20. toukokuuta 2018

Kissan arvo


Tämä tarina on fiktiota, mutta se perustuu tosiasioihin.

Oli kesäkuu 2015, kun Mörri syntyi. Tai no, silloin hän oli vain ”kolmas pentu” tai ”mustapentu”. Hänen emonsa asui ihmisten kotona, pienen kaupungin kauniilla asuinalueella. Tarkalleen ottaen Mörri syntyi rivitaloasunnon kylpyhuoneeseen, kahden muun sisaruksensa kanssa. Mörrin emo oli valtavan kaunis kissa: siro, täplikäs ja suurisilmäinen. Ei ihmekään, että ihmiset olivat halunneet teettää tällä pentuja, vaikka emo olikin vain maatiaiskissa. Mörrin isäksi oli valikoitunut toinen maatiaiskissa komean ulkomuodon perusteella. Tarkoituksenahan oli tehdä vähän rahaa, kun he myisivät eteenpäin kuvankauniita kissanpentuja. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, että ehkä pennuille ei löytyisikään ostajaa – tai edes ottajaa. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, että kodittomia maatiaiskissoja oli jo koko Suomi väärällään.

Mörrin kaksi sisarusta olivat saaneet kauniin kirjavan värityksen, ja toisesta näytti tulevan jopa pitkäkarvainen – tai puolipitkäkarvainen ainakin. Sitten oli Mörri, joka oli viimeisenä tupsahtanut ulos. Musta lyhytkarvainen kissanpentu, jolla oli valkoiset sukat etutassuissa. Ei siis oikein minkään näköinen. Aivan tavallisen näköinen.

Mörrin sisarukset ostettiin nopeasti – liiankin nopeasti, mutta sitä ei kukaan murehtinut. Mutta Mörri jatkoi eloaan emonsa kanssa. Silloin häntä alettiin sanoa Mörriksi. Kului viikkoja, jopa kuukausia, mutta kukaan ei reagoinut myynti-ilmoitukseen. Ja mitä enemmän päiviä kului, sitä huonompaa myyntitavaraa Mörristä tuli. Kaikki halusivat pennun. Eivät mitään murrosikäistä.

Kun Mörri sitten käytettiin lääkärissä ja myynti-ilmoitukseen voitiin lisätä, että hänet oli rokotettu ja madotettu, yksi perhe tuli hakemaan hänet – ja maksoikin hänestä vähän.

Uudessa kodissaan Mörri sai uuden siskon. Söpö oli muuttanut perheeseen pari vuotta sitten. Perhe oli päättänyt hakea Mörrin heille asumaan Söpön kaveriksi. Vanhemmat olivat Söpön ostaessaan ajatelleet, että heidän lapsensa, Roni ja Rosa, jotka silloin olivat 11- ja 14-vuotiaat, leikkisivät kissanpennun kanssa niin paljon, että pennun energia ei purkautuisi esimerkiksi sohvan raapimisella. Sittemmin perhe oli tullut toisiin aatoksiin, kun Söpö oli leikkiessään rikkonut tavaroita ja raapinut yhden sohvan pilalle. Söpö oli opetettu ulkoilemaan itsenäisesti.

Mörrin tulo rauhoitti tavaroiden tuhoamista, kun kissat saivat toisistaan seuraa, mutta toisaalta kollikissa pahensi tilannetta entisestään: Mörri alkoi olla sen ikäinen, että hän halusi merkata reviirinsä. Hänellä oli pakottava tarve tehdä selväksi kaikille, mikä oli hänen aluettaan. Mörri merkkasi stressin ja kiiman takia reviiriään niin kuin kissat yleensä sen tekevät: hän levitti omaa hajuaan kodin nurkkiin pissaamalla sinne tänne. Söpöä tämä ei hetkauttanut. Se johtui siitä, että Söpö oli leikattu, ennen kuin hänet oli päästetty vaeltelemaan luontoon. Ennen leikkausta Söpö oli puolestaan pitänyt älytöntä meteliä, koska hän oli niin kovasti halunnut ulos ja perustaa perheen. Ihmiset olivat vastahakoisesti käyttäneet Söpön kalliissa eläinlääkärissä, koska kuulemma vielä pahempaa olisi ollut se, jos Söpö olisi saanut pentuja.

Perhe ei ollut tykännyt Söpön mouruamisesta, eivätkä he tykänneet Mörrin pissoistakaan. Mutta Mörriä ei viety lääkäriin, koska Mörri poikakissana ei toisi pentueita heidän riesoikseen. Eikä mennyt kauaa, kun Mörrikin pääsi ulos seikkailemaan Söpön kanssa. Ja niin Mörrin reviiri laajeni entisestään.

