli mitä sä oot tehnyt?” Liv, joka istui lattialla sohvapöydän ääressä, kiinnostui ja loi minuun merkittävän katseen.
          ”En mitään sellaista, mitä te nyt ensimmäiseksi ajattelette”, tirskahdin.
          ”No kerro nyt, muuten pidän sua murhaajana”, Liv virnisti kieli hampaidensa välistä.
          Huomasin ensi kertaa Livin kielikorun. Hänellä oli myös septum, lävistys sierainten väliseinämässä. Ohut kaunis rengas pienillä timanteilla. Livillä oli räväkkä pitkähkö pixie-mallinen tukka. Se oli värjätty yleensä jollain shokkivärillä. Tällä kertaa se oli pääosin sininen. Toisin kuin Lyyralla ja Nomalla, Livillä ei ollut tatuointeja – ainakaan en ollut nähnyt ainuttakaan. Liv omisti Maarianhaminasta kaksi hulppeaa ravintolaa, ja hän oli ainut meistä, joka matkusteli paljon ulkomaille. Ahvenanmaa oli siitä mielenkiintoinen maa, että ulkomaille pääsi kyllä matkustelemaan, kunhan oli ensin hankkinut A-luokan luottamuksen valtiolta. Minä ”uudisasukkaana” voisin saada sellaisien aikaisintaan kymmenen vuoden kuluttua. Todennäköisesti vasta joskus viisikymppisenä. Mutta eipä minulla ollut mitään kiirettä lähteä Ahvenanmaalta.

"Miten mä selittäisin tän kaiken niin, että te ymmärtäisitte mua...”, pohdin ja otin kunnon kulauksen viiniä. ”No, tuota. Mä olin masentunut. Mua ahdisti ihan koko ajan. Se alkoi jo joskus 16-vuotiaana, kun mä tajusin lähestyväni aikuisuutta. Kävin pitkään ammattilaisilla puhumassa tästä ongelmastani. Mutta kaikki eivät edes ymmärtäneet mua, eikä se nyt vain toiminut niin, että lopettaisi tuosta noin stressaamisen, kun ympärillä oli koko ajan ihmisiä lisäämässä sitä stressiä.”
          ”Mikä se ongelma, ahdistuksen syy sitten oli?” Noma rohkeni kysyä.
          ”Siis... Mulla alkoi mennä kaikki päivät siihen, että murehdin tulevaisuutta. Että miten mä löydän itselleni sopivan alan työelämästä, ja miten mä pääsen työllistymään. Että mistä mä löydän miehen, jonka kanssa perustaa perheen ja milloin mä hankkisin lapsia.”
          Huomasin kaikkien vähän kavahtavan.
          Miks sä tuollaista murehdit?” Lyyra, joka istui Noman vieressä sohvalla, ihmetteli.
          Nauroin. Olin niin helpottunut. Matka Suomesta tänne oli niin lyhyt, mutta aivan kuin olisin astunut toiseen ulottuvuuteen. Selostin naisille paineistani, joiden kanssa olin kamppaillut yli 10 vuotta, ennen kuin olin ottanut hatkat koko maasta. Suomessa kaikki olivat odottaneet, ja olettaneet, minun hankkivan lapsia. Esikoinen oli suotavaa hankkia 25-30-vuotiaana. Kaksi lasta oli hyvä määrä. Kolme oli jo liikaa. Lapsettomuus puolestaan tarkoitti lasten vihaamista, mikä vaikeutti kaikkia sosiaalisia suhteita, ja ainakin minun tapauksessani jopa töiden hankkimista. Minun olisi pitänyt olla sekä kotiäiti että uranainen. En halunnut olla kumpaakaan. Minun korvaani uranainenkin kuulosti negatiiviselta termiltä: halusin työn, jonka tekemisestä tykkäisin, en sellaista työtä, jota tekisin vain saadakseni rahaa.
          Viimeksi olin seurustellut kolme vuotta sitten, 26-vuotiaana, puolisen vuotta miehen kanssa, joka oli silloin jo kolmekymmentä. Hän halusi lapsia. Teki sen selväksi jo ensitreffeillä. Ja koska minä olin jo ”todellakin lastentekoiässä” ja mieskin ”kypsä aikuinen”, minun koko sukuni alkoi odottamaan perheenlisäystä. Miehen sukulaiset vielä pahemmin: olin jatkuvasti suurennuslasin alla. Jos minua vähänkin turvotti, kaikki kilistelivät jo raskauden kunniaksi.
          Olin alkanut säästämään joskus 23-vuotiaana rahaa, koska halusin matkustaa. 25-vuotiaana olin jo sitä mieltä, että käyttäisin säästöni siihen, että muuttaisin pois Suomesta. 26-vuotiaana hairahdin viimeisen kerran tapailemaan suomalaista miestä ja ajattelemaan suomalaisen ydinperheen perustamista, mutta se oli liian ahdistavaa. En halunnut olla äiti. En halunnut jäädä kotiin. En halunnut hoivata, helliä, ruokkia ja vaihtaa vaippoja. Halusin vapaapäivinä nukkua pitkään. Ja ylipäänsäkin halusin nukkua yöuneni ilman katkoksia. Halusin olla vapaa lähtemään spontaanisti elokuviin tai vaikka kaljalle. Halusin parisuhteen, jota ei tarvitsisi erikseen hoitaa kiireisen perhe-elämän keskellä. Halusin parisuhteen, jossa olisi jännitystä ja intohimoa – en sellaista, että tissien näkeminen olisi ihan arkipäiväistä ja että vessassa käytäisiin ovi auki. Halusin olla itsenäinen ja vastuussa vain itsestäni. Halusin lukea kirjoja ja tienata rahaa omiksi tarpeikseni – sellaisella työllä, josta pitäisin.