______________________________

Oli maaliskuu 2017, kun maalaistalon maatiaiskissa synnytti pentueen. Neljä melkein identtisen näköistä pentua, jotka kaikki olivat väritykseltään ruskeita ja raidallisia. Näillä pennuilla kukaan ei yrittänyt tienata, vaan kyläkaupan seinälle vietiin ilmoitus ilmaisista pennuista. Yhden pennun tuli hakemaan kaupunkilaisperhe, jotka olivat jo vuosia olleet paikkakunnan kesäasukkaita. Perheen lapset, 8-vuotias Alpo, 6-vuotias Eeli ja 2-vuotias Inka olivat haltioissaan uudesta perheenjäsenestä: pikkuinen kissanpentu nimettiin Nelliksi.

Nelli pääsi elämään oikein mukavaa elämää: sisällä ollessaan hän sai ruuan eteensä ja lapset leikkivät hänen kanssaan, mutta ulkona ollessaan hän pääsi seikkailemaan. Kun ulkona oli liian viileää tai kun Nelli ei löytänyt syötävää, hän suunnisti takaisin ihmisasumuksen luokse ja joku lapsista antoi hänelle heti ruokaa.

Kun kesä alkoi olla ohitse ja ilmat viilenivät, Nelli alkoi kyllästyä ulkona olemiseen. Hän oli ollut taas muutaman yön poissa, ja aikaisin aamulla hän oli maukumassa ikkunanlaudalla. Mutta kukaan ei avannut ikkunaa, eikä edes ovea. Nelli odotti ja odotti. Välillä hän kävi etsimässä jotain syötävää, ja palasi takaisin odottamaan. Kesti viikkoja, kunnes Nelli tajusi, ettei ovi enää aukeaisi. Ihmiset olivat lähteneet. Perheen lapset olivat kyllä itkeneet, koska eivät olleet päässeet hyvästelemään Nelliä, mutta näin se vain meni. Lapset oppivat sen, ettei kissalla ollut niin paljon arvoa, kuin esimerkiksi koiralla.

Niin tuli syksy ja myös Nellin ensimmäinen kiima. Hänestä oli siis tulossa aikuinen. Hän halusi perheen. Ja niin yksi ilta Nelli tapasi Mörrin.

Pian Nelli tiesi olevansa raskaana. Hän laajensi reviiriään entisestään, ja hän löysi muita kissoja. Yksi kissoista, Tiuku, oli Nellin kanssa samanikäinen kissaneiti. Hänet oli jätetty heitteille, koska Tiuku oli pissaillut vääriin paikkoihin. Ihmiset eivät olleet tajunneet, että se oli johtunut Tiukun stressistä ja vessojen epäsiisteydestä. Nappikin oli ihmisten hylkäämä, koska hän oli kuulemma käyttäytynyt tuhmasti. Eikä kukaan ollut tajunnut, että Nappi oli oireillut siksi, että hänet oli vieroitettu omasta emostaan liian aikaisin. Lisäksi kissapopulaatiossa oli viime kevään ja talven pentuja, jotka eivät olleet koskaan olleet ihmisten kanssa tekemisissä.

Ulkona alkoi olla jo öisin pakkasta, mutta kissalauma löysi hylätyn ihmisasumuksen, jossa he olivat ainakin tuulelta suojassa. Ruokaa oli vaikeampi löytää talvisaikaan, mutta moni sai ihmisiltä sai ruokaa, kun tarpeeksi kauan kävi itkemässä niiden ikkunoiden ja ovien takana. Tiineenä oleva Nelli alkoi olla jo vähän huonossa kunnossa, mutta ihmiset ajattelivat Nellin olevan vain pullea. Oli lokakuu 2017, kun hän synnytti kolme pentua, joista kaksi ensimmäistä jäivät henkiin.

______________________________

Pikkukissa ei ollut ikinä edes tavannut ihmisiä, joten ei ihmekään, että hän sähisi minkä ehti, kun ihmiset tulivat hakemaan häntä. Hän ja hänen siskonsa kuljetettiin ihmisasumukseen, jossa asui kaksi ihmistä. Heidät vietiin tilaan, jota ihmiset kutsuivat kylpyhuoneeksi. Siellä oli herkullista ruokaa, vettä niin paljon kuin jaksoi vain juoda ja monta erilaisia lelua ja vempelettä. Emokissa ei tullut heidän mukanaan. Kissanpennut kuulivat ihmisten etsivän pentujen emoa, mutta he eivät saaneet Nelliä loukutetuksi. Se ei haitannut pentuja, sillä he pärjäsivät ilman emoa. He olivat jo neljän kuukauden ikäisiä. Ja koko heidän elämänsä ajan heillä oli ollut enemmän tai vähemmän kylmä, joten vaikka kissanpennut olivat kauhuissaan ihmisistä, kylpyhuoneen lämpötila tuntui kerrassaan miellyttävältä.

Ihmiset, jotka pitivät pennuista huolta, olivat Sonja ja Yasmin. He olivat 25-vuotiaita kämppiksiä. He nimesivät pennut Velmuksi ja Hilmaksi. Hilma oli usein jähmettyneenä nurkassa, mutta Velmu oli pohjattoman utelias kilisevästä pallosta. Tosin, aina kun ovi kävi, myös Velmu kirmasi pikavauhtia Hilman luokse nurkkaan värisemään ja sähisemään.

Sonja ja Yasmin antoivat pennuille tilaa ja aikaa. Yhtenä päivänä heillä oli kuitenkin erilainen ääni kellossa: pennut huijattiin laatikoihin ja taas mentiin. Velmu ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut, mutta hän heräsi tokkuraisena kylpyhuoneesta, hänen turva-alueeltaan, eikä hän muistanut, miten ja milloin oli tullut takaisin. Hilma nukkui hänen vieressään. Seuraavana päivänä tämä traumaattinen kokemus oli muisto vain: Velmu ei tiennyt, että tällä tapauksella ja hänen kehonsa muutoksilla oli jokin yhteys.

Parin viikon kuluttua Velmu lopetti sähinän, ja alkoi vähitellen luottaa ihmisiin. Oli vaikeaa vihata tyyppejä, jotka olivat heille kuin emoja: toivat ruokaa nenän eteen ja huolehtivat heistä. Pian Velmu ymmärsi myös sen, miten kivalta tuntui, kun ihmiskäsi hipsutti hänen korviaan. Sitten ovi jätettiin auki. Velmun ja Hilman reviiri laajeni lisää, ja elämä alkoi olla oikeastaan todella mukavaa. Mutta Sonjan ja Yasminin mukaan Velmulle ja Hilmalle oli tiedossa vieläkin paremmat oltavat: loppuelämän koti oli kuulemma sellainen paikka.

______________________________

Moni ihminen oli kiinnostunut adoptoimaan Hilman tai Velmun tai vaikka molemmat. Eläinsuojeluyhdistys ei kuitenkaan suostunut antamaan kissoja kelle tahansa: jotkut ihmiset kun olisivat halunneet pennut ulkokissoiksi ja jotkut ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan kissasta mitään. Heidän mielestään kissoja sai ilmaiseksi mistä vain, joten yhdistyksen asettama luovutusmaksu ei käynyt heille järkeen. He eivät ymmärtäneet, että yhdistyksen asettama luovutusmaksu oli pienempi summa, kuin se euromäärä, joka kissan ruokiin, hoitoon, rokotuksiin ja leikkaukseen oli käytetty.

Oli huhtikuu 2018, kun Hilmalle löydettiin koti. Hän muutti Lenan luokse ja siellä oli kaksi kissaa entuudestaan: Maisa ja Paula. Mutta valitettavasti Lena ei pitänyt Hilmaa ensiksi eristyksissä, vaikka eläinsuojeluyhdistykseltä oli niin ohjeistettu. Siksi Maisa ja Paula eivät tykänneet yhtään Hilman tulosta, koska Hilma vain pudotettiin heidän reviirilleen.

Kolmen viikon jälkeen Hilma palasi sijaiskotiin Sonjan ja Yasminin luokse, jossa Velmu oli jo tekemässä muuttoa. Velmun olivat adoptoineet Kalle ja Jenny. Heidän kissansa Ulpu oli nyt noin vuoden ikäinen. Kun Kalle ja Jenny kuulivat Hilman kohtalosta, he päättivät antaa Hilmallekin kodin, vaikka Hilma oli ottanut takapakkia kesyyntymisessä. Hän oli alkanut pelätä taas ihmisiä, ja nyt myös muita kissoja. Ihmisten mielestä Hilma tarvitsi veljeään: Velmu näytti olevan ainut, johon Hilma vielä luotti, ja Velmu kuitenkin piti ihmisistä.