Lyyra, Noma ja Liv tuijottivat minua silmät suurina, suut melkein ammollaan. He eivät pystyneet käsittämään, että aivan heidän vieressä oli valtio, jossa lapsettomuus oli periaatteessa kiellettyä. Ei nyt sentään laissa, mutta sosiaalisten normien perusteella kyllä. Kukaan ei saanut sanaa suustaan.
          ”Niin”, hymähdin. ”Kesti kauan tajuta, että minun masennuksen, ahdistuksen ja stressin syynä olikin ympäristö. Ja nyt kun olen täällä... Tämä on jotenkin niin... vapauttavaa.”
          Lyyra nappasi sohvapöydän alta uuden pullon – tällä kertaa kuohuvaa – ja alkoi täyttää jokaisen lasia:
          ”Nyt kuulkaas kilistetään sen kunniaksi, että tällä muijalla riitti tota 'suomalaista sisua' rämpiä ahvenanmaalaiseksi!”
          Nauraen kohotimme lasit ilmaan. En malttanut odottaa, että unohtaisin suomalaisuuden ja pääsisin kiinni ahvenanmaalaisuuteeni.

______________________________

12. tammikuuta 2019

Taantuva kehitys


Lapsena patistettiin päiväunille,                             
                      vaikka ei väsyttänyt.                             
                         Kun suljin silmät,
                                                          näin pimeydessä liikehtiviä värejä.
Värit olivat kirkkaita,      
                        niiden muodostamat kuviot selkeitä.
                                       Joskus ne juoksivat karkuun katsettani,          
                                      toisinaan ne keskittyivät yhteen rykelmään.
Yritin keskittyä nähdäkseni ne paremmin,       
mutta en koskaan päässyt tarpeeksi lähelle.          
                     Kuvittelin, että siellä olisi kokonainen maailma,
mutta minä vain näin sen kaukaa.          
                                                               Niin kuin avaruudesta näkee maapallon.

Nyt kun suljen silmäni,
                                                                          on vain mustaa.
Jos odotan ja keskityn tosissani,
               näen jotain liikehdintää.
Mutta värit ovat haaleita,                      
kuviot sumeita.   
                                         Ehkä värit ovat katoamassa kokonaan,
                                                 koska en ole katsonut niitä pitkään aikaan.
Nykyään en katso pimeyteen muuten vaan.                    
                                                                            Kun suljen silmät, nukahdan.

Onko se maailma muuttanut muualle,                          
vai tekeekö se kuolemaa?   
       Onko väriloisto jossain syvällä,
                                 vielä kauempana?
  Pystyisinkö kaivamaan sen esiin alitajunnastani?                            

Lapsena haaveilin koiranpennuista,
     laulajan urasta ja lomamatkoista.
      Aioin käydä avaruudessa,
painottomassa tilassa.
Halusin paljon ystäviä ympärille,                          
suuren puutalon meren rannalta,                          
ja ponin, jolla laukata metsäpoluilla.                               

                      Jossain vaiheessa tajusin,
                                     etten osaa laulaa,
                enkä viitsi sitä opetellakaan.
Enkä jaksaisi koiria ulkoiluttaa,
saatika ruveta ratsastamaan.     
Ei riittäisi rahat eikä kielitaito matkusteluun,
              enkä uskaltaisi pinkaista avaruuteen.
 Nyt jos mietin omaa asuntoa,   
                                se saisi olla pienikin, jotta jaksaisin sen siivota.
                                                   Eikä se saisi sijaita lähelläkään merta. 
                                                             En pitäisi hiekasta enkä tuulesta.

Haaveilen ulkona syömisestä,                                                  
stressittömästä päivästä.                                         
  Siitä tietää olevansa aikuinen,
       kun suunnitelmia rajoittaa raha.
Vaikka kyllähän silti unelmia voisi olla.     
                                                    Saisi olla.
                                                 Pitäisi olla.
Voi, kun vielä uskaltaisi unelmoida.                                        
Niin kuin lapsena.