Kului viikkoja, mutta lopulta Hilmakin oppi pitämään ihmisistä ja uudesta siskostaan Ulpusta. Niin Hilma ja Velmu olivat saaneet yhteisen loppuelämän kodin.

Mutta mitä tapahtui heidän vanhemmilleen?

Nelli ehti synnyttää kaksi pentuetta lisää, ennen kuin hänet saatiin loukutettua. Nelli oli melkein jo 2-vuotias, kun hän pääsi sijaiskotiin totuttelemaan ihmisiin ja elämään ylipäänsä. Nellin pennuista puolestaan yksi jäi auton alle, kaksi menehtyi pakkasten takia ja kaksi muuta tekivät lisää pentuja luontoon.

Mörri puolestaan oli jo ennen Nelliä saattanut monta villiintynyttä kissaa ja monta vapaasti ulkoilevaa kissaa tiineeksi. Ja edelleen hän jatkoi vapaasti ulkoilua ja teetti monen monta pentuetta lisää.

Sen pituinen se.

______________________________

1. Älä ota kesäkissaa
2. Älä teetä maatiaiskissalla pentuja
3. Leikkauta kissasi
4. Anna myös kissan elämälle arvoa

8. toukokuuta 2018

Tositarina: Kyll meill mahtu


Oli toukokuine sunnunta, ko mää oli ollu kavereitte kans pelamas piljardi. Mää oli heittäny Akseli kotti, ja siin sitt myähä ehtoll ko mää ajeli kottippäi, iso tiä varres näkys jotta menevä. Mää ajatteli, ett jolkottak tääl jottai sussi vai mitä noma ova. Kohrall mää tajusi, ett ne ova sussiunakko koeri!

Mää ku ole kyll mont kertta ollu pelastamas katei. Enne ko mää hankkisi oma kisu, ni mul ol auto takakontis kantokopp ja kattie herkkui, ett mää oli vähä niinko koko aikk valmiustilas. Pari kertta mää ole päässy iha tositoimi, mutt tuloksett. Mutt ny sit tiä varres tallukoitteski pari koera, ni mää miäti itteksen, ett mitä mää voi eres tehrä, mutt käänsi kuiteski kurssi takasippäi. Ajatteli, et jos mää e saa niit kiines, ni ainaki voin usutta ne poies iso tiä varrest.

Mää pysäköitti lähell näit kaht kaverust. Nousi autost ja ne pysähtysivä kattoma mu. Mää sit huusi nii mukavast ko osasi ett morjenttes, mikä meinink! Ne juaksiva mun luo morottama ja mää oli vähä kauhust kankke. Ei ne mittä isoi koeri ollu, jotta labbikse kokossi, mut kyll mää vähä epävarm oli ko viarai koeri kuiteski.

Mää pääti kokeill, ett saisink mää ne autoho ja avasi takaove. Toine hyppäs heti kyytti, ja toine tull peräs. Mää ajatteli, ett jumantsuikk voikk tää oll tosika! Mu kattie pelastusoperaatio eivä ikän ol ollu näi kivuttomi – ja enhä mä koska ol saanu eres loukkaantune näköst katti fölihi. Mutt siin sitt me kolm istutti mu pikkases piilis kahre aikka yäl. Mää selasi vikkelä erilaissi ryhmi läpi feisbuukist, ett kaippaak joku näit. Ei mittä missä, jotenka mää soiti nollakakkosse.

”No Linda täsä terve, mää löysi tiä varrest kaks koera ja ne ova ny mu takapenkill, enkä tiär mihi pitäs soitta tai mihi vois viärä nämä?”

Luuri toises pääs ol Jari, jota vähä huvitt tämä. Ei siin, nii muaki. Ja eihä semsse aikka mikä ollu auk, jote mul ol kaks vaihtehto:

a) joko mää soita Akselil, jonk mää just oli purottan kotti, ett mää tua sen tyyhö pari koera, jokk mää äskö löysi

tai

b) mää mene kotti, käyn ensteks laittamas mun kisu ja kaks sijaiskatti kylppäri, ja sitt hae koera sisäl ja toivo parast.

Mää päärysi menemä kotti.

Ku oli lukin kati kylppäri, mää nappasi föli kaks hihna, jokk oliva kyll tarkotettu huamattavast piänemmill elikoill. Ja ku mää avasi kaarast ove, ni molemma koera hyppäsivä ulos ja lähtivä tutkima paikoi. Hetke aikka mää seisosi siin hihna käres, ett voi halvatt, mitä mää ny tee. Lähri kävelemä kohti kerrostalo ove ja huusi ett tänneppäi, tulkkas ny. Ja ne tuliva! Avasi ove, ne menivä sisäl. Mentti perä jälkke yks voonink ylöspäi ja sitt mentti kotti. Ne tottel mua nii hyvi, ett vähä mää jo ajatteli, et ovakk ne mu koeri? Ett jos mää ole vaa unhottanu, ett mul o kaks koera?

Toine koer ol selväst flikk, ni mää sanosi hänt flikaks. Toine tais ol poek, se ol vähä isokokosemp, ni hän oli sitt möllikk. Mää laitoi heill vett Iittala lautasill ja meni kirjottama feisbuukki, ett se kell o kaks musta koera hukass, huutakko hep! Flikk ja möllikk menivä ympär kämppä ja oliva virtta täynn.

Sit ne kimpsuttiva mu kimpus, et kai mul ny o heill jotta ruakkaki antta. Noh, ku mää ole ollu eläinsuojeluyhristykse sijaiskotin ny helmikuust ast, ni mull oll kaapis semne kauhia kokone säkk kattie raksui, tai nappuloi, tai miks niit ny itte kuki halu sanno. Niist raksuist ol menny päiväys viime kuus, ja ne oliva pistäne kissoje vatta sekasi, ni mää oli jo saanu luva heittä ne poieski. Äkki mää sit kuukleti, ett saak koera syär kissoje ruakka. Nii mä sitt kauhoi näit raksui kattila ja pisti sorme risti, ett toivottavast kaks tämä kokost elikko ei ala ripuloira mu lattioil. Ne kyl söivä ja joiva simmottes, ett samal mohlastiva kyll lattioi jo valmiks.

Ku sit hetke pääst koera oliva ulko-ovel, mää ajatteli ett ei jumankautt, mu o pakko viär ne ulos ete käy vahink. Mää oti ne kaks kateill tarkotettu hihna, ja pisti ne flika ja möllikä pantoihi kiines. Siin ko mää yriti talutta kaht sen kokkost koera, mieti ett, jos ne ny näkevä jonku loki tai jänekse ja lähtevä painelema, ni mul lähte käre sijoltas. Ja siin sit ku kolme jälkke yäl ulkoilutta kaht koera, jokk o löytän tiän poskest, ja omas koton (tarkemmi ottae kylppäris) o oma kiss ja pari löytökissa, ni miätti ett millo mu elämäst tämmöst tul!

Sit tultti takas kotti. Kati maukuiva kylppärist, ett mikä jutt tämä ny o ja ett pääst meirä ny jo poies täält. Mull ois ollu tarvet pääst vessa, mutt pääti pirättä, ko en tiänny yhtä, mite koera ja kissa reakoisiva toissis. Ois ollu kauhia, jos ne olisiva lähten tukk nuattasil mu kerrostalokaksios ja viäl siihe aikka yäll. 

Koera heittäytyivä olkkari matol nukkuma ja mää meni pitkäksen soffal, mutt laito puhelime ääne täysill. Ni joka kert, ko tul viäst tai feisbuukis kommentt, ni mää heräsi kattoma. Ett jos ny joku tulis noma hakema, ete mun tarvis lähte viämä heit eläinhoitola aamuste.

Tul siäll feisbuukis sitt joku väyköttämänki, ett mitä jos tiän poskes ny omistaja ihmettele, ett mihi koera ova karanne, ko hetkeks ol päästän vappaks. No näi ei ollu. Flikk ja möllikk oliva itte asias ollu ainaki kuure kilometri pääst kotto. He oliva saane ove auk, ja ihmise oliva va nukkune. Ett vaikk mull ol aika erikoine yä takan, ni oli kyll sill omistajalki ollu melkone aamu: koiri ei missä ja puhelimes viästei ja soitoi, ku tutu oliva nähne feisbuukis kuva heirä koerist.

Aamukahreksalt koera tultti hakema. Mää laitoi ääniviästi Paulal, joka ol tulos sinä päevän meill, ett joo täsä o vähä huanost nukuttu yä takan, ko löysi kaks koera ja ettisi niire omistaja, ja ne haetti vast ny, ett mun pittä ny vähä nukku. Normaalist tämsse varma reakoira jotenki ett ”antteks mitä?” tai ett ”oleks tosissas?”. Mut Paula, jok o tunten munt kolmvuatiast ast, vastas vaa ett juu ei siin sit mittä, olla kuuloll, ko sää herääs. Ett en mää eres yllätt näill tempauksill enää kettä, jokk oikkiast tunteva munt!

-Villasukkakirjailija